Rakkauteni radio

Henkka Hyppönen, Mikko "Peltsi" Peltola, Jussi Heikelä, Jaajo Linnonmaa - kaikki ovat tunnettuja herätyskelloja eri radioista.

Aamuni alkaa yleensä melko tarkkaan kuudelta. Kuuntelen sängyssä Radio Suomipopin Aamulypsyä puoli seiskan uutisiin saakka ja nousen ylös. Aamut ovat meidän sirkuksessa monesti sellaisia, että radionkuuntelusta ei tule mitään. Vasemmalla puolella soi Kaapon "ikimuistoinen" (=lue hermojaraastava) tunnusmusiikki ehkä tuhannetta kertaa. Vastapäätä soi jommankumman tai kummankin teinin Youtube-videon tai jonkun muun videoklipin äänet ja vieressä koetamme vaimon kanssa käydä läpi tulevan päivän, jotta kaikki lapset saadaan sijoitettua oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Jos tuo keskustelu jää käymättä, niin joku päivä pienimmäinen jää tarhaan tai joku muu harkkoihin. Siinä sitten ihmettelisimme illalla, kuinka ihanan hiljaista ja rauhallista meillä on, kunnes toiselle tulee mieleen, että jotain puuttuu - ja sosiaaliviranomaiset hoitaisivat loput.

Taistelen aamun läpi niin, että olisin noin kahdeksan aikaan töissä (joskus se onnistuu ja joskus ei). Taas laitan Aamulypsyn päälle ja siinä töiden lomassa luukutan Jaajon räävittömiä juttuja aina kymmeneen saakka. Sitten käännän tunniksi vielä Radio Rockin Korporaatiolle, kunnes kello tulee yksitoista ja on lounasaika. Iltapäivällä vielä kuuntelen Jone Nikulaa ja sen jälkeen tuleekin radiossa pitkä tyhjiö, jonka ajalle en ole keksinyt mitään mielenkiintoista kuunneltavaa.

Aamuohjelmat - päivän starttaajat

Olen kuunnellut radion Aamushowta niin kauan kuin muistan. Ennen Aamulypsyä kuuntelin ainakin Kiss FM:n legendaarista Aamutiimiä, joka toi julkisuuteen Henkka Hyppösen ja Jenni Pääskysaaren (Tuomas Enbuskea en tuosta ohjelmasta muista, vaikka hän siinä todistetusti olikin...). Sen jälkeen vierailin muutaman vuoden Radio Mafialla kuuntelemassa Juuson ja Peltsin aamulähetystä. Molemmat noista olivat melkoisia klassikoita. Lopulta löysin elämäni aamuradiorakkauden - Aamulypsyn.

Aamuohjelmasta tekee hyvän sen juontajat ja heidän jutut. Minulle on lähes yhdentekevää, mitä musiikkia aamussa soitetaan, koska kuuntelen ohjelmaa puheen takia. Olen itsestäni huomannut, että parhaiten jään kuuntelemaan niitä ohjelmia, joissa juontajien keskinäinen dynamiikka toimii. Vaikka juontajat olisivat minkä tason ö-julkkiksia, mutta jutut eivät stemmaa keskenään, niin kuuntelematta jää. Ja juontajien rooli on minulle tärkeää. Hyvä esimerkki oli Korporaation hajoaminen Jussi Heikelän poistuttua aalloilta. Heikelän ja Moision keskinäinen dynamiikka oli jotain tasapainoista ja eteenpäin menevää, mutta kun Heikelä vaihdettiin Kim Sainioon, niin ohjelma alkoi hakea uomiaan. Ensimmäiseen puoleen vuoteen en voinut kuunnella koko ohjelmaa, mutta olen alkanut päästä taas juttuihin mukaan. Ja sama homma oli Peltsin kadottua Radio Mafialta - uutta komboa ei vaan saatu tehtyä ja minä äänestin korvillani.

Aamushown merkitys ja koostumus on muuttunut vuosien myötä. Vielä 90-luvun lopussa radioiden painopiste taisi olla muualla kuin aamuissa ja varmaan vasta joskus Hyppösen jengin myötä tajuttiin, että aamulla on mahdollista vetää kuuntelijat kanavan pariin koko päiväksi. Aamujen hahmot koostuivat vuosia kahdesta henkilöstä ja edelleen esimerkiksi Korporaatio on viime päiviin saakka mennyt härkäparilla eteenpäin (nyt siellä on tosin tullut kolmanneksi paukkki, joka kyllä piristää ohjelmaa ja veikkaan, että kunhan pääsee kunnolla esille, niin tahti pojillakin paranee).

Muutamia vuosia on aamushown kokoonpanoon nostettu kolmas henkilö. Ainakin lypsyssä tuo kolmen hengen keskinäinen dynamiikka toimii melko täydellisesti. Keskusteluihin saadaan vaihtelevasti kaksi-vastaan-kolme-asetelma ja samaan asiaan saadaan vähintään kolme joskus kovin erilaista mielipidettä. Samoin kolme erilaista ihmistä tuo ohjelmaan omanlaisensa näkökulman.

Minä tarvitsen radion aamuohjelmaa. Se herättää minut jutuillaan, antaa kunnon naurut, jolloin töihin on mukavampi mennä hymy huulilla (joskus on tilanteita, että aamulla töihinmeno ei hymyilytä - esim. kaikki lokakuun aamut). Samoin ohjelmissa käsitellään päivän puheenaiheita, jolloin et kahvipöydässäkään ole alakynnessä edes siinä tapauksessa, että et ole ehtinyt lukea aamun sanomalehteä (mikä siis kuuluu kaikkien keski-ikäisten kahvipöytään!!).

