Ra(s)kaan keski-iän yhdeksän vuotta

Lempimuistikirjani, joka sekin alkaa olla täysi

 

Alkuun heti sisältövaroitus - teksti saattaa sisältää katkeraa keski-ikäisen miehen tilitystä, mutta toki myös jotain lukemisen arvoista.

Huomasin eilen (keski-ikäiseen tyyliin Facebookin muistoista), että blogini täytti jo yhdeksän vuotta. Vaikka viime vuosina kirjoitustahti on ollut maltillisempaa, niin blogi on pysynyt hengissä kaikki nämä vuodet ja on sillä tietääkseni jokunen uskollinen lukijakin. 

Yhdeksän vuotta elämää on pitkä aika. Sinä aikana blogin teemat ovat vaihdelleet johtuen pitkälti siitä, että oma elämäni on muuttunut. Kun yhdeksän vuotta sitten aloitin, olin toipumassa isäni kuolemasta. Elimme pikkulapsiarkea, olin suhteellisen vastuullisessa palkkatyössä ja elämä oli kaiken kaikkiaan kiireistä, sekavaa ja kirjaimellisesti ruuhkaista. Ra(s)kaasta keski-iästä tuli eräänlainen selviytymiskartta arkeen. 

Alussa blogi oli minulle terapiapaikka. En olisi selvinnyt silloisen elämäni kriiseistä ilman kirjoittamista. Se on monessa tilanteessa ollut kanava kertoa itselleni, mitä kuuluu. Tälle päiväkirjalle saan olla kiitollinen monista oivalluksista liittyen elämään, keski-ikäisyyteen, oman minän kehittämiseen ja hallintaan. Sama pätee ylipäätään kirjoittamiseen. Blogin lisäksi täytettä ovat saaneet useampi paksu muistikirja, jonka sivuille on tilitetty nekin asiat, jotka eivät ole julkaisukelpoisia.

Luen toisinaan omia vanhoja tekstejäni (jonkunhan näitä on pakko lukea!). Perusteemat ovat pitkälti olleet, perhe, työelämä, onnellisuus. Työelämän sivulle on nyt tullut kantavammaksi teemaksi yrittäjyys, joka leimaa montaa asiaa elämässäni. Yrittäjyys on elämäntapa enemmän kuin pelkkä työnteon muoto. Lisäksi olen huomannut, että kirjoitan nykyisin paljon Suomesta, yhteiskunnasta ja politiikasta. 

Nämä teemat ovat toki kiehtoneet nuoresta pitäen (tuskin olisin muuten sosiologiaa päätynyt lukemaankaan), mutta nyt olen jollain tavalla herännyt eräänlaiseen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja ajatteluun toisesta näkökulmasta. Tähän vaikuttaa paljon se, että olemme viimeiset vuodet eläneet erilaisia, jopa globaalisti kuohuttavia aikoja. Politiikkaan sekä täällä että muualla on tullut pelureita, jotka heiluttavat vanhoja perusrakenteita. Uskon, että olemme jonkin suuremman globaalin murroksen äärellä. Siitä on kiehtovaa kirjoittaa. 

Miksi kirjoitan?

Hiljaisina aikoina pohdin usein, miksi kirjoitan (tai ennemmin miksi en kirjoita). Alussa tarvitsin kirjoittamista, jotta kuulisin oman ääneni ja jotta saisin elämäni järjestykseen. Kun toipumisen suurimmat aallot oli selätetty, aloin kirjoittaa enemmän onnellisuuden havainnoista. Teksteissä oli paljon sitä, miten tullaan onnelliseksi ja kuinka omia unelmia toteutetaan. Nyt taas olen huomannut sävyn muuttuneen ehkä hieman harmaammaksi (kuten myös ohimoni). 

Keski-ikä pohdituttaa edelleen, mutta eri tavoin. Jos blogi täyttää yhdeksän, täyttävät ikäiseni ihmiset viisikymmentä. Se on vahva vedenjakajaikä, jossa katsotaan yhtä aikaa eteen- ja taaksepäin. Teen paljon arvioita siitä, miten elämä on tähän saakka mennyt ja miten sen soisi menevän eteenpäin. Huomaan suurtakin itsekritiikkiä elettyyn elämään ja toisaalta näen myös, että eteenpäin mentäessä alkavat ensimmäiset ovet jo sulkeutua. Viisikymppisen mahdollisuudet muutokseen ovat pienemmät kuin nelikymppisen.  

Tällä hetkellä kirjoitan enemmän muille kuin itselleni. En edelleenkään kaipaa mitään suurta yleisöä, mutta älykästä keskustelua kuuntelen mielelläni. Kuten täälläkin on käynyt ilmi, olen keski-ikäinen ammatinvaihtaja. Vaihdoin palkkatyön yrittäjyyteen ja vaihdoin myös koko työelämän suuntaa (no en kokonaan, koska toinen jalka on edelleen vanhassa maailmassa). Olen myös työelämän onnellistaja. Tajusin (hieman liian myöhään), että olen kulkemassa väärää tietä ja onnistuin kääntämään kurssini oikeaan. Tällä hetkellä teen töitä todella tyytyväisenä. Koen onnellisuutta siitä, että voin auttaa muita ja pystyn tekemään työlläni hyvää eteenpäin. 

Työni parhaita puolia on se, että tapaan paljon ihmisiä. Koen viikottain huimia keskusteluja kaikesta maan ja taivaan väliltä. Pöydän ääressä käydään läpi elämän koko kirjo iloineen ja suruineen. Olen päässyt tutustumaan upeisiin ihmisiin, joita en varmaan muuten olisi koskaan päässyt tapaamaan. 

Kun selaan blogin sijaan muistikirjani sivuja, huomaan edelleen jahtaavani jotain sateenkaaren päätä. Elämässä on paljon tekemättä. On paikkoja, joita en ole nähnyt, asioita joita en ole kokenut ja tavoitteita, jotka vaativat työtä. Oman ikäiseni ihmiset jakaantuvat ainakin puheiden perusteella taantujiin, odottajiin ja etsijöihin. 

Taantujat alkavat odotella elämän seesteistä vaihetta, jossa aikuiset lapset jättävät pesän ja alkaa aikuisten oma aika. Elämästä tulee Prismaa ja kesämökkiä. Suuret huiput ja ruuhkat on koettu ja ollaan valmiita vaihtamaan pienemmälle vaihteelle. Jotkut alkavat kaipailla lapsenlapsia ja toiset selaavat matkaesitteitä etsien seuraavaa kanarian lentoa. 

Kuten sanoin, elämme harjanteella, jossa katsotaan taakse- ja eteenpäin.  Odottajat odottavat edelleen sitä suurta oivallusta. Lastentekoon alamme olla takarajoilla, mutta ammatillisesti olemme parhaassa mahdollisessa iässä (vaikkeivat kaikki työnantajat sitä tajuakaan). Meillä on vielä kyntämätöntä sarkaa ja myös voimia mennä eteenpäin. Valitettavasti yhteiskunnan muutokset vaikeuttavat uuden etsimistä. Aikuiskoulutusta vaikeutetaan ja taantuva Suomi sekä inflaatiomörkö vaikeuttavat riskien ottamista. Silti kannustan - opiskelkaa, etsikää onnellisuutta ja vaihtoehtoja. Taantumus ei ole hyvä valinta. 

Etsijät näkevät enemmän eteenpäin. Viisikymppiset ovat hyvässä asemassa. Monilla velkataakka on siedettävä, lapsista vain vähän riesaa ja siten tärkeimpiä resursseja - aikaa ja rahaa - on käytettävissä enemmän kuin koskaan ennen. Se tarjoaa mahdollisuuksia löytää jotain, mistä on haaveillut. Onko se pidempi matka ulkomaille, ammatinvaihto tai jopa uusi asuinpaikka. Mahdollisuuksia onnellistaa itseään on valtava määrä.

Raskas keski-ikä

Mutta tässä iässä ei kaikki asiat ole helppoja. Ehkä on asiallista tunnustaa (lopulta myös itselleni), että en ole tänä keväänä voinut hyvin. Korjaamista on ollut sekä fyysisesti että henkisesti. Raskas fyysinen ammatti, pitkät työpäivät ja vastuun kantaminen yksin vaativat veronsa. Olen ollut poikkeuksellisen väsynyt ja jopa tuntenut tietynlaista riittämättömyyden tunnetta. Viisikymppisenä tuleekin vastaan  elämän rajallisuus. Pienet kolotukset ja rytmien omituisuudet sydämessä eivät välttämättä enää olekaan olalla kohautettavia. Me kulumme ja ihmisen fysiikka on loppujen lopuksi rajallista. On pakkokin pohtia sitä, milloin on syytä liputtaa itsensä varikolle. 

Vihaan sopeuttamista. Pikkuhiljaa elämän pienet nautinnot käyvät vahingollisiksi. Alkoholi ei sovi enää elimistölle, koska sitä ei kestä maha, sydän eikä pää. Rasvainen ruoka muuttuu nautinnosta kuolemantuomioksi ja sokerikin tuo hampaisiin reikiä ja vie yöunet. Loppujen lopuksi on tehtävä valinta paskojen vaihtoehtojen välillä - kuoleeko tylsyyteen vai erilaisiin haitta-aineisiin. 

