Taito olla keski-ikäinen

 

Kun lapset tuo maalle, niin yleensä jo ensimmäisen päivän iltana joku heistä kysyy, milloin lähdetään kotiin. Jos kysyt syytä yllättävälle koti-ikävälle, niin standardivastaus on, että ei ole mitään tekemistä ja elämä maalla on vaan niin (kirosana) tylsää. Tätä vielä useimmiten tehostetaan syyllistämiseen pyrkivällä lisäargumentilla, että kaikki kaverit saa olla kotona ja niillä on ainakin miljoona kertaa hauskempaa kuin meillä täällä umpitylsässä korvessa. Tämä silloinkin, kun tiedämme, että kaikki kavereiksi laskettavat on varmasti lukittu omien lasten tavoin mökeille, mummoloihin tai jonnekin leirille varmaan talteen.

Ensin tuosta kotiin naukumisesta tulee ärsytys ja vihastus, mutta sen aallon mentyä muistaa, että itse oli noina teinivuosien ankeina hetkinä aivan samanlainen. Missään ei ollut niin tylsää kuin mummolassa tai mökillä ja sen vuoksi, että kuvitteli kaikilla muilla olevan paljon kivempaa kuin itsellä. Nyt taas neljänkympin yläpuolella tajuaa, miksi vanhemmat viihtyivät silloin ennen maalla niin hyvin.

Mitä tapahtuu kahdessakymmennessä vuodessa, jolloin tavallinen ja tylsä muuttuvat kivaksi? Mitä taitoja vaatii olla keski-ikäinen?

Taito nauttia yksinkertaisista asioista

Nyt keski-ikäisenä ymmärtää, että tekemisen ei tarvitse aina olla mitään hienoa ja erikoista, koska elämäkään ei yleensä sellaista ole. Sen sijaan elämän sisältö löytyy maalla ja mökilläkin pienistä jutuista. Sitä kummasti nauttii vaikkapa pihatöistä, pitkistä kävelyistä tai sitten ihan vaan siitä, että voi istuskella pihalla tekemättä yhtään mitään. Nautinnon sisältö syntyy siitä, että on tekemistä ja ei ole kiire tehdä mitään. Aina välillä elämä iskee parhaiten silloin, kun siitä puuttuu se draama ja jännitys - se on vähän niin kuin Ylen tarjonta kesällä, yhtä tasaista uusintaa.

Myöskään tylsyys ja pieni tylsistyminen ei ole myrkkyä, vaan elämään luonnollisena kuuluva osa. On oikeastaan tosi kiva, kun välillä on niin tylsää, että maalin kuivaminen seinässä näyttää taiteelta. Tuossa tylsyydessä nimittäin piilee aivojen latautumisen ja lepäämisen avain. Kun aivoja on osannut sopivan hetken tylsyttää, niin ne ovat entistä valmiimpia tarttumaan toimeen heti, kun sitä vaaditaan.
Nuoriso puolestaan vaatii aivoille koko ajan jotain impulsseja. Ilmeisesti teiniaivoille on vaarallista laskea yläpää täysin lepotilaan ilman mitään ärsykkeitä. Elämästä haetaan jatkuvasti elämyksiä ja kokemuksia, jotka saavat elämän maistumaan paremmalta ja paremmalta. Meitä keski-ikäisiä joskus oikein hengästyttää tuo elämysten hakeminen - me kun tunnemme elävämme koko ajan, jos ylipainon ja liian verenpaineen rasittama sydämemme vaan jaksaa pumpata.

Hitaan kiiruhtamisen metodi

 

Keski-ikäinen on mestari kuluttamaan aikaa. Saamme venytettyä yksinkertaistakin askaretta määrättömiin mittoihin. Tämä johtuu siitä,että meille nautinto on enemmän tekemisessä kuin päämäärässä. Emme hosu tehtävästä toiseen vain saadaksemme tehtäviä rastittua listasta, vaan käytämme hommiin aikaa sen verran, mitä mihinkin sattuu menemään. Ne muut hommat tulevat kuitenkin meidän tehtäväksi ennemmin tai myöhemmin - ellei niitä hoida ystävämme aika.

Nyt olemme pari päivää tehneet täällä maalla pakollisia talon töitä ja voin kyllä sanoa, että joka hommassa on ollut nautinnon siemen. Mitään kun ei ole pakko tehdä, eikä kiire ole mihinkään, niin hommia voi tehdä vähän kerrallaan ja nautiskellen. Kun tekemiseltä puuttuu pakko, niin tilalle tulee nautinto. Ja vaikka olen tehnyt muutaman päivän, niin ei noille töille vielä loppupäätä näy, vaan tekemistä riittää kaikille päiville. Tälläkään kertaa en ole tehnyt lomasta mitään työleiriä, vaan oleilua ja puuhastelua sopivassa suhteessa.

