Jää taa vanha vuosi - wrapped 2025

 Kun pitää tällaista julkista päiväkirjaa, on wrappedin tekeminen helppoa. Seuraa vain omia kirjallisia jälkiään ja muistelee, mikä nyt väistyvänä vuonna on kirjoitushermoa kiristellyt. Tänä vuonna olen kirjoittanut enemmän kuin yhtenäkään aiempana vuonna tätä ennen. Tänne blogiin on syntynyt tekstejä keskivertoa enemmän ja sen lisäksi olen kirjoittanut paljon muutakin. Luomisen kannalta vuosi on ollut loistava. Jostain syystä löysin keväällä taas kirjoittamisen ilon ja innon tuottaa tekstiä. Sen lisäksi sain omaa päätäni auki siten, että luovan kirjoittamisen puoli sai myös ilmaa siipiensä alle. Sen luovuuden lopputulosta päästään toivottavasti ihmettelemään ensi kesänä.

Huomaan teksteissä kaksi merkityksellistä asiaa, jotka erottuvat. Ensinnäkin oma viidenkympin rajapyykin ohittaminen pisti miettimään omaa elämää sekä eteen- että taaksepäin. Tekstit käsittelevät tänä vuonna paljon ikääntymistä ja suhdetta omaan elämään. Luultavasti hyvinkin yleistä, kun tasakymmenet täyttyvät. Jokainen meistä tekee tilinpäätöstä elämäänsä omalla tavallaan. Joku juo ja saunoo, toinen eroaa, kolmas kirjoittaa. 

Toinen selvästi mieltä painava asia on sekä Suomen, etenkin Etelä-Karjalan syöksyminen taloudelliseen alamäkeen. Ehkä lamasta puhuminen on vielä ylireagointia, mutta jotenkin hemmetin alavireistä tämän vuoden meno on ollut. Nalle Wahlroosin mantra siitä, että Suomen talouskasvu on pysähtynyt, on ilmeisesti saavuttanut kaikki muut paitsi vallassa olevat oikeistopoliitikot. Istuva hallitus on kaikin keinoin pyrkinyt pysäyttämään rahan liikkeen ja - onneksi olkoon - onnistunut siinä. Heikentynyt usko tulevaisuuteen, kiristynyt talouspolitiikka sekä löysän kulutusrahan veto pois markkinoilta on saanut pankkien lisäksi myös yksityiset vetäytymään poteroihinsa odottamaan parempia aikoja. Itse suosittelisin Orpolle ja kumppaneille iltalukemiseksi "economy for dummies", jotta heillekin selviäisi, että heikkoina aikoina taloutta tuetaan investoinnein eikä suinkaan vedetä köyhän suusta sitä viimeistä leipäpalaa. Elpyminen tapahtuu rahan liikettä kasvattamalla, eikä pysäyttämällä.

Etelä-Karjalan vuosi on ollut taistelua varjojen mailla. Suurin osa tänne liittyvistä uutisista on ollut alavireisiä ja sisältänyt kirjaimet Y ja T, samassa järjestyksessä. Muutamassa kuukaudessa tänne luotiin suoraan seitsemänsataa työtöntä ja heidän lisäkseen välillisesti muutama sata lisää. Se ei voi olla vaikuttamatta paikallistalouteen - ja ymmärrätte varmaan, että kaltaisellani pienyrittäjällä se vetää väkisin kulmia hieman kurttuun.

Paikallispolitiikan lisäksi huolta on aiheuttanut maailmanpoliittinen liikehdintä. Rauhankyyhkyjä ei vielä päästä laskemaan vapauteen, vaan Venäjän mellastus Ukrainassa jatkuu edelleen. Ukrainan rintaman kolmas sotavuosi tuli täyteen ja neljättä käydään kovaa vauhtia. Pieni Ukraina pitää kummallisen sitkeästi pintansa. On selvä, että sotamenestys on kiinni länsimaiden rahallisesta sekä aseellisesta avusta. Kansa tuntuu onneksi edelleen jatkavan sotatalouden tukemista. Ongelmaksi voi tulla rintamalla taistelevien joukkojen loppuminen - tai väsyminen. Venäjän sotastrategia kautta aikojen on ollut väsyttää vihollinen sillä, että siltä ei tykinruoka lopu ja uhrattavat haetaan vaikka väkisin kotoa. Miesylivoimaan sekä liian paksuun lihamuuriin pysähtyivät yhtä lailla Napoleon kuin Hitlerkin. 

Sotaa enemmän huolettaa jopa se, että maailmanpolitiikan painopisteiden molemmat navat on käytökseltään arvaamattomia ja ennakoimattomia. Etenkään Trumpin mielenliikkeitä ei voi lukea etukäteen ja mielipiteet sekä kannatuksen suunta vaihtuvat täysin mielivaltaisesti. Suurten poliittisten virtojen kulkua ei ole koskaan ollut yhtä vaikeaa arvioida tai ennustaa kuin nyt. Se tekee myös Ukrainan kriisin ratkaisemisesta jännittävää. Jos tuosta kriisistä nyt jotain hyvää haluaa sanoa, niin on siellä sentään tänä vuonna ollut jotain liikehdintää rauhan suuntaan.

Tämän vuoden teemana on ollut kiitollisuus ja vanhat ystävät

Kun täyttää viisikymmentä, täyttävät myös monet kaverit samalla tavalla tasakympit. Sen ansiosta olenkin päässyt muutamille mahtaville syntymäpäiville. Tapasin vanhoja ystäviä jopa vuosikymmenten takaa ja huomasin, että vaikka elämä viskoo tyypit pitkin poikin Suomenmaata, ovat jutut ennallaan. Minulle oli jotenkin terapeuttista nähdä tyyppejä, joista olin irtaantunut nuorena ja koska elämä on ollut muualla, en juuri ketään lapsuudenystävistä ollut tavannut sen jälkeen. Mieleen jäi myös aamuöinen jutustelu parhaan ystävän kanssa merenrannalla Oulussa. Muistoja, jotka jäävät elämään.

Omat syntymäpäivät vietin perheen kesken Tanhuvaarassa. Ei ehkä suurta juhlahumua ja biletystä, mutta ihanan lämmin viikonloppu, jossa rakkaimmat olivat läsnä. 

Olen tehnyt jonkinlaista itseterapoivaa välitilinpäätöstä elämässä. Elettyä elämää on riittävästi takana, että voi katsoa omaa elämää kriittisesti, mutta myös näkee siellä kulkevat pohjavirrat. Yhdellä sanalla sanottuna tunnen syvää kiitollisuutta elämälle, jonka olen saanut. Lähtökohtiin suhteutettuna olen päässyt pidemmälle kuin kuvittelin (tai varmaan kukaan muukaan kuvitteli). Olen vuosien sovittelun, ankaran työskentelyn ja jopa vääntämisen kautta löytänyt itselleni sen sopivimman lokeron, jossa on kaikkea riittävästi. Kasvu on ollut välillä kivuliasta ja joskus jopa vaikeaa, mutta kun tätä päivää katsoo, on kaikki työ ollut tekemisen väärti.

Perheemme lapsi numero kaksi siirtyi omilleen kesällä. Olen suurella ylpeydellä katsonut, miten oma, itsenäinen, elämä rakentuu pala kerrallaan. Asioita joutuu varmasti opettelemaan vielä jonkin aikaa, mutta arvostan lasta rohkeudesta hypätä ja ottaa pesäeroa kotiin. Minulla on suuri luottamus siihen, että siivet kantavat. Ja heikkoina hetkinä on takana aina perhe auttamassa - sinä pärjäät.

Vastapainona lasten kasvussa on suru siitä, että tietyt elämänvaiheet omassa elämässä päättyvät. Lapset kasvavat ja me aikuiset vanhenemme. Jälkikasvun lapsuus on häviävän lyhyt aika, josta pitää osata nauttia. Perheen pieninkin alkaa olla siinä vaiheessa, että sain pienen väännön jälkeen houkuteltua hänet kirjoittamaan tänne blogiin pienen vieraskynän. Ja onnistui muuten hyvin - yksi vuoden luetuimpia tarinoita. Ehkä ensi vuonna kuulemme nuoren neidon sanoja lisää.

Verrattuna moniin muihin, olen rikas. En pankkitilin kautta, mutta muilla arvoilla. Olen saanut elämässäni nähdä asioita, kokea sekä ylä- että alamäkiä, tavannut ihmisiä ja löytänyt ystäviä, rakentanut perheen ja nähnyt vielä lasten muuttuvan pienistä isommiksi ja jopa aikuisiksi. Jos en sitä teille riittävän usein sano, niin uskokaa, että olen kiitollinen jokaisesta elämääni ilmestyneestä ihmisestä. Teillä jokaisella on paikka tuolla rintalastan sisäpuolella. Koetan tulevina vuosina maksaa takaisin sitä ystävällisyyttä, jota itse saan kokea - tiedän itsekin olevani ystävänä huonoa keskitasoa, anteeksi.

Tulevalle vuodelle luovuutta, rohkeutta ja itsearmoa

Jos olisin fiksu, toivoisin tulevalle vuodelle, että olisi malttia tehdä vähän vähemmän töitä ja vastavuoroisesti tehdä enemmän jotain luovaa - ja ennen kaikkea pitää itsestäni parempaa huolta. Pari viimeistä vuotta on menty sukupolveni mantran mukaisesti työ edellä. Se on ollut toki antoisaa, mutta välillä myös raskasta. Kahden firman kannattelu yksillä harteilla on aika armotonta. Työtunnit kuukaudessa venähtävät ja illat karkaavat turhankin pitkiksi. Mutta työ on kannattanut - kumpikin firman puolikas menestyy ja tuottaa hyvää, joka mahdollistaa sopivan keskiluokkaisen elämän - jopa täällä kurjistuvassa karjalassa.

Olen valtavan onnellinen siitä, että kirjan käsikirjoitus on valmiina menossa eteenpäin. Se on minulle lopputulosta suurempi saavutus. Se kertoo, etten ole hylännyt omia haaveitani ja myös sen, että minulla voi olla kyky jalostaa omaa luovuuttani eteenpäin. Olen elänyt niin kuin olen täällä muita opettanut. Vaikka olen kirjoittanut ikuisuuden, on luova työskentely minulle suhteellisen uutta. Ja rehellisesti sanoen en koskaan edes kuvitellut pääseväni kirjoittamisessa edes näin pitkälle. 

Kirjaprojekti tulee vaatimaan suuria ponnisteluja vielä koko vuoden ensimmäisen puolikkaan. Se myös tarkoittaa, että kirjaan revittävä aika on otettava jostain. Omaa ajankäyttöä on pystyttävä säätämään entistä paremmin ja tiettyjä juttuja täytyy pystyä priorisoimaan eri tavoin. Kirjan lisäksi haluan panostaa myös tähän blogiin. Tänä vuonna olen löytänyt näille sivuille uuden äänensävyn ja sen huomaa myös lukijamäärissä.