Missä iltapäivän ja viikonlopun ohjelmat?

Iltapäivään kaipaisin jotain lisää. Harmittaa se, että aamun ohjelmien jälkeen tarjonnan taso laskee. Jone Nikula on vielä ihan jees, mutta missä muut? Ilmeisesti töissä radiota kuuntelevat tai esimerkiksi autoa päivät ajavat eivät ole riittävän vetovoimainen kuulijakunta, jotta päiväohjelmiin panostettaisiin kunnolla. Toisaalta, jos joskus olen vapaalla ja kaipaan unilääkettä, niin aina voin kääntää Radio Suomen taajuudelle päivällä - en tiedä mitään niin väsyttävää kuin Yle ja päiväohjelmat.

Samoin illalla olisi kiva kuunnella jotain reipasta radioshowta, mutta yleensä kello 18 alkavat aamuohjelmien uusinnat, siis tarjonta muistuttaa jo television tarjontaa siinä, että uusinnat valtaavat ison osan ohjelmakartasta. Varmaan moni teistä muistaa Pertti Salovaaran perjantai-illan showt tai Tapani Ripatin dance-ohjelmat -melkoisia helmiä molemmat?!

Pelastajaksi ovat tulleet tasokkaat Podcastit - Sanomien Supla on tarjonnaltaan ja idealtaan parasta, mitä viime vuosina on keksitty. Podcast-portaali sisältää ohjelmien lisäksi myös ainoastaan Suplalle tuotettua materiaalia. Kuunnelkaapa joskus vaikka Kaunokirjallisuuden Karvakuonoja - samassa paketissa on paljon ehtaa faktaa erittäin tasokkaalla (kuulijan mielipide) huumorilla höystettynä.

Radiossa on tulevaisuus

Jotenkin tuntuu, että radion suosio on kasvanut viime vuosina.Tämän huomaa jo siitäkin, että kun ennen raahattin telkkarin puolelta juontajia radioon nostamaan kuulijalukuja, niin nyt on virta kääntynyt päinvastaiseen suuntaan. Ja paria poikkeusta lukuunottamatta ne television tähdet eivät oikein radiossa syttyneet.

Meidän teineihin radio-ohjelmat eivät kuitenkaan ole uponneet - uskollisesta käännytystyöstä huolimatta. Onkohan niin, että radion tuotanto on nuorisolle liian pitkää ajallisesti vai puuttuuko juontajilta nuorison tajunnan räjäyttävät jutut? Ainakaan meillä en ole tainnut kummankaan teinin kuulla viettävän aikaansa radio taustalla soiden.

Näinköhän vielä kävisi niin, että joku keksii tehdä youtubevideoiden ja blogien tyyppisiä omia podcasteja tai pieniä radio-ohjelmia, vai onko niitä jo? Kertokaa toki, jos tiedätte.

Niin ja on minulla kyllä tuon aamuradion lisäksi toinenkin radio-kieroutuneisuus. Olen aivan hulluna liikenneohjelmiin. Enkä nyt puhu mistään "Esko Riihelä raportoi tien päältä"-tyyppisestä virityksestä, vaan sellaisista kuin kesällä Suomipopilla oli Emma Kimiläisen, Harri Moision ja jonkun kolmannen tyypin tekemänä. Sellaista rentoa jutustelua liikenteen ja autoilun ympäriltä.... Kaikesta sitä ihminen voi tykätäkin.

Tässä kaikki tältä erää tien päältä ja vierestä - hauskaa viikonloppua kaikille!


PS. Koska olen kova poika myös lukemaan, niin avasin sille ihan oman blogin, jota en tosin aio päivittää niin paljon kuin tätä. Löytyy osoitteesta

http://sivujensisalta.blogspot.fi/

Salia, saunaa ja kotitöitä

Tällä viikolla olikin hieman erilainen sunnuntai. Perheestä iso osa oli karannut mummolaan viikonlopuksi ja heräsin itsekseni. Kello näytti olevan noin puoli kuusi, joten otin kirjan käteen, luin hieman ja jatkoin sen jälkeen vielä unia. Kirjana oli vielä niinkin kevyttä lukemista kuin Henrik Holapan "Minä perustin uusnatsijärjestön". Yöunien pienet jatkot ovat sellaista luxusta, jota lapsiperheessä harvoin saa, joten tästä herkusta oli otettava kaikki irti.

Olen yörytmiltäni hieman erikoinen. Välillä, kun uni ei suostu tulemaan, saatan nousta keskellä yötä ylös lukemaan. Luen puolesta tunnista tuntiin ja odottelen, että uni alkaa taas kolkutella silmien takana. Sen jälkeen vääntäydyn hyvillä mielin peiton alle lämpimään. Hyvänä puolena tässä on tietenkin se, että saa melko täydellisen lukurauhan, kun kukaan ei ole nykimässä hihasta tai lahkeesta. Huonona puolena on tietenkin se, että päivällä valvominen saattaa tehdä hieman tiukkaa. Yleensä tätä onkin paikattava pienillä varttitunnin mittaisilla voimaunilla töiden jälkeen. Silloin pystyy nukahtamaan melkein mihin tahansa paikkaan ja täysin ympäristön melutasosta piittaamatta. Vaimoni onkin usein hieman nyreissään, kun suljen koko fyysisen olemuksena offlineen töiden jälkeen, kun suoritettavana olisi massoittain tärkeitä perhepoliittisia tehtäviä. Mutta minkäs mies luonnolleen voi...

