LCS-kulttuurin vankina

 


"Olet olemassa vain, jos olet somessa"
"Suosiosi määrä on saamiesi tykkäysten määrä"
"Sinut otetaan vakavasti vain, jos SSI-indeksisi kertoo niin"
"Arvaa, kuka alkoi seuraamaan mua?"

Olen näkyvissä lähes jokaisessa somelassa, jossa nykyihmisen kuuluu ollakin. Jokunen kuukausi sitten Facebook kertoi,että olen ollut sen jäsenenä jo kymmenen vuotta. Eli someurani on itse asiassa aika pitkä. Kun kirjoittaa omalla nimellään ja julkisesti, niin totta kai haluaa, että tekeleitäni näkevät muutkin kuin äiti ja vaimo (jotka toki edelleen ovat tärkeimmät lukijat ja tukijat!). Omien tekstien leviämistä ja näkyvyyttä on helppo seurata. Google Analytics kertoo sekunnin tarkkuudella, kuinka pitkään blogissani viihdytään ja kuinka moni lukija kääntyy heti ovelta pois.

Seuraan kohtalaisen tiiviisti julkaisun jälkeen, kuinka kävijämäärät lähtevät nousuun. Koska blogilla on Facebook-sivut, niin jaan tiedon uusista postauksista välittömästi siellä. Ja kun postaus on facessa julkaistu, alan tietenkin odottaa maagisia peukutuksia. Ja mikä ilahduttavinta, näen joskus jopa kommentteja tekstieni perässä. En koskaan kyllästy siihen hyvän olon fiilikseen, jonka saa siitä, että omat tuotokset ovat osuneet jonkun lukuhermoon hyvällä tavalla. On bloggaajan arkea kommunikoida ventovieraiden lukijoiden kanssa. No tapaan heitä kyllä joskus livenäkin - viimeksi tällä viikolla minua asteli vastaan leidi, joka sanoi lukevansa blogiani.

LCS-kulttuuri (=Like, Comment, Share)

 

Olemme LCS-kulttuurin vankeja. Haluamme, että kuvistamme ja postauksistamme pidetään. Janoamme sitä, että seuraajamme ja virtuaaliystävämme kommentoivat tekemisiämme, emmekä pistä pahaksemme sitä, että tuotoksiamme jaetaan eteenpäin. LCS on koukuttavampaa kuin LSD
Olemassaolomme perustuu entistä enemmän siihen, että saamme huomiota virtuaalimaailmassa. Näkyvyydellä on pystyynkohotetun peukalon muotoinen mittari. Mitä enemmän meitä peukutetaan sitä olemassaolevampia olemme. Itsetuntomme rakentuu sen varaan, että kuvamme ovat pidettyjä ja kommentoituja. Seuratkaapa joskus tuon nuoremman sukupolven postauksia. Kun selfie pamahtaa Instaan, niin muutamassa minuutissa kommenttikentät täyttyvät sydämistä ja kehuista. Jos emme tee postauksia, katoamme näkyvistä. Ilman virtuaaliolemusta, aidot ihmiset alkavat kysellä, että onkos sitä yhtä tyyppiä näkynyt, joka teki niitä hauskoja postauksia ja jakoi hienoja kuvia.

Miettikää Facebookia ilman peukkuja. Kuinka paljon postauksemme muuttuisivat, jos niistä ei voisi tykätä? Sisäinen algoritmimme on riippuvainen siitä, mitä kuvista ja postauksista ollaan mieltä. Vai kuinka moni jakaisi lomakuviaan ihan vain omaksi iloksi. Minusta ainakin olisi outoa, jos en näkisi postausten tai blogitekstien kävijämääriä. Ja on se tunnustettava, että kun tulee twiitti, josta kukaan ei tykkää, niin harmittaahan se.

Omat mielipiteet ilman algoritmia

 

Tykkäykset eivät määritä, mitä kirjoitan tai millaisia mielipiteeni ovat. Se menisi jo suoranaisen huoraamisen puolelle. Omat aiheeni tulevat kyllä ihan eletystä elämästä ja havainnoista siinä. Monesti kirjoitusten inspiraationa on joku yksittäinen lause tai ajatus, joka tyhjään päähän tupsahtaa. Peukutusten kautta mittaan sitä, kuinka moni on kiinnostunut samasta asiasta tai sitä, olenko osunut kutittelemaan jonkun muunkin ajatushautomoa kuin vain omaani. Tavallaan siis mittaan omien ajatusteni suhdetta muiden ajatuksiin. Raa'asti sanottuna LCS:n kautta mittaan, olenko samanlainen kuin muut.

En myöskään hae tarkoituksella suosiota. Jos tekisin niin, kirjoittaisin varmaan vähän toisenlaista blogia. Tämä blogi on ollut henkilökohtainen terapiahuoneeni kohta kolmen vuoden ajan ja uskoisin sen olevan hyvin pitkälle samanlainen huolimatta siitä, saako se tykkäyksiä tai kommentteja. Tätä tehdään puhtaasti rakkaudesta lajiin. Ja näin olen onnistunut pitämään blogin täysin itseni näköisenä ja sinne kirjoittaminen on edelleen aivan hiton hauskaa. Algoritmillä kalastaminen veisi sisältöä oletettavasti väärään suuntaan tai ainakin ohjaisi teksti epäluonnollisen oloiseksi - siis sellaiseksi, joka tulee sydämen sijaan aivoista.

