Digimaailman työnseisaus eli somelakko

Työkaverini inspiroimana päätin ottaa viikon tauon arkea täyttävään somelaan.(https://www.linkedin.com/pulse/digipaasto-uhka-vai-mahdollisuus-hanna-ukkola) Seuraavaan viikkoon en siis meinaa kirjoittaa nokkelia postauksia Facebookiin, en aio kirjoittaa sanan sanaa LinkedIniin, enkä meinaa heittää näppäriä twiittejä tai jakaa kuvan kuvaa Instagramissa. Minua ei saa kiinni messengerin kautta, vaan yhteyttä jodutaan ottamaan ysäri-tyyliin tekstiviestein, puheluin tai postikortein  (eniten tietenkin toivon postikortteja, koska niissä on todellista historian havinaa ja 90-luvun tuntua). Muutun kertaiskulla diginäkymättömäksi.

Ainoan myönnytyksen joudun tekemään Whatsappin kanssa, koska se on ainoa järkevä keino saada teini-ikäisiä lapsia kiinni ja viikko ilman tuota yhteydenpitovälinettä voisi olla hieman liian riskaabelia jo perhesuhteiden kannalta.

Mikä saa ihmisen ajamaan itsensä sosiaalisen maailman ulkopuolelle? 

Lakkoonhan ei koskaan ryhdytä ilman pätevää syytä. Nytkin meillä on erimielisyys somen kanssa siitä, mikä on somen käytettävissä oleva osuus minun arkipäivästäni. Samoin keskustelemme siitä, onko some ansainnut niin suuren huomiomäärän kuin mitä sille tällä hetkelllä suon. Vai olisiko nyt kiky-hengessä aika pienentää somen osuutta ja lisätä elävien ihmisten kilpailukykyä huomiomarkkinoilla?

Somelat täyttävät elämäämme päivittäin. Vietämme aikaa erilaisten viestimien piirissä parhaimmillaan jopa tunteja selaten kuvia tai videoita, kommentoiden kavereiden postauksia tai lukien mielenkiintoisia artikkeleita. Otamme osaa useisiin keskusteluihin ja some muodostaakin meille omanlaisen yhteisön - paikan, johon kuulumme,vaikka olemme fyysisesti etäällä toisistamme. Tämä yhteisö on ihmeellisen addiktoiva. Voin tunnustaa seuraavani aktiivisesti omien postausteni ja artikkeleideni lukijakuntaa ja tunnen tietynlaista onnea siitä, että ajatukseni saavat lukijoita ja niitä kommentoidaan. Omaan myöskin verrattoman hauskoja ystäviä, joiden postaukset tai kuvat piristävät päivää ja saavat helposti hymyn huulille. Toivotan myös vilpittömästi onnea kaikille face-ystävilleni, kun näen heidän syntymäpäivänsä - ja ilahdun myös itse jokaisesta onnittelusta, joita sitä kautta saan. Postauksista saan myös ideoita siihen, mitä kirjoitan itse joko tänne blogiin tai sitten linkedinin puolelle. Mistähän ammennan ensi viikolla inspiraationi - elävästä elämästäkö muka?!

Somekanavat ovat myös merkittävä osa uutisvirtaa, josta saan tietoa päivän tapahtumista ja kuumista puheenaiheista. Itse seuraan Facebookissa useampien lehtien päivityksiä ja niistä klikkaan myös melkoista nippua artikkeleita päivittäin. Kun ystävä suosittelee jotain artikkelia, niin hän antaa tuolle uutiselle eräänlaisen lukutakuun. Jos joku kaverini tykkää artikkelista, niin on melko todennäköistä, että löydän siitä myös itselleni jotain mielenkiintoista.

Nyt aion kuitenkin heittäytyä olemaan viikon verran vain elävien ihmisten seurassa. Hylkään vapaaehtoisesti virtuaaliyhteisöni ja jättäydyn some-erakoksi. 

Haen tällä viikolla sitä, että näkisin, paljonko minulle vapautuu aikaa sitä kautta, että en istu sohvannurkassa puhelin tai tabletti kädessä selaamassa uutisvirtaa. Uskoisin, että ainakin ensimmäisinä päivinä kädet hakevat automaattisesti puhelinta taskusta, mutta aion tomerasti vastustaa houkutusta. Eri someloiden selaamisella täytämme päivässä luppoaikaa ja tyhjiä hetkiä, kun emme keksi mitään muutakaan tekemistä. Somesta on tullut tupakoinnin korvike ajantäyttäjänä. Mitä meistäkin jokainen tekee, jos olemme sopineet treffit johonkin ravintolaan ja tulemme ennen kaveria paikalle - otamme puhelimen käteen ja selaamme facea tai instaa, eikö?

Yhtä lailla haluan tietää, millaisen sosiaalisen loven someton elämä jättää. Putoanko kahviporukan jutuista, kun en näe uusimpia kuvapäivityksiä tai jaettuja raparperipekoni-reseptejä? Somen kautta olemme itse näkyvillä ja muodostamme toisenlaista minäkuvaa. Somessa voimme itse päättää, mitä puolta itsestämme näytämme tai korostamme ja toisaalta, minkä puolen piilotamme kokonaan. Minän merkitys koostetaan siitä, mitä ja miten paljon jaamme omasta elämästämme muille. Kirjoitammeko positiivisia fiiliksiä vai käytämmekö somekanavaa omien kriittisten mielipiteiden julkaisuun. Some on myös kanava vaihtaa ajatuksia - jos en ole siellä, niin jääkö minulta jotain mielipiteitä muodostumatta ja jääkö jotain merkityksellistä sanomatta?

Haen myös sitä, että näkisin, muuttuuko oma uutisten seuraamiseni sen vuoksi, etten klikkaa kenenkään suosittelemia artikkeleita. Selaan kuitenkin viikon aikana uutisportaaleja ja lehtien nettisivuja, vaikka en linkkejä jaakaan. Ennakkoon veikkaisin, että lehtien luku korostuu ja samoin vanha rakkauteni radio saa enemmän aikaa. Kovaan käyttöön tulevat joutumaan myös podcastit (Ali Jahangiri oli aloittanut kesäshownsa Yle Puheen puolella, sinne siis!)

Lakko-ohjeet - näin seisautan somen!

Lakkoilmoituksen mukaisesti, somenseisaus alkaa perjantaina 10.6. kello 10:00 ja loppuu seuraavan viikon torstaina klo 22:00. Perjantaina aamusta poistan puhelimesta ja tabletistani kaikki facebookin, linkedinin, Twitterin ja Instagramin appsit. Samoin poistuvat Messengerin sovellukset ja näiden kaikkien sovellusten ilmoitukset. Tätä kautta pitäisi siis houkustusten vähentyä. Tyhjentelen myös selainten ykkössivustot, jotta selaimetkaan eivät vahingossa houkuttelisi minua pahuuden teille.

Sen jälkeen homma perustuukin siihen, että on kyettävä vastustamaan kiusauksia, joita varmasti tulee. Voisin kuvitella, että maanantaihin mennessä olen jo hulluuteen asti somenpuutteessa, kun en tiedä, mitä hauskaa ystäväni ovat postailleet viikonlopun aikana.

Meinaan pitää muistikirjassani yllä ajatuksia viikon ajalta. Ensi viikolla täällä on siis luvassa fiiliksiä siitä, miten sain aikani kulumaan ja millaisena näen diginäkymättömän maailman. Suurimmaksi ajankuluttajaksi veikkaan kolmevuotiasta elosalamaa, jolle leikkiseura kelpaa aina. Seuraavana varmaankin tulevat kirjat ja podcastit, joita kuuntelen muutenkin paljon iltaisin. Toivon, että viettäisin enemmän aikaa elävien ihmisten kanssa keskustellen, mutta koska tuo lakko koskee vain minua, niin todennäköisesti sohvannurkan valtaavat muut perheen someilijat, joita lakkoni ei voisi vähempää kiinnostaa, koska juuri saivat instaan uuden videon, joka on "must see!"