Tänään koitti myöskin se päivä, että lompakossa pölyttymässä ollut kuntosalikortti sai taas kerran käyttöä. Kuntosalin järjestelmissä varmaan syttyi joku punainen valo, kun lähes kuukausitolkulla käyttämätön kanta-asiakkuus aktivoitui. Siirryin luultavasti toivottomien tapausten listalta taas potentiaalien listaan ja saan kohta yhteydenoton personal trainerilta, joka haluaa saattaa minut kesäkuntoon 2020.

Salilla oli nastaa ja tein hitaasti nauttien kolmen vartin treenit. Salilla huomaa sen, kuinka sarjojen välillä onnistuu irrottautumaan täysin muusta maailmasta ja treenaaminen muuttuu meditoinniksi. Kevyt sykkeen nousu ja tuntu lihaksissa saa aikaan tunteen, että todella tekee jotain kehonsa eteen. Juuri tuosta syystä olen aina tykännyt kuntosalista. Muita mainioita syitä ovat:

- Salilla ei hengästy ja tunne kuolevansa (toisin kuin juostessa)
- Salilla ei kukaan (yleensä) lyö turpaan ja potki päähän (toisin kuin kamppailulajeissa)
- Salilla ei polvia ja nilkkoja saa katkipoikki (toisin kuin jalkapallossa tai lasketellessa)
- Salilla saa olla sisätiloissa lämpimässä (toisin kuin hiihtäessä (joka tosin on salainen paheeni))
- Salilla näkee muita ihmisiä (toisin kuin suunnistaessa)
- Tulokset ja etenkin tuloksettomuuden näkee heti ja treenaaminen on rehellistä puurtamista (se isompi paino kun ei ajatuksen voimalla nouse, vaikka vetäisit proteiinijuomaa maitotonkasta)

Salin päälle menin vielä saunaan puhumaan miesten juttuja, jotka tällä kertaa tosin käsittelivät kotitöiden tekemistä. Yleinen syy sunnuntaiaamun salille lähtöön tuntui olevan se, että vaimo oli ajanut miehet pois kotoa siivouksen tieltä. Edelleen siis jossain on voimassa se kulttuuri, että on erikseen olemassa miesten ja naisten työt. Itsekin olen koettanut tuota markkioida hieman huonoin tuloksin. Teesini on, että miesten töihin kuuluvat renkaidenvaihto sekä raskaiden kivien nostelu. Kuitenkin noiden tehtävien kausiluonteisuuden takia olen velvoitettu myös osallistumaan muihin kotipoliittisiin tehtäviin, vaikka ne naistentöiksi luokiteltaisiin.

Todellisuudessa olen kasvanut 100% miestaloudessa suurimman osan lapsuudestani. Vanhempieni eron myötä jäin isäni kanssa kahdestaan asumaan ja siinä taloudessa ei naisia näkynyt ennen kuin minä aloin niitä tuomaan mukanani. Siinä sivussa siis oppi automaattisesti sen, että kodissa kaikki työt on tehtävä ja miehiltä onnistuu kodinhoidolliset työt yhtä hyvin kuin naisiltakin. Ja kun tässä kerta kehua retostellaan, niin vaimoni tiukoista argumenteista huolimatta väitän, että miehet ovat parempia imuroimaan kuin naiset. Lopputulos ei siisteystasolla merkittävästi eroa, mutta tekemisen nopeus on huomattavasti kovempi, jolloin kokonaispisteet jäävät miehille. Sen sijaan esimerkiksi pölyjen pyyhkimisessä naiset pyyhkivät miehillä lattiaa - tämä johtuu tietenkin siitä, että miesten mielestä pölyjen pyyhintä on akkamaista ja turhaa ja sen takia moti sen tekemiseen on nolla.

Nykyisin ajattelenkin kotitöitä lähinnä kasana suoritettavia tehtäviä. Jos ne jaetaan kristillisesti puoliksi, niin samalla luodaan kaikille osallisille yhtä paljon kotitöistä vapaata aikaa ja siten myös yhteistä aikaa. Esimerkiksi siivouksen laskeminen yhteiseksi ajaksi on sama kuin kuvaisi juutalaisille natsien keskitysleiriä kivaksi kesäretkeksi Puolan sydämaillle. Yhteistä aikaa on se, kun saa heittää jalat sohvalle, avata telkkarin ja katsoa vaikka Haluatko Miljonääriksi -ohjelmaa joko vaihtoehtoisesti kylmän Kukon tai lämpimän vaimon seurassa ja täysosumassa molempien kanssa.

Hauskaa alkavaa viikkoa kaikille!

PS. Eilen jälleen kerran ihmettelin, kuinka helppoihin kysymyksiin kilpailijat miljonääri-showssa kaatuivat ja tuhlasivat oljenkorsiaan. Alan todella olla huolestunut tämän maan yleissivistyksen tasosta... :)

Syysvalitusvirsi

Jokasyksyinen kokovartalovitutus iskee taas lujasti hartioihin. Keskimäärin mikään ei huvita, olipa kyse työstä, vapaa-ajasta tai elämän muista osa-alueista. Energiaa riittää tasan siihen, että jaksaa hengittää ja miettiä elämän paskamaisuutta. Ruoka ei maistu tai maistuu korkeintaan ala-asteen makaronilaatikolta eli ei miltään. Kaikki ympärillä olevat ihmisetkin tuntuvat jotenkin muuttuneen tasaisen harmaiksi (tosin täysin ilman omaa syytään). Koko ajan kyllä väsyttää ja nukuttaa - paitsi silloin, kun pitäisi nukkua. Silloin uni ei tule, vaikka laskisi Suomen ulkomaanvelkaa euro kerrallaan. Olen parhaimmillani päässyt jonnekin sadan miljardin paremmalle puolelle vailla tuloksia.