Olen viime aikoina aktivoitunut tarkoituksella Linkedin:ssä sekä Twitterissä. Twitterissä sen vuoksi, että olen vihdoin, vuosien yrittämisen jälkeen, alkanut hahmottaa sen syvällistä juonta. Tykkään Twitterin avoimesta kommunikaatiosta ja  siitä, että siellä voit heittää twiittejä osallistuen kenen tahansa keskusteluihin. Edelleenkin olen kyllä pettynyt siihen twiittien merkkimäärän nostamiseen. Minusta koko Twitterin idea katosi siinä, että tekstejä ei enää tarvitse tiivistää 160 merkkiin. Vanhan liiton twiittaus vaati sanataiteen osaamista ja nokkeluutta tekstin käytössä.

Linkkarissa taas haen puhtaasti näkyvyyttä ja uutta ammatillista kontaktipintaa. Huomaan työnhaun muuttuneen todella radikaalisti. Avoimissa hauissa on vain murto-osa työpaikoista ja isosta osasta avoimia piilotyöpaikkoja huudellaan esim. Linkedin:ssä. Ja jos haluaa kuulla oman toivealan paikoista, täytyy pystyä rakentamaan sinne suuntaavaa verkostoa ja verkostoa ei taas saa aikaan ilman näkyvyyttä. Ja näkyvyyttä todella on tarjolla. Tein viikon lopussa yhden postauksen itse asiassa aika tärkeästä aiheesta koskien sitä, että perjantaisin pitäisi jättää ihmiset potkuitta työpaikalta ja siitä, että  myös työnhaun negatiivista viestintää olisi syytä välttää perjantaisin. Tuo postaus on tähän saakka saanut hieman yli 10 000 lukukertaa. Jos blogini tekstit saavuttaisivat samoja lukemia, minulla olisi oma tv-ohjelma tai minua kutsuttaisiin Sami Minkkiseksi.

Ihmiset ovat avomempia verkossa

 

Kun aktivoituu eri somekanavissa, niin todellakin saa uusia tuttavuuksia. Olen ilokseni huomannut, että verkossa ihmiset tarjoutuvat ottamaan kontaktia paljon avoimemmin kuin reaalimaailmassa. Huomaan käyväni verkon puolella aika pitkiäkin keskusteluja tai saavani kommentteja vallan erikoisilta tahoilta. Minä, joka en ole tunnettu siitä, että olisin mitenkään ekstroverteimmästä päästä.

Paljon olen saanut opetella verkon logiikkaa ja paljon olen saanut syödä omia periaatteitani. Verkossa pärjää, kun uskaltaa ja siellä uskaltaa, kun luottaa omiin mielipiteisiinsä. Vaikka paljon kirjoitetaan verkkokiusaamisesta ja kaikenlaisesta loanheitosta, niin ainakin minä olen välttynyt moiselta. Tällä viikolla odottelin jo radiokolumnista, että se herättäisi syvempiä tunteita, mutta sitäkään ei tapahtunut. Hipaisin kuitenkin pyhistä pyhintä eli Lappeenrannan jäähallikysymystä.

Verkossa kukaan ei ihmettele, jos haluat verkotoitua. Kynnys kontaktin ottamiseen on oikeaa elämää pienempi. Ja samoin pienempi on pettymys siitä, jos joku ei halua olla kaverisi. Verkossa homman osaa ottaa olankohautuksella. Ja verkossa jokaisella on eri tyylinsä verkottua eri kanavissa. Itse pidän Facebookin pitkälle henkilökohtaisten tuttujen kohtaamispaikkana. Linkedin sen sijaan on minulle täysin avoimen verkottumisen paikka, mutta siellä haen kontaktini pitkälle ammatillisista näkökulmista. Twitterin olen pitänyt taas kaikin puolin avoimena kohtauspaikkana. Siellä verkotun kenen kanssa tahansa, joka osaa heittää hyvä twiittiä ilmoille.

Me keski-ikäiset rynnimme tätä nykyä massoittain Instagramiin. Olen siellä itsekin, mutta melko vähän sinne sisältöä laitan. Kuten blogistani huomaa, olen melko amatööri kuvien ottajana ja aika vähän keksin kuvallista sisältöä, jota haluaisin luoda ja jakaa. Enkä koe kovin omaksi tuota selfiekulttuuria, vaikka sitä toisinaan koetan opetella.

Somelan ihmemaa

 

Verkko on totaalisesti muuttanut sitä, kuinka tapaamme toisia ihmisiä ja kuinka jaamme mielipiteitämme. Verkostomme ulottuvat omaa kotikaupunkia ja jopa kotimaatamme pidemmälle. Pidämme yhteyttä ihmisiin, joita emme välttämättä tapaa naamatusten koskaan. Mutta silti tuo verkkomaailmassa luotu kontakti on kahden ihmisen välinen sidos.

Somelan ihmemaassa jokainen luo omat henkilökohtaiset rajansa ja jokainen toteuttaa itseään omalla tavallaan. Toiset kuvaavat sisältöä joka päivä ja toiset taas näkyvät verkkomaailmassa kerran vuodessa kiittäessään syntymäpäiväonnitteluista. Toiset kertovat mielipiteensä joka asiaan, kun toiset jakavat vain kissakuvia. Tämä jokaiselle sallittakoon.

Toivottavasti emme kuitenkaan antaisi periksi sille ajatusmaailmalle, että olemme olemassa vain somessa, emmekä myöskään myöntyisi siihen, että LCS-kulttuuri pääsisi määrittämään meidän omia mielipiteitämme ja ajatuksiamme. Valtavirrasta erottuu se, joka uskaltaa uida sitä vastaan - tai muuten omaan suuntaansa.

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!