Edessä on siis erilainen viikko tehdessäni sosiaalisen paluun 90-luvulle. Uskoisin, että kokemus on positiivinen, enkä usko, että sieluuni kovin suurta lovea tulee, vaikka hetkeksi siirrynkin "digistä printtiin". 
 

Suomalainen vuosi vaihtuu kesällä

Kalenterin mukaan vaihdamme vuotta aina sydäntalvella jossain joulu- ja tammikuun välissä. Silloin juhlitaan keskellä pimeyttä rakettien paukkeessa ja täydessä tinassa. Väittäisin kuitenkin, että henkisesti vuosi vaihdetaan kesällä, niinä noin neljänä viikkona, jolloin olemme työstä vapaalla eli kesälomalla.

Kesäloma on kiistatta suomalaisen vuoden kohokohta. Sitä suunnitellaan jo tammikuussa, kun ensimmäiset kesälomalistat tulevat täytettäväksi ja sähköpostilaatikkoon kilahtavat ensimmäiset matkatarjoukset tulevalle sesongille. Ajatuksella kesälomasta jaksamme pimeimmän ja raskaimman vuodenajan yli ja kun maaliskuussa aurinko pilkottaa ensimmäisen kerran talven jälkeen tiedämme, että "se" alkaa olla jo lähellä. Sitten, kun loma todella on lähellä joskus toukokuun paikkeilla, alamme tutkia kiivaasti sääennusteita koettaen arvata, että tuliko tämän vuoden lomalotossa päävoitto vai musta pekka. Tunnetustihan Suomen kesässä ei riitä aurinkoa ja lämpöä kaikille, vaan osa joutuu nauttimaan brittiläisestä säästä, joidenkin saadessa osumaan loma-aikaan ne kaikki kolme hellepäivää. Työpaikan suurimpana mentorina pidetään sitä heppua, jolle nuo lämpimimmät päivät osuvat useampana vuonna peräkkäin.

Suurin tunku lomalle on aina heinäkuussa, jolloin kaikki muutkin ovat lomalle. Mikäpä onkaan sen mukavampaa, kun jonottaa huvipuistoissa ja elämystehtaissa kaikkien muiden suomalaisten kanssa samaan aikaan hien, oluen ja oksennuksen hajussa. Siinä syntyy juuri sitä yhteisöllisyyttä, josta suomalaiset ovat tunnettuja. Olemmehan ainoa kansa, joka ahdistuu jo hississä silloin, kun sinne tunkee joku toinen samaan aikaan.

Neljän viikon vapaus 

Ennen lomalle lähtöä koetetaan kiivaasti saada päätöksen kaikki kuutena edellisenä kuukautena roikkumaan jääneet työt. Viimeiset viikot painetaankin eläimen raivolla ylipitkää päivää, koska tavoitteena on kaksi puhdasta päämäärää - työpöytä ja omatunto. Lomalle jääkin usein loppuunajettu ihmisraunio, jonka ensimmäiset lomapäivät menevät puhtaasti palautumiseen. Miksi se loma on etenkin suomalaiselle se elämäneliksiiri, jonka jäljiltä töihin palaa rentoutunut ja uudestisyntynyt ihminen valmiina kohtaamaan uuden vuoden haasteet ja murheet?

Lomalla teemme kaikkea sellaista, mihin arjen yhdentoista kuukauden aika ei riitä. Yleensä lomaan pakataan vähän työtä, vähän hupia, vähän tylsyyttä sekä vähän uutta. Ennen lomaa koetamme päästä kuuluisaan rantakuntoon. Sitten lomalla menemme kesämökille kymmenien kilometrien päähän sivistyksestä, jossa kukaan ei varmasti ole sitä rantakuntoa edes näkemässä. Koetamme myös paikata jälkeenjääneitä remontti- ja siivoustöitä sekä samalla paikata huonoa omaatuntoa, joka syntyy siitä, että työaikana emme ehdi nähdä lapsiamme muualla kuin auton takapenkillä matkalla harjoituksiin.Nämä kaksihan saa kätevästi yhdistettyä vaikka mottitalkoilla halkometsässä. Siinä sitä sitten on perheellinen murjottavia ihmisiä keskellä metsää tekemässä seuraavan talven takkapuita itikoiden syötävänä. Teinit eivät halusta huolimatta pääse pakoon, koska eivät osaa suunnistaa urbaanin luonnon ulkopuolella ja aikuiset taas eivät jaksa ymmärtää, miksi perisuomalainen halkoperinne ei olekaan hypännyt seuraavaan sukupolveen synnyttäen luomisen ja käsillä tekemisen riemua.

Onkin perin kummallista, että tuo neljä viikkoa riittää ihan hyvin kaikkeen siihen, mihin loppuvuoden yksitoista kuukautta ei riitä. 

Vuosi vaihtuu

Miksi väitän vuoden vaihtuvan juuri kesällä? Sen takia, että lomalla teemme koko elämästä uudelleenarviota. Työpöytää siivotessa mietimme, että tulemmeko enää koskaan tänne takaisin. Josko kesälomalle ne kuuluisat seitsemän numeroa osuisivat oikeaan ja voisimmekin vain lähettää postikortin kahviporukalle, jossa toivotamme hyvää loppuelämää. Kesälomalla saamme hieman maistaa miljonäärin elämää eli elää siten, että aamulla ei odotakaan työmatkaruuhka ja nurttunaamaiset työtoverit, vaan voisimme jäädä sänkyyn loikoilemaan aina puoleen päivään saakka, jolloin hovimestari ilmoittaa herran saunan olevan kuuma ja kylvyn valmis. Vaikka ajatus on kaukana totuudesta, niin se kutittaa mieltämme. Entä jos...

Samat odotukset ladataan pari- ja perhesuhteisiin. Lomalla on vihdoin aikaa olla kaksin puolison kanssa ja paikata kaikki talven aikana kiireessä tehdyt lommot avioliitossa. Oletus on, että jos talvella seksiä näkee ainoastaan televisiossa, niin kesälomalla sitä harrastetaan joka niemessä ja notkelmassa. Näiden odotusten tulokset näkyvätkin sitten syyskuussa käräjäoikeuksien kanslioissa, kun paikkausyritykset menevät pieleen ja lopputuloksena on pesänjako. Näin väittävät ainakin viralliset tilastot. Ehkä ne odotukset olisi viisaampaa ladata jokaiseen arkipäivään ja vältellä niiden lommojen tuottamista, vaikka se arki välillä vituttaakin.

Loma irrottaa meidät arkirutiineista sekä arkiympäristöstä. Kun katsomme maailmaa lomalla toisesta näkökulmasta, huomaamme sen, mitä siinä olisi syytä muuttaa ja tehdä toisin. Mökin laiturilta maailma näyttää kummallisen eri näköiseltä kuin työpaikan ikkunasta. Samalla tavalla lepo sekä vapaampi ajankäyttö näyttävät meille toisenlaisen maailman. Ihminen, joka nukkuu murheista vapaata kesäunta, ajattelee luultavasti kirkkaammin kuin se, joka murehtii kello kaksi aamuyöllä, että tuleeko se projekti varmasti valmiiksi ja säilyyköhän se työpaikka vielä seuraavienkin yt-neuvottelujen jälkeen.