Vihaan suomalaisessa vuodessa kahta asiaa - syksyä ja joulua. Ja noista kahdesta syksyä aivan valtavan paljon enemmän, koska jouluna sentään saa lahjoja. Syksyssä sen sijaan ei ole mitään hyvää.

Miksi sitten syksy on joutunut pyhän vihani kohteeksi - olen sentään syksyllä syntynyt? Monille syksy on vuoden parata aikaa marjastus- ja metsästyskausineen tai ruskaretkineen. Ja toisaalta, kun mietitään nykyisiä kesiä, niin ne eivät nyt niin radikaalisti eroa keskiverto-syksystä. Viime kesänä ainakaan ei hellepäiviä ollut ihan riesaksi asti...

Eniten masentaa se, että kesä on ohi. Elämän vuodenaika on taas kulutettu loppuun ja jäljelle jäävät vain jämät. Syksyllä mikään ei kasva (patsi kaksikivinen patti otsaan) ja kaikki kasvun elementit - valo ja lämpö - katoavat. Käytännössä siis valo ja lämpö vaihdetaan kylmään ja pimeään. Paska vaihtokauppa, paitsi jos mietitään vähän pidemmälle. Syksyn nerokkuus paljastuukin vasta siinä vaiheessa, kun syksy puolestaan vaihdetaan talveen - silloinhan tämä semisti kylmä vuodenaika vaihdetaan pakkaseen ja elinkelvottomaan vuodenaikaan ja syksykin tuntuu lähes herkulta.

Jos Suomi löydettäisiin nyt, niin todennäköisesti luotaisiin välittömästi joku EU-direktiivi, joka kieltäisi koko maan käytön syys- ja maaliskuun välillä. Olosuhteet todettaisiin ihmiselle täysin sopimattomiksi. Elokuun viimeinen päivä sitten tulisivat EU-viskaalit ruotsinlautalla satamaan, laittaisivat puomit kiinni talveksi ja ihimiset pakkosiirrettäisiin Romaniaan.

Pahinta syksyssä on se ensimmäinen kylmä päivä, johon koetat varustautua vielä kesävaattein. Astuessasi ovesta ulos, viima puhaltaa sinusta suoraan läpi kehon ja voit suorastaan tuntea, kuinka solulima sisälläsi jäätyy. Siitä tietää, että elämä sellaisena kuin sen kesältä muistat - on peruuttamattomasti ohi.

Mutta tänäkin vuonna me selviämme syksystä, jo 41. kerran. Lääkkeinä syysvitutusta vastaan (pahoittelut kielenkäyttöni, mutta uskoisin, että lukijakunta on keski-ikäisiä tai sitä lähestyviä, niin heidän korvat tämän kestävät) käytetään jo tutksi tulleita elementtejä.

Takkatuli
Antaa lämpöä, joka saa meistä jokaisen uskomaan, että kylmä on vain oven ulkopuolella. Kun laitat silmät kiinni, niin melkein voit huijata itsesi ulos syystunnelmasta.

Hyvät kirjat, elokuvat ja tv-sarjat
Näiden avulla voit paeta toiseen todellisuuteen, joka voi sijaista missä tahansa ikuisen kesän maassa. Kirjat vievät paikasta toiseen yhdessä silmäniskussa ja pian huomaat vaihtaneesi Pohjolan kylmät olot viihtyisään Karibian rantahietikkoon.

Punaiset, alkoholia sisältävät juomat
Punaviini on kuin lasiseen säiliöön pullotettua onnea. Ensimmäinen lasillinen hymyilyttää, toinen jo naurattaa ja kolmas tuo kauan kaivatun unen. Täydellinen lääke syksyä vastaan ja löytyy kaikista hyvinvarustetuista valtionapteekeista.

Seuraavat kuusi kuukautta aion siis vältellä turhia ulkoilmaa sisältäviä aktiviteetteja ja pysytellä ikkunoiden lämpimällä puolella. Nauttikaa te, joille syksy on jotain muuta - monet näkevät tässä ankeudessakin ilon värejä ruskan myötä ja kokevat onnea siitä, että luonto vetäytyy pikkuhiljaa talviunille. Sen sijaan me, joilla geeneissä on osa karhua sanomme - "menkää muualle fiilistelemään"

Kaikesta huolimatta - hyvää alkanutta syksyä kaikille!

Lauantai-aamuna tapahtunutta

Arki on tarinoita täynnä ja tässä meidän perheestä yksi. Aamu alkoi normaalisti kello "vähän yli kuusi" ja jatkui normaalina melkein puoli tuntia. Aamukahvia keittäessä huomasin kahvin loppuneen. Kohautin olkapäitäni- ja join teetä.

Rouva heräsi hieman minua myöhemmin ja hiipi silmät vielä parkkivaloilla keittiöön. Kysyi hyväntuulisena, että juonko kahvia, johon vastasin, että ei kiitos ja et muuten juo sinäkään, koska kahvi on loppu. Siitä alkoikin aamun huumoriosuus...

