Jäähyväiskirje - sobercurious

Kuva: Pixabay / geralt

 

Rakas ystäväni Alkoholi

Tätä kirjettä on raskasta kirjoittaa. Olen viimeinkin tullut siihen tulokseen, että meidän suhteemme on aika päättyä. Tämä ei ole hetken mielijohde, vaan tarkoin harkittu päätös. Olet varmaan itsekin huomannut, että yhteiselostamme on tullut hieman pakonomaista ja jotenkin ilotonta. Ne nuoruuden huuman hetket ja iloiset nousuhumalat ovat taaksejäänyttä elämää. Et valitettavasti innosta minua enää samalla tavoin kuin ennen. Julmasti voisin todeta, että olen saanut sinusta tarpeekseni.

Meidän suhteemme alkoi hieman salaa. Alaikäisenä hiiviskelimme kotibileissä ja torinkulmilla. Suhteemme oli kiellettyä ja siksi kai niin jännittävää. Ja olihan se myös sellaista kokeilun ja omien rajojen etsimisen aikaa. Löysimme yhdessä uusia ulottuvuuksia. Elämä kanssasi teki minusta rohkeamman ja pystyin avullasi ihmetekoihin, joihin muuten olin liian ujo. Joskus tuntui, että tarvitsin sinua tullakseni ulos kuorestani.

Mutta sitten kaikki muuttui arkiseksi. Kun sinusta tuli sallittua, et enää houkutellut minua puoleesi. Nautiskelusta tuli tavanomaista. Pari olutta saunan jälkeen, lasi viiniä illalla ja joku terävämpi huolien hävittämiseksi. Sinä pysyit minussa kiinni. Suhteemme alkoi muuttua toksiseksi ja jopa addiktiiviseksi. Samalla siitä katosi ilo ja nautinto. 

En suostu olemaan sinuun koukussa, et ole sen arvoinen. Olen huomannut, että tämä väljähtänyt suhteemme vie minulta pala kerrallaan terveyden. En kestä enää niitä järisyttäviä jälkitiloja, joista kärsin, jos vietämme liikaa aikaa yhdessä. Ja nykyisin teet minusta jopa alakuloisen, liki masentuneen. En pidä enää siitä, miltä näytän, kun vietän aikaa kanssasi. Eikö hyvässä suhteessa ihmisestä tule esiin ne paremmat puolet - sinä et sitä enää tee. Enkä aina pidä siitä versiosta, jonka minusta luot. 

Kun seuraan ihmisiä ympärilläni, tajuan, miten sinä vaikutat jokaiseen. Sinulla on liikaa valtaa meihin "ystäviisi". Toisinaan näyttää siltä, että se olet sinä, joka hallitset suhdetta, eikä toisinpäin. Se on lopulta melko vaarallista. Olet juuri se piru, jolle ei pidä pikkusormeaan tyrkyttää.

Siksi, rakas ystävä, on meidän suhteemme muututtava. Koska yhteiselomme on vuosikymmenten mittainen ja olemme kokeneet paljon yhdessä, en halua luopua sinusta kokonaan. Toivoisin, että voimme edelleen olla ystäviä ja viihtyä yhdessä juhlahetkinä ja vain pienessä määrin. Toivottavasti ymmärrät, etten halua sinua pysyvästi enää elämääni, arvostan omaa terveyttäni turhan paljon, antaakseni valtaa sinulle. 

Äläkä huoli, vaikka minä sinusta päästänkin irti. Sinä kyllä löydät jonkun uuden. Löydät minua heikomman sielun, jonka voit kääriä pikkusormesi ympärille ja joka toteuttaa sinun tahtoasi. Minua sinä et siihen tarvitse. 

Kiitos kaikista kuluneista vuosista. Kiitos ilonhetkistä ja kieltämättä suurista nautinnoista, joita olet tarjonnut. Olen sinulle kiitollinen hauskoista muistoista, olethan kuulunut niistä yllättävän moniin. Yleensä jos jossain jotain tapahtuu, olet kyllä ollut lähellä. Kun seuraavan kerran tapaamme - ehkä kuohuviinilasin merkeissä joissain juhlissa tai hyvän ystävän kanssa nautitun viskilasin ääressä - niin hymyillään ja ollaan kavereita - ei enempää.

Terveisin

Rakas ystäväsi 

Toni

Sobercurious - kiehtova ilmiö

Kirjoitin oheisen kirjeen muistivihkooni - yllättäen parin päivän juhlimisen jälkeisessä hieman krapulaisissa (mutta ah niin luovissa) fiiliksissä. Mutta kirje ei johtunut darra-angstista. Olen koko alkuvuoden tehnyt selkeää pesäeroa vanhaan kaveriini alkoholiin.