Toki tässä iässä rukoilee jo iltaisin sitä, että oma terveys kestää. Kunto ei ehkä ole parikymppisen, mutta kun kuulee ystävien kamppailevan jo vakavienkin terveysongelmien kanssa, alkaa katsella kummasti yläkertaan ja toivoa itselle onnea sen suhteen. Eikä mikään tule enää ilmaiseksi. Työ muuttuu vuosi vuodelta raskaammaksi ja palautuminen vaatii enemmän aikaa kuin ennen. En ota omaa terveyttäni itsestäänselvyytenä, vaan kiitän jokaisesta päivästä, joka vie enemmän eteen- kuin taaksepäin. 

Vuosi 2025 Wrapped

Jos pääsit tänne saakka hylkäämättä tätä hieman jopa alavireistä tarinaa, niin kiitos. Siirrytään hieman humoristisempaan vaiheeseen. Eli ohessa on vuoden 2025 huiput ja laaksot:

1) Vuoden oppi:

"Mini ei ole auto - se on teräskuoreen puettu saatana". Kamppailu pikkuauton kanssa on meinannut viedä rahojen lisäksi hermot, uskon autoteollisuuteen sekä kyvyn minkäänlaiseen inhimilliseen kanssakäymiseen autoliikkeiden tai korjaamoiden kanssa. Nyt elämme Status quo -tilassa, jossa Mini sytyttelee vittuuksissaan moottorin vikavaloa säännöllisesti ja minä sen kuittaan pois uhaten joka kerta taluttaa sen omakätisesti paaliin.

2) Vuoden sovellus:

"Threads - kilttien ihmisten Twitter". Minä olen tekstipohjaisen somen vankkumaton kannattaja. En osaa ottaa kuvia, enkä varsinkaan luoda kuvien ympärille tarinallisuutta. Minua harmitti, kun trumpilaiset ääliöfasistit valtasivat Twitterin (nykyisen X:n) ja tekivät siitä vihapuheensa äänitorven. Itse hylkäsin X:n välittömästi ja siirryin Threadsiin, jossa on enemmän yhteisöllisyyttä, tarinallisuutta - ja ennen kaikkea kilttejä ihmisiä. 

3) Vuoden laite:

"Ruokarobotti". Vaikka en ole varsinaisesti päässyt moista keksintöä testaamaan, niin onhan ne pienet robottilapset jotenkin sympaattisia. Ja voisin kuvitella, että niiden avulla on monta kauppakriisiä saatu ratkaistua, kun et kipeänä pääse kauppaan tai huonon kelin takia ei kauppareissu paljon kinostele.

4) Vuoden munaus:

"Etelä-Karjalan hyvinvointialueen YT-neuvottelut". Minunkaan valistunut ja huippuunsahiottu maalaisjärki ei riitä ymmärtämään sitä, miten lähes viisisataa hoitoalan ihmistä voidaan pistää pihalle, kun faktat ovat, ettei hoidettavien määrä vähene, eikä rakenteessa juuri löysää ole. Sen lisäksi noita hoitajia tullaan tarvitsemaan joka tapauksessa kahden vuoden kuluessa takaisin - mutta heitä tuskin alueella on tarjolla, kun perään aletaan kysellä. Kuin hölmöläisten matto, jota jatketaan toisesta päästä sillä, että puretaan toista päätä. Ja ettei syyttävä sormi mene väärän ihmisen nenään, niin ymmärrän taloudelliset faktat sekä sen, että tämä yt-pakko ei tainnut paikalliselta tasolta tulla, vaan rahoittajan konttorista.

5) Vuoden huumoripala:

"Perussuomalaisten hallitustaival". Onko tämän maan historiassa nähty yhtään näin vaikeaa hallitustaivalta kuin Perussuomalaisten tähänastinen lento. Yksi ampuu baarin edessä Helsingin ydinkeskustassa ja toinen kertoo, ettei eduskunnassa juuri työmäärä rasita samalla, kun kolmas venyttelee silmiään kasvattaakseen suomalaisten jo ennestään rajua rasistista mainetta maailmalla. Mitä on äänestäjien mielessä liikkunut tätä joukkoa fanittaessaan? Naurattaisi, jos ei itkettäisi. Seuraavat vaalit eivät ole päivääkään liian kaukana. 

6) Vuoden seinähullu:

"Amerikan oma Uncle Donald". Mies, jonka huomista kantaa ei tänään voi edes arvata. Presidentti, joka voi olla kaikkien puolella kaikkia vastaan. Jenkkien ikioma "Paavoväyrynen", jonka takki kääntyy kolmeen eri suuntaan. Mies, joka hamuaa Grönlantia Amerikan omistukseen ja mies, joka ratkaisee kaikki maailman kriisit - ainakin omasta mielestään. Länsimaiden suurimman demokratian korein luomus on rakentaa Yhdysvalloille johtaja, joka ei eroa Pohjois-Korean diktaattorista kuin nimen perusteella. Mies on häpeä Yhdysvalloille sekä koko länsimaiselle demokratialle, äänestämällä valittu wannabe-diktaattori.

7) Vuoden takaisinveto:

"Alexander Stubb". Tunnustan, että en ollut Stubbin fani vaalien aikaan, enkä heti sen jälkeenkään. Hyvillä mielin kuitenkin myönnän olleeni tässä väärässä. Presidenttinä Stubb on hoitanut tonttinsa paremmin kuin hyvin. Meillä on kansalle loistava esikuva ja johtaja, joka pelaa roolinsa täydellisesti. Presidenttinä hän ei sotkeennu päivänpolitiikkaan, mutta hoitaa sarkansa ulkopolitiikassa täydellisesti. En usko meillä koskaan olleen yhtä uskottavaa keulakuvaa kansainvälisesti. Toki kontrastia luo sivistyksen ajan heikoin pääministeri....

8) Vuoden menehtyneiden orkesteri:

Kulunut vuosi oli turhankin raju rekrytointivuosi taivaalliseen orkesteriin. Yläkerran bändi sai solistikseen "Ikurin turbiinin" Pate Mustajärven, "Äidin pikku pojan" Tapani Kansan sekä tangokuningas Marko Lämsän. Heitä manageroimaan poistui Lasse Norres. Ulkomaisista artisteista keskuudestamme lähtivät pimeyden prinssi Ozzy Osbourne, Chris Rea (toivottavasti ei pitkin road to hell) sekä KISS:n alkuperäinen kitaristi Ace Frehley. 

Rauha heidän kaikkien muistolleen.

9) Vuoden mielenterveysilmiö:

Ja tänä vuonna tämä ei ole millään tapaa positiivinen asia. Nimittäin tämä mörköpimeä ja ylipitkä syksy vailla lunta. Näkyy varmaan kaikissa mahdollisissa sairaus- ja mielenterveystilastoissa. Jos saan pyytää EU:lta kahta pientä asiaa, niin toinen on se vi**n kellojen siirron lopettaminen ja toinen olisi se, että jokainen suomalainen saisi maksetun "valoloman" etelässä aina lokakuussa. Toinen vaihtoehto olisi kieltää Suomessa asuminen aikavälillä 1.10-31.11., jolloin koko maa laitetaan säppiin ja väestö pakkosijoitetaan jonnekin, missä käpyrauhanen kukkii.

10) Vuoden vihreä teko:

Eikä tämäkään nyt ehkä se kaikkien positiivisin asia ole. Etelä-Karjalan osuuskauppa koettaa valloittaa kaupunkia kuin punaiset Vilppulassa reilut sata vuotta sitten. Kun tori ei kelvannut jäähallin alustaksi, valtasi sen Eekoo lupaamalla rakentaa torille uuden Kauppahallin. Ja samainen vihreän kortin atakki on tulossa Kaukaalle. Hyvähän se tietenkin on, että rakennetaan ja kehitetään, mutta eikös tämä prismailu ala olla samanlaista kuin Pohjois-Koreassa?

Ja tärkein viimeiseksi....

11) Vuoden kohokohta:

Robbie Williams, Olympiastadion. Kun puhutaan unelmien täyttymyksestä, niin Robbie Williams ja Feel livenä olivat minulle musiikillisesti jotain tajunnanräjäyttävää. Pimeä stadion täynnä ihmisiä, Robbie valkoisessa puvussa ja syyskuiseen yöhön sinkoava "Come on hold my hand, I wanna contact the living, Not sure I understand, This role I've been given". Onneksi oli sen verran pimeää, ettei kukaan nähnyt, kuinka paksu kyynelvana valui ison miehen poskia pitkin. Mutta näin, koin, elin - ja olin aika onnellinen. Hetki, jonka pystyi jakamaan vain yhden ihmisen kanssa ja hän onneksi oli siinä vierellä.

Odotukset tulevalle vuodelle

1) Hyvät keikat. Liput on hankittuna Eppujen jäähyväiskeikalle, Nylon Beatin comeback-keikalle sekä Hakamäki Picniciin, näin aluksi. Näissä kaikissa on kotimaisuus kunniassa. Ja vuosihan on vielä korkkaamatta, joten lisääkin keikkoja kalenteriin mahtuu.

2) Niin kuin me sen muistamme. Toistaiseksi vielä työnimi kirjalle, joka tulee ulos toivottavasti kesäkuussa. Sen jälkeen elämäni suurin unelma on totta. Taivas tietää, mihin se vie, mutta innolla odotan.

3) Vähemmän töitä, enemmän elämää. Tämän kesän vapaat perjantait tuntuivat hyvältä - no ne meni yhden romaanin kirjoittamiseen, mutta töitä en (kovinkaan usein) tehnyt. Luulen, että ensi kesä mennään samalla tavalla. Vieläkin haen tasapainoa sen kanssa, että töitä ei malttaisi olla tekemättä (koska työ sattuu olemaan aika kiva), mutta muutakin elämää pitäisi olla. Opetellaan ensi vuonna siis lisää.

4) Kirjat! Ensi vuoden teemana olkoon kirjat. Lupaan (ja pyhästi vannon kautta kiven ja kannon) lukea enemmän ihan fyysisiä kirjoja. Lisäksi lupaan tarttua aiempaa useammin kotimaisten esikoiskirjailijoiden teoksiin (vinkkejä saa laittaa viestinä tulemaan). Ymmärrän nyt, miten paljon aloitteleva kirjailija tarvitsee tukea, lukijoita - ja myös kirjan ostajia. Kannustan samaan myös teitä lukijat - ostakaa kotimaisia kirjoja. Tuette kotimaista sivistystä, taidetta - ja ennen kaikkea jonkun ihmisen unelmia!

5) Vaellukset. Syksyn lyhyt reissu Ilomantsiin sytytti taas kipinän luonnossa liikkumiseen ja yli yön vaelluksiin. Joskos ensi kesänä löytäisi enemmän aikaa telttailla, vaeltaa, kalastella ja nauttia suomalaisesta luonnosta? Ei ois paha.

6) Ystävät. Ensi vuonna tehdään kaikki yhdessä lupaus, että ystävää ei jätetä. Viesti sinne, puhelu tänne, ei vielä kenenkään ajanhallintaa kaada. Koetetaan jokainen muistaa, ettei ketään saa jättää yksin, eikä kenenkään tarvitse elämäänsä tarpoa vailla jotakuta vierellä. Tähän koetan sitoutua itse ja haastan mukaan myös teidät muut. Lähin ystävä on aina vähintään puhelun päässä.