Rouvani on minuun verrattuna toiminnan ihminen, mikä tarkoittaa, että kahvin loppuessa hän pukee vaatteet päälle ja lähtee iloisena kauppaan. Minulla ei tarmoa riittäisi koskaan lähteä aamulla kauppaan pelkän kahvipaketin perässä. Olisin odottanut siihen saakka, että keksin jonkin muun kaupasta pakko-ostettavan artikkelin ja hoitanut molemmat asiat kerralla. (Käytännössä tämä tarkoittaa, että kun kuulen irtokarkkihyllyn kutsun, niin säntään niiden perässä kauppaan ja koetan muistaa kahvin samalla)

Kaupasta kuitenkin tuli myrskyn merkki takaisin ja kysyinkin viattomana syytä moiseen tsunamiin. Kuulemma poliisi oli pysäyttänyt vaimon keskellä tietä ja antanut huomautuksen palamattomista valoista. Tiesinhän minä, että siellä on toinen rekisterikilven valo sekä toinen päiväajovalo pimeänä. Noista auton (vähä)älynäyttö minua muistuttaa joka kerta auton startatessa - ja on tehnyt niin jo puoli vuotta (tämän talon huoltoyhtiöllä on hieman pitkä tuo huoltoväli vian ja toiminnan välissä).

Minulla on periaatteena, että auton valoja ei vaihda muut kuin minä, jos se vaan on laillista ja teknisin välinein omin käsin mahdollista. Niinpä nytkin vaimoni "kehoituksesta" väänsin itseni pihalle tutkimaan ongelmaa.

Suomalaisen miehen kaava, jolla ongelmia ratkaistaan kulkee seuraavaa reittiä
1) Yritä itse
2) Yritä toisen kerran
3) Googleta vika ja 
4) Etsi Youtubesta opasvideo
Jos ei näilläkään selviä
5) Soita naapurin Penalle
6) Jos Pena (tai Penan lankomies) ei tiedä, niin etsi käyttöohjekirja ja ratkaise vika.

Nytkin jouduin menemään jo Googleen saakka ennen kuin koko korjaamisen sai alulle. Lopulta auto oli auki ja edessä vaihdettava polttimo. Polttimo muistutti kaikkia muitakin, joten koetin sitä vetää, kääntää, riuhtoa ja lopulta jopa mietin koko polttimon rikkomista. Onneksi tällä kertaa Youtubesta löytyi lähes vastaava malliesimerkki ja lopulta vasta polttimon tyypin googlettamalla tajusin, että irti ei lähde lasinen polttimo, vaan koko polttimoelementti.

Tähän mennessä aikaa olin kymmenen minuutin hommaan saanut kulumaan jo sellaisen tunnin verran.

Seuraavaksi kohti Motonettiä, jossa muuten näin aamusta meitä tee-se-itse-miehiä oli jo iso jono pyörimässä. Ilmeisesti samainen poliisi oli pysäytellyt valovammaisia liikennerikollisiä enemmänkin, sillä polttimo-osastolla tutuivat ruuhkat olevan suurimmat.

Kaupassakaan tosimies ei neuvoa kysy. Niinpä minäkin sain kulutettua melko pitkän tovin ennen kuin nostin käden pystyyn virheen merkiksi ja painelin neuvontatiskille vuorolapun kanssa  (häviäminen muuten vituttaa aina).

Lopulta sitten polttimot kourassa kassalle, kotiin ja auto kasaan. Varovaisesti arvioituna koko hommaan meni parisen tuntia. Valot kuitenkin palavat nätisti ja taas opin auton tekniikasta jotain uutta. Seuraavan kerran, kun älytietokone ilmoittaa noiden valojen palaneen, niin ehkä homma menee läpi jo puolessa tunnissa. Toivottavasti vaimonkin silmät loistavat kilpaa ajovalojen kanssa seuraavan kerran, kun hän auton starttaa.

Ylpeänä totean jälleen kerran - tein itse ja säästin!

Vanhemmat vanhemmat

Olen jo aiemminkin kertonut, että perheemme lasten ikähaitari venyy kolmen ja kuudentoista ikävuoden välillä. Tämä tarkoittaa sitä, että olimme ensimmäisen lapsen vanhempainillassa niitä nuorimpia nenänkaivajia, jotka halusivat innokkaasti osallistua kaikkeen, keskustelivat aktiivisesti luokan pelisäännöistä ja muusta joutavasta kuvitellen vaikuttavansa asioihin.

Muistan, että noissa vanhempainilloissa oli yksi pariskunta, kutsutaan heitä vaikka nimellä Makkoset, jotka olivat meitä reilusti iäkkäämpiä. Katsoimme heitä monesti ja mietimme, kuinka noin vanhoilla ihmisillä on sen ikäisiä lapsia, että ne menevät kouluun samaan aikaan kuin meidän vesamme. Nyt, kun muutaman vuoden päästä meidän nuorimmaisemme menee kouluun (jos sellainen enää on verovaroin mahdollista tuottaa), niin meistä itsestämme on tullut Makkoset (paitsi tietenkään vaimostani, joka nuorempana on edelleen yhtä hehkeä ja nuorekas kuin aina).