Henkisesti oma helmasyntini on liiallinen itsekriittisyys. Poden paljon huonoa omaatuntoa hukkaan heitetyistä vuosista. Vanhasta työelämästä olisi pitänyt hypätä rohkeammin ulos ja uskaltaa tehdä valintoja itsen hyväksi. Olisi pitänyt aikaisemmin lähteä mukaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, mutta vanha minä piti liikaa kiinni ja pelkäsin tarttua tilaisuuksiin. Olisi pitänyt nähdä maailmaa enemmän silloin, kun se oli auki. Tiedän totta kai, ettei mikään ole myöhäistä, mutta kerran elettyä aikaa ei kuitenkaan saa takaisin. Junnun sanoin "ei nuoruuttaan voi elää uudestaan"

Itsemme lisäksi kannamme huolta myös läheisistä. Blogin alkuvuosina pikkulapsiarki oli kiireistä ja omat huolensa oli sielläkin. Mutta eivät huolet vähene, vaikka lapset kasvavat aikuisiksi. Siinä vaiheessa, kun lapsemme lakkaavat aiheuttamasta huolta, sitä aiheuttavat vanhempamme. 

Keskustelen monien ihmisten kanssa, kuinka paljon meidän vastuullemme jää omien vanhempiemme asiat. Elämme aiempaa pidempään, mutta ongelma on myös se, ettei enää ole sitä Suomea, jonka varaan voisi mitään laskea. Joudumme varautumaan siihen, että olemme ne, jotka kantavat vastuun lähipiiristämme. Ja toisinpäin käännettynä - podemme huolta myös siitä, ettei meistä tulisi taakkaa omille lapsillemme. Voin sanoa, etten yhdeksän vuotta sitten pohtinut näitä asioita. 

Raskasta elämästä tekee myös muuttuva maailma. Jos lukee blogini tekstejä taaksepäin, niin maailma on mennyt vaikeammaksi tajuta. Vanhat globaalit rakenteet murtuvat kovaa kyytiä ja joudumme opettelemaan uusia sääntöjä. Trumpin ja Putinin kaltaisia sekopäitä ei maailmanpolitiikka tuntenut. Ja Kiinan aiheuttama talouspoliittinen vaara oli vasta oraana kaskessa. 

Sama pätee myös rakkaaseen Suomeemme. Vanha hyvinvointiyhteiskunta murtuu kovaa kyytiä ja ratkaisumallit siitä selviämiseen ovat keskentekoiset. Valitettavasti juuri minun sukupolveni joutuu maksamaan vanhan hyvinvointirakenteen kulut ja lisäksi sopeuttamaan omia varojaan siihen, että saisimme jotain turvaa vanhuuden varalle, kun eläkejärjestelmät lopullisesti romuttuvat (ja sen ne myös tekevät). Poden tuskaa siitä, ettei ratkaisua ole vielä olemassa, eikä mitään takeita sille, mitä tapahtuu, kun työura loppuu (jos loppuu).

Koska mä voin

Vastaus kysymykseen, miksi kirjoitan on selvä - koska mä voin. Olen edelleen ylpeä siitä, että minulla on henkilökohtainen alusta tuoda esiin ajatuksiani. Olen onnellinen siitä, että vuosienkin jälkeen minulla on terapiapiste, jonka kautta voin kertoa itselleni, mitä minulle kuuluu. Olen hyvilläni myös siitä, että tätä kautta voin kirjoittaa ulos sitä, miten maailma minusta muuttuu. 

Toisinaan ajattelen, että nämä sivut ovat perintöni eteenpäin. Jonain päivänä joku onneton sosiologi etsii graduunsa aihetta ja saa tästä angstisesta sekasotkusta vihjeen eteenpäin. Tai kunhan lapseni saavuttavat keski-iän ja kaipaavat apua omien solmujensa avaamiseen, he kuuntelevat ääntäni tätä kautta. Kaikki nämä ovat syitä, miksi Ra(s)kas keski-ikä edelleen elää ja hengittää. 

Koen, että tätä kautta voin vaikuttaa. Siihen riittää se, että joku tätäkin lukee ja kokee jonkin ajatuksen. Olkoon se vaikka hyväntahtoinen nauru keittiösosiologin pieleen menneille analyyseille - iloa ei maailmassa ole koskaan liikaa. 

Kiitos sinulle rakas blogini, terapianurkkani ja ajatusteni varasto. 

Keltamusta kevät

Lähde: wikipedia

Lappeenrannassa jännitetään ensimmäistä kertaa piiiiitkiin aikoihin SM-liigan loppupelejä. Keltamusta SaiPa ei ole tosissaan päässyt tappelemaan mitalipeleissä 60-luvun jälkeen. Puhutaan todellisesta kiekkosensaatiosta ja lätkähuumasta. Tätä kirjoitettaessa SaiPan ja Rauman Lukon välieräsarja on tilanteessa 3-2 SaiPalle ja huomenna pelataan seuraava (ja toivottavasti viimeinen) nitrokamppailu. 

Kyse on tarinasta, jota kukaan ei olisi syksyllä osannut kertoa. Kyse ei ole vain draaman kaaresta, vaan henkilöistä ja taustoista ilmiön takana. Lappeenrannassa on tehty vuosien yrittämisen jälkeen monta asiaa oikein - monella eri taholla. Onnistumisia on tullut seuran kabinetissa, kaukalossa, kaukalon laidalla ja jopa hallia ympäröivässä kaupungissa. 

Vanhaa keittiö-sosiologia tällainen kiinnostaa totta kai!

Urheilu elää tarinoista

Liigassa on nähty vuosien varrella monta "pienestä mestariksi"-tarinaa. Kanada-maljaa ovat päässeet hypistelemään kestomestareiden lisäksi mm. HPK, Ässät, JYP, mutta ei koskaan SaiPa (eikä muuten KalPakaan). Tarina syntyy epätodennäköisyyksistä silloin kun paperilla heikoksi tai keskinkertaiseksi laskettu joukkue pystyykin kaatamaan Liigan Goljatit ja nousee huipulle. Tarinat todistavat, ettei urheilussakaan asioita voida laskea etukäteen, eikä menestystä voi ostaa (muutenhan HIFK:n hallissa mestaruusviirejä olisi nykyistä enemmän).

Joka vuosi mestarisuosikeiksi veikataan, ymmärrettävästi, suurimman budjetin ja vahvimman menestyksen joukkueet. Mitä suurempi budjetti sitä paremmat hankinnat. Kärkiseurat ostavat riveihinsä nimimiehiä, joiden varaan lasketaan menestyksen antura. Liigassa nähdään joka vuosi palaajia joko NHL:stä tai Euroopan kärkisarjoista. Vahvimmat ostajat ovat yleensä HIFK, Kärpät ja Tappara. Onneksi peli ei ole pelattu ennen kuin viimeinenkin gameseven on ohi.

Tarinoissa rakentuu joukkue, joka on osasiaan suurempi. Joukkue, jonka menestys rakentuu siitä, että se harjoittelee, pelaa ja menestyy yhdessä. Löytyy taito kasata ketjut tasaisesti suorittavaksi koneeksi ja taustalle saadaan valmentaja, joka osaa hyödyntää joukkueen vahvuuksia ja häivyttää heikkouksia. On orkesteri ja sille paras kapelimestari. 

Lopputulosta ei edes pystytä täysin selittämään. Joukkueeseen syntyy magiikkaa ja onnistumisen kierre, jota ei saada pysäytettyä ennen päätyä. Jokaisen kauden jokaiselle joukkueelle tulee ylä- ja alamäkiä. Voitaja on se, joka nousee viimeisenä ylös (vanhaa Rocky-viisautta mukaillen).

Miksi SaiPa 2025?

Kausiennakot olivat Saipalle julmia. Joukkuetta veikattiin varmaksi mestis-karsijaksi, eikä kukaan - siis yhtään kukaan - veikannut, että SaiPa pelaisi välierissä. Korkeimmille sijoille oli tarjolla tilastojen ja taulukoiden mukaan varmempia joukkueita, kuten Tappara, Pelicans, HIFK tai TPS. Noista ennakkoon kovimmista ei yksikään pelaa tällä kaudella loppupeleissä. Varmoista suosikeista Lukko on ainoa, joka naamaansa mitalipeleissä näyttää.

Pelillisten suoritusten lisäksi epäonnistumista on aiempina vuosina nähty myös kabinetin puolella. Epäonnistuneet kaudet, niiden synnyttämä taloudellinen paine sekä suoraan sanottuna hölmöilyllä menetetty maine ajoivat seuran konkurssin partaalle. Kuten hyvään tarinaan kuuluu, koko seura oli tuntien päässä kaatumisesta vielä ennen kauden alkua. Pelastajaksi tuli nippu paikallisia yrittäjiä, jotka ottivat todellisen riskin lähtiessään mukaan epävarmaan urheilubisnekseen. Vielä tänäkään päivänä en ymmärrä, mistä se usko menestyvään kiekkobisnekseen löytyi, mutta yrittäjien aivoituksia ei kukaan yleensä ymmärräkään. 