Kiitos kuluneesta vuodesta ja onnea tulevalle vuodella 2026!

Kustannussopimus allekirjoitettu

 "Eläisit joskus niin kuin opetat". Olen koettanut blogissa paasata jo vuosia, että niitä omia unelmia pitää vaalia, kunnioittaa ja pyrkiä muuttamaan todeksi. Ihminen elää unelmistaan ja koko maallinen matka on pelkkää hyppyä haaveesta seuraavaan. Välillä hyppy menee ohi ja putoamme lumpeen ohi lampeen kastuen. Mutta silloinkaan ei saisi luovuttaa, vaan nousta ylös, pyyhkiä nenä (sekä kyyneleet) ja aloittaa uudelleen. 

Jos jätetään arkielämän ns. bulkkiunelmat (koti, lapset, vaimo, työpaikka, jäpä jäpä jää...), niin minulla on todellisia unelmia ollut aika vähän. Edelleen allekirjoitan omalta kohdaltani, että lapsia suurempaa asiaa ei maailmassa ole, mutta heidän jälkeensä tulee muuta. Siitä lähtien, kun olen ensimmäisen muistikirjani sivut taittanut auki ja alkanut liata viivattuja sivuja musteella, on omalla nimellä varustettu kirja ollut minulle se ykkönen. Ja oikeastaan jo vuosia se ainoa unelma. 

En ollut mikään välkky lapsi ja opin lukemaan vasta koulussa (ja muistaakseni sielläkin pienen väännön jälkeen), mutta kun aloin tajuamaan kirjojen päälle, ei minua saanut kirjastosta pois millään. Rantakylän sivukirjaston lasten osasto oli luettu muutamassa vuodessa kannesta kanteen ja oli aika siirtyä aikuisten osastolle.

Muistan tunteen, kun ensimmäisen kerran siirryin aikuisten osastolle ja tajusin, että kaikki ne hyllyssä olevat kirjat ovat lukematta ja edessä on uskomattoman pitkä taival romaanien parissa. En tiedä, johtuiko lukemisinto siitä, että äitini oli kova lukemaan - vai siitä, että ainoalla lapsella oli huvitukset vähissä. Olipa vika kummassa tahansa, on lukeminen jäänyt hihavakioksi näihin päiviin saakka. Edelleen pidän painettua, kovakantista kirjaa jotenkin kallisarvoisena esineenä ja jonkun ihmisen luomuksena.

Eikä kirjoittamaan opi muuten kuin lukemalla. Kirjoittaminen alkoi minulla vasta aikuisempana. Jostain syystä pidin nolona haluani kertoa tarinoita tai haaveilla kirjan kirjoittamisesta. Jos olisin uskonut enemmän itseeni, ei tämä kirjaprojekti olisi jäänyt tänne keski-iän takaviivoille. Vuosia elin tarinoita vaan omassa päässäni laittamatta niitä ylös mihinkään. 

Lapset - ja miksei aikuisemmatkin - uskokaa itseenne, uskokaan unelmiinne ja lakatkaa nolostelemasta. Kun aloin kirjoittamaan vakavammin (ei se nyt kovin vakavaa vieläkään ole), niin mietin, että tekeehän ihmiset lauluja, runoja, urheilee, neuloo ja luo kuka mitäkin. Niiden jokaisen takana on unelma, joka konkretisoituu todelliseksi asiaksi. Ja jokaisen unelman takana on yhden ihmisen usko omaan tekemiseen. Hassua on sekin, että vaikka omat unelmat hieman nolottivat, olen aina arvostanut heitä, jotka uskaltavat jahdata omaa yksisarvistaan. Kun elää, tutustuu ihmisiin - tunnen runoilijoita, muusikoita, urheilijoita - ja muita kirjailijoita. Se unelma palaa liekkinä heissä jokaisessa omalla tavallaan. 

Käsikirjoituksen käsikirjoitus

Allekirjoitin tänään kustannussopimuksen ensimmäisestä romaanistani. Kyseessä on lama-ajan lapsista kertova tarina, joka kertoo, kuinka vaikeaa kahden ihmisen on kommunikoida ja kuinka elämästä ei aikuisena tullutkaan sellaista kuin siitä haaveili. Lyhykäisyydessään se kertoo rakkaudesta, sen loppumisesta, uuden alkamisesta ja kaikesta siitä väliltä. Kirja on nivottu aikalaisteni keski-ikään ja heidän ajatusmaailmaansa. 

Koko käsikirjoituksen tarina lähti todella hassusta jutusta. Ensimmäinen sykäys oli erään ystäväni lausahdus, miten kirjastosta ei löydy kirjoja, joissa päähenkilönä olisi viisikymppinen nainen. Ja toinen sysäys oli kesän väsähtäminen, kun päästä ei tahtonut tulla enää mitään tekstiä ulos - ei blogiin, eikä muuallekaan.

Saadakseni pääni taas pelaamaan, tein itselleni pienen pääntyhjennys-projektin - lupasin kirjoittaa kaksi sivua päivässä. Siis kaksi sivua mitä tahansa, ei vaateita, ei tavoitteita, ei tarinaa, vaan pelkkää tajunnanvirtaa sisältävää tekstiä. No sitten tarina lähti vetämään ja lopulta huomasin, että ollaan ekassa kymppitonnissa (sanoja) menossa. Sitten lupasin (taas pyhästi ja peilin edessä), että jos kirjoitan tarinan puoleenväliin, lupaan tehdä sen loppuun, maksoi mitä maksoi. Ja puoliväli oli ohitettu syyskuun alussa. Lokakuun lopussa koko tarinan runko oli ensimmäisen kerran kasassa ja sen jälkeen sitä on vielä työstetty neljällä lukukerralla. Runkotekstiä on viilattu, hiottu, paranneltu ja rakennettu uudestaan - kuin naapurin Jyri hienointa tammikalustetta.

Tämä ei ole ensimmäinen käsikirjoitus, jonka olen kirjoittanut. Alkuja on varmaan kymmenen ja valmiitakin pari. Jokin niissä ei ole lopulta iskenyt ja olen jättänyt ne "hyllylle kypsymään". Ja hyvä niin. En usko itsekään unelman toteuttamiseen, jos se ei vaadi työtä. Tätä käsikirjoitusta varten on kirjoitettu satoja liuskoja turhaa tekstiä, joka on jalostanut kirjoittajana ja opettanut tekemään koko ajan pitkäjänteisempää työtä. On tullut sietokykyä huonolle tekstille, on tullut harkintaa ja tullut kykyä nähdä itsensä myös virheellisenä. Lopullinen teksti sisältää ripauksen unelmaa, kaksi ripausta itsekriittisyyttä ja puolitoista lusikallista kovaa työtä. Minun ongelmani on se, että oma jaksaminen ei riitä siihen tekstin valmiiksi hiomiseen ja nyhertämiseen. Minulle teksti olisi valmis aika lailla parin ensimmäisen lukukerran jälkeen. 

Tosin tässä nyt julkaistavassa tekstissä on totaalisen eri klangi, että vielä neljännellä korjauskerralla se tarina tuntui hyvältä, vetävältä ja ehjältä. Kirjasta jäi maku, että on ollut osallisena jossain elämänkaaressa ja päähenkilöt ovat jollain tapaa todellisia olentoja. Tämän parempaan en pysty - ainakaan ennen seuraavaa kirjaa....

Miksi kirjoittaminen?

Miksi se unelma on oma kirja? Minkä takia sitä pitää kynällä sitä paperia tuhria siihen malliin? Ensimmäinen vastaus on - ei ainakaan rahasta! Kyse on puhtaasti halusta kertoa tarinoita muiden luettavaksi. Olen itse saanut kirjailijoilta niin paljon omaan elämääni, että olisi mukavaa antaa samaa muille lukijoille. Mitään menestyskirjailijaa minusta tuskin tulee, mutta jos vaikka sellainen keski-ikäisten oma annipolva. 

Tarinoiden kertomisessa tulee jotenkin jumalainen olo. Voit luoda ihmiset ja heille maailman, jolla pystyt leikkimään miten haluat. Luomasi hahmot voivat tehdä mitä tahansa - ne voivat tehdä murhia, mutta ne voivat myös rakastua, pettyä, kuolla tai herätä henkiin. Kirjailijan mielikuvituksella ei ole rajoja, eikä sitä voi mitenkään rajoittaa. 

Kokonaisuutena kirjoittaminen on minulle tapa ilmaista itseäni ja omaa tunnemaailmaa. En varmaan ole puhujana samaa tasoa kuin kirjoittajana. Ja samaa koetan kanavoida myös tarinoihin. Niissä on tunneskaalan kaikki värit. Jos kirjoittaessa ei itketä, ei tekstiä kannata näyttää kenellekään. Ja jos teksti ei jossain kohtaa naurata, ei siinä ole värikynää tarpeeksi. Kirjoittaessa elän tunteella ja tekstin luominen on parhaimmillaan omituinen, jopa kivulias, synnytysprosessi.

Ja tietenkin kun lahjakkuutta on meikäläiselle jaettu kovin niukasti, on pakko koettaa hyödyntää kaikki, minkä irti saan. En osaa elämässäni hyvin juuri muuta kuin hieroa (ja sen teen helvetin hyvin) ja kirjoittaa. Toisesta revitään elanto, että voi tehdä toista. 

Tuleva romaani ei ole missään nimessä autofiktio. Omasta elämästäni en kirjassa kirjoita. Siitä olen repinyt turpaani tarpeeksi jo täällä blogin puolella niin, että perhe on saanut tarpeeksi kärsiä faijan tekstiripulista. Kirjan hahmot, tapahtumat ja juoni ovat puhdasta mielikuvitusta. Sen verran toki lainaan, että sieltä täältä olen ottanut lauseita tai ajatuksia ja piilottanut ne tekstiin muka ominani. Kivittäkööt ne, ketkä lausumat omikseen tunnistavat - tuskin tunnistatte. 

Keväällä luvassa tekstintyöstöä

Nyt joudun sitten pakolla mukaan siihen tekstin hiomiseen ja nyhräämiseen. Enkä pelkästään yksin, vaan kuvioihin astuu myös kustannustoimittaja, joka ammatikseen repii tällaisten amatööri-sanailijoiden tekstiä kappaleiksi ja koettaa rakentaa niistä jotain luettavaa. Hieman pelottaa antaa oma lapsukainen muiden kasvatettavaksi, mutta luotan ja uskon, että tyyppi on tarinaan sopiva ja löydämme hänen kanssaan yhteisen sävelen, jolla hyvästä saadaan vielä parempi. 