Vanhemmat todellakin vertailevat itseään muihin vanhempainillassa. Vanhemmista löytyy siis kolmenlaisia vanhempia - niitä, jotka kirkassilmäisinä tuovat kouluun ensimmäistä lastaan ja niitä, joille tämä ei ole ensimmäinen kerta. Kolmas kasti ovat nämä ns. uusperheet, joissa isät ja äidit saattavat olla eri paria. Heistä toinen tietää, mistä on kyse, mutta ei uskalla paljastaa sitä sille vähemmän kokeneelle. Heidät tunnistaa siitä, että kun toinen haluaa kerätä luokkaretkirahat sukkamyynnillä, niin toinen haluaisi painua maan alle.

Koulujen vanhempainillat ovat vähän niin kuin vankilassa - ensikertalaiset kyllä erottaa. Ja minä ainakin mietin juuri tuota, että kuinka vanhana minua sitten pidetään, kun pienintä raahaan kouluun jossain vaiheessa. Ajattelevatko muut, että siellä se ukki tuo lapsenlastaan kouluun. Ja kun puhutaan raahaamisesta, niin luulen sen olevan lähellä totuutta. Kuopuksemme on luonteeltaan hieman enemmän luonnonlapsi, joka ei välttämättä istu tuohon sääntöjen ja aikataulujen muovaamaan maailmaan heittämällä, vaan raahaamalla.

Veikkaan, että kun noissa viimeisen lapsen vanhempainilloissa kysytään, että kerätäänkö luokkaretkirahaston varannot sukkia vai kukkia myymällä, totean samoin kuin esimieheni aikoinaan "selviääkö tästä rahalla?"

On se erilaista nuorena

Nelikymppisen silmin vanhemmuus on erilaista. Sillä on nuoriin nähden puolensa ja puolensa. Hyvinä puolina voi pitää sitä, että nahka on vuosien mittaan paksuuntunut niin paljon, että huutaminen, raivoaminen ja kaikenlainen kiukuttelu (lapsen taholta) ei jaksa harmittaa niin paljoa ja ilmeisesti kuulokin on sen verran päässyt heikentymään, että joutavanpäiväistä kiukkuitkua jaksaa kuunnella tuplasti sen määrän, mitä kymmenen vuotta sitten. 

Toinen hyvä asia on se, että joka asiasta ei ole niin huolissaan. On jo oppinut sen, että jos lapsi työntää leluja nenään, niin samaa kautta ne saadaan pois. Ja jos niitä ei omin voimin saa ulos, niin lääkäri kyllä auttaa. Eikä ole niin vaarallista, jos lapsi ei noudata kaikkia oppikirjojen kasvukäyriä ja oppimismetodeja. Tiettävästi jokainen lapsi oppii puhumaan, pissimään pönttöön ja kävelemään ajastaan, jos lapsia vaan jaksaa opettaa ja kannustaa. Lapsen kasvatuksen pääsääntö ja lähes ainoa, jota on pakko noudattaa on se, että lapsi on pidettävä hengissä kaikissa tilanteissa. Joskus se tarkoittaa vaikka sitä, että aamiaiseksi syödään jäätelöä...

Olen tänä päivänä paljon itsevarmempi ja uskon enemmän omia mielipiteitäni ja taitojani. Uskon enemmän maalaisjärkeen kuin oppikirjan neuvoihin (en ole elämässäni lukenut yhtään lasten kasvatusta koskevaa oppikirjaa, enkä suosittele sitä kenellekään). Luotan siihen, että lapsia on kasvatettu vanhempien voimin vuosisatoja ja tiettävästi suurin osa kasvatuksesta on onnistunut. Ja toisaalta tiedän senkin, että lasten kasvattaminen johtaa vain tiettyyn pisteeseen - lopuista isoon osaan vaikuttaa ympäristö, lapsen oma luonne ja myös sattuma. Jos se lapsi menee pilalle, niin ei se Arttu Lindemanin musiikista sitä tee, vaan jostain isommasta. Siksi en jaksa kuin hymähdellä, kun lapsemme osaa laulaa uskottavasti "sun faijas vihaa mua". Tiettävästi Adolf Hitleriäkin koetettiin pitää lapsena kurissa ja nuhteessa, mutta melko vallaton tapaus hänestä silti vanhemmiten kehittyi.

Toisaalta taas - on sitä paljon väsyneempi. Ei jaksa juosta lapsen perässä ja kontata pitkin lattioita (leikeissä pyrinkin usein kiven tai aidantolpan rooliin, joka sallii minun olevan paikallaan). Jopa leikkimökkiin ahtautuminen "kahville" tuntuu astanga-joogan pahimmalta asanalta. Ja poispääsyyn vaaditaankin melkein jo apukäsiä. Puhumattakaan siitä, että hiekkalaatikolla istuminen saa aikaan eturauhasen tulehduksen, joka vie mennessään ne muutaman tunnin yöunet, jotka enää ovat muutenkaan jäljellä. Mutta toisaalta, kun yöllä joskus sattuu väsyttämään, niin sitä nukkuu välittämättä pienimmistä risahduksista, eikä todellakaan jaksa kuunnella lapsen jokaista henkäystä (vaimo kyllä edelleen väittää heräävänsä melkein joka yö!).

Pahin kohtalo itselleni olisi se, että joutuisin vaimoni hylkäämäksi ja löytäisin itseni parikymppisen vauvakuumeisen blondin kainalosta. Silloin toinen osapuoli olisi intoa täynnä ja onnea pullollaan, mutta minä miettisin vain sitä, milloin pääsen nukkumaan. Puhumattakaan siitä, että kuulemma saisin vielä töissäkin turpaan, jos vaihtaisin nuorempaan (ilmeisesti huolimatta siitä, että tässä kuvitteellisessakin tapauksessa vaimoni hylkäsi minut).