Oma loma, oma aika

Oma lomani on tänään viidentoista työpäivän päässä. Olen ladannut sinne perisuomalaiseen tapaan toiveita ja tehnyt suunnitelmia, miten lomani vietän. Aion pakottaa ainakin osan lapsista mukaani kesäpaikkaamme ja koetan opettaa heille kanta-karjalaisia kesälomanviettotapoja tori-piirakka-kahveineen ja mökkikalastuksineen. Tiedän, että lomasta ei taatusti tule kokonaan sellaista yhteistä kivaa, miltä se talvella näyttää suunnittelupöydällä. Mutta tiedän sen, että kun irtoan juuri siivotun työpöytäni äärestä ja kädestä pitäen hyvästelen kyynelehtivät työtoverini, niin neljään viikkoon en aio murehtia töistä, enkä talvesta.

Minun neljä viikkoani pitävät sisällään ajatuskatkon arjesta sekä totaalisen irrottautumisen työmaailmasta. Kun sitten neljän viikon jälkeen palaan (toivottavasti) työpaikalleni, niin siinä salasanaa muistellessa selaan kalenteria ja lasken, montako viikkoa onkaan jäljellä ennen seuraavaa lomaa.

Hyvää kesäkuuta kaikille!

Supertähden elämää

Tämän syksyn ehdoton suosikkiohjelmani (ja ainoa, jota olen ehtinyt katsomaan...) on ollut Teemu Selänteen isännöimä Supertähdet. Olen kummallisen fanaattisesti liimaantunut sunnuntai-iltaisin seuraamaan urheilueläkeläisten jutustelua Californian lämmössä. Pöydän ääressä on verrattain varakkaita, mutta myös verrattain nuoria ihmisiä mietiskelemässä jo taaksejäänyttä työuraansa. Niille, joille tuo formaatti ei ole tuttu tai jotka eivät ole katsoneet lässymediapornon ykkösohjelmaa "Vain elämää", niin ohjelmassa jokaisella osallistujalla on oma päivä, jossa kerrataan ruokapöydän ääressä päähenkilön uran vaiheita ja päähenkilö myös järjestää päivään asiaankuuluvia aktiviteetteja. Lopuksi tietenkin kehutaan päivän henkilö maasta taivaisiin ja kaikilla on hyvä mieli. Kyynisyydestä huolimatta arvostan sitä, että pyritään tekemään ohjelmia, joissa tavoitteena on juonittelun ja kilpailun sijasta tuoda esiin positiivisia fiiliksiä. 

Miksi tuo ohjelma sitten kiehtoo?

Minulle ensimmäinen syy katsoa ohjelmaa oli Mika Häkkisen paluu julkisuuteen pitkän poissaolon jälkeen. Häkän suoritukset ovat minulle sellaisia, että ne arvostan todella ylös. Kaksinkertainen maailmanmestari lajissa, jonka harrastaminen Suomessa on sanalla sanoen minimaalista. Lisäksi kaveri oli urallaan ja sen jälkeen itse vaatimattomuus ainakin julkisesti.

Toinen syy valkeni sitä mukaa, kun seurasin ohjelmaa pidemmälle. Siinä eivät suinkaan puhuneet eläkeläismiljonäärit, vaan enemmänkin ihmiset, jotka ovat eläneet omaa unelmaansa. Nippu tyyppejä, joilla on ollut haave jostain ja sen eteen on oltu valmiita tekemään kaikkensa. Urheilu-uran vuoksi on tehty suuriakin uhrauksia ja koko elämää ohjaavana  tekijänä on ollut menestyksen tavoittelu jossain itselle rakkaassa. On kovan työn tulosta ja myös osin sattumaa se, että tuo kova työ on tuottanut tulosta ja sen lopputulos näkyy siinä, että uran päätyttyä on ansaittu paikka Selänteen isännöimässä pöydässä.

Tehty työ käy hienosti ilmi videoissa, joita ohjelman lomassa näytetään. Klipit kertovat, kuinka uran eteen ei ole riittänyt pelkästään oma aika, vaan uhrauksia ovat tehneet vanhemmat ja oma perhe. Supertähden elämä on varmaan helppoa uran jälkeen, jos olet menestynyt, mutta uran alkuvaiheissa se on jotain muuta. Tuo intohimo näkyy siinä, että raha on ainoastaan työn seuraus. Se ei ole ollut työtä ohjaava tekijä tai päämäärä, minkä vuoksi suuri työmäärä on tehty. Samalta tuntuu myös suhde julkisuuteen. Julkisuutta ei tunnuta hakevan, mutta se on työhön liittyvä sivutuote, jota on pakko sietää ja jota on pakko myös hyödyntää.

Mitä on supertähden elämä?

Kadehdin tietenkin noita supertähtiä, mutta positiivisesti. Mietin, kuinka voisin saavuttaa jotain samaa kuin heillä omassa elämässäni. Miten voisin olla oman arkeni supertähti?

Ensimmäinen vaatimus supertähteyteen olisi se, että tekisin jotain, mikä ruokkisi sataprosenttisesti omia intohimojani. En ole koskaan ollut mihinkään asiaan niin vihkiytynyt, että voisin rakentaa harrastukseni ympärille kokonaisen uran tai ammatin. Kirjoittaminen tai valmentaminen voisivat olla sellaisia, mutta se varmaan vaatisi jonkinsortin lahjakkutta jommassakummassa. Omassa elämässäni olen ollut ensimmäisen puolikkaan enemmän kyydissä istujana kuin kuskina. Sen vuoksi ihailenkin niitä, jotka uskaltavat ottaa riskejä ja epäonnistumisen uhallakin pelaavat "all in".

Totta kai toinen haave olisi elämä ilman minkäänlaisia taloudellisia paineita. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin sikarikas tai rikas sika, vaan sitä, että arkea voisi elää velattomana ja ilman pelkoa, että isompi epäonni, onnettomuus tai vaikka sairaus veisi koko elämän rahallisesti raiteiltaan. Keski-ikäisten elämän ongelma on se, että rahalle on enemmän käyttöä kuin mitä taskuihin tulee. Velanottopakko on suurin juuri silloin, kun rahalle on eniten ottajia - lapset pieniä, pakko kasvattaa asunnon kokoa ja hankkia perustarvekaluja. Itse katson lähes joka päivä jokaista kodinkonetta tiukasti silmiin ja pyydän kestämään vielä tämän päivän, koska uuteen ei ole varaa.

Kolmas tekijä liittyy siihen, että saisin säilyttää terveyden niin hyvänä, että arjesta nauttiminen olisi mahdollista. Neljässäkympissä aamuisin kolottaa jo valmiiksi aika montaa paikkaa, joten ihan terveitä ei meidän ikäisistä kai ole kukaan. Terveydestä puhuminen on suurelle osalle ihmisiä pelkkä puhetapa. Todellisuudessa hyvää terveyttä ei osata arvostaa ennen kuin sen menettää tai se menettämisen uhka osuu liian lähelle. Meidän perheemme sai viime vuonna osakseen sekä sairautta että kuolemaa ja nämä kieltämättä kouraisivat juuri tuota aivojen terveys-otsalohkoa melko syvältä.

Neljäs osa supertähden elämästä koostuu läheisistä. Onpa kyse sitten ystävistä, lapsista tai perheestä, niin ihminen tarvitsee ympärilleen elämää. Itse olen sen verran erakkoluonne, että en ole koskaan koonnut ympärilleni isoa kaveriporukkaa, mutta niitä harvoja ympärilläni olevia ystäviä arvostan sitäkin enemmän. Nykynuorista huomaan, että ystäväpiiristä tulee eräällä tavalla perheen korvike. Ystävien kanssa ratkotaan elämän ongelmat, vietetään aikaa ja autetaan kaikissa tilanteissa. Onko sitten niin, että kun vanhemmat ja sisarukset jäävät useille fyysisesti kauemmas, niin tuota korvaamaan astuvat hyvät ystävät. Tänä päivänä suurin sosiaalinen ongelma onkin yksinäisyys, joka omalta osaltaan johtaa syrjäytymiseen myös muilla elämän osa-alueilla.