On odottava fiilis - keväästä tulee jotain erilaista kuin mistään tähän saakka. Koska työkalenteri on valmiiksi aika täysi, tämä projekti tietää sitä, että niitä kuuluisia aamuyön tunteja tullaan taas kysymään. Itse käsis on tehty nimittäin melko lailla illalla yhdeksän jälkeen tai aamulla ennen kuutta. Sitten on otettu pienet turbounet ja jatkettu päivää leipätyön parissa. Ja niin pitkään kuin Suomessa sukunimi ei ole Rämö ja etunimi rimmaa Tatun kanssa, ei kirjoittamisella ole toivoakaan elää ilman, että on jotain palkkatyöltä haisevaa taloudellisena tukena. 

Itse ymmärrän aloittavani alhaalta. Ja siihen olen tottunut kaikessa muussakin. Unelmien tikkailla on kiivettävä askel kerrallaan ja päästäkseen ylöspäin on tehtävä töitä - ja onnistuttava aika monessa asiassa. Puhuin tänään kustantajan kanssa, että he saavat vuodessa neljäsataa käsikirjoitusta, joiden joukosta seulotaan kustannettava massa. Se tarkoittaa, että käsiksiä tulee jokaisena arkipäivänä melkein kaksi. Ja kun jokainen niistä on enemmän tai vähemmän tehty tosissaan, se tarkoittaa, että jokainen läpipäässyt, julkaistu teos, on helmi. Vähän niin kuin NHL- jääkiekko. Meillä ei aina muisteta sitä, että ne, jotka pelaa ylhäällä, ovat todella vuorenhuipun vuorenhuippu, joka juniorimyllyn ja liigaseulan läpi pääsee eteenpäin. Heidän alapuolellaan on valtava joukko tähtiä, runkopelaajia, työmyyriä ja oman unelmansa toteuttajia, jotka ottavat pelaamisen ihan yhtä tosissaan kuin ne suurimmat tähdetkin. 

Tästä käsikirjoituksesta olen maininnut täällä blogissa ja aika avoimesta kertonut sellaista myös kirjoittavani, kun asia on tullut puheeksi. Se johtuu siitä, että itse uskon tuotteeseen. Minulla on alusta saakka ollut sellainen fiilis, että tällä kertaa teen voittavaa työtä, joka tulee pääsemään vielä esiin. Ja nyt tämä toive alkaa näyttää aika konkreettiselta. 

Tää on niille jotka ei jouluta

 

Kuva Pixabay - Larry_Humanborn

Ensinnäkin hyvää talvipäivän seisausta ihan jokaiselle! Tänä vuonna pimeän ajan taittumista on odotettu taatusti enemmän kuin jotain kusista jouluaattoa. Tässä päivässä on toivoa, lupaus paremmasta ja selkeästi suunta valoa kohti. Me selvittiin tästä, vaikka aurinkoa ei ole näkynyt päiviin, eikä taida näkyäkään ennen kevätpäivän tasausta.

Viimeiset viikot on joka puolella Suomea vietetty kaamos-simulaattorissa. Jos Lapissa eläminen tuntuisi oikeasti tältä, niin ei tule meidän Tonista kausityöntekijää Leville, vaikka rahaa saisi vuolla hirsiseinän kyljestä. Tuskin kestäisi pää tai maksa sellaista synkkyyttä.

Olo on kroonisen väsynyt, vetämätön ja ajoittain jopa toivoton. Pimeys painaa päälle niin, että haaveilen kolmen kuukauden talviunista, joiden aikana tämä eurooppalaisittainkin elinkelvoton ajanjakso jäisi taakse. Heräilisin jostain kapselista siihen, että auringonsäteet pistäisivät silmiin ilmanvaihtoräppänän kapeasta rakosesta. Ja siitä sitten pihkatapin poistamisen kautta keväisille laitumille.

Jos modernien aikojen Kristoffer Kolumbus tai Amerigo Vespucci tömähtäisi linjalaivallaan ensimmäistä kertaa Hangon rantakalliolle marraskuisessa pimeydessä keskellä räntäsadetta ja kohtaisi riemusta ratkeavat syys-suomalaiset, hän kääntäisi laivan keulan nopeasti takaisin kohti etelää ja raportoisi kuninkaalleen, että ei ole pohjoisilla mailla mitään valloituskelpoista tai edes asumiskelpoista peltoalaa. 

Mutta valitus seis ja asiaan....

Kuva Pixabay - KlausHausmann

Niille, joiden kuusessa ei pala kynttilät, eikä lahjapaperi rapise

Tänään kirjoitan yhteiskuntamme hyljeksityille, pilkatuille ja syrjityille. Kirjoitan niille, joiden olemassaolosta ei kirjoiteta hesarissa, eikä kohuta Seiskassa. Sanat kohdistuvat heille, jotka joutuvat peittelemään omaa minuuttaan ihmisjoukossa ja valehtelemaan, että hekin nauttivat joulusta. Kyllä - tämä on teille joulunvihaajat.

Niin uskomattomalta kuin se voi kuulostaakin, eivät kaikki odota loppuvuoden kaoottista ostoshelvettiä tai sitä saatanallista pakkojouluttamista, joka alkaa heti juhannuksen jälkeen lahjalistojen keräämisellä ja sillä, että valtakunnan laadukkaimmalta lihakauppiaalta valitaan syöttösika, jonka kyljestä vuollaan vuosisadan kinkku - potkalla totta kai!

Edelleen joulua kuitenkin pidetään kaikkien juhlana - ja juhlittava on, vaikka itku silmässä. Paasataan joulutunnelmasta, joka syntyy siitä, että jonotat toppatakin selkämys hiestä märkänä Tokmannin kassajonossa puoli tuntia vuoden lahjalelu, sata kiloa suklaata ja neljäsataa kuusenkoristetta ostoskärryssä. Kainalossa on hienhajua peittämässä muutama hyasintti, jotka sitten hymyssä suin pudotetaan sukulaisille ja naapureille kuin Yhdysvaltain täsmäohjukset Syyriassa. 

Verrattuna sisaruksiinsa, pääsiäiseen ja juhannukseen, on joulu todellinen posh. Juhannus on vähään tyytyväinen esikoinen - sille riittää, kun tarjolla on grillimakkaraa, kotimaista keskiolutta ja nuotio, jossa saa polttaa Pekka-sedän soutuveneen (entisen tai nykyisen, mitenkä vaan). Johannes Kastaja ei liikoja pyydä - hän jopa sallii oman juhlansa lomassa pakanalliset taikojen teot ja kaurapellossa alastomana pyörimiset.

Pääsiäinen taas on se arkipyhien keskimmäinen. Siinä juhlitaan ihmiskunnan ensimmäisen julkkis-saarnaajan ja toisinajattelin murhaa. Se on totisempi ja vakavampi juhla, vaikka sitä vietetään keväällä, kun elämä hymyilee (ainakin tähän murhaavaan marraskuuhun verrattuna). Mutta sekään ei vaadi niitä saatanallisia monen kuukauden esivalmisteluja, joissa koti ja sen ihmiset vedetään olympiamaratoonarin lailla kisakuntoon. Pääsiäiselle riittää lammas, vasu mämmiä ja suklaamunat. That´s it.

Mutta entäpä joulu - juhlapäivien kuopus, huomiohupakko. Se alkaa puhua itsestään vuosi vuodelta aikaisemmin. Kun kesän lomakausi on ohi, tuodaan salaa kauppojen varastoista ensimmäiset suklaarasiat näytille. Syyskuussa mainokset huutavat joulun hittilahjoja, jotka varmasti on myyty loppuun jo ennen lokakuuta - vaatimattomat kaksi kuukautta ennen h-hetkeä. Marraskuun alussa homma ryöstäytyy täysin käsistä. Hyllyväli ja laiva kerrallaan täyttyvät kynttilöistä, kalentereista, koristeista, vaatteista (ne paidat - yök!) ja sitten viimein - aivan - niistä joululauluista, joita et voi välttää mitenkään, vaikka haluaisit. Radiokanava toisensa jälkeen lopettaa korvien armahtamisen oikealla musiikilla ja survoo korvakäytävistä väkisin sisään Whamia ja Whitney Houstonia. 

Viikko ennen joulua kaikki ihmiset työntävät itse itsensä kauppakeskuksiin kuin eläimet Nooan arkkiin pareittain. Lahjalistat ovat niin pitkiä, että lyhimmät kompastuvat niihin. Parhaista lahjoista tapellaan, joskus jopa nyrkein ja potkuin. Ja jos alat ostohommiin vasta loppusuoralla, jää sinulle ainoastaan Ilkka Remeksen uutuus tai Reino Lehväslaihon tuhannes tarina talvisodasta. Aivan oikein - joka vuoden myydyimmät teokset. Siis mattimyöhäsiä riittää.

Kuva Pixabay - ErikaWittlieb

Kuinka joku voi muka vihata joulua?!

Helposti. Joulun hyötysuhde on millä tahansa mittarilla mitattuna surkea. Se vaatii aikaa, rahaa, energiaa sekä kaikkia inhimillisiä voimavaroja yli kenen tahansa kapasiteetin. Jouluaaton suurta spektaakkelia varten käytetään satoja tunteja aikaa, tuhansia euroja rahaa ja miljoonia kilometrejä ihmispinnaa. Koska on joulu, pitää siivota, vaihtaa verhot, matot, tapetit ja lattiat. Koska juhlitaan, pitää hankkia ruokaa, jolla ruokkisi Hannibalin armeijan - elefantteineen. Ja koska on lapsia, pitää ostaa lahoja kolme kertaa joulukuun palkan verran. Kenen mielestä tämä on edelleen älykästä toimintaa?

Joulussa ärsyttää sen överiys. Siihen hukattu energiamäärä on tolkuton (uskomatonta, mutta totta, kuuntelen tätä kirjoittaessani Mouhouksen biisiä "Vittu mitä paskaa" :D ). Ja överiys on pahempaa, kun suhteuttaa sen vuoden ajankohtaan sekä nykyiseen elämänrytmiin. Pelkkä työelämä ajaa suurimman osan ihmisistä aivan finaaliin kiireellään ja suoranaisella kaoottisuudellaan. Sitten nämä raunioksi piiskatut ihmisenjämät suorittavat elämänsä lisäksi pari kuukautta aktiivista joulua. Tähän päälle suorituskertoimena tänäkin vuonna vallinnut kahden kuukauden tauoton valottomuus. Aurinko on viimeksi nähty joskus syyskuun puolessavälissä - ja silloinkin vain televisiossa. Kun energiaa ei ole edes elää, miten joku jaksaa vielä jouluttaa?!

Olisi eri asia, jos joulu kestäisi koko joulukuun. Jos kinkunpaistopäivä olisi joulukuun ensimmäinen ja koko joulukuu vedettäisiin sikaa eri muodoissaan. Tai jos lahjakampanja olisi monen viikon mittainen niin, että joka aamu saisit lahjoa ah niin kiitollista perhettäsi jollain pikku muistamisella. Tai jos joulu olisi yksi pitkä festivaali, jossa ihmiset kokoontuvat toreille ja turuille viettämään aikaa yhdessä. Olisi teemailtoja, joissa yhtenä väännettäisiin tortut ja toisena maisteltaisiin piparia. Mutta ei - joulun kaikki energia tähdätään yhteen iltaan, jonka aikana edellisten kuukausien työ muuntuu lihaksi ja vereksi. Osuiko lahja-arpajaisissa valinnat oikein ja paistuiko kinkku molemmilta kyljiltään sopivan mustaksi? Sattuiko somelierin hehkuttama punaviinin nahkaisuudellaan juuri imelletyn perunalaatikon kaveriksi? Montako kiloa suklaata saa ruuan päälle ahdettua, ettei juhlahousujen sivusauma anna periksi? Illalla kymmeneltä perheensä eteen kaikkensa antanut äiti nostaa hiljaa punaviinin lasin ja skoolaa itselleen - "tetelestai - se on täytetty". Ensi vuonna taas uudestaan.