Ehkä tuo omistajavaihdos muutti myös kykyä katsoa Saipa-nimistä tuotetta? En usko, että vanhojen omistajien taidot tai kyvyt olivat hukassa, mutta ehkä kyse oli siitä, että koneesta oli bensa loppu ja uusia näkökulmia vanhaan rakkauteen ei ollut löydettävissä. Itse näen tämän uuden SaiPan aiempaa ihmisläheisempänä ja sen katsantokanta on vedetty lähemmäs keskivertokansalaisten tasoa. On selvää, että hallia ei vedetä täyteen huonolla tuotteella, mutta pelkkä menestys ei selitä sitä huumaa, jota kaupungissa nyt koetaan. Joukkueen taakse on saatu vahvan omistajajoukon lisäksi myös yleisö ja yleisöön ihmisiä "joita kiekko ei oikeastaan edes kiinnosta". Heidän lisäkseen tukijoihin on vahvasti leimautunut myös kaupunki. Tähän saakka joukkue, kaupunki ja jopa yleisö ovat olleet tukkanuottasilla keskenään. Kaupunki alkoi jo hieman karsastaa SaiPaa hallikysymyksen takia, yleisö karttoi lehtereitä menestyksen puutteen takia ja seuran tunnelma oli jotenkin liigamaisen kliininen ja se ei koskettanut enää lipuista maksavaa yleisöä. 

Tällä hetkellä SaiPa näkyy ja kuuluu joka paikassa. Kun kävelee missä päin kaupunkia tahansa, on kotien ikkunoissa pelipaitoja kannatuksen merkkinä. Tätä ei aiempina vuosina ole nähty. Rehellisyyden nimissä Lappeenrannasta on puuttunut sellainen suurten massojen kannattajuus, jossa joukkueen takana seistään niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Kun menestystä on puuttunut, täyttyvät estarit pilkkaviesteistä ja kannatuksen sijaan mieluummin potkaistaan maassamakaavaa vielä kerran, oppiipahan olemaan. SaiPaa pidettiin mieluummin synkkänä rahareikänä ja pakollisena pahana - unohtaen, että sen työllistävä vaikutus kaupungissa on lähes sata henkilötyövuotta kauden aikana. Jos etsit samankokoista firmaa miltä tahansa alalta tässä kaupungissa, saat kelata listaa aika pitkään. 

Omistajapohjan viisaus näkyy taloushallinnossa. Ensimmäiseen kauteensa omistajat lähtivät sillä rahalla, mikä taskusta löytyy. Pelaajien hankinnoissa ei rahallisesti hulluteltu, mutta käytettiin sitä enemmän viisautta. Omistajien lisäksi toinen merkittävä tekijä menestyksen takana on ostaminen. Harri Aho on toki tullut isommista piireistä, mutta osaa selkeästi lukea peliä myös pienemmän budjetin näkökulmasta. Petmanin veljesten houkuttelu kotiin, maalivahtiosaston monipuolisuus ja ennen kaikkea kesken kauden tehdyt hankinnat, etenkin Mark Pysykin tulo, kertovat siitä, että järjellä saa parempaa jälkeä kuin rahalla. Ainakin ulospäin näytti siltä, että jälkihankintoja tehtiin vasta sen jälkeen, kun rahat niihin oli tienattu. Alkukausi elettiin varmaankin suu säkkiä myöten, mutta katsomon kautta tilitetyt lisätulot sijoitettiin uudelleen ja tulosta syntyi. Ilman Pysykiä & kumppaneita ei Saipan viitoskone jyskyttäisi tuota tahtia. 

Ja se Raipe

Tarinaan kuuluu kapelimestari. Meillä se on vähäsanainen, median antisankari Raipe. Raimo Helmistä ei ennen tätä kautta pidetty kovinkaan kultapossutason osaajana. TPS:n hopean jälkeen tuli mononkuva sarkapöksyyn ja paikkaa sai etsiä milloin mistäkin ulkomaan sarjasta. SaiPalle hän oli profiilin mukainen hankinta, täynnä potentiaalia ja näyttämisen halua. Sekä SaiPalla että Raipella oli ainoastaan voitettavaa tässä kaupassa. 

Mutta tuskin kukaan arvasi, että juuri "hämeen hiljanen" on se, joka täällä onnistuu rakentamaan joukkueen. Vanhojen omistajien aikaan penkin päähän raahattiin milloin minkäkin tason sateentekijää huutamaan tuuleen, mutta joukkueita ei tuntunut syntyvän. Valmentaminen on niin herkkää touhua, ettei aiempi menestys takaa hyvää lopputulosta, kun kaupunki ja joukkue vaihtuvat. Pahin farssi - todellinen aallonpohja - täällä nähtiin, kun Pekka Virta houkuteltiin ilmeisen kovalla rahalla tuomaan menestystä. Metodit ja mies olivat vääriä, rahaa paloi ja tulos jäi taskuun. Lopputuloksena mies lähti kiertoon kesken kauden, eikä ole sen jälkeen palannut. SaiPa osaa syödä miestä myllynkivien lailla. 

En ymmärrä jääkiekosta riittävästi arvostellakseni, mutta en usko Raimo Helmisen tuoneen teknisesti mitään uutta tullessaan. En usko, että hänen fläppitaulun piirrokset ovat mitään monalisaa verrattuna muiden valmentajien työhön. Mutta luulen, että hänen taitonsa tulee siitä, että hän näkee joukkueen osaset muita paremmin valmiina. Hän osaa valita oikeat tyypit oikeaan rooliin, rakentaa yksilöistä itseään isomman joukkueen ja vanhana legendana hän saa pelaajat kuuntelemaan, uskomaan itseensä ja joukkueeseen. 

Valitettavasti en ole Helmistä koskaan tavannut, mutta olen lähes jokaisen tiedotustilaisuuden katsonut jälkikäteen. Ymmärrän, miksi Raipea ei ole aiemmin katsottu tähtivalmentajien joukkoon - hän kun ei ole niitä Felix-kauluksisia paskanpuhujia, joita nykyiset sliipatut rasvatukat tuppaavat olemaan. Raipe ei liikoja puhu, eikä kommentoi. Jos hänestä saa kaksi lausetta ulos, on se jo monologi. Luulen, että valmentajien odotetaan tätä nykyä olevan mediakauniita, pr-valmennettuja hölösuita, joilta lätkämantra lähtee rannelaukauksen lailla ensimmäisestä kysymyksestä liikkeelle ja pysähtyy vasta kun kamerat sammuvat. 

Valmentaja tekee joukkueesta joukkueen. Työelämässä tämä sama näkyy esimiestasolla. On esimiehiä, jotka saavat tiimin pelaamaan yhteen ja on niitä toisia. Molempien kanssa olen töitä ehtinyt tekemään ja kyllä lopputuloksen tunnistaa työn jäljestä ja taloudellisesta tuloksesta. Hyvä valmentaja - samoin kuin esimies - tulevat pitkässä juoksussa paljon halvemmaksi, kun lasketaan tulos miinus kulut. Hyvien valmentajien/esimiesten jäljiltä työhalukkuus nousee, teho työn sisällä kasvaa ja innokkuus synnyttää myös innovaatioita, joita paskempi pomo ei pysty ulosmittaamaan. Ei jääkiekko työelämää kummempaa kai ole. 

Kuudes kenttäpelaaja

Lappeenrannassa on jo vuosia käyty kiivasta jäähallikeskustelua. Siinä on vatkattu, pitäisikö kaupunkiin rakentaa uusi jäähalli, minkä kokoinen ja ennen kaikkea mihin se tulisi valaa. Kaupungin ovesta on marssinut konsulttia toisensa perään ja heidän suustaan on kuultu mahtavia tarinoita 12 000 katsojan kansiareenoista ja pienemmistä toriparkeista. Rahaa on pelkkään konsultointiin mennyt yhden pelaajabudjetin verran, eikä tiedossa ole vielä edes hallin paikkaa. Tuo kaikki saa aikaan epävarmuutta sekä joukkueessa että kannattajissa. Hallikeskustelu on vienyt fokuksen tärkeimmästä - eli lätkästä. 

Katsojia hallikeskustelu on kyllästyttänyt. Vanhan hallin katsomoon ei ole viitsitty lähteä, kun joukkue ei menesty ja uutta halliakaan ei ole näkyvissä. Rehellisesti puhuen ei uudelle hallille oikein ole ollut katetta (kirjaimellisesti!) ennen tätä kautta. Jos uhkana on ollut pudotus alasarjoihin, olisi halli-investointi liigajoukkueen osalta turha. Toki hallilla on myös muita käyttäjiä, mutta keskusteluissa hallikysymys on henkilöitynyt vahvasti vain SaiPaan. Ja jos vanhakin halli kumisee tyhjyyttään, on uudesta turha haaveilla. 