Minun kohdallani kyse ei ole ongelmasta. Kyse on enemmänkin arvovalinnasta sekä siitä, että alkoholi ei enää tunnu sopivan kropalle eikä päälle. Maha ei oikein viinaa kestä ja pääkin alkaa voida hieman huonosti. Kun parikymppisenä pystyi helposti rännittämään perjantain ja lauantain yhtä soittoa, on viisikymppiselle pari pidempää olutta illassa jo tanakan päänsäryn siemen, josta joutuu kärsimään pidempään kuin sielua hivelevästä humalasta. 

Voisin todeta, että panos-tuotos-suhteessa alkoholista ei ole enää vastaavaa hyötyä. Nuorempana plussapuolella olivat humalaisten hauskat toilailut seikkailuineen ja sattumuksineen. Kun vanhenee, muuttuu turhan laskelmoivaksi. Alkaa laskea, miten kykenee seuraavana päivänä töihin tai milloin on taas ajokunnossa onnistuneesti drinkatun illan päälle. Hommasta häviää hohto, kun se menee turhan vakavaksi.

Enkä todellakaan aio raitistua täysin - en koe siihen tarvetta. Voisin kuvailla omaa tilannettani niin, että järvestäni on tähän ikään mennessä juotu jo niin paljon, että loppuja pitää säästellä, ettei järvi kuiva ja kännikalat jää haukkomaan henkeään. Seura tulee valikoida hyvin huolella ja riskianalyysin kautta illan on tuotettava enemmän kuin on vaarassa menettää. Siispä jatkossa vain harkiten ja hyvien ystävien seurassa.

Kuva: Pixabay / garten-gg

Alkoholi on keski-ikäiselle myrkkyä

Minulta alkoi ryypätessä mennä terveys. Ei määrien takia, vaan siksi, että alkoholi sopii vähän huonosti mahalle. Sen lisäksi rankemmin juopotellessa, alkaa homma hiipiä myös pään sisälle. Joinain aamuina heräsin isoihin alakulon ja masennuksen kaltaisten oireiden kourissa ja ainakin seuraavan päivän elämä tuntui paljon todellisuutta lohduttomammalta. Tätä samaa sanovat muutkin ikätoverini, ilmeisti tuolla prosessoripuolen konehuoneessa tapahtuu iän myötä muutoksia, jotka altistavat helpommin alakulolle.

Sen lisäksi tällaiselle univammaiselle liuotteet ovat pahasta. Uni häiriintyy usein siksi, että illat venyvät, mutta jalot juomat myös tekevät unesta huonolaatuista. Eikä näihin uniongelmiin kaivata normaalia enempää häiriötä muutenkaan. 

Omasta mielestäni olen alkuvuoden ollut energisempi ja aikaansaavempi. Vaikka väliin jäävät vain yksittäiset saunaoluet tai drinkit, niin keho ja sitä kautta myös mieli voivat paremmin. Viikonloppuyöt ovat unenlaadultaan parempia ja huomaan jaksavani tehdä enemmän niin arjessa kuin juhlassa. 

Peesaan näissä ajatuksissani nykyisten nuorten sukupolvea. Heillä tuntuu kiinnostus alkoholiin olevan meidän nuoruuttamme hillitympää. Jopa baarit ovat ongelmissa, kun asiakkaita ei käy riittävästi. Sitä en tosin ihmettele, kun seuraa juomien hintoja. Satanen on baarissa tänä päivänä pieni raha, jos radalle lähtee kilpailemaan. 

Kun vertaa omaa nuoruutta tämän päivän parikymppisten vastaavaan, niin olihan meidän suhteemme alkoholiin todella....no holistista. Pämppäämässä käytiin parhaimmillaan keskiviikko-perjantai-lauantai -rytmillä ja ei tainnut montaa viikkoa jäädä kokonaan väliin (Kultapääsky in memorian). Ja juomisen määrä oli sellaista, että sitä voisi nimittää tissuttelun sijaan tukkuerien ahmimiseksi. Juomisella ei oikein muuta tarkoitusta ollut kuin humaltua, mausta viis. On suoranainen ihme, ettei meidän ikäisistä kaikista tullut ongelmakäyttäjiä. Ja onhan ikäryhmässämme toki paljon alkoholisteja - osa täysin hallinnan menettäneitä ja osa sivistyneitä kaappijuoppoja. 