Kuva Pixabay - Sunriseforever

Joulunvihaajat - minä kuulen teitä!

Te ette ole yksin. Joukossamme on monia, joiden mielestä jokavuotinen inhimillisten voimavarojen ja ihmisenergian tuhlaus on turhaa. Jokainen laskutaitoinen tajuaa, ettei joulunvietossa ole mitään järkeä. Kuten ei monessa muussakaan asiassa. Ja kysyville vastataan - ei joulua järjellä lasketa, vaan kukkarolla.

Joulua ei ole pakko kaikkien viettää. Se ei ole kansalaisvelvollisuus, kuten vaikka äänestäminen, josta siitäkin luistaa nykyisin jo puolet oikeutetuista. Joulua ei myöskään ole pakko vetää läpi Eetla-mummon aikaisten perinteiden mukaan. Jos kinkku ei maistu ja lanttu yököttää, voi tilata pizzaa tai syödä vaikka kalapuikkoja. Joulu tulkoon päälle roiskautetusta ketsuppiviirusta. 

Jos olet vähävarainen, väsynyt tai yksinäinen, skippaa joulu. Nauti yhteiskunnan suomista vapaapäivistä katsellen elokuvia ja rukoillen lunta maahan peittämään synkkyyttä. Älä osta viimeisillä rahoillasi pakollisia lahjoja niille, jotka eivät sitä arvosta, vaan osta itsellesi jotain kivaa, jolle voit hymyillä koko seuraavan vuoden. Kuluta rahat vaikka kalliiseen sampanjaan ja pukeudu itseksesi vaatekaapin kauneimpaan iltapukuun. Jos perinteet ei kiinnosta, luo omat.

Ja sinä - juuri sinä, joka olet valmiiksi uupunut työstä, elämästä ja pimeydestä. Älä käytä viimeisiä energianrippeitä siivoukseen, jonka merkitys on alle nollan. En ole elämäni viiteenkymmeneen vuoteen ollut keskustelussa, jossa muisteltaisiin menneiden vuosien siisteimpiä koteja tai posheimpia jouluverhoja. Saatikka hävetty, miten yhtenä vuonna ne tontut meni seinällä aivan vinoon ja kuusikin koristeltiin päin persettä. Joulu on markkinamiesten harha, johon ei ole pakko lähteä mukaan. 

Kuva Pixabay - GoranH

Harha, joka houkuttelee mukaansa

Joulun totuus on karannut alkuperäisestä niin, että Jeesusta tuskin muistaa kukaan - siitäkin huolimatta, että hänen ansiostaan meillä on vuoden pisimmät yhtenäiset vapaat lomien ulkopuolella. Menemme joulua kohti markkinavoimat edellä. Ostamme, koska meitä houkutellaan ja suorastaan pakotetaan siihen. Koristelemme, koska näemme tanskalaisittain sisustettuja joulukoteja läpi tiktokien ja pinterestien. Uskomme Jeesuksen sijaan siihen, että joulun tuo Coca-cola rekka. 

Uskon, että joulun kaoottisuus ja uuvuttava suorittaminen olisi selätettävissä. Ehkä överiyttä voisi hillitä paremmalla suunnitelulla JA toteuttamisella. Ja ehkä pienellä harkintakyvyllä (jonka pettämisen tunnustan itsekin joulun suhteen) suurinta suorittamista saisi pidettyä aisoissa. Rehellisesti - joulusiivous, jouluverhot ja psykoottisuuteen yltävä lahjahulluus ovat nykyisin aivan liikaa. Liikaa on myös se, että joulua aletaan työntää kuluttajien silmille jo ennen marraskuuta. Syynä on kauppojen sykli, jossa sesongit seuraavat toisiaan katkeamattomasti kuin maihinnousun aallot Normandian rannikolla -44. Kauppojen logiikkaa ei voi voittaa. Kun joulu puretaan hyllyistä pois, ovat seuraavan sesongin tuotteet oven takana odottamassa ja sitä seuraavat jo tilauksessa. Nykyinen yhteiskunta pyörii kulutuksen kautta. 

Kaipaisin jouluun enemmän sitä vanhaa kunnon Jeesusta ja vähemmän Coca-colaa (joka on tehnyt jopa joulupukista punanuttuisen). Ihmisten tulisi hyödyntää pitkät vapaat yhdessäoloon (sellaiseksi ei lasketa pariskuntien yhdessä tapahtuvaa jonottamista Tokmannin kassalla joulusesongin alla). Esimerkiksi simppelit jouluelokuvat ovat loistava tapa olla yhdessä. Juoni on niin ennalta-arvattava ja yksinkertainen, ettei puolen tunnin torkkuminen kesken elokuvan vie nautintoa mihinkään. Jouluelokuvaa katsellessa lepäävät silmät ja sielu - ne eivät vaadi minkäänlaista aivotoimintaa toimiakseen. 

Niin hassua kuin se onkin, olen itse muuttunut iän myötä enemmän jouluihmiseksi kuin ennen. En enää voi edes tunnustautua aidoksi ja puritaaniksi joulunvihaajaksi (pitkälti kahden jouluhullun tyttären ansiosta). Tosin joulun aikaan minulla ei ruokavastuita juuri olekaan, eikä oikeastaan muitakaan vastuita. Saan leikata kinkun, jonka valmistaa joku muu, avata punaviinin ja istua syömään. Elämäni on joulun aikana suorastaan rikollisen helppoa, enkä saisi valittaa mistään. Tänä vuonna maltan jopa olla tekemättä töitä joulunpyhinä ja vietän (yrittäjän matematiikalla) aivan liian pitkät vapaat. 

Voin rehellisesti tunnustaa olevani poikki. Pimeys syö kaiken elämänhalun ja krooninen väsymys käy sielun päälle vahvemmallakin. Hassua on se, että pimeys ei suinkaan saa nukkumaan paremmin, vaan päinvastoin. Kaipaan valoa, lunta ja jotain talvisempaa - normaalimpaa. Olen tehnyt koko vuoden noin ylipitkää työaikaa ja sen päälle kirjoittanut kokonaisen romaanin käsikirjoituksen, jota nyt koetan saada työnnettyä eteenpäin. Jopa meikä-mannekiinista siinä on tarpeeksi yksille kapeille harteille. Tästä johtuen en oikein tätä markkinavetoista joulu-uskontoa jaksa palvoa. 

Joulu on parhaimmillaan ihanaa aikaa. Se on sitä silloin, kun koko perhe on samassa paikassa. Se on sitä, kun ei ole kiire, eikä pakko suorittaa. Se on hienoa iltaisella hautausmaalla, jossa palaa satoja kynttilöitä tai ulkona pakkasessa, kun mustalla taivaalla näkyy satoja kirkkaita tähtiä ja hengitys nousee höyrynä kohti korkeuksia. 

Nauttikaa ihmiset joulusta, mutta tehkää se tavallanne. Älkää suorittako tai pakottako läheisiänne jouluttamaan, jos se ei kiinnosta. Älkää katsoko kieroon, jos joku perhe vetää jouluaattona kinkun sijaan Quattro stagionea ja kuuntelee Whamin sijaan vaikka Rammsteinia. Joulu on armon ja ymmärryksen aikaa - jopa joulutuksen suhteen. 

Puupäisyyden riemuviikko, missit ja muut

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

 Tämä menee vähän "rakas päiväkirja" -osastolle. Vaikka kuinka koetan pysytellä roskajournalismista erossa ja lukea vain sivistystasoltaan journalismiksi laskettavaa sisältöä, pääsee verkkokalvoille toisinaan palamaan tarinoita, joita ei uskoisi todeksi, ellei niitä joutuisi kirjallisena todistamaan.

Ennen varsinaista kiihkodialogia lyhyt mietintö nykyisen journalismin tilasta. Suomalainen lehdistö on selkeästi jakaantunut kolmeen kategoriaan, jotka ovat maakuntalehdet, Helsingin Sanomat ja roskalehdistö. 

Maakuntalehtien keskittyminen suurille yksittäisille toimijoille teki niistä pahimpana aikana pakon edessä hieman mauttomia ja luonteettomia. Suurten konsernien juttutehtaat tuottivat sisällön koskien koko konglomeraatin aluetta ja paikallisuus hävisi pieniksi osasiksi sinne ja tänne. Huomasin viikonloppuisin lukevani tarinaa milloin lahtelaisen pariskunnan sisustuksesta,  milloin kuopiolaisesta saunaremontista, liian harvoin mistään lappeenrantalaisesta. Talouden, tuotannon ja synergian vuoksi tämä lienee perusteltua, mutta maakunnan lukijoille se tuottaa tuskaa. Kun paikallisuus on pelkkä markkinalause tilausesitteessä, ei sillä kerätä yhtään maksavaa asiakasta.

Onneksi tuosta linjauksesta ollaan nyt valumassa selkeästi takaisinpäin. Kun katson tämän päivän Etelä-Saimaan verkkoversiota, siellä kirjoitukset koskettavat kotimaakuntaa kattavasti ja artikkelit on kirjoitettu paikallisesta näkökulmasta pienestä isompaan. Itse en kaipaa yleismaakuntalehteä vailla sidonnaisuutta- minua ei valitettavasti jaksa kiinnostaa naapurimaakuntien asiat tai asukkaat - enkä maksa siitä, että luen heidän elämäntarinoistaan oman maakuntani lehdestä. 

Maakuntalehtien taso on myös sen verran vaatimatonta, ettei niiden vääntö riitä kirjoittamaan ulkopolitiikasta - tai edes kotimaan asioista laajalla skaalalla. Maakuntalehdet ovat parhaimmillaan pienemmissä lähialueen teksteissä. Ja siinä on myös niiden vahvuus ja kilpailuvaltti. Maakuntalehden kiinnostavuus on siinä, että se kirjoittaa meiltä meille. 

Ja vaikka lehden koostumus on välillä mennyt vähän yleismaakunnalliseksi hutuksi, ei kirjoittajien taso ole koskaan laskenut. Paikallisella tasolla on loistavia kirjoittajia, kuvaajia ja tuottajia. Eikä laatua ole laskenut sekään, että näppäimistöä hakkaa nyt tuoreempi sukupolvi. Luettavuus ei jää kiinni tekijöistä, pelkästään linjahenkilöistä. 