Loppujen lopuksi siis tavallisen supertähden elämä ei vaadi mahdottomia ja on jollain tavalla useimpien ulottuvilla. Oman elämän supertähteys vaatii sen, että on unelma, jota jahdata ja jonka eteen haluaa tehdä töitä. Tuon unelman seuraaminen voi parhaillaan antaa harrastuksen lisäksi ammatin ja ammatin kautta myös rahallisesti turvatun elämän. Terveys ja ystävät taasen ovat niitä, joista huolehtiminen pitäisi kuulua arkeen niin supertähdillä kuin taviksillakin.

Jahdataan siis kaikki omaa supertähden elämäämme ja ansaitaan paikkamme arjen ison kasin pöydässä.

Mökkeilyä

Normaalisti kirjoitan keittiönpöydän ääressä ja ympärillä on kaikenmoista meteliä, jonka lähteenä ovat yhtä suuressa määrin lapset, aikuiset sekä digitaaliset meluntuottajat. Tällä kertaa pääsin kuitenkin karkaamaan muilta perheenjäseniltä ja tulin mökille tai enemmänkin kesäasunnolle. Täällä vallitsee totaalinen hiljaisuus, vaikka talo onkin ruutukaavalla keskellä Pohjois-Karjalaista kylää. Luksusta on se, että käytettävissä ei ole pelkästään kirjoituspöytä, vaan peräti kokonainen työhuone. Ympäristö herätti tämän viikon ajatuksiin, joiden kohteina on suomalainen mökkeily ja mökkikulttuuri.

Jotakuinkin jokaisella aikuisella suomalaisella on jokin kosketuspinta mökkeilyyn ja mökkielämään. Suomessa on yli puoli miljoonaa mökkiä, joilla on lukumäärää suurempi määrä omistajia, koska iso osa mökeistä on perikuntien ja sisarusten omistajia. Lähes jokainen vesistöksi luokiteltava järvi, joki, lampi ja jopa puro onkin miehitetty eri kokoisilla ja näköisillä hökkeleilä, joiden käyttötarkoitus on paeta kaupunkia hiljaisuuteen ja erilaisiin elämänoloihin.

Mökit voi laskea karkeasti kolmeen eri kategoriaan. Ensimmäisenä ovat perinteiset lautahökkelimökit, joita tehtiin mökkirakentamisen kulta-aikana 70- ja 80-luvulla. Silloin minun sukupolven isovanhemmilla syntyi tarve rakentaa entistä alkeellisimpiin oloihin omakotitalon lisäksi toinen työleiri. Rantatontteja oli paljon ja eivätkä ne maksaneet mahdottomia. Mökit rakennettiin hieman karkeammasta tavarasta ja esimerkiksi ikkunat ja ovet olivat kierrätystavaraa. Noihin mökkeihin saatiinkin kätevästi upotettua esimerkiksi käytetyt keittiönkaapit ja vanhat huonekalut. Nuo mökit muodostuivatkin ensimmäisiksi kierrätyskeitaiksi ja loivat esimerkiksi oman muoti-scenen nimeltä "mökkivaatteet".

Tarkoitus ei suinkaan ollutkaan tehdä hienoa, vaan enemmän käytännöllisyyttä. Mökeissä ei ollut juoksevaa vettä (jos sellaiseksi ei lasketa rannan ja mökin väliä juokseva mummo, jolla oli alituiseen sanko kädessä). Sähköistä ei edes haaveiltu, koska kaasupullo oli uusin keksintö (se metallinen, ei mikään komposiitti-hipsterlelu) ja huusikin sijaitsi metsänreunassa niin, ettei tuotannon meteli ja haju häiritse. Eräällä tavalla siis isovanhempamme halusivat ehdoin tahdoin palata siihen kurjuuteen, josta olivat päässeet karkuun pari vuosikymmentä aikaisemmin. Kurjuudesta ja alkeellisuudesta huolimatta pidän juuri noita mökkejä kaikkein aidoimpina suomalaisina mökkeinä. Nythän lautamökeissäkin on jo menty hifistelyyn, kun vedet vedetään saunaan saakka pumpulla ja sähkökin tulee joko aurinkopaneelien tai johtoverkon kautta. Mutta fiilis säilyy.

Toinen mökkeilyn muoto ovat entiset maalaistalot. Kun vanhempi sukupolvi on siirtynyt joko lähemmäs palveluita tai kokonaan ajasta ikuisuuteen, niin maalle jää talo. Monesti niin, että entiset pellot on vuokrattu tai myyty eteenpäin. Maalla ikkunasta avautuu perinnemaisema peltoineen ja mahdollisesti viljelyksineen ja sielu lepää. Näille mökkeilijöille ei ole tärkeintä vesi tai ranta.

Vanha talo takaa tekemistä, sillä jotain korjattavaa ja remontoitavaa löytyy aina. Kyseessä on siis paikka, jossa voi purkaa kaupunkiasunnolla käyttämättä jäänyttä energiaa, aikaa ja rahaa. Tässä onkin yksi niistä asioista, joita en osaa mökkeilyssä selittää - miksi kaupungissa omakotitalon omistava ihminen haluaa ehdoin tahdoin itselleen vielä toisen raharei'än ja työleirin?? Omakotiasukkina työtä riittää koko ajan talossa ja puutarhassa ja samoin mitä vanhempi talo on kyseessä, niin sitä isompia ovat paikattavat rahanmenokohteet. Silti jokin ajaa mökille....

Kolmas mökkeilyn muoto ovat modernit talviasuttavat hirsilinnat, jotka muistuttavat jo täysimittaista omakotitaloa mukavuuksineen ja neliöineen. Nämä ovat ilmeisesti niiden ihmisten kakkoskoteja, jotka eivät yksinkertaisesti osaa päättää, missä haluavat aikaansa viettää. Etenkin viime vuosina on alettu käymään keskustelua siitä, kuinka monet etelä-Suomesta paluuta muuttavat haluaisivat muuttaa entisen kesäasunnon vakituiseksi asunnoksi. Kaikki kunnat eivät tätä hyvällä katso. Ilmeisesti kunnanisille helpompi on hoitaa tyhjiä kylänraitteja kuin kasvavaa asukasmäärää ja verokertymää.

Näissä supermökeissähän jää kokematta koko mökkeilyn kurjuus ja alkeellisuus, eikä koskaan synny kiitollisuutta siitä, miten paljon paremmin asiat ovat kaupungissa. Mökkeilyn yksi tarkoitus on tarjota elämys, joka luo kontrastia normaalielämään. Kun viikon tiskaa käsin järvestä kannetussa vedessä ja pesee perheen pyykit nyrkkimallisena pesusoikossa, niin johan alkaa arvostaa pesukoneita ja elämää taajamamerkin sisäpuolella. Samoin hyvää oppia antaa se, kun lähin kauppa on parinkymmenen kilometrin päässä ja maito pääsee loppumaan (oluttahan mökille ostetaan aina niin paljon, ettei se lopu!). Kummasti kiiltelee kiitollisuuden kyynel silmässä, kun viikonlopun jälkeen tutun Siwan valot loistavat pimeydessä ja kaupassa voi käydä vaikka monta kertaa illassa.

Suomea uhkaa kovaa vauhtia mökkiähky. Edellisiltä sukupolvilta jää perinnöksi ja käyttämättä enemmän mökkejä kuin niille löytyy käyttäjiä. Markkinat kuivuvat, kun tarjontaa on, mutta kysyntää ei. Ei ole mahdoton tilanne, että perheessä molemmilta puoliskoilta periytyy vanhempien mökki ja sen lisäksi on nuorena ja tyhmänä saatettu ostaa jo jokin oma kesäpaikka. Lopputulos on se, että lampien rannoilla olevat hökkelit maatuvat käyttämättöminä ja luonto palaa alkutilaansa.