Tällä kaudella hallikeskustelussa on onnistuttu tekemään Kouvolan kaltainen käännös - muutetaan vanha ja homeinen halli brändiksi. On alettu puhua kiimaliiteristä tai Lappeenrannan ladosta. Vanha halli onkin yhtäkkiä sympaattinen ja siellä taisteleva joukkue kuin myrskyssä purjehtiva Odysseus, kaikkien suosikki. Melkoista mediapeliä ja sissimarkkinointia.

Nythän asiat ovat toisin myös hallikeskustelun osalta. Vanha halli täyttyy peli toisensa jälkeen. Ja vaikka katsomot ovat täynnä, jäävät tulot puolitiehen, kun enempää katsojia ei yksinkertaisesti sisään saa tungettua. Vajaan viidentonnin lato on menestyvälle joukkueelle taakka. Jotta menestystä saadaan ruokittua, tarvitaan tuloja. Ja jotta saadaan tuloja, tarvitaan lisää katsojia - koska katsojien perässä tulevat myös sponsorit ja heidän perässä raha. Mitä suurempi näkyvyys sitä suurempi hintalappu on mainospaikalle. 

Se on varmaan muuttunut jo nyt, ettei Saipan myyjien tarvitse juuri asiakkaille päin soitella. Tulevan kauden mainospaikat menevät kuumille kiville ja köyhimpiä saa potkia toimiston ovien ulkopuolelle. Se on totta kai hyvä - mutta parempaankin päästäisiin, jos katsomoissa olisi tilaa vaikka puolitoista kertaa nykyisen verran. Nyt tuota isompaa hallia voitaisiin pitää hyväntekeväisyyden sijaan jopa investointina. Isompi SaiPa todennäköisesti pyörittää isommin myös paikallista taloutta, mikä taas pyörittää kulutuksessa pyöriviä euroja isommaksi. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Ei tarvitse olla mikään oraakkeli arvatakseen, että kauden jälkeen jäähallikysymys palaa kaupungin päänsäryksi. Onneksi siellä on tuore valtuusto asiaa ratkomassa - taas kerran. 

Muuttunut kaupunkiorganisaatio

Tarinan taustalla pyörii myös "hyvä kuningas" nimeltä kaupunki. SaiPan ja kaupungin välit ovat pitkälti ongelmallisen hallikeskustelun vuoksi olleet hieman kimurantit. Muiden urheiluseurojen näkökulmasta Saipa on ollut tukirahaimuri, joka jättää muut varjoonsa, mutta toisaalta taas kaupunki on pysynyt hieman turhankin näkymättömissä, kun katsotaan joukkueen työllistävää vaikutusta. Jos ovesta marssisi sata henkeä työllistävä teollisuusyritys, olisi sille halli pystyssä alta vuoden. 

Nyt tuntuui, että kaupungin ja SaiPan välitkin ovat eheytyneet. Pitkälti kaupungin aloitteesta ja ripeiden toimenpiteiden ansiosta Kauppatorille rakentui kisakatsomo, josta SaiPan pelejä pystyy nauttimaan kansalaistasolta vailla maksua. Kaupungilta tämä oli upea pr-lämäri ylämummoon. Torin kisakatsomo sai näkyvyyttä kansallisesti enemmän kuin mikään muu yksittäinen Lappeenrannan tapahtuma vuosiin. Ja tuo huomio oli spontaania, ei ostettua. 

Arvostan näin veronmaksajana, että kansalle tarjotaan leipää ja sirkushuveja. Viidentoista vuoden ajalta olen kyllä enemmän kironnut kuin kiittänyt kaupunkiorganisaation pahvipäisyyttä ja taantumuksellisuutta. Mutta viimeisen reilun vuoden ajan täällä ovat puhaltaneet uudet tuulet. Kaupungin selkeä piristyminen, yritysten innovatiivisuuden tukeminen ja suoranainen kehityshalukkuus ja -kyky ovat nostaneet kaupungin profiilia. Meille on syntynyt hyvän kierre, joka näkyy ulospäin. Pidän tästä uuden Lappeenrannan otteesta. 

Taustoja en tietenkään voi tietää, koska en ole minkään tason poliittinen peluri (ainakaan vielä,haha), mutta kummallisen hyvin tämä osallistuminen ja tukeminen liittyvät kaupunginjohtajan vaihtoon - liekö sattumaa vai osumaa. 

Nyt se pytty kotiin!

Mitä pidemmälle kausi menee sitä vahvemmin uskomme täällä meidän poikiin. Asiat, joista ennen kerrottiin iltasatuja, ovat nyt jopa käden ulottuvilla. Olisimme yhden voiton päässä loppuottelupaikasta. Meille olisi ihan oikeasti mahdollista tapella siitä, että Kanada-malja jää kesänviettoon Saimaan rannalle. Tällaisesta huumasta ei Tampereella tai Oulussa edes ymmärretä. Jos sanotaan, että helvetti jäätyy, kun Suomi voittaa Euroviisut, niin lienee kohtuullista todeta, että uudelleen se sulaa, kun Saipa voittaa mestaruuden - ja nyt sekin on lähellä.

Pidän näitä lätkästä mitään ymmärtämättömiä peukkujani pystyssä koko kauden lopun. Uskon totta kai siihen, että Raipe johtaa orkesterinsa finaaliin and beyond. Mutta kävi miten kävi, on tämä kausi jättänyt Lappeenrantaan selkeät merkit, että me pystymme olemaan vakavasti otettava kiekkokaupunki.

Nyt jätkät se pytty kotiin!!!!

Lähde: Liiga.fi

Kuntavaalien jälkilöylyt

 

Kerrankin pikkuvaaleiksi tituleeratuissa kuntavaaleissa oli hyvää draaman kaarta ja mielenkiintoisia tapahtumia läpi illan. Tulos oli toki ennalta-arvattava, mutta skaala yllätti ilmeisesti sekä voittajat että häviäjät. Demareiden voitto oli joka puolella ennustettu, samoin kuin Perussuomalaisten tappio. Itseäni yllätti toisaalta se, kuinka syvälle persut lopulta kyykkäsivät ja samoin se, kuinka vasemmalle oikealta laidalta livenneet äänet levisivät. Kansa ei opi, mutta joka vaaleissa se kyllä rankaisee.

Kokoomus piti edelleen pintansa

Kuten jo aiemmassa kirjoituksessa taisin ennustaa, niin Kokoomus piti pintansa erittäin hyvin. Uskollinen äänestäjäkunta, ilmoitetun linjan mukainen toiminta sekä ennen kaikkea kilpimies Perussuomalaiset saivat aikaan sen, että Kokoomus ei suinkaan hävinnyt vaaleja. Sen kannatus nousi edellisistä vaaleista ja suhteessa hallitusvastuuseen tulos oli vähintään kiitettävä. Kokoomus tuntuu olevan teflonpintainen pikku huvijahti, joka selviää kaikista myrskyistä kuin onnenkantamoisten kautta kolhuitta ja uppoamatta. 

Oma pohdinta asiasta on se, että Kokoomus on pitänyt ne puheet, jotka se ennen eduskuntavaaleja lupasikin. Orpo sanoi suoraan, että jos vastuuta annetaan, niin leikkuri heiluu ja yhteisillä rahoilla mellastaminen loppuu. Perussuomalaisten viesti eduskuntavaalien alla oli ehkä toisenlainen tai se käsitettiin eri tavalla. Leikkuripuheet jätetiin marginaaliin ja keskityttiin omiin ydinasioihin (ehdokkaiden henkilökohtainen urpoilu ja kärkevä maahamuuttopolitiikka). Sitten kun salkkujaossa käteen vielä aseteltiin valtionvarainministerin salkku, oli pakko tehdä niin kuin isoveli Kokoomus sanelee. Riikka Purran joukoilla onkin nyt vakava mietinnän paikka, miten kurssi saataisiin pelastettua täydelliseltä hukkumiselta seuraaviin eduskuntavaaleihin mennessä. 

Kokoomus luultavasti porskuttaa vaalikauden loppuun valitsemallaan linjalla. Näiden vaalien tulos kertoi selväsanaisesti, että sen valitsema tukistuslinja on omien kannattajien mieleen - ja muiden kannattajista ei noilla prosenteilla tarvitse olla huolissaan. Perussuomalaisten tappio ei heilauta Kokoomuksen valitsemaa linjaa mihinkään suuntaan. Kilpimiehen kohtalo on perinteisesti jäädä hommista nalkkiin ja pelastaa päämiehen kasvot. Purran ja Perussuomalaisten ainoa pakotie olisi purkaa hallitusyhteistyö ja lähteä omille teilleen. Sellaista ei Suomessa ole tähän saakka vielä yksikään puolue tainnut minun elinaikanani tehdä, mutta kertakos se olisi ensimmäinenkin. Itse en tähän valintaan usko - luulen, että hallitusvastuu on persuille sen verran kunniakysymys, ettei siitä luovuta, vaikka vähän nenään sattuukin. Mutta mikäli mitään ei tehdä, on seuraavissa isoissa vaaleissa lopputuloksena valitettavasti paluu pienpuolueiden marginaaliryhmään.