Varsinaiseen uutisnälkään olen lukenut Helsingin Sanomia (olen tehnyt sitä sen jälkeen, kun luovutin Etelä-Saimaan henkilökortin pois). Hesarille ei Suomessa löydy minkäänlaista vastusta, kun puhutaan laatujournalismista, joka kattaa ylimaakunnallisen tason. Valtakunnan kruunu täyttää edelleen komeasti koko maan ykköslehden paikan. On selvää, että Sanomien kassa operoi suuremmilla summilla, joka näkyy sekä sovelluksessa, sisällössä että materiaalin leveydessä. Jos haluaa tulla toimeen yhdellä tilauksella, ei vaihtoehtoja ole monta. 

Ja sitten...huoh...iltapäivälehdet. Suomen luetuin "lehti" on Ilta-Sanomien IS-sovellus. Se kertoo yhtä paljon lukijoista kuin tekijästäkin. Tällainen kansa ei ilmeisesti kaipaa laatujournalismia, vaan kahden minuutin dopamiiniryntäystä, jonka saa täytettyä sillä, että voi lukea turhaakin turhemman julkkiskerman viimeisimmät tekemättömyydet. Iltalehden lukemisen lopetin jo vuosia sitten ja aika tiukilla on Ilta-Sanomienkin kanssa. 

Roskajournalismissa (anteeksi, että edes käytän tässä yhteydessä termiä journalismi) ei ärsytä pelkästään sisältö, vaan enemmänkin tuotantotapa. Toimittajien laiskuus yltää enää sille tasolle, että "lehden" sivuille pystytään kirjoittamaan referaatti turhakkeiden instagram-päivityksestä - totta kai ryyditettynä alkuperäisin kuvin. Jutussa ei klikkiotsikon ja suorien lainausten lisäksi ole minkäänlaista rankaa, kritiikkiä tai edes lisäinfoa. Mitään journalistista osaamista tuon tason uutisointi ei vaadi. Eikä tarvitse olla kovankaan tason ennustaja, että tietää tuon työn olevan kohta tekoälyllä korvattavissa. Jotta tuon riman pystyisi alittamaan, pitäisi ottaa lapio käteen ja kaivaa. Ihmettelen, etteivät oikeat journalistit ole nousseet kapinaan.

Pahoittelut turhan pitkästä epilogista. Ja nyt vasta asiaan...

Case linnanjuhlat ja lastensuojeluilmoitukset

Somepari Rita Piironen ja Jaakob Rissanen osallistuivat viime lauantaina Suomen itsenäisyyspäivän juhliin Presidentinlinnassa puolitoista vuorokautta yhteisen lapsen synnytyksen jälkeen. Yhden synnytyksen nähneenä ja mukanaeläneenä tuo itsessään on jo saavutus. 

Itse juhliin osallistuminen on jokaisen parin päätös, enkä pohdi heidän valintaansa. Ränttään siitä, että jotkut ventovieraat ihmiset ovat ottaneet asiakseen tehdä pariskunnasta lastensuojeluilmoituksia (siis ihan enemmässä määrin), koska pari on heidän mielestään ilmeisesti jättänyt lapsen heitteille. Tämä tuntematta itse ihmisiä tai tietämättä, missä se vastasyntynyt  lapsi on. 

En keksi, en siis millään keksi, ovatko ihmiset kateellisia siitä, että toiset juhlivat ja toiset ei. Harmittaako jälleen kerran postiin kadonnut kutsu vai kutsun saaneiden status somejulkkiksina? Vai onko kiusanteosta tullut jo kansallinen harrastus, jossa kohteeksi voi ottaa kenet tahansa "tv:stä tutun". Tässäkin tapauksessa kyseessä on kaksi aikuista ihmistä ja heidän syntynyt lapsensa oli pariskunnan kolmas - luulisi tuossa jo tietävän, mikä toimii ja mikä ei. 

Lastensuojeluilmoitus on huoli-ilmoitus siitä, että epäillään lapsen elinolosuhteiden olevan epäasialliset tai aiheuttavan vaaraa lapsen kehitykselle. Kyseessä on siis vakava toimenpide, joka tulisi tehdä hyvin perustein ja siten, että tapaus, josta ilmoitus tehdään, on tuttu tai varmasti tunnettu. Tunteeko arvon televisionkatsoja julkkisparin elämää niin hyvin, että voi perustellusti tehdä ilmoituksen heidän lapsensa elinoloista? Kertooko tosiaan puolen minuutin klippi presidentinkättelyssä noin paljon lapsen olosuhteista? Minä en ainakaan sellaista huomannut.

Herää kysymys "Mitä vittua Timo taas?!". Millaiseksi me suomalaiset olemme taantuneet? Millaiset ihmiset kuormittavat jo muutenkin ylikireäksi viritettyä lastensuojeluverkkoa turhilla ilmoituksilla, joissa ei ole mitään todellista perustetta tai totuuspohjaa? Viiraako ihmisten päätä kateus, tietämättömyys vai täysi välinpitämättömyys? 

Annan ilmaisen vinkin kaikille teille, jotka tehtailette turhia lastensuojeluilmoituksia kiusaamistarkoituksissa. Sallin tätä samaa vinkkiä käyttävän vapaasti myös niiden henkilöiden, jotka tehtailevat kaupunkiorganisaatioille valituksia jarruttaakseen kaikenlaisia rakennushankkeita oman pahan mielensä tyynnyttämiseksi. 

Katsokaa aluksi peiliin - korjatkaa siinä näkyvät viat ihan ensimmäisenä. Ja jos peilistä tuijottaa täysin virheetön, kokonaan onnellinen, mieleltään terve ja tyyni ihminen, voitte ulottaa katseenne maksimissaan kahden metrin päähän. Siinä on teidänkaltaisille ihmisille riittävä elinpiiri, josta voitte kantaa huolta. Antakaa ventovieraiden ihmisten elää omassa tilassaan kaikessa rauhassa vailla huolta siitä, että joku "marjatta tai seppo" satojen kilometrien päässä on muka-huolissaan heidän lapsensa elinolosuhteista. 

Käytännössä sekä turhien lastensuojeluilmoitusten että turhien rakennusvalitusten tekemisestä tulisi tehdä rangaistavaa. Tai sitten tekemiselle olisi oltava joku panttimaksu - vähän kuin Liigan maalihaasto-pykälässä. Jos haasto menee läpi, hylätään maali, mutta jos ei mene, tulee kaksiminuuttinen. On erikoista, että maassa jossa on sinällään toimiva lastensuojelujärjestelmä, joudutaan tuota järjestelmään suojelemaan typeriltä ihmisiltä. 

Case missi ja rasismisyytökset

Ja toinen typerehtiminen tulee heti perään. Miss Suomi Sarah Dzafce menetti tällä viikolla kruununsa, koska vesilasissa vellonut myrsky heitti pisaroita missiorganisaation puhtoisille rinnuksille. Käytännössä nyt jo entinen missi venytti silmiään vinoon somejulkaisussa ja mielipaha oli valmis. Kuva ja siihen liittyvä teksti lähtivät leviämään suljetulta tililtä ja pääsi valtakunnan julkisuuteen "vahinkojournalismin ykköslähteestä" eli Jodelista.

Totta kai teko on ajattelematon ja sisältää rasistiseksi tulkittavia piirteitä. Ja tätä Sarah Dzafce on myös pyytänyt anteeksi. Missikruunun menetys on aika karu tuomio - etenkin kun se yhdistetään mainehaittaan, joka tuosta tulee seuraamaan tästä eteenpäin. Missiorganisaatiolle tämä puolestaan on lottovoitto. Viime vuodet alamäkeen rypenyt missikoneisto saa ilmaista näkyvyyttä ja muka-suoraselkäisen sekä reagoivan työntekijän maineen. Hyi olkoon!

Jos teko suhteutetaan tässä maassa muuten tapahtuvaan, on missitittelin irtisanominen työnantajalta housuunpaskomista. Kyseessä on loistava esimerkki muka-sensitiivisestä ja ylireagoivasta leimautumisen pelosta. Suojelemme kaikkea mahdolliselta R-leimalta niin tiukasti, että tulee yksilöön kohdistuvia ylilyöntejä. En edes osaa sanoa, kumpi on noista kahdesta on pahemmin erottelevaa ja syrjivää.

Tämä on hyvä esimerkki myös siitä, miten helposti työnantaja luopuu työntekijästä, kun vastassa on pieni tahra kilvessä, jota voi olla haastavampaa puhdistaa. On ilmeisesti helpompi vaihtaa tekijää kuin korjata entistä. En anna tästä toimenpiteestä minkäänlaisia pisteitä (en tyyli-, enkä taitopisteitä) missiorganisaatiolle. Tehän suoraan sanottuna hylkäsitte "vaaleilla valitun" työntekijän ja heititte hänet yksin susille. Ja syntyneellä maineella pystytte nyt ratsastamaan julkisuuden valokeilassa sen aikaa, kunnes seuraava kohu pyyhkii teidät takaisin tuntemattomuuteen. On kyllä hävytöntä käytöstä!

Oikea toimenpide tässä olisi ollut sama, mitä tehdään niille poliitikoille, jotka kilvan keksivät mennä matkimaan irtisanottua missiä somealustoille. Sekä Juho Eerola, Kaisa Garedew että Oras Tynkkynen julkaisivat omat kiinalais-silmä-valokuvansa somessa. Ja mitä he siitä saavat - eduskuntaryhmänsä puheenjohtajan täyden tuen sekä muiden puolueiden paheksunnan. Aivan - lapsellisuuteen ei pidä reagoida kiivastumalla, vaan ymmärtämällä, että jokainen lapsi on kasvava olento - jopa perussuomalainen kansanedustaja. 

En edes osaa sanoa, kumman tekeminen on hölmömpää - Sunneva Sjögrenin vai Perussuomalaisten. Missille olisi irtisanomisen sijaan pitänyt antaa vakavahenkinen puhuttelu, varoitus ja ehkä pari tuntia henkisesti vahvistavaa rasisminvastaista koulutusta. Kyseessä on nuori tyttö, jonka pitää oppia, mutta jolle pitää antaa myös tilaisuus kasvaa. Meille kasvaa jo muutenkin tällä hetkellä nuorten sukupolvi, joka ei uskalla virheiden pelossa tehdä mitään. Ja jos kuvitellaan (harvat sitä enää tekevät), että missi olisi jokin esikuva, eikö hieman virheitä tekevä ja virheistä oppiva missi suoriutuisi hommasta paremmin?

En lakkaa ihmettelemästä, kuinka pitkälle Perussuomalaiset kansanedustajat noita omia sopivuuden sivurajoja venyttelevät. Viikko viikolta samasta leiristä nousee erilaisia, eri kokoisia ja eri lailla sovinnaisuutta kolhivia kohuja. Edellinen urakka taidettiin juuri viikko sitten taputella käräjillä tuomioon, kun nyt nousee jo seuraava - ja totta kai vielä eri tekijöiden toimesta. Materiaali tötöilylle on kyllä kadehdittavan laaja. Olen ehkä turhan huonon huumorin ystävä, mutta en ymmärrä, mitä persujen tehotrio noilla kuvillaan haki. Kokivatko he tukevansa monoa saanutta missiä vai oliko kyseessä vahingonilo siitä, että erehtyy ne fiksummatkin. Oli miten oli - en löydä hauskuutta,  enkä ymmärrä huumoria.