Itse pidän mökkeilystä - tai pitäisin, jos siihen olisi aikaa. Minulle mökkielämä muistuttaa onnellisesta lapsuudesta, loputtomasta saunomisesta ja uimisesta sekä elämyksistä, joita en lähiölapsena pystynyt muualla kokemaan. Taajamassa ei usein lähdetty verkoille kello kuusi aamulla tai koko suvun kesken puolukkametsään ja eväitä syömään (muut keräsivät puolukoita, minä söin eväitä). Nytkin kun istun mökin portailla, niin ensimmäiset muistikuvat liittyvät siihen, kuinka kesällä isäni kaikki sisarukset kerääntyivät sen pienen lautamökin pihapiiriin ja elämä oli jollain tapaa rennompaa. Tuota samaa toivoisin voivani tarjota myös omille lapsille - varmaan sen takia minäkin olen juurtunut tänne maalle, vaikka siinä ei ole järjen haiventakaan.

Jaajo Linnonmaa - onnistuja

Minulla on ystävä, jonka olen tuntenut varmaan kymmenen vuotta, mutta jota en koskaan ole tavannut. Kuuntelen hänen juttujaan käytännössä kaikkina arkiaamuina kuudesta kymmeneen ja monesti vielä kuulemattomat jutut illalla podcasteina. Tiedän hänen elämästään vähintään saman verran kuin muidenkin ystävieni elämästä ja tuntuu, että hän on jakanut kanssani aika herkkiäkin juttuja. Tuo mies on aamulypsyn radiojuontaja Jaajo.

Jaajo lähti vuonna 2011 vuoden mittaisella sapattivapaalle.Muistan tuon viimeisen lähetyksen ja tunnustan herkkänä miehenä vuodattaneeni useammankin kyyneleen, kun ystäväni minut jätti. Ja muistan myös vaimoni ihmettelevän katseen - hän ei ehkä tajunnut, että siinä vanhat ystävät hyvästelevät toisensa.

Olen ollut radion (hyper)aktiivikuuntelija aika pienestä pojasta pitäen. Muistan omakohtaisesti radion historiasta sen, kun valtakunnallinen Yle hajosi kolmeen osaan ja nuoriso sai Radio Mafian. Samoin selvät muistikuvat on mainospohjaisten paikallisradioiden noususta - ja tuhosta. Monena iltapäivänä piti tulla juoksujalkaa kotiin, että kerkisin kuuntelemaan Joensuulaisen Radio Jokisen iltapäiväohjelma Jälkkäriä ja kuulemaan päivän hitit (ja tietenkin biisit kasetille, eikä puhetta päälle - 70-lukulaiset tietää tän!). Samoin olen ollut Pertti Salovaaran kuuntelija sekä Faksi-Mafian ajoilta, että Salovaaran iltaohjelman menestysvuosina. Juuso ja Peltsi sekä myös Kiss FM:n Henkka Hyppösen ja Jenni Pääskysaaren aamushow kuuluivat aamun vakiorutiineihin useina vuosina. Mutta ultimaattinen rakkauten on Lypsy - ollut aika alusta lähtien.

Mikä lypsystä sitten tekee kodin? Ohjelmahan on neljän tunnin mittainen kotimaisella musiikilla maustettu aamun talk-show, jota vetää juontajakolmikko Linnonmaa-Hautala-Perälä sekä muutamat vakiovieraat. Homman clue on ensinnäkin juontajien keskinäinen kemia. Porukka on vuosien mittaan hitsautunut hyvän kaveriporukan tavoin yhteen niin, että toinen pystyy aloittamaan jutun siitä, mihin toinen on sitä lopettamassa. Jokainen kolmikosta tuntuu ymmärtävän sen, mistä toinen puhuu ja kolmen juontajan puheesta tulee ohjelman yksi yhteinen ääni. Kyse ei ole pelkästään siitä, millä kanavalla tai mihin ohjelma-aikaan ohjelmaa esitetään, sillä Jaajon "vuorotteluvapaan" aikana silloinen omistaja koetti rakentaa vastaavaa showta Esko Eerikäisen ja Janne Katajan kautta, mutta tulos oli täyttä paskaa. Väkisin tehty kun ei vaan toimi. Olen kuunnellut Jaajon haastatteluja varmaan puolenkymmentä ja kaikissa on sama viesti - aamushow on sitä, mitä hän on haaveillut tekevänsä ja kummasti sen ihmisestä kuulee, kun hän elää unelmaansa. Merisään lukijasta en koskaan ole kuullut sitä paloa, minkä kuulen lypsyn aamuissa...

Toinen ainakin minuun vetoava tekijä on ohjelman rehellisyys ja tarinankerronta. Juontajat puhuvat niistä asioista, mistä ovat itse kiinnostuneita ja ikään kuin vetävät kuuntelijat mukaan omaan maailmaansa. Lisäksi ihmisille puhutaan ihmisten kieltä. Veikkaan, että Lypsy vetoaa monen ikäisiin, mutta meille 70-lukulaisille etenkin puhe on kieleltään ja ilmaisuiltaan tuttua. Monta kertaa olen huomannut itsekin huudahtavani "niin minäkin", kun juontajat muistelevat asioita, joita ennen oli.

Jaajo itsessään edustaa hyvää kanta-kalevalaista tarinankerronnan perinnettä. Jutut on maustettu sopivalla savolais-reseptillä niin, että niissä on niin paljon totta kuin uskalletaan sekaan laittaa. Juontajat eivät edes väitä, että kaikki sattumukset ovat tapahtuneet juuri heille, vaikka ne niin ohjelmassa esitetäänkin. Tarinankerronnassa 100% totuus ei ole itseisarvo, vaan tarinan arvo on sen viihdyttävyydessä - se, että tarina voisi olla totta. Samalla reseptillähän Arto Paasilinna kirjoitti itsensä vuosikymmenten ajan joulukirjojen ykköslistalle - hän rakensi tarinoita, joiden saatoit  kuvitella olevan totta. Näin samaistuminen ja tarinan uskominen on helpompaa.

Kolmantena asiana lypsyn menestyksessä näkisin sen, kuinka yleisöä kohdellaan. Vaikka ohjelma on useita kertoja valittu vuoden radio-ohjelmaksi ja juontajilla on pystejä ainakin yksi takanreunuksellinen, niin tekemisessä on edelleen mukana nöyryys ja halu tehdä ohjelmaa kuulijoille. Ei tehdä itsestä staroja (mikä kaatoi Salovaaran), ei koeteta olla nokkelampia tai älykkäämpiä kuin kuulijat (mikä on koko Yleisradion perusongelma) eikä jätetä ymmärtämättä, että ohjelman menestys on yhtä kuin kuulijat. Vanhaa filosofista lausetta mukailllen "onko radio-ohjelma olemassa, jos sitä ei kuule kukaan?".

Nykyisin salonki-Jaajo on myös vetämässä Haluatko Miljonääriksi -ohjelmaa kohti kuolemattomien joukkoa. Lasse Lehtisen jäykistämä tietovisa sai Jaajosta hieman kevyemmän twistin ja katsojaluvut nousivat aivan uusiin korkeuksiin. Tässä osana oli varmaan Aamulypsyn antama buusti, osana Jaajon henkilökohtainen karisma ja osana se, että nykyteeveen reality-sonnan joukkoon kaivataan väliin myös jotain älyä ruokkivaa. Itse väitän arvanneeni miljonääri-shown suosion jo etukäteen, koska Jaajon kultaisen käden kosketus oli tuossa kolmiossa vain viimeinen silaus, jolla menestys rakennettiin. Mutta toisaalta - ilman Jaajoa tuo menestys ei olisi tullut - pelkkä formaatti ja ohjelmarakenteen tyhjiö ei siihen olisi riittänyt.