Vasemmiston rekyylivoitto

Kauhistunut kansa siirtyi piirun vasemmalle, kun leikkauslistojen kangistamat sormet äänestivät Demarit selkeään vaalivoittoon. Punainen vaara ulottui jopa Helsingin porteille, missä Demarit uhkasivat vielä vaali-illan kuluessa Kokoomuksen 50-vuotista piikkipaikkaa. Lopulta ero jäi hiuksenhienosti vielä rajan oikealle (asteikolla vasen-oikea, ei muuten) puolelle.

Antti Lindtmanin oli vaikea pidätellä tyytyväisyyttään ja mikäs oli paistatellessa, kun luvut äänestäjien muutoshalukkuudesta olivat melko selkeät. Jo vaali-iltana puheenjohtaja ilmoitti intoa puhkuen, että hanskat otetaan käteen heti huomenna ja töitä käydään tekemään. 

Tässä piileekin vaalivoiton vaarallisuus. Kun demarit ottavat noin selkeän vastuunkantajan roolin, odottavat äänestäjät myös sitä, että nyt tapahtuu. Se ei ole mikään helppo tehtävä, kun talouden realiteetit eivät muutu ja valtakunnan ruoria pyörittää edelleen oikeistohallitus. Tässä taloudellisessa tilanteessa hoitovajeen korjaaminen ja vuotavan kuntatalouden paikkaus on erittäin haastava tehtävä.

Mikäli kävisi niin, että demareiden paikallistason rynnistys jää piippuun ja hoitojonojen lyheneminen ei toteudukaan, on seuraavissa eduskuntavaaleissa maksun paikka. Vaikka kuntavaalit ja eduskuntavaalit ovat kaksi eri tason mittelöä, ne rinnastuvat äänestäjien keskuudessa samojen toimijoiden pelikentäksi. Se taas näkyy vaaliuurnilla aina seuraavissa vaaleissa rekyyli-ilmiönä - aivan kuten nyt kuntavaaleissa. Vasemmiston voitto oli selkeä rekyyli oikeistolaista politiikkaa vastaan. Kansa toivoi muutosta ja äänesti sen puolesta.

Virhearvioni - Keskusta ja äärivasemmisto

Aikuinen mies myöntää virheensä. En osannut aavistaa, että Keskusta tulee menestymään kuntavaaleissa noin hyvin kuin loppulukemat näyttävät. Ehkä Keskustan uusi nousu alkaa siitä, että siitä tuleekin vaihtoehto vaihtoehdottomille. Antti Kaikkosen kasvoilta paistoi vaali-iltana vapautuneisuus ja jääkiekkotermein hänen selästään putosi iso apina. Keskusta selkeästi löysi näissä vaaleissa uutta äänestäjäkuntaa. Vanhoilla tukialueilla jalansijat säilyivät ennallaan, mutta myös uusia alueita peiteltiin vihreään verkaan. Pääkaupunkiseudun ulkopuolella on selkeästi nähtävissä erilainen maakuntien Suomi.

Toinen virheeni koski vasemmistoa. Ajattelin, että äärivasemmisto jäisi näissä vaaleissa pimentoon, mutta kävikin niin, että äärioikealta kimmottiinkin aivan toiseen ääripäähän ja tukeuduttiin vasemmistoon. Siitä en anna periksi, että ylikorostunut hyvinvointiyhteiskunta ja muiden rahoilla eläminen ovat aatesuuntana vanhentuneita, mutta kannattajansa se tuntuu kuitenkin löytävän. Etenkin Helsingin seudulla vasureilla on hedelmällinen maaperä kannattajilleen. Vasemmistoliitto on toista kertaa peräkkäin löytänyt keulakuvaksi uskottavan ja kannattajiin vetoavan puheenjohtajan, joka omalla persoonallaan luo kannatuspohjaa. Peliä pitää osata pelata sen omilla säännöillä. 

Suhteellinen vaalitapa on demokratian irvikuva

Kuntavaalien äänestysprosentti ylitti vielä hiuksenhienosti 50% ollen lopulta 54,2%. Viidenkymmenen prosentin rajaa voidaan pitää alarajana sille, että demokratian katsotaan toteutuvan. Mikäli äänestäjiä on alle puolet äänioikeutetuista, päättää vähemmistö silloin enemmistön asioista ja demokratian toiminta valtajärjestelmänä on epäuskottava.

Äänestysprosentti on joka tapauksessa liian pieni, etteikö sen sisälle mahtuisi kyseenalaisia lopputuloksia. Pienissä kunnissa valtuustopaikkaan riitti niin pieni äänimäärä, ettei sitä voida edes pitää kannatuksena, vaan pikemminkin kaverisuhteena. Jos valtuustoon pääsee alle kymmenellä äänellä, ei paikan eteen ole juuri töitä tarvinnut tehdä.

Vaalilistoille ei ole juuri tunkua viime vaaleissa ollut. Nytkin moni puolue ajoi vajaalla listalla siitä yksinkertaisesta syystä, ettei halukkaita ehdokkaita ollut tarpeeksi. Politiikan epäkiinnostavuus ei taas ole puolueiden ongelma. Suurempi ongelma ehkä on vaihtoehdottomuus. Moni äänestäjä ei koe suuria puolueita omikseen, vaan kaipaisi pienempiä, paikallisia liikkeitä. Tällaisten liikkeiden menestyksestä oli näissäkin vaaleissa merkkejä.

Imatralla nähtiin vaaleissa erikoinen ilmiö, joka johtui alhaisen äänestysprosentin ja suhteellisen vaalitavan aiheuttamasta vinoumasta. Vihreiden ykkösehdokas keräsi taakseen niin laajan äänestäjäkunnan, että saman listan häntäpäästä ponnistettiin valtuustoon alle 10 äänellä. Ja vielä niin, että koko listan edustajat pääsivät sisään, eikä varaedustajia enää löytynyt.

Jos Imatran kokoisen kaupungin valtuustoon mennään alle kymmenellä äänellä, on kyse arpapelistä tai satunnaisotannasta, eikä demokraattisesta vaalista. Tämä kuvastaa erittäin hyvin sitä, kuinka hölmö ja tähän aikaan sopimaton järjestelmä suhteellinen vaalitapa on. Se johtaa siihen, että puolueet etsivät listoille kärkiehdokkaita keräämään suuren äänisaaliin, joka sitten vetää perässään myös heikommin ääniä kerääviä ehdokkaita. Ja kun etsitään keulakuvaa, ei välttämättä etsitä pätevintä, vaan tilanteeseen sopivinta ehdokasta. Ei ole ihme, että isoissa kaupungeissa puolueiden vaalilistoilla nähdään koko ajan enemmän julkkisehdokkaita, joiden ansiot ehdokkuuteen piilevät aivan muissa asioissa kuin halussa vaikuttaa yhteisten asioiden hoitoon.

Kuntavaalit, jotka eduskuntavaaleja vähemmän ovat puoluevaalit, voisi irrottaa suhteellisesta vaalitavasta kokonaan. Paremmin kansan tahtoa kuvaisi suora vaali, jossa eniten ääniä kerännyt ehdokas on ykkönen ja toiseksi eniten ääniä saanut on kakkonen. Tämä antaisi nykyistä paremmat menestymisen mahdollisuudet suurten puolueiden ulkopuolelta tuleville liikkeille. Lisäksi se muuttaisi päätöksenteon painopistettä puolueryhmiltä yksilöiden suuntaan. Suorassa vaalissa kabinettipeli pienenisi ja kansanvalta toteutuisi paremmin. 

Mutta ennen kaikkea suora vaali torjuisi demokratian vääristymät, jotka syntyvät silloin, kun äänestäjäkunta on inaktiivista ja äänet keskittyvät yhdelle pääehdokkaalle. En pidä Imatran vaalitulosta mitenkään sen mukaisena, mikä on äänestyksen henki. Sääntöjä siinä kyllä noudatettiin, mutta säännötkin voivat joskus olla väärässä. 

Politiikka on muutenkin murroksen edessä. Jotta demokratia toteutuu rehellisemmin, tarvitaan lisää äänestäjiä. Jotta saadaan lisää äänestäjiä, tarvitaan lisää vaihtoehtoja. Vaalien lopputuloksen pitäisi kuvastaa alueen populaatiota mahdollisimman tarkasti. Nyt kun vaikuttaminen kanavoituu vanhoihin suurpuoleisiin, jää kansan kuva hieman haaleaksi. Vanhojen puolueiden rinnalle kaivataan selkeästi uusia vaihtoehtoja, jotka toisivat mukanaan sekä innostuneita ehdokkaita että myös heitä kannattavia äänestäjiä. Nykyisellä vaalitavalla tuo ei tule toteutumaan.

Mitä tapahtuu vaalien jälkeen?

Tuskin mitään radikaalia. Valitettavasti vaalit eivät muuttaneet maan taloustilannetta mihinkään suuntaan. Edes voittajapuolueiden takataskuun tuskin vaalivoiton myötä tuli aiempaa enemmän käyttövaraa. Ja kun samalla tyhjällä kukkarolla joudutaan keksimään ratkaisut vuosia kasvaneisiin ongelmiin, on turha odottaa enää taikatemppuja. En usko vasemmistovaltaisen kuntapäättäjien joukon keksivän mitään mullistavaa ratkaisua vuotavaan kuntakukkaroon. Nollaa on mahdotonta jakaa monella eri tavalla. 