Toivon syvästi, että myös Perussuomalaisten eduskuntaryhmässä ymmärrettäisiin viimein, ettei kansanedustajien työ ole mitään arkielämän stand up -komiikkaa. Kiusaamiseksi tai provosoimiseksi tulkittava pelleily rapauttaa koko edustuslaitoksen muutenkin horjuvaa mainetta. Tämän kauden erilaiset otsikkotason hölmöilyt eivät voi olla näkymättä seuraavissa vaaleissa - ja varsinkin case-Vornasen jälkeen kirittävää luulisi riittävän. 

Kuinka paljon on ihmisen arvo Suomessa?

Itse otettu kuva Koivusuolta Ilomantsista

 

Suomalaisten vahvuus - ja samalla heikkous - on aina ollut se, että meillä yhden yksittäisen kansalaisen arvo on ollut valtavan suuri. Kuusimiljoonaisessa kansassa jokaisella yksilöllä on valtava merkitys, jos sitä verrataan vaikka itäisen naapurimme satamiljoonaiseen kansaan. Meitä on täällä Suomi-neidon helmojen suojassa niin vähän, ettei yhtään ylimääräistä ihmishenkeä huolisi menettää, jos kansan elinkelpoisuus halutaan turvata myös tulevaisuudessa. Jokaiseen menetykseen on suhtauduttava vakavuudella. 

Jos Venäjällä kerrostalon tulipalossa kuolee kymmenen ihmistä, on se aika normaali asia, mutta meillä sama nostattaisi kansansurun, jota murehditaan satojen kilometrien päässä tapahtumapaikasta. Tästä meillä on hyvä esimerkki tältä viikolta, kun pohdimme Savonlinnassa tapahtunutta tulipaloa, jossa menehtyi äiti ja kolme pientä lasta. Se koskettaa monia heille täysin vieraita ihmisiä.

Suuri yksilön arvo tarkoittaa samalla sitä, että pyrimme turvaamaan jokaisen suomalaisen terveyttä ja elämää viimeiseen saakka. Se ei ole helppo tehtävä maassa, jossa etäisyydet asutuskeskusten välillä kasvavat suurimmillaan satojen kilometrien mittaisiksi. Eikä se ole helppoa maassa, jossa asumistiheys on niin pieni, että joillain alueilla naapuria ei taatusti tarvitse nähdä, jos se ei jostain syystä kiinnosta.

Kun siniset valot eivät välkykään

Varsinkin Etelä-Karjalassa on viime viikot kipuiltu sen kanssa, että terveyspalvelumme kuihtuvat kuin ihmisyys venäläisessä aateilmastossa. Hoitohenkilökuntaa sairaaloissa vähennetään ja jäljelle jääville koittavat ankarat ajat. Tehty säästö kaatuu väkisin niiden selkään, jotka hoitotyössä leipäänsä tienaavat. Jalkojen ja käsien on jatkossa liikuttavat seitsemän prosenttia nopeammin, koska työkaverit viereltä on siirretty reserviin.

Kasvava kiire tarkoittaa aina huonoa, kun puhutaan ihmisten hoitamisesta. Alle minimin vedetty henkilöstö ja jatkuva stressi yhdistettynä kiireeseen jauhavat ajan myötä vahvemmankin tiimin pieniksi palasiksi. Lisääntyy riski sille, että jotain jää tekemättä tai joudutaan ajan puutteen vuoksi tekemään rimaa hipoen. Ei kenenkään voi olettaa jaksavan loputtomiin. 

Tänään paljastuivat säästöt ensihoidossa. Jatkossa joudumme maakunnassa tulemaan yöaikaan toimeen kolmea päivystävää ambulanssia vähemmällä. Matkaa lähimpään ensihoidon yksikköön kasvatetaan tarkoituksella, jolloin riskit kasvavat eksponentiaalisesti. Enää eivät paljon odotetut siniset valot välky niin nopeasti kuin tarve on.

Tässä päästään alun kysymykseen. Mikä on ihmisen arvo tämän päivän Suomessa? Ovatko kaikki kansalaiset saman arvoisia yhteiskunnan palvelujen käyttäjinä? Etelä-Karjala ei ole edes suurimpien etäisyyksien maakunta. Jos samaa karsintaa tehdään Lapissa ja Pohjois-Karjalassa, se ei pelkästään venytä hoitomatkaa, vaan antaa suoran viestin, että apua on turha enää odottaa. 

Kuinka monta aivoinfarktipotilasta ei ehdi saamaan ajoissa hoitoa, kun ensihoidon yksikön tulo kestää puoli tuntia kauemmin kuin ennen? Kuinka monta sydänkohtauspotilasta jää hoitamatta, kun siniset valot eivät välky tarpeeksi ajoissa? Kuinka monta riskisynnytystä päättyy suruun, jos tukea ja apua ei näy eikä kuulu? En haluaisi olla ensimmäistä lastani odottava riskisynnyttäjä Parikkalassa tällä hetkellä, enkä oikein uskaltaisi asua Rautjärvelläkään, jos terveysriskit osoittavat minkäänlaista avun tarvetta.

Hallitus pelaa rahan lisäksi ihmishengillä

En haluaisi kuulostaa tylsältä ja toistaa itseäni, mutta tämä ei ole se Suomi, jolle veroni mielelläni maksan. Se Suomi makaa henkitoreissaan muutaman sadan kilometrin päässä odottamassa turhaan apua, joka ei ehdi ajoissa perille. 

Karsimalla kriittisen tärkeää ensihoitoa maassa, jossa etäisyydet sairaalaan ovat jo valmiiksi ylipitkät, lasketaan jokaisen alueella asuvan yksilön arvoa. Kun osa asukkaista jää käytännössä ehtivän ensihoidon ulkopuolelle, heille samalla todetaan, etteivät he ole yhtä arvokkaita veronmaksajia ja kuntalaisia kuin muut. Rakennamme päätöksenteon kautta epätasa-arvoa ja luomme tarkoitukselle kuolleita alueita. Tämä on puhdas arvovalinta sen puolesta, että tähän maahan kaivataan ainoastaan ihmisiä, jotka asuvat suuremmissa kuntataajamissa ja mielellään tuolla vähän etelämmässä. 

En koe koskaan olleeni mikään maalaisromantikko, mutta jotenkin olen aina uskonut siihen, että Suomessa tarvitaan erilaisia ja kaikenlaisia ihmisiä. Me emme pohjimmiltamme ole sen enempää Kruunuhaasta kuin Kruunupyystäkään. Juuret tässä maassa ovat olleet melko lailla mullassa ja lehmänpaskassa, mutta tänä päivänä nuo juuret koetetaan unohtaa kovin tehokkaasti. Ehkä maalaisuudesta on päättäjille tullut niin ikävä riesa, että se koetetaan tuhota hiljaa syömällä ihmisten edellytykset pysyä elossa katuvalojen ulkopuolella.

Kuulin tällä viikolla Autiotalojen asuntomessuista, jotka järjestetään tulevana kesänä Kangasniemellä. Siinä koetetaan aktivoida ihmisiä sekä myymään että ostamaan maaseudulle jääneitä tyhjiä taloja ja tiloja. Etelä-Karjalassakin vanhat maalaiskylät ovat pullollaan tyhjiksi jääneitä entisiä maalaistaloja, joita kukaan ei asu tai edes käytä juuri muuhun kuin satunnaisena kesäpaikkana. Samalla meillä on kuitenkin ihmisiä, jotka etsivät omaa pakopaikkaansa pois kaupungin hälinästä. Kangasniemellä nämä kaksi ihmisjoukkoa koetetaan saada kohtaamaan toisensa.

Ehkä yhä useamman pitäisi tehdä vastareaktio ja muuttaa maalle? Kiusaksi päättäjille ei paetakaan betonin sisälle turvaan katsomaan katuvaloja, vaan tehdään vielä yksi korpivaellus kauas taajamista. Pakotetaan päättäjät turvaamaan maaseudun tulevaisuus sillä, että sinne muuttaa yhä useampi lapsiperhe, joka aktiivisesti käyttää palveluja ja vaatii osansa verovarojen tuotosta.

Talouden realiteetit ovat totta, mutta myös kätevä piilopaikka

Ymmärrän hyvin säästöjen perimmäisen syyn. Kun rahaa ei ole, on pakko karsia jostain. Jokainen säästökohde on arvovalinta. Ei voi kumartaa ilman, että pyllistää jollekin. Kaikki päättäjät hallituksesta alaspäin aina Hyvinvointialueen johtajaan ovat perin ikävässä rakosessa. Heidän kynänsä kertoo sen, kuka tässä maassa on arvokas ja kenen terveydellä me voimme leikkiä potematta huonoa omaatuntoa. 

Sen, mitä lehdistä olen lukenut, on Etelä-Karjalassa raippaa annettu jokaiselle hyvinvointialueen yksikölle melko tasaisella kädellä. Säästökohteita on etsitty - ja myös löydetty - ilmeisesti kaikesta, mistä säästää voi. Tämä tulee valitettavasti tuntumaan omassakin kukkarossani ensi vuonna. Kurjistuva tilanne ja hiipuva talous ei tiedä palvelualan tuottajalle hyvää.

Enkä hetkeäkään usko, etteikö terveydenhuollon taso tulisi putoamaan. Tulemme taatusti lukemaan surullisia tarinoita, mitä tapahtuu, kun hoitoyksikkö ei ehdi ajoissa paikalle. Olen melko varma, että ensi vuoden lopussa tulemme kuulemaan, millaista jälkeä seitsemän prosentin viilaus työntekijämäärässä tekee hoitohenkilöstön jaksamiselle. Ja aika lailla olen yhtä varma siitäkin, että seuraavissa vaaleissa ihmisarvoa tullaan mittaamaan eri lailla kuin sitä tällä hetkellä tehdään. Kansanvalta on siinä mielessä ikävä järjestelmä, että siinä erilaisten arvosuuntausten kannatusta mitataan säännöllisin väliajoin. 

Arkipyhien summapeli

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

 

Piti ihan tarkistaa, etten tosiaan ole ennen kirjoittanut mitään arkipyhistä ja niiden aiheuttamasta taktikoinnista työelämässä. Eilenhän vietettiin itsenäisyyspäivää, joka harmillisesti osui tänä vuonna lauantaille antamatta siis ylimääräistä vapaapäivää kaikille palkkatyön raskauttamille. Omaa juhlarauhaani asia ei haitannut, vaan osasin katsoa perinteiset tuntemattomatsotilaat sekä kättelyt aivan normaalisti. 