Lypsyn kolmikko on kovin näkyvää nykyisin myös muidenkin kuin Jaajon osalta. Anni Hautalaa nähdään esiintymässä useammissa tv-ohjelmissa ja missikisojen jälkeen onkin vuorossa jo menestysformaatti "Kadonneen jäljillä"-ohjelman saattaminen uusille katsojaluvuille. Anni astuu ohjelmassa isoihin saappaisiin, sillä ohjelman edellinen juontajahan oli Jenni Pääskysaari, joka myös on ollut radion suosituimman aamu-shown juontaja omana aikanaan. Menestyksen polku noudattaa pitkälti samoja askelmerkkejä.

Jaajolla itsellään on monialayrittäjänä monta rautaa tulessa yhtä aikaa. Jaajo nosti ravit tavisten tietoisuuteen ravibussin kautta. Sen lisäksi hän on tällä hetkellä jalkapalloseuran osaomistaja ja bisnesten plussaa tuottava osuus lienee Extreme-run juoksutapahtuma, jonka Jaajo toi keski-Europasta Suomeen muutama vuosi sitten. Tapahtuma on nyt saavuttanut suosion, jota voi hyvällä omallatunnolla nimittää Isoksi. Monesti tuntuukin, että kaikki, mihin tuo radio-Midaksen käsi koskee, muttuu todella kullaksi. Jostain syystä en kuitenkaan edes osaisi olla kateellinen "ystäväni" puolesta, koska kaikki työ on hartiavoimin tehty ja ansaittu omalla työllä. Lisäksi täytyy kyllä arvostaa yrittäjää, joka tunnustaa puolelle miljoonalle kuulijalle esimerkiksi ravihevosen omistamisen olleen todellinen rahareikä, eikä peittele sitä, että aina ei voi onnistua - Jaajokaan.

Juha Perälä vuorostaan on viimeksi esiintyny musiikki-busineksessä Lord Estin feattaajana - eikä Ralleissa-biisi suinkaan jäänyt Anttilan ale-laariin, vaan löytyi piikkipaikoilta listoilta. Uutena versona Aamulypsyn kyljestä on nousemassa hovimuusikko Ilkka, joka on Aamulypsyssä esittämillä "käännös-ralleilla" noussut levyttäväksi artistiksi ja ilmeisen halutuksi esiintyjäksi eri tilaisuuksiin.

Kun katsotaan radio-ohjelmien menestyksen kaarta, niin pahoin pelkään, että joudun vielä toiseen kertaan itkemään vuolaat kyyneleet, kun Aamulypsy yhtenä aamuna ajetaan alas. Radion on formaattina tällä hetkellä todella kuuma ja väittäisin, että radio tuottaa tällä hetkellä isompia staroja kuin yksikään televisio-ohjelma (pitkälti sen takia, että televisio huoraa halvoilla tosi-tv tähdillä ja ohjelmien taso on vedetty vessasta alas...). Noille radion suurimmille staroille siis kannattaisi maksaa lähes mitä vaan, mutta Suomen mittakaavassa se ei vaan ole mahdollista - sen vuoksi televisio tulee imaisemaan jonain kauniina päivänä myös Lypsyn tähdet kokonaan itselleen. Toivon tietenkin, että näin ei käy, sillä minulle aamu ja radio ovat perfect match.

Miksi elämä pestään neljässäkympissä?

Tällä kertaa puhun siitä, miksi elämässä tapahtuu niin paljon muutoksia juuri keski-iän vuosina. Tällä vuosikymmenten mittaisella stressikimpulla on puhekielessä monta nimeä, joista yleisin lienee keski-iän kriisi. Minusta koko nimi on harhaanjohtava ja ennen kaikkea liian negatiivinen käsite. Ihminen ei välttämättä kriisiydy keski-iässä, mutta elämässä tapahtuu yhtä aikaa monia suuria muutoksia, jotka samalla vaativat ihmiseltä itseltään päätöksiä ja tekoja. Olisiko oikeampi termi puhuakin elämän uudelleenarvioinnista tai keski-iän kehityskeskustelusta?

Tehdäänpä elämästä nelikenttä, jonka neljänä sakarana ovat "työelämä", "parisuhde", "taloudellinen tilanne" ja "terveys", niin voimme tarkastella, mitä kaikkea elämässä muuttuu tai on muutospaineen kohteena keski-iässä. Jokainen osanen on itsekseen arvioitavissa, mutta ne myös suhteessa toinen toisiinsa. Muutokset näillä alueilla vaikuttavat syvästi myös siihen, miten onnelliseksi tunnemme itsemme. Näiden tekijöiden kautta myös arvotamme itseämme suhteessa muihin. Tietenkin eri ihmiset ovat neljässäkympissä elämässään eri vaiheissa eikä tämä keittiösosiologinen arvio muutenkaan täytä minkään tieteenalan mitään vaatimuksia.

Työelämässä ollaan neljänkympin kieppeillä vaiheessa, jossa on ehditty opiskelemaan ensimmäinen ammatti ja saatu työura hyvään vauhtiin. Jollain voi olla ensimmäisestä urasta takana jo päälle kaksikymmentä vuotta. On saavutettu merkkipaalu, jossa aletaan miettiä oman alan tulevaisuutta, henkilökohtaisia ammatillisia haaveita sekä mietitään, onko olemassa jotain parempaa ja mielenkiintoisempaa . Ollaan juuri siinä risteyksessä, että ammatillinen osaaminen ja itsevarmuus alkaa olla huipussaan, mutta toisaalta ei vielä olla liian urautuneita, etteikö jotain muutakin voisi harkita. On kyky ja jopa motivaatio aloittaa vielä kerran alusta. Jos takana on pidempiä aikoja samassa ammatissa, niin tämä on se paikka, jolloin aletaan kyllästyä nykyiseen työhön, mietitään aktiivisesti uravaihtoehtoja tai uudelleenkoulutusta ja aletaan ylipäätään katsella vähän aitojen yli, josko työelämällä olisi jotain parempaa tulossa. Joudutaan siis tekemään valinta, jatkanko nykyistä uraani eteenpäin ja luotan, että se kantaa jatkossakin vai hyppäänkö nyt kohti uutta uraa, jonka uskon kantavan nykyistä paremmin. Mietitään kenties sitä, onko nykyistä työtä edes olemassa 25 vuoden päästä ja onko nykyisessä työpaikassani tarjolla positiivista urakehitystä, motivoivaa tekemistä ja jatkuvuutta. Uraa on vielä kuljettavana neljäkymppisellä kaksikymmentä ja viisikymppiselläkin viisitoista vuotta. Epäkiinnostavassa ammatissa tai lasikaton sulkemalla uralla se on pitkä aika odottaa eläkettä (tai henkistä kuolemaa). Valinta ei kuitenkaan ole helppo, sillä pahimmassa tapauksessa hypätään turvalliselta uralta kohti epävarmuutta ja otetaan riski uuden ammatin valinnassa.

Parisuhteessa on ihmisiä eri vaiheissa neljässäkympissä ja nuo vaiheet mietityttävät eri tavoin. Nuorena pariutuneet ihmiset ovat olleet yhdessä jo parikymmentä vuotta. Lapset alkavat olla jo aikuisia tai aikuistumisen kynnyksellä, jolloin vanhemmuus on pääasiassa käteiskassan hoitamista ja pyykki- sekä ruokahuollon järjestämistä. Tällöin lähestyy aika, että kotiin jää kaksi aikuista ja elämä muuttaa taas muotoaan. Se aiheuttaa pohdinnan, että haluanko todella olla tuon saman kumppanin kanssa vielä senkin jälkeen, kun parisuhdetta ei enää pääse lasten taakse piiloon.

