Mies ja lääkäri

 

Se oli vain pieni ja viattoman näköinen kurkotus jonkun tavallisen tarve-esineen perään. Selässä tuntui pieni "siirtymä" , naksaus ja sen jälkeen vitullinen kipu lähti kiitämään ristiluusta alaspäin. Koko lantion toinen puoli oli tulessa ja reidessä tuntui pakotus, jota oli pakko hieroa. Totesin vain tyynesti, että se lienee syksy saapunut, kun välilevy antaa periksi ja ärsyttää iskiashermon ja sitä kautta koko keski-ikäisen miehen sielun. Edessä siis pari viikkoa kävelyä kuin ankka, kaikenlainen kurottelun, kyykistelyn ja hyppimisen kielto ja mahdollisuuksien mukaan aloillaan oleminen - siis "elämää laiskiaisena".
 
Minunkin keski-iässä jo rappeutunutta kroppaa rasittavat muutamat kestovaivat ja viheliäisin niistä on iskiashermon ärtyminen, joka johtuu (ainakin) yhden välilevyn periksiantamisesta. Vaiva on sinällään harmiton, koska se toistuu korkeintaan pari kertaa vuodessa ja näillä kilometreillä tuohon vaivaan ja kipuun on jo tottunut. Tähän, kuten nykyisin kaikkeen vitutuksesta virtsakiviin, on olemassa hoito.

Tämän jutun tarkoitus ei kuitenkaan ole mummomainen valittelu sairauksista ja lääkkeistä, vaan se, kuinka eri tavoin ihmiset näkevät asioita ja kuinka eri tavalla asioihin voivat suhtautua miehet ja heidän vaimonsa. Äskeinen tilanne jatkui seuraavalla dialogilla:

- Tuo näyttää pahalta - kantsis mennä lääkäriin?
- Joo, totta kai
(sanoin tämän vain antaakseni vaimolleni mielikuvan siitä, että oikeasti aikoisin mennä lääkäriin. Todellisuudessa ostin meille molemmille mielenrauhaa seuraavaan päivään, jolloin tähän dialogiin esitettäisiin jatkokysymys, joka alkaa sanalla "Joko.. ja päättyy ...lääkäriin?". Tuo keskustelu tulisi päättymään kiivassanaiseen väittelyyn siitä, miksi olen keski-ikäinen jääräpää ja toisaalta taas kerran puolitieteelliseen empiiriseen tutkimukseen, miksi lääkäriin meno on turhaa.)
Todellisuudessa en aio soittaa lääkärille vaivasta ja se, miksi, on tämän artikkelin pihvi.

Kuulkaas, kun kaikki eivät vaan tykkää lääkäreistä

 

- Yhym...selvä. Ja kassan kautta, kiitos!

Olen hoidattanut tätäkin vaivaa pari kertaa lääkärissä. Keskustelu on yleensä nopeaa ja yksisanaista.
- Jaahas, että iskias...taas
- Joo, kipiää tekee
- Mitäs saisi olla?
- Lääkkeet, ei saikkua.
- Yhym...selvä. Ja kassan kautta, kiitos!
- Kiitos teille, pahoittelut ammattitaitonne rasittamisesta tällä mitättömällä vaivalla.

Keskustelun jälkeen olen jokusta euroa köyhempi ja illalla nukahdan onnellisessa lääkehumalassa, kun ylivahvat kipulääkkeet vievät tajun pois ja relaksantit keinuttavat veltostuneen ruumiini kuin vesipatjalla jonnekin kauas pois. Siitä sitten aamulla heräilen ja mietin, että kävinkö todella taivaassa vai tuntuuko vain siltä, että tipahdin juuri asvalttiin parista kilometristä. Toivottavasti blogiani ei lue kukaan lääkenarkkari, joka on juuri päässyt kuiville ja muistaa tästä tekstistä, mistä homma sai alkunsa.

Lääkkeet todella auttavat - tilapäisesti. Itse vaivaa ei mikään vie pois. Ja toisaalta taas tuo parin viikon pakollinen lääkekuuri vie maksastani paljon sellaista tehoa pois, jolla mieluummin suodatan kotimaista keskiolutta kuin lääkekemian tuotteita.

Saan tietyllä tavalla tyydytystä siitä, että tuo vaiva korjaantuu vähän kerrallaan. Tiedän, että askel askeleelta kipu häipyy, otin lääkettä tai en. Yhtenä päivänä huomaan, että loikka pitenee ja seuraavana huomaan voivani nousta sängystä ilman äänekästä ähkäisyä tai saavani poimittua tavaroita lattialta konttaamatta. Edistys tuo tyydytystä enemmän kuin kivun kadottaminen lääkehumalaan. Outoa, mutta totta.