Arkipyhällä tarkoitetaan sunnuntain ulkopuolista pyhäpäivää, joka on lakisääteinen vapaapäivä. Osuessaan arkipäivälle, heitetään kyseisinä päivinä työrukkaset nurkkaan, pakataan hiirimatto rullalle ja pysytään kotona. Tämä siis vain kuukausipalkkaisille lomarahahuorille. Vuorotyöläisille arkipyhä tarkoittaa sitä, että töitä tehdään niin kuin muinakin päivinä, mutta liksaa nostetaan päivästä ja työstä riippuen kaksin- tai jopa kolminkertaisena. Kun kuukausipalkkaiset kyttäävät mahdollisimman montaa vapaata, odottavat vuorotyöläiset mahdollisia rahapäiviä.

Ja sitten meille yrittäjille...no meille jokainen päivä on potentiaalinen työpäivä. Palkkaa saa silloin kun tekee töitä, eikä yhdestäkään sunnuntaista taida asiakkaat tuplaa maksaa, vaikka anoisi. Mutta toisaalta, eipähän tarvitse jämäpäivien lomista tapella naapuriloosin Riitan kanssa. 

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

Kiinteät ja liikkuvat vapaat

Arkipyhät voi jakaa kahteen kategoriaan. Osa niistä on varustettu kiinteällä päivämäärällä ja ne osuvat siten vuosittain eri viikonpäiville. Näiden päivien tarjoamat lisälomapäivät ovat aina tulevan vuoden kuumin puheenaihe aina näin joulukuussa, kun vanhaa vuotta aletaan tallettaa mullan alle. Ei ole vuotta, jolloin iltapäivälehdet - nuo journalismin laskisangot - eivät tekisi juttua, montako vapaata tulevana vuonna meille suodaan. Nykyisille uusavuttomille on jopa tehty valmiiksi laskukaavoja, monellako vuosilomapäivällä voit maksimoida omat lomasi. 

Eniten vuoden vapaisiin vaikuttaa joulu. Kun jouluaatto, joulupäivä ja tapaninpäivä osuvat arkipäiville, nostetaan monissa kodeissa maljaa. Ja jos vielä käy niin, että joulun pyhät jatkuvat suoraan viikonlopulla, on monilla hymyssä pitelemistä. Juuri näin on tänä vuonna. Aatto on keskiviikko, joten keskiviikosta perjantaihin saamme viettää arkipyhiä ja siitä jatketaan sitten kalenterivapailla.

Joulun pyhien lisäksi liikkuvia arkipyhiä ovat uuden vuoden päivä (1.1.), loppiainen (6.1.), vappu (1.5.) sekä itsenäisyyspäivä (6.12.). Eli parhaimmillaan voi vuodessa olla (vain teoriassa) seitsemän työpäivää vähemmän kuin kaikkein heikoimmassa tapauksessa. Ei taida olla vuotta, jolloin kaikki arkipyhät osuvat joko viikonlopulle tai toisaalta arkipäiville.

Liikkuvat arkipyhät on sidottu viikonpäivään ja niiden päivämäärä vaihtelee vuosittain. Ne ovat siis arkipyhien pohjakassa, joista vapaa kilahtaa tilille joka vuosi. Tällaisia päiviä ovat pääsiäisen pitkäperjantai (yllättäen aina perjantai), toinen pääsiäispäivä (maanantai), Helatorstai (surpise, aina torstai) sekä juhannusaatto (perjantai). 

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

Työpaikkojen pelikenttä - montako vapaata ja kuinka saan lomia pidennettyä

Työpaikoilla arkipyhät aiheuttavat kuhinaa joka vuosi. Tärkein tieto tammikuussa on, kuinka monta päivää lyhyempi vuosityöaika tulevana vuonna saadaan. Eli montako arkivapaata kalenteri meille suo. Jos arkipyhät osuvat pääosin viikonlopulle, tehdään enemmän töitä ja vietetään nihkeämmin vapaata - ja ollaan masentuneita. Mutta taas työnantajan näkökulmasta tuottavuus nousee. Joku siis voittaa aina. 

Toinen taktinen pelikenttä on se, kuinka arkipyhien oheen saa ujutettua vuosilomapäiviä niin, että oman vapaansa saa maksimoitua mahdollisimman pienellä vuosilomamäärällä. Tähän on jokaisella työpaikalla syntynyt oikea koulukunta. Vuoden alussa sama porukka käy merkitsemässä omat lomansa "alustavasti" arkipyhien yhteyteen, koska "vahingossa" sattuivat varaamaan Lanzaroten loman kyseiselle viikolle. Ja hitaat sekä kuuliaiset nuolevat näppejään ja polttavat vuosilomansa täysiin viikkoihin. Myöntäkää pois, tekin tunnette ainakin yhden tällaisen lomataktikon?

Onneksi lomajärjestelmissä on tasa-arvo päässyt puremaan viime vuosina ja yhä useammalla työpaikalla lomat sekä vapaat kiertävät jollain sumeaan logiikkaan perustuvalla järjestelyllä. Niinpä ei naapuriloosin Riittakaan saa aina omittua helatorstain jälkeistä perjantaita vapaaksi, eikä pidennettyä sekä pääsiäistä että joululomaa tynkäviikkojen kautta. 

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

Arkipyhät ovat kirkkopyhiä

Arkipyhien ja erilaisten palkallisten vapaapäivien määrä vaihtelee eri maiden välillä erittäin paljon. Vapaapäivien määrä on riippuvainen kulttuurista, uskonnosta tai jopa valtiomuodosta. Suomessakin iso osa arkipyhistä tulee kirkon kautta. Jo pelkästään joulu ja pääsiäinen ovat puhtaasti kirkollisia pyhiä ja luterilaisen kirkkovuoden kaksi pääjuhlaa. Sen lisäksi saamme kiittää kirkkoa myös helatorstaista ja loppiaisesta. 

Tämä on sinällään merkityksellistä, kun meidän siteemme itse kirkkoon heikkenee vuosi vuodelta. Kirkosta erotaan kilpaa verosäästöjen takia ja koko laitosta tunnutaan pitävän muinaisjäänteenä. Me siis haluamme kyllä pitää kristilliset vapaat, mutta muuten olemme valmiita unohtamaan kirkon ja jopa väheksymään sen tarjoamaa perustehtävää ja apua. Ehkä olisikin paikallaan mennä reilun pelin kautta ja kirkkovapaista saisivat nauttia vain kirkkoon kuuluvat? Loput voivat sitten viettää vappua, juhannusta ja itsenäisyyspäivää - jos ne sattuvat osumaan arkipäivälle.

Arkipyhät vaikuttavat normaaliin elämään melko vähän

Ennen arkipyhien aikaan Suomi seisahtui. Kaupat pidettiin kiinni ja baareihin ei päässyt. Muistan itsekin monta kertaa odottaneeni Tapaninpäivää Joensuussa. Joulunpyhiksi useimmat muualla asuvat entiset joensuulaiset palasivat kotikonnuille, mutta baarit pidettiin kiinni jouluaattona ja joulupäivänä. Sitten kun juottolan ovet avattiin tapanina, oli kansaa koolla sankoin joukoin.

Arkipyhät saisivat edelleen pysäyttää kaupat ja bisneselämän. Pieni tasoittuminen, pakollinen rauhoittuminen ja seesteisyys tekisivät hyvää aika monelle. Ymmärrän totta kai, että arkipyhät myös työllistävät esim. kaupan osa-aikaisia ja kaupan palveluita tarvitsevat muun muassa vuorotyöläiset. Mutta kyllä kai aikuinen ihminen kykenee varautumaan sen verran, ettei nälkään kuole, jos ruokakauppa pistää ovet säppiin päiväksi tai vaikka kahdeksi. Kaupat kuitenkin kulkevat toiseen suuntaan. Ovia pidetään auki läpi vuorokauden, eikä kukaan pidä putiikkia kiinni sunnuntaisin, koska pelkää myynnin lipuvan naapuriin. 

Kun arkipyhät ovat normaaleja päiviä, mutta ilman työtä, eivät ne juuri sen juhlavammalta tunnu kuin muukaan arki. Arkipyhä käytetäänkin usein shoppailuun tai kaupoissa kiertelyyn, kun ei fiksumpaakaan tekemistä ole. Siitä toki kiittävät kauppiaat, mutta onko sunnuntai-ostosten voima niin suuri, että se kuittaa pois kaksinkertaiset palkkakulut? 

Arkipyhät ja tynkäviikot vapailla

Kuten alussa totesin, yrittäjälle jokainen päivä on potentiaalinen työpäivä. Tai oikeastaan - jokainen päivä on potentiaalinen palkaton lomapäivä. Itse koetan aina maksimoida vapaat arkipyhien ympäriltä. Sitä ei pystynyt monesti palkkatöissä tekemään. Helatorstain jälkeistä "helaperjantaita" en tee koskaan ja joulun sekä pääsiäisen ympärille koetan rakennella pidempiä vapaita, jos kassa vain antaa myöten.

Tänä vuonna suorastaan repäisen. Aloitan joululoman 23. tiistaina iltavuoron jälkeen ja pitelen vapaita aina loppiaiseen saakka. Itsellä on sellainen olo, että töitä on tullut tehtyä tämän vuoden tarpeiksi jo riittävästi ja vapaat maistuvat tavallista paremmalta. Toivon mukaan kirjaprojektista kuuluisi vuoden loppuun mennessä jo jotain uutisia, niin pääsisin sitäkin mahdollisesti jatkamaan eteenpäin. Ja kesällä vietetyn kahden viikon loman jälkeen en ole paljon syksyllä ylimääräisiä vapaita pitänytkään. Ehkä olen joululomani ansainnut.

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

Kehitysehdotuksia arkipyhiin

Muuttaisin hieman vapaapäivien dynamiikkaa meikäläisessä kalenterivuodessa. Itse arkipyhien määrä on melko lailla maksimi. Mutta dynamiikka on vähän turhan rikkonainen.

Jos aloitetaan vuoden alusta, niin uudenvuodenpäivä saa tietenkin olla paikallaan. Sitä tuskin pystyisi mitenkään kehittämään. Mutta heti loppiaisesta tekisin aina perjantain, jotta siitä saisi jokaiselle vuodelle yhden pitkän viikonlopun. 

Helatorstain siirtäisin aina automaattisesti perjantaiksi, koska siitä nykyisestä jämäperjantaista tulee vaan turhaa sotkua ja riitaa. Jos arkipyhä olisi perjantai, saisivat kaikki nauttia pitkästä viikonlopusta. 

Minun suurin närästyksen aiheeni on se, että kesälomakauden jälkeen meillä on liian pitkä syksy vailla yhtään arkipyhää. Juhannuksesta seuraava mahdollinen arkivapaa on vasta itsenäisyyspäivä (koska pyhäinpäiväkin on siirretty aikojen saatossa lauantaille). Tuohon pitkän syksyn valottomaan aikaan kaipaisi jonkun katkon, joka piristäisi mieltä. Voisiko vaikka syyspäivän tasauksesta tai mikkelinpäivästä tehdä "valon päivän"?

Joulusta voisi tehdä myös samalla tavalla liikkuvan kuin pääsiäisestä. Totta kai lisääntyvät kiinteät vapaat näkyisivät tuottavuudessa, mutta toisaalta taas vuodesta tulisi ennustettavampi, jos vapaapäivien ja työpäivien suhde olisi aina vakio.