Eilen vietimme vaimon kanssa hääpäivää poikkeuksellisesti orapihlaja-aitaa leikaten. Siinä oli sitä avioliiton karheaa symboliikkaa, kun käsiä ja jalkapohjia pistelivät orapihlajan piikit ja niskaa pureskelivat paarmat. Ja noiden kanssa oloa kohensi taivaalta täysillä mollottava helle. Kyllä muuten tunsi, miten kova se papin joskus ammoin mainitsena vastamäki osaa parhaimmillaan olla. Silti meitä illalla osasi koko homma naurattaa. Saimme hienosti kulutettua aikaa ja oikeastaan tuli siinä aitaa leikatessa juteltua paljon niitä näitä ja vietettyä ainakin aikaa yhdessä. Suoraan sanottuna en olisi vaihtanut tuota hikisen kivuliasta iltapäivää mihinkään patsasjäykkään ravintolaruokailuun. (Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin meistä ei kumpikaan edes muistanut, että on hääpäivämme...)

Kyky rakentaa tekemistä ei-mistään

 

Nuorisolle tekeminen tarkoittaa, että mennään jonnekin tekemään jotain. Siis otetaan yksi tai useampi kappale nuoria, lastataan heidät autoon ja ajetaan kilometritolkulla jonnekin. Sitten siellä jossain ostetaan kalliit pääsyliput, jotka oikeuttavat  tekemään jotain, mille määritetään alku- ja loppuaika. Sitten ennen aloitusta sille nuorelle vielä varta vasten kerrotaan, että tehdään nyt tätä juttua tässä tunnin verran.

Tietenkin ennen aloitusta, kesken tekemisen ja lopuksi otetaan parit selfiet, jotka postataan someen, jotta kaveritkin näkee, että tässä sitä ollaan perheen kanssa tekemässä juttuja. Sitten, kun tekeminen on ohi, niin yritetään köyttää autoon kiinni sama määrä nuorisoa, kun tuotiinkin ja ajetaan mäkkärin autokaistan kautta kotiin. Sitten, kun homma on ohi, niin todetaan, että olipa kiva tehdä kerrankin jotain yhdessä (ja että onpas iskä taas köyhtynyt satasen verran).

Me keski-ikäiset taas näemme tekemisen missä vaan. Tänäänkin kulutin sadepäivää siirtelemällä varastossa tavaroita paikasta toiseen ja sitten, kun varaston tavarat olivat järjestyksessä, menin autotalliin tekemään samaa. Toisessa korvassa soi radio ja toinen korva kuunteli, mistä suunnasta itikat koettavat aloittaa verenimemisen. Tiedän, että tuo kuulostaa aivan saatanan tylsältä, mutta siinä oli tekemistä, jolla oli tarkoitus ja joka kulutti joutavaa aikaa - siis täytti ne kaksi tarvetta, jotka hommalla olikin.

Meidän keski-ikäisten maailma ei ole koskaan valmis. Varmaan alitajuisesti jätämme jälkeemme rasteja, joihin voimme palata aina ajan käydessä pitkäksi tai Emmerdalen jäädessä kesätauolle. Lopulta käy sitten kuitenkin niin, että noista rasteista muodostuu tekemättömien töiden lista, joka muuttuu kivasta varatekemisestä stressiksi. Alkaa se vimmattu konmarittaminen, jossa kivasta pikku tekemisestä muodostetaan projekti, jolla on oma palkattu henkilökuntansa. Eli menee se meilläkin joskus yli.

Näihin mitättömyyksiin eivät lapset ja nuoret viitsi tarttua. Ensinnäkin niistä ei paljon kiksejä saa ja  toisekseen on kivempaa odottaa sitä "oikeaa tekemistä" ja sillä aikaa naukua, ettei mitään tekemistä ole. Vai onko moni vanhempi koettanut saada teiniä siivoamaan vaatehuonetta (tai edes omia vaatekaappejaan) tai koettanut houkutella teinejä pihatöihin raittiin ilman ja reippaan ulkoilmakokemuksen varjolla? Onnistumiset lasketaan luultavasti yhden käden sormissa, siis koko Suomen osalta.

Eikä noista osaa oikein nuorisoa moittia - olin itse juuri tuollainen samanlainen tekemistä välttelevä vetelys. Ja silti minusta kasvoi ihan hyvä keski-ikäinen. Meidän keski-ikäisten suurimpia taitoja on käyttää välillä elämän alennusvaihdetta. Emme hötkyile, emmekä hae elämyksiä, vaan nautimme siitä, että elämä menee tasaisen varmasti eteenpäin vähän kerrallaan. Sallitaan kuitenkin nuorisolle se angstisuus ja ahdistus siitä, että maalla on tylsää. Voimme olla hyvillä mielin siitä, että nuo nuoretkin jonain päivänä heräävät sängystä keski-ikäisinä selkää kolottaen ja nauttivat elämästä sellaisena kuin se on, vailla jännitystä.