On asioita, jotka eivät muutu

On vanhemmuudessa asioita, jotka eivät kuitenkaan muutu. Lapset ovat edelleen suurin rikkaus, jonka saa kokea. Jos olisimme vaimon kanssa kahdestaan, niin jaksaisinko muka kieltää häntä tekemästä jotain asiaa noin sata kertaa päivässä. Tai toisaalta, keksisikö vaimoni muka sata jännittävää asiaa pelkän iltakävelyn aikana - lapset tekevät niin ja niitä on kiva kuunnella. Lasten juttuihin verrattuna aikuisten jutut ovat aika lailla tylsempiä ja mielikuvituksettomampia.

Lapset työllistävät vahempiaan yhtä paljon, olivatpa vanhemmat vanhoja tai nuoria. Jokainen lapsi tuo mukanaan huolia ja murheita tasan samankokoisen kiintiön. Se, mikä muuttuu, on vanhemman suhtautuminen noihin huoliin ja murheisiin. Nuorena sitä jaksaa stressata, vanhana omia huolia on jo niin paljon, ettei lapsen jokaista murhetta jaksa kantaa mukanaan. Ehkä sitä siis vanhana vanhempana osaa nauttia vanhemmuudesta eri tavalla.

Olen myös osannut ottaa omasta mielestäni hienosti tämän ns. nolon faijan roolin. Siis käytän sumeilematta hyväkseni sitä, että olen niin vanha ja vähän höperö ja voin uskottavasti nolata molempia meidän perheen teini-ikäisiä. Viime viikon suurin löytö Spotifysta olikin Vesterisen uusi biisi, joka on taatusti kirjoitettu minusta. Teille, jotka ette ole kuulleet tätä, niin käykääpä juutuubista kurkkaamassa:

 https://www.youtube.com/watch?v=KeMrVsh_WVM

Nyt kun tarkemmin mietin, niin ehkä silloin kymmenen vuotta sitten "Makkoset" katsoivat meitä hieman ironisesti kuin sanoen - nuo räkänokat ne eivät tiedäkään, mikä heitä odottaa.

Elämä on odottamista

Perheellisten ihmisten elämä on yhtä suurta odotusta. Menemme elämänvaiheesta toiseen ja vuodesta toiseen niin, että odotamme aina seuraava vaihetta, joka johtaa seuraavaan, jota pääsemme odottamaan. Tarina alkaa tässäkin klassisesti niin, että mies tapaa naisen

* Hän odottaa, että saisi harrastaa naisen kanssa seksiä


Sitten kun pää on saatu auki, alkaa parisuhteen purppuranpunainen hurmoksellinen aika. Seksiä harrastetaan kaikissa paikoisssa ja kaikilla tavoilla. Tulee elämässä vaihe, jolloin odotetaan vain sitä, että tulee ilta ja saa ottaa vaatteet pois. Sitten kun koko Kama sutra on käyty läpi, tulee se viimein se hetki, että keksitään yksi uusi tapa sekstailla, jota ei ole kokeiltu.

* Aletaan odottaa, että tullaan raskaaksi

Joka kerta, kun lähetät pienet lähettiläät matkaan odotat, että ne pääsevät perille ja tekevät touchdownin. Siellä rouva kyykkii vessassa sen naurettavan tikun kanssa ja toivoo viivoja tai plussia tai mitä tahansa jumalan merkkiä siitä, että raskaus on saatu alulle. Seksi muuttuu tavoitehakuiseksi ja aikataulutetuksi puurtamiseksi. On kuin harrastus muuttuisi työksi. Kunnes tulee se aamuyön tunti, jolloin vessasta kuuluu iloinen parkaisu "Me ollaan raskaana!"

* Sitten aletaan odottaa vauvaa

Tämä vaihe sisältää omat pikku odotuksensa alkaen perhosensiivistä aina outojen mielihalujen kautta loppumetreille, jolloin odotetaan vain sitä, että odotus loppuu. Sitten paikalle saapuu kuningas/kuningatar.

* Sitten odotetaan, että hän nukkuu
* Odotetaan, että hän syö
* Odotetaan, että hän kakkii
* Odotetaan, että hän ryömii
* Odotetaan, että hän konttaa
* Odotetaan, että hän kävelee (tätä muuten ei sitten kannata odottaa, se lisää elämään yhdessä rykäyksessä vauhtia ja vaarallisia tilanteita yli odotusten - en uskonut, kun vaimo tästä varoitti aikoinaan)
* Odotetaan, että hän alkaa puhumaan (sama juttu, ei kannata odottaa. Etenkin naispuolisilla, kun pään saa kirjaimellisesti auki, niin se on kuin Pandoran lipas - sulkeminen on lähes mahdotonta)
* Odotetaan, että hän luopuu vaipoista
* Odotetaan, että hän luovuttaa osuutensa vanhempiensa sängystä pois, nukkuu omassa huoneessaan yöt ja palauttaa samalla avaimet vanhempiensa kadonneeseen seksielämään.

Lopulta lapsi on kasvanut niin isoksi, että aletaan odottaa jo isompien lasten juttuja.

* Odotetaan, että hän oppii ajamaan pyörällä
* Odotetaan, saako lapsi kavereita, vai jääkö hän yksin vanhempien "iloksi".
* Odotetaan, onko kasvatus onnistunut niin, ettei lasta tarvitse viedä terapiaan heti pienestä pitäen.