Totta kai luotan siihen, että kun kuntapäättäjien joukossa on uusia kasvoja, syntyisi myös uusia ideoita kunnan elinvoiman kasvattamiseen. Kuten jos viimeksi kirjoitin, on valtuustoilla merkittävä asema oman alueen elinvoiman ja menestyksen luomisessa ja siihen tarvitaan aktiivisia ja tuloksentekoon halukkaita joukkuepelaajia. 

Onnittelut kaikille valituille!

Amerikan autokratia uhkaa koko maailman taloutta

 

Yhdysvaltain ulko- ja talouspolitiikasta on tullut todellista Jumalan teatteria. Päivä päivältä meno on yhtä suurta sekoilua vailla varsinaista linjaa tai päämäärää. Päätöksenteon kaoottisuus, mielivaltaisuus sekä suoranainen riidanhaastaminen tekevät tulevaisuuden arvioimisesta käytännössä mahdotonta. Ennen suhteellisen vakaa maailman läntinen talousveturi sekä turvallisuuspoliisi on nyt suuressa kaaoksessa, jonka aallot vellovat Atlantin yli Eurooppaan ja jopa Aasiaan saakka.

Presidentinvaaleissa kävi juuri niin huonosti kuin kansanvaltaisessa demokratiassa on mahdollista. Käytännössä Donald Trump hullunkurisen esikuntansa kanssa teki demokraattisen vallankumouksen. Se vaatii satumaista sattumaa - tai meidän kannalta huonoa tuuria. Tämä temppu on hyvä esimerkki siitä, kuinka hyvin jopa demokraattista päätöksentekokoneistoa voi höynäyttää, jos kanalaiset eivät pidä huolta omasta äänestään.

Suomalaisten - tai  edes Eurooppalaisten - kannalta on hankala nähdä, miten valtaan voidaan saattaa tuollainen mielipuoli, jolla ei ole muuta päämäärää kuin ajaa omaa etuaan ja aiheuttaa kaaosta joka puolella. Mutta oman maan kansalaisten kannalta ratkaisu ei olekaan niin hullu. Trumpin päämäärähän on ollut vakauttaa Yhdysvaltain sisämarkkinoita, parantaa omaa kilpailukykyä ja turvata sisämarkkinaa hankaloittamalla ulkopuolisten tuotteiden pääsyä Yhdysvaltojen markkinoille. Donald Trump pelaa klassista protektionismin peliä, joka tosin 2020-luvulla olisi pitänyt jättää sinne historian kirjoihin, mihin se kuuluu. 

Jenkkiläisen protektionismin edellinen valtakausi oli presidentti Hooverin aikakaudella 1930-luvulla. Silloin pyrittiin sisätaloutta voimistamaan sillä, että ulkomaisten tuotteiden hintaa nostettiin ja sisämarkkinan kilpailukykyä parannettiin. Tuolloin protektionismista rakennettiin lääkettä lamaan sortamaan talouteen. Huonosti siinä kävi silloin ja vielä huonommin käy tänä päivänä. Jo 1930-luvulla seurauksena oli kaaos ja syvempi lama.

Globaalit markkinat ovat mafiankaltainen verkosto, josta ei noin vain voi erota tai alkaa sooloilla. Tänä päivänä jokainen - suurempikin - kansantalous on riippuvainen toinen toisistaan. Ja mitä suuremmasta taloudesta on kyse, sitä suurempia ovat riippuvuudet. Myynti- ja ostomarkkinoiden lisäksi erittäin merkityksellisiä ovat rahoitusmarkkinat. Nytkin Yhdysvallat sortuu laiminlyömään sitä faktaa, että sen suurin velkariippuvuus on juuri Kiinaan, jota se koettaa kurittaa ylimääräisillä tulleilla. Vaikka valtioiden lainoja pidetäänkin monesti lähinnä akuankka-rahana, on jopa Yhdysvallat pulassa, jos Kiina päättää pistää lainansa lunastukseen. 

Lisäksi Trumpin haave sisämarkkinoiden vahvistamisesta raskaan tullipolitiikan avulla, on harhaa. Jos lenkkareita ei tuoda Aasiasta, ei niitä kyllä tehdä Yhdysvalloissakaan. Etenkään kun samainen Trump pyrkii potkimaan maasta ulos ne työntekijät, jotka voisivat edes suostua tekstiilitehtaisiin alle minimipalkan. Eli kun tullisodan loppulaskun maksaa kuluttaja, maksavat amerikkalaiset Nikeistään tuplahinnan. Kansalaisten ostovoima katoaa ja kulutukseen perustuvan markkinan liike pysähtyy. Ja kaikista maailman maista juuri Yhdysvallat on se markkina, jota ei saisi pysäyttää.

Suurin uhka osakemarkkinoissa

Trumpin epävakaa (mieli ja) politiikka ovat suurin uhka osakekursseille. Pelkät uhkaukset tullirajasta Yhdysvaltain ja muiden maiden välille lähes romahdutti Yhdysvaltain pörssin. Samalla tavalla kurssit myös nousivat ylös, kun tullipuheita alettiin vetää takaisinpäin. Väkisin tulee mieleen, että tilapäinen osakekurssien lasku tehtiin siksi, että Donaldin hyväosaiset ystävät pääsivät halvalla tankkaamaan osakkeita. Nopea lasku nimittäin takasi hyvät voitot heille, joilla oli perstaskussa löysää käteistä ja sopiva aika ostaa. Suomessa tuollaisesta keinottelusta heilahtaisi häkki.

Suomessa tuo heilahtelu näkyy eniten suursijoittajien kursseissa. Suomalaisilla eläkeyhtiöillä on valtava tukku sijoituksia kiinni Yhdysvalloissa. Osakekurssien heilahtelu aiheuttaa varmasti unettomia öitä sijoituksista vastaavissa. Se myös vaikeuttaa investointeja rahastoihin, jotka perustuvat amerikkalaisiin sijoituksiin. Pahimmillaan kurssiheilahtelu saa aikaan sen, että yhtiöt menettävät arvoaan niin paljon, että toiminta loppuu. Silloin osakepotti voi muuttua nopeasti vähäarvoisesta kokonaan arvottomaksi.

Tässä on kuitenkin syytä muistaa osakekaupan ensimmäinen sääntö - yleensä se, joka menee alas, nousee myös ylös, jos on aikaa odottaa. Kun Yhdysvaltain nykyinen tötöily on poliittista, on sillä myös päätepisteensä. Tämä hurlumhei-politiikka loppuu viimeistään reilun kolmen vuoden päästä - todennäköisemmin jo 1,5 vuoden päästä kun senaatissa vaihtuu valta. Ja kun valtaan saada joku selväjärkisempi, on menokin ehkä vakaampaa.

Turvassa ei ole turvallisuuspolitiikkakaan

Valitettavasti Yhdysvaltojen sekoilu aiheuttaa turvallisuusuhkia koko Euroopassa. Yhdysvallat on NATO:ssa suurin peluri ja sen takana on koko maailman asearsenaalista liian merkittävä osa. NATO:n ja sitä kautta Euroopan turvallisuustilanteen heikkeneminen pelaa suoraan Venäjän pussiin. Jos keskisen Euroopan puolustuspolittiinen tilanne alkaa näyttää sortumisen merkkejä, on se Putinille suora kutsu alkaa suunnitella Puolan tai Baltian marssia. Yhdysvallat on ollut Euroopan itärajan suurin turva, joka on taatusti pitänyt Venäjän rajan oikealla puolella.

Tätä vastaan tarvittaisiin nopeasti peliliikkeitä, joissa Euroopan puolustusta vahvistetaan yhteisin varoin ja päämäärin. Asetuotantoa tulisi lisätä nopeasti niin, että riippuvuus Yhdysvalloista vähenee ja turvallisuus on aiempaa enemmän omissa käsissä. Lisäksi tarvitaan alueen yhteistä puolustustahtoa ja politiikkaa. Eurooppa on alettava nähdä kansallisvaltioiden sijaan yhtensä puolutustettavana alueena, josta vastuussa ovat kaikki itärajasta Atlantin rantaan saakka. Populaation puolesta Eurooppa päihittää Venäjän 4-1, mutta tahtokysymykset ovatkin sitten eri asia. 

Suomelle suurin etu olisi nyt saada Ukrainaan nopeasti rauha ja samalla vakiinnutettua Euroopan sisäinen taloudellinen tilanne. Rauha Ukrainassa avaisi tietä saada taloutta parempaan kuntoon niin Suomessa kuin muualla Euroopassa. Venäjän uhka on Suomelle kaikkien pahin. Se vaikuttaa innokkuuteen investoida Suomeen ja sitä kautta se nostaa myös Suomeen valuvan rahan hintaa. Kallis raha taas tekee hallaa kilpailukyvylle. Täytyy taas kerran todeta, että Luojan kiitos olemme osa yleis-eurooppalaista talousjärjestelmää. Ilman EU:ta vaikutukset Venäjän sodasta olisivat katastrofaaliset.