Rehellisesti sanottuna en pidä lääkärissä käymisestä. Se saa minut tuntemaan oloni epämukavaksi. En pelkää sairauksia, enkä edes sitä, että saisin kuulla jotain peruuttamattoman ikäviä uutisia. Meidän jokaisen elämä päättyy varmasti joskus, diagnosoi sen sitten lääkäri tai hauturi. Eniten pelkään sitä, että vain tunnen itseni sairaaksi, vaikken sitä oikeasti ole. Ja toisaalta pelkään myös sitä, että en osaa selittää vaivojani oikein ja saan diagnoosiksi "peruuttamattomasti hullu luulosairas".
Ja se on pakko sanoa, että vaikken pidä lääkärissä käymisestä, arvostan lääkäreiden työtä aivan valtavasti. Ihminen, joka korjaa ihmisiä, tavalla tai toisella, on varmasti minkä tahansa palkan ja kunnioituksen väärti. Ja lääkärikammostani huolimatta olen tavannut todella hyviä lääkäreitä. Näistä kuolemattomin tarina liittyy häihini.

kun kerroin häistä, hän hymähteli mietteliäänä, hieroi partaansa ja lupasi korjata asian

Häihin oli aikaa viikko ja tämä tuttu iskiasvaiva iski todella rajusti päälle. Sen seurauksena otin samanmittaisia askeleita kuin 90-100 vuotiaat puolivuodepotilaat tai juuri kävelemään opettelevat. Lisäksi asentoni oli kumara, jolloin olisin siis kävellyt alttarille kuin ankka todella lyhyin askelin ja pää kumarassa kuin valmiiksi vaimoni valtaan alistuneena. No sehän ei käynyt tunnelmaan eikä oikein luonteellekaan. 

Tilasin sitten ajan työterveyslääkärille ja vapaana oli erään Georgialaisen lääkärin aika. Kaveri oli leppoisalla asenteella varustettu ja kun kerroin häistä, hän hymähteli mietteliäänä, hieroi partaansa ja lupasi korjata asian. Korjaaminen aloitettiin tuikkaamalla kannikkaan jotain cocktailia, jonka lupasi antaa kävelykunnon jo seuraavaksi päiväksi ja tätä tukemaan otettiin reipas kuuri "vähän napakampaa" kipulamautinta yhdistettynä relaksantteihin. Lopputulos oli kuin olikin, että häissä tanssahtelin kuin nuori orhi laitumella. Ja joka pyörähdyksellä kiitin mielessäni tuota Georgialaista ilonlähettilästä, joka pelasti hääni.

No jotkut tykkää lääkäreistä aivan liikaa

 

Lienee turha sanoa, että vaimoni vihaa tätä asennettani lääkärissä käymistä kohtaan. Hänen mielestään en hoida itseäni riittävällä pieteetillä, kun en käy kysymässä lääkärin mielipidettä omasta olostani. Voin kuitenkin taata, että olen lähes satavarma, että tiedän, milloin on aika kääntyä asiantuntijan puoleen oman oloni suhteen. Minun mittapuullani se on jotakuinkin siinä vaiheessa, kun ruumiinjäsenten määrä alittaa Luojan tarkoittaman tai yleinen olotila antaa viitteitä, että minut saattaa epähuomiossa korjata mukaansa L&T:n biojäteauto.

En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että lääkärissä ravataan heti, kun nenä vuotaa, pieru on vähän märkä, masuun sattuu ja pääkin tuntuu oudolta. Ihminen on loppujen lopuksi niin hienomekaaninen laite, että on suorastaan kummallista, jos elämä maistuu ja tuntuu joka aamu samanlaiselta. Suoraan sanottuna ihmiset ovat antaneet oman olonsa tulkinnan totaalisesti eksperttien käsiin. Enää ei ole luottamusta siihen, että tuntisimme varmasti, milloin homma vaatii lääkäriä ja milloin kyse on vain ohimenevästä oireyhtymästä. Varmuuden vuoksi mielipidettä kysytään aina lääkäriltä. Pahimmassa tapauksessa se tarkoittaa, että perus terveyskeskuslääkärin vastaanotolle tulevasta kymmenestä potilaasta kaksi tarvitsee oikeasti hoitoa ja loput selviävät päänsilityksellä.

Tätä eksperttiuskoa vielä ruokitaan onnistuneesti lehdissä. Montako kertaa olette lukeneet iltapäivälehdistä kohuotsikon, joka viittaa siihen, että saatamme olla sairaampia kuin olemmekaan? Ohessa kaksi otsikko tältä viikolta:

Veikkaan, että kumpikin otsikko on saanut aikaan jokusen puhelun asian tiimoilta....

 

Jos on ongelma, on myös ratkaisu

Minä toivoisin, että meillä olisi käytössä englantilaisista vanhoista sarjoista tuttu perhelääkärijärjestelmä. Jos perheessä pääsee ihminen epäkuntoon, niin soitetaan korttelin omalle lääkärille, joka on ekspertti aina urologista patologiin saakka. Sieltä Watson tulisi vartissa nahkaisen salkkunsa kanssa ja antaisi yhtä aikaa diagnoosin, lääkkeen ja laskun. Tällöin hoitosuhde olisi taatusti henkilökohtainen ja luottamus lääkäriin 110%. Tässäpä ilmainen idea kaikille pääomarahastojen omistamille lääkäriketjuille - saa käyttää, muttei oo pakko.

Tämän pamfletin tarkoitus ei ole siis missään nimessä dissata tohtoreita, vaan pikemminkin pyytää, että kunnioittaisimme kaikki heidän ammattitaitoaan siten, että kävisimme lääkärissä ainoastaan asian perästä. Ja jällleen kerran myös nöyrä anteeksipyyntö vaimoltani, ettemme tässä lääkäriasiassa vielä vuosienkaan jälkeen ole samalla aaltopituudella. Ja samalla tietenkin vanhan jäärän toive, ettei vaimoni kuitenkaan lakkaisi yrittämästä poistaa lääkärikammoani.