Iso osa 70-luvulla syntyneistä on taas jo kakkos- tai kolmoskierroksella. Elämä koostuu uusioperheistä, joiden päivittäisten osallisten lukumäärä vaihtelee. Lapsia voi olla monen ikäisiä ja monista eri lähteistä tulleita. Silloin eletään jo pidemmän aikaa niin sanottuja ruuhkavuosia, jotka eivät to-del-la ole elämän kultaisinta aikaa. Aikuisten parisuhdetta eletään kalenterin ja kellon välityksellä ja rakkaudellinen viestintä tehdään tekstiviestein ja lemmensanoina käytetään kyytien sopimista ja ostoslistoja. Lehtien palstoilla parisuhdegurut kehottavat jopa kalenteroimaan seksihetket, jotta ne tulevat varmasti suoritetuksi. Kiire, yhteisen ajan niukkuus ja "oman tilan puute" ajaa usein parisuhteen kriisiin etenkin, jos sitä ei aktiivisesti hoideta. Lopputulos on valitettavan usein "vielä yksi uusioperhe". Omaan tuttavapiiriini kuuluu hyvin niukka joukko niitä, jotka ovat onnistuneet sinnittelemään tämän karikon läpi ja elävät onnellisina ja eroamatta (mutta heitäkin siis on!).

Sinkut ja lapsettomat taas miettivät sitä, että pariutumisen aktiivisin aika alkaa olla kriittisillä lukemilla. Lasten saamiselle tulee ainakin naisilla jossain vaiheessa takaraja vastaan. Ja varmaan pitkään sinkkuna olleillakin kynnys pitkän ja pysyvän parisuhteen muodostamiseen kohoaa koko ajan. Kun on tottunut omaan tupaan ja omaan lupaan, niin nurkkien jakaminen toisen kanssa ei välttämättä ole se kiinnostavin asia.

Joka tapauksessa kaikki eri parisuhdemuodot vaativat omanlaistansa pähkäilyä ja päätösten tekemistä ja tuo pohdinta sattuu juuri samoihin aikoihin. Mikään noista päätöksistä ei ole helppo, sillä ne muuttavat elämän perusrakenteita aina perustuksista kattoon saakka.

Parisuhteiden lisäksi myös muut perheasiat muuttuvat. Omat vanhemmat vanhenevat ja osa saattelee vanhempiaan jo hautaan. Pari dementoitunutta vanhempaa oman perhearjen keskelle ei ainakaan stressipisteitä laske. Huoli omien vanhempien vanhenemisesta ja kunnon heikkenemisestä alkaa tänä päivänä vastata jo tasoltaa samaa kuin pienten lasten kunnosta huolehtiminen - eli käytännössä pahimmillaan se on kokopäivätyö.

Taloudellisesti eletään myös eri vaiheita. Onnellisimmilla velkataakka on keventynyt jo parikymmentä vuotta, jolloin rahaa alkaa riittää myös kulutukseen. Se tavallaan muuttaa elämää, koska on vaihteeksi jotain, mitä voi voi sijoittaa johonkin muuhun kuin pakollisiin menoihin. Ennen ostettiin kesämökki, nykyisin ehkä enemmän matkustellaan tai ostetaan elämyksiä.

Toisilla taas velkataakka painaa vielä parikymmentä vuotta ja loppua ei käytännössä näy. Luulenkin, että meillä jättivelkaisilla on jo jokin aika sitten mennyt usko siihen, että se saldo joskus nollautuisi. Me keski-ikäisethän olemme yleensä niitä hölmöjä, jotka etsivät autuutta oman omakotitalon pihasta.... Pihistäminen se vasta hermoja rassaakin.

Kun velkaa on riittävästi, niin suurin osa arjen päätöksistä tehdään sillä perusteella, mihin on ylipäätään varaa. Lapsiperheillä varsinkin rahareikiä riittää, eikä ole mitenkään helppoa aina tehdä arjen arvontaa sillä, mihin kussakin kuussa sijoitetaan, jotta tilin saldo saadaan pidettyä edes vähäsen plussan puolella.

Kuluttajatalouksien dilemma on se, että rahaa on vähiten käytössä silloin, kun sitä eniten tarvitaan. Lapsiperheillä on eniten velkaa ja muita menoja ja suhteessa vähiten rahaa käytössä. Ylimääräistä varantoa ei juurikaan synny. Vanhemmilla puolestaan on yleensä suhteessa vähemmän noita rahareikiä, mutta eniten "löysää" käytettävissä. Nuorilla taas ei ole kumpaakaan - ei pakollisia menoja, mutta eipä juuri tulojakaan.

Terveyskään ei ole ihan niin kuin nuorena. Olen omissa aamuissani huomannut, että kolmekymppisen ja nelikymppisen välinen terveydellinen ero on huikea. Neljäkymppisen aamu sisältää jo kolotuksia ja vaivoja ja tuntuu, että etenkin syksyisin koneen käynnistyminen vie tuplasti sen ajan kuin kymmenen vuotta sitten. Samaa virttä laulavat syksyn flunssa ja kesän alun allergiat. Kehon vastustuskyky kaikkia pöpöjä vastaan on heikentynyt.

Lisäksi terveyden ja kunnon ylläpito vaatii tuplasti sen määrän töitä kuin kolmessakympissä, jotta vaikutus ulkonäöllisesti tai terveydellisesti olisi sama - eipä tunnu reilulta ei... Sen takia liikunnan säännöllinen käyttö tulisi aloittaa nuorena ja jatkaa sitä läpi elämän. Kumman vaikealta vaan tuntuu löytää aikaa liikkua ja hoitaa terveyttä silloin, kun arjen kalenteri on aikataulutettu melko lailla aamusta iltaan.

Ja valitettavasti poppakonsteja terveyden ylläpitoon ei ole - se on raakaa työtä tuntilaskutuksella.

Lisäksi neljässäkympissä huomaa, että omaa kaveripiiriä koskettavat jo vaikeammatkin sairaudet. Tulee selkäleikkauksia, sydänoireita, kasvaimia ja jopa sellaisia tauteja, joista ei parane ilman rankempia hoitoja. Elämä näyttää jo tässä vaiheessa myös ne vakavammat kasvonsa.

Nämä kaikki tekijät yhteensummattuna on sanottava, että paljon on meillä keski-ikäisillä miettimistä. On suoranainen ihme, että meistä suurin osa selviää ruuhkavuosista ja niiden aiheuttamista stressipisteistä hengissä ja hyvinvoivina. Silti teemme niin, sillä ihminen on luotu selviämään - myös keski-iästä.

Ensi kerraksi keksinkin jotain positiivista kirjoitettavaa. Jonkin verran olen saanut positiivista palautetta, mitä on aina mukavaa kuulla. Itselleni kirjoittaminen on jo pitkään kypsytelty haave ja samalla tapa purkaa ajatuksia pois päästä. Hienoa, jos joku muukin viihtyy minun ajatusteni seurassa.

Kuinka vietän arkivapaan fiksusti?

Tätä kirjoittaessani vietetään Suomessa helatorstaita, joka on yksi yhdeksästä arkivapaasta, jotka antavat päivän tauon normaaliin arkirytmiin. Varmoja lisävapaita helatorstain lisäksi ovat pääsiäisen pitkäperjantai ja toinen pääsiäispäivä. Lisäksi vapaata työvuoden aikana voi saada uudenvuodenpäivästä, loppiaisesta, vapunpäivästä, itsenäisyyspäivästä, joulupäivästä sekä tapaninpäivästä - mikäli nämä sattuvat arkipäiväksi. Ja ettei arpominen loppuisi kesken, niin eri työehtosopimukset vapauttavat ihmiset eri määrin vapaille esimerkiksi juhlapyhien aattoina tai pyhien jälkeisinä päivinä. Kaikkina vuosina saamme kuitenkin jotain extravapaata. Tämä kirjoitus tuskin lämmittää esim. kaupan tai terveydenhoidonalalla työskenteleviä, joilla arkivapaat näkyvät työvuorolistassa eikä kalenterissa - sori!