Valitettavasti niin pitkään, kun Venäjän uhka on todellinen, on Suomen sijoitettava yhteistä rahaa entistä enemmän puolustukseen. Rahoitusta on pakko lisätä sen varmistamiseksi, että huonoimmassakaan tapauksessa emme jäisi pulaan. Me jokainen maksamme epävarmasta turvallisuustilanteesta.

Ja tässä kohtaa otan kantaa maamiina-asiaan. On fiksua, jopa pakollista, että irtaannumme Ottawan sopimuksesta ja turvaamme itärajaa jalkaväkimiinoin. Harvaanasutulle ja väkiluvultaan pienelle maalle miinojen käyttö antaa etua lukumäärältään suurempaa vihollista vastaan. Se on ainoita keinoja, jolla voimme tasoittaa mahdollisuutta hyökkäyksen tapahtuessa. Miina on ainoastaan puolustuksellinen ase, jolla varaudumme siihen, että tänne joku pyrkii tunkeutumaan. Se on totta kai epäinhimillinen ase, mutta suurempaa epäinhimillisyyttä tuottaa se, joka tänne haluaa hyökätä. Toivon, että jalkaväkimiinat löytävät nopeasti tiensä takaisin armeijan varastoihin. 

Markkinat löytävät aina uomansa

Hämmästelen Yhdysvaltain hallinnon lyhytnäköisyyttä ja kapeakatseisuutta. Joskus tuntuu, että siellä on annettu potkut jokaiselle oikealle asiantuntijalle, joka tuota hulluutta voisi suitsia. Ei tarvitse katsoa historiaa kahta vuotta kauemmas, kun näkee, mitä moderneista kansainvälisistä markkinoista pitää tietää. Kun Venäjää kohtaan asetettiin pakotteet, meillä oli hetken pulaa maakaasusta ja öljystä. Mutta nyt kaksi vuotta myöhemmin kukaan ei edes puhu Venäjän kaasuriippuvuudesta. Markkinat löytävät aina uudet uomansa, ja niistä ei välttämättä haluta enää jälkeenpäin perääntyä. Venäjän kaasullekin on löydetty korvaajat ja vaikka Ukrainan sota loppuisi huomenna, ei mikään takaa Venäjän pääsyä Euroopan kaasumarkkinoille, ainakaan heille sopivalla hinnalla.

Sama pätee Yhdysvaltoihin. Tullitariffipolitiikka ajaa Eurooppaa ja Aasiaa lähemmäs toisiaan. Tästä on nähty jo merkkejä, kun Kiina tekee suoraa lähentymistä kohti Euroopan markkinaa. Globaali napa toki siirtyy itään, mutta markkinat selviävät kyllä ilman Yhdysvaltojakin. Kauppaa tehdään valtioiden välillä, vaikka Donald Trump muuraisi tiilimuurin koko maansa ympärille. Mutta mitä tapahtuu sitten, kun vanha lokkitukka lähtee? Yhdysvaltojen voi olla vaikeampaa päästä mukaan yhteismarkkinoihin. Sama pätee puolustuspolitiikkaan. Jos Eurooppa löytää yhteisen sävelen sekä asemarkkinoiden luomisessa ja keskinäisessä kaupankäynnissä, vähenee riippuvuutemme NATO:sta ja Yhdysvalloista. Se vaatii toki aikaa, mutta vielä enemmän tahtoa. 

Yhdysvaltojen nykyisen talouspolitiikan seuraus on kaaos lähinnä sisämarkkinoissa. Meille muille se tarkoittaa heilahtelua sijoituksissa ja kauppasuhteissa, mutta ei mitään lopullista ongelmaa. Donald Trump on määräaikainen poliittinen häirikkö, jonka jäljet jossain vaiheessa loppuvat ja valta vaihtuu hyvin suurella todennäköisyydellä tasaisempaan kaveriin. Tällöin tämä neljän vuoden sekopäisyys on toivottavasti pelkkä muisto vain. Valitettavasti näiden neljän vuoden aikana suurimmat kärsijät löytyvät Yhdysvaltain sisältä, juuri he, jotka tämän samaisen Donaldin sinne valtaan äänestivät.

P.S. En osta Teslaa - en ikinä!!

Demokratian perusyksikkö on yksi ääni - kunnallisvaalit 2025

 

Huomenna Suomessa pidetään kuntavaalit. Odotettavissa on suhteellisen laimea kiinnostus äänestäjien taholta johtuen maailmanpolitiikan myllerryksestä, demokratian uskottavuusongelmista sekä siitä, että kuntavaaleja pidetään jotenkin super-vaalien rumana serkkupoikana. Äänestäjien into uurnille on kuntavaaleissa pienentynyt koko ajan, vaikka vaalien suhteellinen merkitys on kasvanut. 

Valtio on pyrkinyt purkamaan ylisuureksi paisunutta tehtäväkenttää sekä sen mukana turvonnutta byrokratiaa. Se on tuupannut kuntien hoidettavaksi koko ajan enemmän tehtäviä, jotka paremmin pystytään ratkomaan paikallisella tasolla. Samalla valtion tekemä sääntely on helpottunut, kun tehtävien sijaan hoidetaankin vain rahansiirtoja. Käytännössä se tarkoittaa, että vaaleilla valittavien valtuutettujen niskassa on vastuuta selkeästi enemmän vaalikausi vaalikaudelta. Mutta silti kunnissa ja kaupungeissa on haasteellista saada äänestäjiä tai edes ehdokkaita. Mistä moinen?

Demokratian uskottavuusongelma

Suomi on monipuolue-demokratiana suhteellisen vakaa ja yllätyksetön maa. Toki valta vaihtuu puolueiden välillä, mutta salonki-vallankumousta á la Yhdysvallat ei meillä voisi kukaan tai mikään puolue tehdä. Kannatus hajaantuu liian pieniksi osasiksi, jotta yksi puolue saisi käsiinsä riittävästi muutosvaltaa.

Trumpin tekemä demokraattinen vallankumous kuitenkin saa aikaan heijastevaikutuksena sen, että kansalaisten usko demokraattiseen päätöksentekoon horjuu. Modernissa Euroopassa demokratia on vakiintunut vallankäytön muodoksi johtuen käytännön syistä. Yksinvalta turmelee jokaisen (katsokaapa Venäjää) ja brittiläinen harvainvalta ei sovi yleis-eurooppalaiseen tasa-arvon aatteeseen. Demokraattinen hajautettu valta on ainoa keino, jolla kaikille kansalaisryhmille annetaan mahdollisuus osallistua päätöksentekoon. Osa demokratian uskottavuusvajeesta ehkä johtuukin siitä, että on jo ehditty unohtaa, kuinka paljon äänioikeuden puolesta on joskus jouduttu taistelemaan.

Demokratia ei suinkaan ole ainoa, eikä aina edes paras, tapa ratkoa asioita. Etenkin nyt, kun äänestysinnokkuus laskee, demokratian uskottavuus kärsii. Jos emme äänestä, annamme käytännössä vallan luisia pienelle aktiivisten porukalle, jotka ottavat päätöksentekoon osaa. Pahimmassa tapauksessa populaation ollessa riittävän pieni, voisi Suomessakin yksittäisen kunnan päätöksenteko luisua todella harvojen käsiin. Se ei tarvitsisi muuta kuin riittävän inaktiivisen opposition ja riittävän innokkaan mobilisoijan äänestäjiin. 

Demokratian perusyksikkö on yksi ääni. Sen käyttämiseen annetaan mahdollisuus jokaiselle täysi-ikäiselle Suomen kansalaiselle. Kovin harva sitä huomenna kuitenkaan käyttää. Ehkä yhden äänen vaikutusmahdollisuutta pidetään liian pienenä tai sitten ehdokaslistasta ei löydy itselle sopivaa ehdokasta. 

Ongelmana on myös nykyinen puoluerakenne. Vanhat, vahvat puolueet dominoivat kenttää ja uusille pienemmän asian liikkeillä on vaikeaa päästä pinnalle. Suurten puolueiden erot mielipiteissä kapenevat koko ajan, kun jokainen niistä pyrkii tavoittamaan Gaussin käyrän keskiosan. Oikeisto-demaria ei erota enää vasemmisto-kokoomuslaisesta edes kravatin väristä. Tuo tasapaksuus ei houkuttele etenkään nuorempia äänestäjiä. Värittömän ja kontrastittoman mielipideväistelyn sijaan tarvittaisiin jykevää kannanottoa ja selkeitä eroja. Suurten puolueiden sijaan moni kaipaa pienempiä kansanliikkeitä, jota koottaisiin pienempien kokonaisuuksien ympärille ja joiden kautta vedettäisiin mukaan nyt passiiviseksi jääviä äänestäjiä. 

Paljon on keskusteltu myös suhteellisen vaalitavan vääristävästä vaikutuksesta. Tämä keskustelu on tänä päivänä entistä tarpeellisempaa. Puoluekentän pilkkominen pienempiin osasiin olisi tärkeää nukkuvien äänestäjien aktivoimiseksi. Jotta nuo pienpuoleet pääsisivät paremmin esiin, olisi syytä luopua listavaaleista ja siirtyä suorempaan äänestystapaan. Se, joka eniten saa ääniä, menee läpi. Tämä toimisi etenkin kuntavaaleissa, joissa puoluepolitiikan vaikutus päätöksentekoon on pienin.