Ehkä meidän pelastus oli valistus. Jossain vaiheessa omaa aikuisuutta alettiin alkoholin vaaroista puhua aiempaa enemmän ja riskikulutusta seurailtiin niin työterveydessä kuin muuallakin. Se on suuri muutos verrattuna siihen tietyllä tavalla alkoholia ihannoivaan kulttuurin, jota edellinen sukupolvi viljeli. Valistuksen lisäksi ovat tulleet turvallisuustekijät. Jos ennen töihin saattoi mennä pikku pierussa tai ainakin keskivahvassa krapulassa, on nykyisin monella  työpaikalla nollatoleranssi. Kun vaakakuppiin pistetään oma työsuhde ja pitkäksi venyvä ilta, niin yhä useampi valitsee työn. Ja kyllä - olen minäkin ollut joskus töissä humalassa ja vielä useammin krapulassa...sukupolvi-juttuja. 

Kuva: Pixabay / jarmoluk

Kohti onnellisempaa keski-ikää

Tämä ei siis ole mikään raittiuspuhe tai -saarna. Kerron vain mietteitäni, miten koetan pienin askelin parantaa omaa terveyttäni ja sitä kautta myös onnellisuuttani. Kun ensimmäinen viisikymppiä on uhkaavasti täyttymässä nurkan takana, näitä terveysjuttuja miettii omalta kohdalta entistä enemmän.

Valitettava fakta on se, että viidenkympin jälkeen ei terveys pysy kuosissa ilman pientä ylimääräistä panosta. Sen vuoksi jokainen riskitekijä on syytä punnita ja on viisautta pyrkiä luopumaan niistä riskeistä, joissa saatu hyöty on kannettuun riskiin verrattuna negatiivinen. Tämä ei päde pelkästään alkoholiin, vaan kaikkeen muuhunkin. 

Tavoite elämässä pitäisi kuitenkin olla se, että onnellisuus lisääntyisi, tai ainakin pysyisi entisellä tasolla. Toisinaan se vaatii, että jostain vanhasta on pystyttävä luopumaan tai jos ei luopumaan, niin muuttamaan suhdetta hieman terveellisemmäksi.

Joo, sori sano Sillanpää

Katsoin eilen Jari Sillanpään kiemurtelua Tuoman Enbusken haastattelussa. Iskelmätaivaan kestosuosikki ja Vain elämää-legenda oli joutunut huumesekoilujensa vuoksi toiseen kertaan kiinniotetuksi ja edessä olisi tangokuninkuuden sijaan parin viikon lööppikuninkuus ja kalteritango. Vanhan sanonnan mukaan ensimmäinen munaus menee erehdyksen piikkiin, mutta toinen haksahdus samaan ansaan on jo silkkaa typeryyttä. Ja siltä se eilen myös näytti. Kuivumishaluttoman narkomaanin, selittely on ulkopuolisen silmin säälittävää. Enbusken haastattelu onnistui maalaamaan Sillanpäästä erikoisen kuvan. Haastattelun jälkeen minulle jäi fiilis, että metamfetamiinin käyttäminen voi olla ihan kiva kokemus, eikä lähellekään niin vaarallista kuin tähän saakka on kerrottu - tämäkö oli haastattelun toivoma viesti?! Toivottavasti ei!

Okei, ensin minussakin heräsi suuttumus. Suuttumus sille, että megasuosittu stara kertoo avoimesti huumeidenkäytöstään ja jopa ilkeää kieltäytyä hoidosta, koska huumeidenkäyttö ei ole ongelma. Siis Sannin sanoin, mitähän viulua!!

Perinteinen haastattelu olisi mennyt niin, että katuva kansalainen kertoo häpeävänsä tekojaan ja lupaisi sormet raamatulla mennä heti ensimmäisen tilaisuuden tullen katkolle. Sillanpää sen sijaan tunnusti olevansa narkomaani, eikä ilmeisesti aio aktiivisesti lopettaa. Ei aio lopettaa, koska huumeidenkäyttö ei ole hänelle ongelma ja hän voi olla niitä ilmankin. Miten minusta tuntuu, että olen kuullut tuon joskus aikaisemminkin... Ja kauniiksi lopuksi totesi, että loppujen lopuksi metamfetamiinin käyttö on hänen oma asiansa, josta ei kenellekään muulle ole vaaraa. Totta, mutta...