Hauskinta tässä on se, että suurin osa vapaista on kristillisestä kirkosta johtuvia tai ammattiyhdistysliikkeen neuvottelemia vapaita. Tänä päivänä iso osa työntekijöistäkään tuskin tietääkään, miksi vietetään helatorstaita (Kristuksen taivaaseenastumisen muistoksi, 40 päivää pääsiäisestä). Eli miettikääpä te kirkonvastustajat tai ay-rikkurit, että jos kirkko instituutiona kaatuu käyttäjien puutteessa, niin samalla ne huuhtoutuvat nuo pyhäpäivätkin pois kalenterista tai jos ay-liike ei puolusta lisävapaiden olemassaoloa, niin työtä pukkaa äkkiä muutamia lisäpäiviä vuodessa.

Tuollaisen yksittäisen vapaapäivän vietto voi olla melko kinkkistä. Käytettävissä on yksi päivä, jota ei tarvitse tuhrata työntekoon ja jonka saat käyttää siten kuin parhaaksi näet. Nykyisin hommaa on helpotettu vielä sillä, että lähes kaikki kaupat ja harrastuspaikat ovat normisti auki myös pyhinä. Itse olisin sitä mieltä, että juhlapyhinä kaupat saisivat olla ovet säpissä ja vapaata saisi olla lähes kaikilla ammattialoilla. Tiedän olevani mielipiteeni kanssa vanhakantainen, mutta siksi varmaan kirjoitankin keski-ikäisten elämästä....

Ykkösjuttu on se, että vapaata ei pidä käyttää työntekoon. Siis ehdoton EI työsähköpostin selaamiselle tai rästitöiden tekemiselle. Tiedän omasta kokemuksesta, että on houkuttelevaa (vai sittenkin sairasta?) tehdä töissä kaikessa rauhassa niitä hommia, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet roikkumaan tekemistä odottaen. Vapaa on kuitenkin vapaa.

Ja sama juttu pätee myös kotitöihin. On suoranaista typeryyttä järjestää arkivapaan aikana perheelle yhteistä suursiivousta tai ikkunanpesu-nakkia. Totta kai puhdas jälki ilostuttaa sitten illalla, kun vapaa on heitetty hukkaan mopin tai kärcherin varressa, mutta vapaita on kuitenkin niin vähän, että jättäisin väliin. Yleensä siivousidean äiti tai isä saakin vastineeksi pitkiä katseita sekä sen, että perheen kaikki pakenemaan kykenevät lähtevät omille teilleen ja siivoamassa on hyvin harva.

Joskus ajattelin, että arkivapaa on paras paikka nukkua pitkään ja lojua sängyssä puolillepäivin. Nyt olen viime vuosinä kääntänyt takkini tuon suhteen. Herään mielelläni ajoissa jo sen vuoksi, että silloin käytettävissä on koko päivä. Jos nukkuisin puoleenpäivään ja sen jälkeen tekisin normaalit aamurutiinit, niin kello olisikin äkkiä pitkällä iltapäivässä ja tuntuisi, että vapaapäivä hukkui "johonkin". Seuraavana aamuna tuskin olisi sen levänneempi olo, vaikka pitkään nukuinkin. Enemmän mieltä korpeaisi ne hukkaan nukutut tunnit.

Jos herää ajoissa, niin päivässäkin ehtii paljon. Ehkä olisi mukavaa kerätä koko perhe samaan autoon ja tehdä retki johonkin lähikuntaan. Käydä tututumassa johonkin vähän pienempään matkailunähtävyyteen, joita löytyy yllättävän läheltä, kun osaa etsiä. Minulle tulee heti mieleen viime kesän retki Kotkan Maretariumiin, josta kaksivuotias puhui vielä puoli vuotta reissun jälkeen (muistatko isi paikan, jossa oli niitä pusukaloja?). Ja mikä parasta, niin pienellä matkalla lähikuntiin, voit jättää vähän matkailutuloja paikallisille yrittäjille ja sitä kautta piristää nyt hieman alamaissa olevaa matkailualaa. Vinkkejä lähikuntien matkailupaikoista ja nähtävyyksistä kaivelen itse muiden kirjoittajien blogeista. Ja vaikken mainosta, niin vähän voi vinkata, että vastikään avattu www.starbox.fi sisältää muun muassa matkailublogeja.

Toinen hyvä keino käyttää vapaapäivä voisi olla tehdä vanha kunnon kyläreissu. Jokaisella varmaan on tuttavaperheitä tai kavereita, joita ei ole ehtinyt tapaamaan aikoihin. Tai yhtä antoisaa voisi olla käydä visiitillä kummin tai vanhemman sukulaisen luona. Itse olen toisia kummejani tainnut nähdä noin kymmenen vuotta sitten ja joidenkin serkkujen tapaamisväli saattaa olla vielä pidempi. Ja jos sukulaiset tai kaverit asuvat kauempana, niin hätäisenä kyläilynkorvikkeena voisi toimia vaikka skype-puhelu tai ihan pelkkä puhelinsoitto. Ei vaadi paljoa, mutta jää kyllä useimmiten tekemättä.

Lapsenahan kyläily vanhojen sukulaisten luona oli yhtä piinaa - sitä mietti, kuka jaksaa kuunnella kyläläisten kuulumiset puolen vuoden takaa tai miettiä, että onko siitä kesästä tulossa yhtä kuuma kuin viime kesästä vai olisiko sittenkin hieman sateisempaa. Aikuisena olen päätynyt siihen lopputulokseen, että kyseessä on enemmän se yhdessäolo ja yhteisöllisyys. Tunne siitä, että kuuluu johonkin sukuun tai perheeseen.

Ja jos noista ei kumpikaan nappaa tai onnnistu, niin perheen yhteinen ajanvietto se vasta hyvää tekisikin. Ainakin lapsiperheiden kaapeista löytyy massoittain käyttämättömiä lautapelejä ja yleensä pari pelikonsolia, joilla voi kevyesti rakentaa peli-illan. Vaarana tietenkin on, että puolen tunnin pelin jälkeen puolet pelanneista on suuttunut uusista sääntötulkinnoita tai sitten vaan siitä, etteivät pärjänneet ja toinen puoli riitelee siitä, miten ne monopolin rahat jaetaan. Mutta potentiaalia tuossa on.

Minä olen elänyt kerrostalolapsuuden, missä talo oli pullollaan noin samanikäisiä kavereita ja kesät-talvet pelattiin ulkona jotain - jalkapalloa, lätkää, purkkista tai kirkkistä. Porukkaa riitti ja aina pääsi pienemmätkin peliin mukaan. Mitähän ne meidän vanhemmat teki samaan aikaan? Televisiosta näkyi juuri ja juuri kaksi kanavaa ja niihinkin saatiin värit vasta aika myöhään. Kaikki paikat olivat pyhäisin kiinni eli sisään pääsi baariin tai kirkkoon ja tietääkseni vanhempani eivät käyneet kummassakaan. Mutta kumpikaan vanhemmistani ei tainnut tylsyyteen kuolla.

Hyvään vapaapäivään liittyy minusta yhdessäolo ja tunne siitä, että aika on omissa käsissä. Arjessa meitä velvoitetaan tekemään kolmannes vuorokaudesta työnantajan tai asiakkaiden määräämiä töitä, joten vapaapäivänä sen tahdin voisi määrittää ihan itse. Asioiden ei tarvitse olla isoja eikä kalliita, vaan pääasia on siinä, että otetaan vapaa todella vapaana.