Hoi demokratia, mihin menet?

Nykyisenkaltaisen demokratian tie on jossain vaiheessa kuljettu loppuun, mikäli muutoksia ei tehdä. Se loppuu siihen, kun äänestysprosentti painuu niin alas, ettei vaaleilla valittu lopputulos ole uskottava, eikä se kuvasta kansaa enää millään tavalla. Tilalle astuu sen jälkeen virkamieshallinto, joka palkkansa eteen pyörittää byrokratiaa neutraalilla tavalla.

Tai miksei tilalle tulisi autokratia. Setä Donald Amerikassa on osoittanut, että myös demokratiasta voi rakentaa diktatuurin. Se vaatii vain sen onnellisen sattuman, että kaikki päättävät elimet ovat samaa puoluetta ja päätäntävaltaa annetaan aivan liikaa  yksiin käsiin. Amerikan tie seuraavien vuosien aikana tulee olemaan todella tuhoisa sekä sille itselleen että maailman talous- ja turvallisuuspolitiikalle. Luoja varjelkoon Suomea koskaan lähtemästä tuollaiselle itsevaltiuden tielle.

Jotta demokratia pääsisi takaisin omille raiteilleen se vaatii kansalaisaktiivisuutta. Toisaalta se vaatii sitä, että äänestäjät ovat kiinnostuneita vaikuttamaan, mutta yhtä lailla se vaatii sitä, että mukaan saadaan aktiivisia ja osaavia ehdokkaita. Kun näidenkin kuntavaalien ehdokaslistaa katsoo, näkyy läpi, että ehdokkaista on ollut pulaa. Jos ehdokas vastaa vaalikoneessa suurimpaan osaan kysymyksistä "En tiedä, mutta jos minut valitaan, otan selvää...", se kertoo, että ehdokkaaksi on suostuttu ilman sen suurempaa harkintaa. 

Päätöksentekoa olisi myös nykykeinoin mahdollista hajauttaa. Yksien kuntavaalien lisäksi vaalikauden suurimmista kipupisteistä voisi pitää kansanäänestyksiä, joissa päätökset tehdään enemmistöpäätöksinä. Nykyiset sähköiset järjestelmät antaisivat lopputuloksille riittävän uskottavuuden ja rehellisyyden. Ainakin äänestysten tulokset kattaisivat suuremman äänestäjäjoukon kuin valtuusto, joka on valittu 50% äänestysprosentilla. 

Orpopojan valssi

Katson itse olevani nykyisin ehkä lähelle oikeisto-demaria. En ole (enää) suora oikeistolainen, koska käytännössä pienyrittäjä ei mikään porvari voi olla. Elän suunnilleen kädestä suuhun ja koetan tehdä oman osani kansalaisten hyvinvoinnista omin käsin. Lisäksi oikeisto on valitettavasti viime vuosina saanut kelkkaansa sellaisia lieveilmiöitä, joiden en katso kohtaavan omia arvojani. 

Vaikka en mikään oikeisto-fani olekaan, arvostan tätä nykyistä hallitusta. Jos pudotetaan katselmuksesta arvovalinnat pois, on nykyinen hallitus toimeenpanokyvyltään, ratkaisurohkeudeltaan sekä peräänantamattomuudeltaan Suomen parhaita. Sillä on ollut uskallusta tarttua todellisiin talousongelmiin ja se on koettanut omalta osaltaan ratkoa vuotavaa valtionkassaa erilaisin toimenpitein. Ja se, mikä nykyhallituksessa eroaa edellisistä, on toimeenpanokyvyn suoruus. Siinä, missä ennen sorruttiin keskustelukerhoihin ja asioiden turhaan pitkittämiseen, on vaihtunut suoraan tekemiseen.

Valitettavasti yksikään vasemmistohallitus ei ole samalla intensiteetillä lyönyt omia hankkeitaan läpi vastalauseista huolimatta. Vaikka asiasta en joka suhteessa pidäkään, on nykyhallitus suitsinut esimerkiksi ay-liikkeen turhan suureksi paisunutta valtaa. Lakkoja on nähty ja jopa suoranaista kapinaa hallitusta vastaan, mutta päätöksissä on silti pysytty. Minusta se on sitä oikeaa vallankäyttöä, johon poliittinen koneisto äänestetään. 

Ja aina kun rapataan, roiskuu - nytkin on tullut kintuille kansalaisten taholta niin paljon, että vaalivoittoon koko oikeiston osalta en usko minäkään. Kokoomus todennäköisesti ottaa näissäkin vaaleissa jonkinlaisen torjuntavoiton. Sillä on sopivasti kilpimiehenä Perussuomalaiset, jotka kärsivät nyt koko hallituksen puolesta. Persujen ongelmaksi koituu liiallinen särmikkyys sekä se, että vaalipuheissa he lupasivat kaksi hyvää ja kolme kaunista kaikille. Tyhmempikin äänestäjä olisi tajunnut, että jos valtaan äänestetään oikeisto-koalitio, suurimpia kärsijöitä ovat juuri vähäosaiset. Ja heistä iso osa oli eduskuntavaaleissa juuri perussuomalaisten äänestäjiä. Pidän suurena ihmeenä, jos Perussuomalaisten kannatus ei tipu kuntavaaleissa merkittävästi.

SDP tulee saamaan näissä vaaleissa viime vaaleja suuremman äänimäärän johtuen puhtaasti rekyyli-ilmiöstä. Suomessa on jo pidemmän aikaa nähty, että kansalaisten tyytymättömyys vallitsevaan hallituskokoonpanoon näkyy siirtymisenä laidasta toiseen. Nyt kun oikeisto on tehnyt omaa selkeää politiikkaansa vuoden verran, tulee sille vastalause äänissä vasemmalle. Se on normaalia liikettä äänestäjissä. Vasemmisto saa nyt suuren määrän sympatiaääniä niiltä, joita viime vuoden leikkaukset ovat koskeneet kukkaron laihtumisena. 

Keskusta tulee olemaan suuri arvoitus. Periaatteessa sillä pitäisi olla mahdollisuus saada menetettyjä ääniä takaisin, mutta edelleenkään sen agenda ei osu mihinkään kannattajajoukkoon suoraan. Vanha maalaisten tukijoukko on harventunut ja tilalle ei ole löytynyt yhtä suurta massaa muista yhteiskuntaryhmistä. Imagon muutos maalaisliittolaisuudesta ei ole helppo tehtävä, vaikka Antti Kaikkonen toki hyvä keulakuva puolueelle onkin. 

Vasemmisto ja Vihreät tulevat kärsimään näissäkin vaaleissa. Syynä on maailman horjuva talouspolitiikka. Vasemmistoaate, samoin kuin vihreä aatekaan, eivät ole huonojen talousaikojen aatteita. Jos yhteiskassassa ei ole jakovaraa, ei vasemmiston "jokaiselle jotakin"-aate pure keneenkään. Vasemmiston tukialuetta ovat enemmän tukien nauttijat kuin niiden maksajat.

Äänestän, koska uskon demokratiaan

Voin tehdä tässä tunnustuksen, että minua pyydettiin kunnallisvaaliehdokkaaksi - jopa kahdesta eri puolueesta. En suostunut - en siksi, etteikö asia kiinnosta. Nyt se kiinnostaa oikeastaan enemmän kuin koskaan. En suostunut, koska olisin ollut pelkkä täyte-ehdokas listalla. Jos lähden joskus mukaan kunnallispolitiikkaan, teen sen voittaja-fiiliksellä. Se vaatii sitä, että asioihin on päästävä ottamaan kantaa vuosia ennen vaaleja, ei viikkoja. Toivon, ettei nytkään mene läpi yksikään sellainen ehdokas, joka suostuu mukaan, koska pyydettiin.  Toivon, että läpi menee ehdokkaita, joilla on sekä aikaa että halukkuutta paneutua yhteisten asioiden hoitoon. 

Ehdokkaani olen kyllä jo valinnut. Minun valintani kohdistuu ihmiseen, jonka uskon aidosti haluavan tehdä hyvää yhteisten asioiden hoidossa. Äänestän ihmistä, jonka tiedän uhraavan omaa aikaansa ja energiaansa siihen, että tehdyt päätökset palvelevat yhteistä hyvää parhaiten. Ja toki omassa vaakakupissani painaa se, että taustalla on historiaa yleisestikin vapaaehtoistyöstä ja hyväntekeväisyydestä eri aloilla. 

En anna ääntäni helpolla. Se on minulle suotu vaikutusmahdollisuus, jota on käytettävä harkiten. Mutta en myöskään koskaan harkitse sitä, etten äänestäisi. Keittiö-sosiologina pidän Suomessa vaaleilla toteutettavaa demokratiaa edelleen parhaana keinona hoitaa yhteisiä asioita - etenkin, kun parempaa järjestelmää ei tällä hetkellä ole.