Sillanpää ei ole Tauno Tavallinen, joka työpäivän jälkeen istuu sohvalle, ottaa mäyriksen olutta Kaunareiden kyytipojaksi ja menee aamulla pajalle kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei, Jari Sillanpää on idoli monille ja hänellä ei ole oikeutta antaa positiivista kuvaa asiasta, joka on määritetty laittomaksi. Edes "Jari Suuri" ei saa kertoa, että metamfetamiinin käytölle voi olla järkevä peruste tai antaa mielikuvaa, että huumeita voi turvallisesti viihdekäyttää. Raja menee siinä, mitä lakikirja sanoo. Minusta idoli ei saa tukea laittomuuksia, eikä antaa positiivista kuvaa asiasta, jonka tiedetään johtavan pitkäkestoiseen riippuvuuteen ja usein ennenaikaisiin kuolemiin.

Anteeksianto ei kuulu meille kuolevaisille, mutta silti annan omalta osaltani Jarille anteeksi. Hän oli puheissaan rehellinen, joskaan tuon sortin rehellisyys ei tee minuun vaikutusta. Sillanpää tunnusti olevansa huumeidenkäyttäjä ja sen, ettei aio hoitaa ongelmaa, koska ongelmaa ei ole. Minun ymmärrykseni tulee siitä hinnasta, jonka Sillanpää haastattelullaan maksaa.

Tuolla yhdellä haastattelulla Sillanpää veti uransa ainakin toistaiseksi viemäristä alas - huolimatta siitä, että lopussa tirahti kansalaisiin vetoava pakollinen itku ja tarina, ettei hän keikkaa sentään kamapäissä vedä...paitsi joskus pienissä "laskuissa". Jos ihminen uhraa uransa ja elantonsa television suorassa lähetyksessä, niin kyllä silloin usko omaan asiaan on vahva! Sillanpään osalta kyseessä ei edes ole mikään pieni summa, joka menetettyinä keikkapalkkioina nyt jäävät saamatta.

Nyt on fanien paikka olla oikealla tavalla tukena. Tukea eivät ole kannustavat twitter-viestit joissa kehutaan asianomaisen rohkeutta kertoa ongelmastaan. Tukea ei ole se, että ohitetaan huumeidenkäyttö ja se korvataan lauseella "onhan se lahjakas laulaja". Ensimmäisen huumekäryn (ja rattijuopumuksen) jälkeen julkisuuteen tuli koko kansan hyssyttely, ettei Jaria saa teilata, koska hän on herkkä ja tunteellinen. Huumekäry paineltiin paksulla villapeitolla näkymättömiin kuin koko asiaa ei olisi tapahtunut. Jos Aku Louhimies ajaisi samalla tavalla Helsingin keskustassa pikku pirissä, niin Kauppatorille pystytettäisiin lava kivitystä varten ja lähetystä näytettäisiin pääuutisissa kolme viikkoa putkeen.

Valitettavasti iskelmätaivaan lempilapsen status suojaa Sillanpäätä kuin Kapteeni Amerikan kilpi. Mitään, mitä Jari tekee, ei voi olla katsomatta läpi sormien. Näen ongelmana sen, että suosikkiin luotetaan noin sokeasti. Näen ongelmana sen, etteivät fanit ymmärrä ruokkivansa omalla sympatiallaan mielikuvaa siitä, ettei stara voi tehdä mitään väärää. Näen ongelmana sen, että liika ymmärrys ruokkii alkuperäistä ongelmaa - eli saa Sillanpään vetämään uransa lisäksi myös elämänsä viemäristä alas. Jari Sillanpään terveydestä vastuu on Jari Sillanpäällä, mutta jos fanit haluaisivat tukea tietä kohti selvää päivää ja pitkää ikää, se vaatisi ensin sen, ettei kaikkea aina sokeasti ymmärretä. Alkoholistin läheiset tietävät, että ymmärtämällä saadaan aikaan se, että kurkusta alas menevä pyörre vain voimistuu. Juomisen halu katoaa siinä vaiheessa, kun edessä on enää lopullinen kysymys "tulos tai ulos".

Jari Sillanpää nousee vielä tästäkin kohusta huolimatta. Huumekäryt eivät ole hänen statukselleen sellaista lokaa, jolla laulaja saataisiin painettua lopullisesti muistojen unholaan. Enkä ainakaan minä sitä halua. Sillanpää on laulajana lahjakkuus, ja minusta ketään ihmistä ei saa teilata virheidensä vuoksi. On annettava tilaisuus korjata tekonsa. Mutta entä, kun Jari tekee loistokkaan paluun - olemmeko me antaneet lapsillemme sen mielikuvan, että on ihan okei tukea huumeiden viihdekäyttäjän uraa? Haluammeko me, että keikkalipusta maksettu raha valuu lopulta jonkun huumekauppiaan taskuun? Tällä hetkellä minä en maksaisi keikkalipun hintaa nähdäkseni julkinarkomaanin esiintymässä.