Kunnes koittaa aika laittaa lapsi kouluun ja harrastuksiin.Tässä vaiheessa monet luulevat, että odotukset ovat päättyneet, mutta todellisuudessa ollaan vasta puolessavälissä.

* Pienenä odotetaan lapsen kaverisynttäreiden loppumista - ne viimeiset minuutit muistavat kaikki vanhemmat...
* Odotetaan lasta harrastuksista. Satoja ja taas satoja kertoja selaillaan turhautuneena facebookia jonkin koulun urheilusalin parkkipaikalla muiden vanhempien kanssa. Aamuyön tunteina odotetaan bussia saapuvaksi pelireissulta, jotta saataisiin lapsi turnauksesta kotiin.
* Teini-ikäistä lasta odotellaan illasta toiseen kotiin saapuvaksi. Lähetetään viesti, lähetetään toinen viesti, soitetaan puhelu, soitetaan toinen puhelu. Lopulta lapsen saa jollain kosmisella viestimellä kiinni ja voi käydä itse nukkumaan.

Pikkuhiljaa lapsi alkaa näyttää sen verran aikuistumisen merkkejä, että aletaan odottaa, mitä hän tekee elämällään. Tulevat kouluvalinnat ja lapsi päättää, missä ja mitä hän meinaa opiskella. Lopulta lapset saavuttavat aikuisuuden ja aletaan vihdoin...

* odottaa, että he älyävät muuttaa kotona pois.

...jonka jälkeen odotetaan, että lapset tulisivat käymään
... toisivat lapsenlapsia

Eli tuo sama odotuksen kierre jatkaa jatkumistaan.

Hauskaa sunnuntaita kaikille!

Mies tarvitsee potentiaalinsa...

Vaimo ehdotti tänään, että kävisin kuntosalijäsenyyteni kanssa yt-neuvottelut, joissa koko kuntosalilla käynti irtisanottaisiin taloudellis-toimimattomista syistä. Kuulemma käyttö on jäänyt viime vuosina niin vähiin, että sen näkee jo ulkomuodosta. No tuota irtisanomista en tietenkään tee - koko ajatushan on naurettava.

Kuntosalikortti on viimeinen seitinohut lanka maailmaan, joka sisälsi säännöllistä liikuntaa sekä maailmaan, jossa mahduin noin viisitoista senttiä kapeampaan kokovartalopeiliin. Kuntosalikortti on ikään kuin VIP-jäsenyys johonkin, josta edelleen haaveilen.

Jonain päivänä tulee vielä hetki, jolloin aikataulut, motivaatio sekä tähtien asento ovat yhtä aikaa sellaisessa kulmassa, että menen salille ja aloitan jälleen armottoman treenauksen. Ja ajatelkaapa, jos tämä kuntopiikki iskisi vaikka keskellä yötä ja salijäsenyyteni ei olisi voimassa. Koko henkinen urakka sekä sen aiheuttama momentum menisivät aivan hukkaan ja siellä sitten hakkaisin kuntosalin ovea lihasten kaipuussani raejuusto reppuun pilaantuen.

Miesten potentiaalit

Etenkin miesten maailma sisältää suuren määrän potentiaaleja. Niiden ruumiillistumat voi nähdä varastojen seinillä ja hyllyillä. Omistamme metsästystarvikkeet ja kalastustarvikkeet, koska sekä metsästäminen että kalastaminen ovat ideana aivan mahdottoman hyviä. Miten mukavaa olisikaan lähteä kaveriporukalla Lappiin ja ensin kalastaa lohia Tenolla ja sen jälkeen hiipiä riekkometsälle tunturiin. Pelkästään tätä ajatusta varten on hyvä olla varastossa täysi setti perhoja, uistimia, haulikko sekä goretex-asut kalastukselle ja metsästykselle (samat asut eivät tietenkään käy molempiin!). On vain ajan kysymys, milloin tuolle reissulle löytyy riittävä määrä ylimääräistä ja käyttämätöntä rahaa sekä sopiva kaveriporukka, jolla on vapaata yhtä aikaa.

Sama pätee urheiluvälineisiin. Menneiden vuosikymmenten suosikkilajit voi paikallistaa lähes kenen tahansa keski-ikäisen miehen varastosta. Ensin sieltä löytyy lentopallo ja polvisuojat sekä entisen puulaaki-joukkueen paita ja sen jälkeen todennäköisesti squash-maila ja kengät pakattuna urheilukassiin. Noiden perään on sijoitettu joko täysi setti kaukalopallovarusteita tai sitten keilapallo ja nahkapohjakengät asianmukaisesti pakattuna. Lähimpänä ovea ovat golf-mailat, joilla saatetaan vielä pelata kierros silloin tällöin. Nekin tosin odottavat sitä, että joku uusi muotilaji ajaa niiden ohi.

Välineistä ei kuitenkaan luovuta, koska jokainen noista edustaa kuitenkin vielä mahdollisuutta, että jonain päivänä laji kokee renesanssin ja nousee uudelleen muotiin. Ehkä se työpaikan kaukalopalloporukka kootaan kasaan tai vanhat teollisuushallit muutetaan taas squash-halleiksi ja silloin on pakko päästä pelaamaan - onneksi on mailat ja muut varusteet tallessa!

En ole keskivertoa huonompi, vaan samanlainen hamstraaja ja säilyttäjä kuin muutkin. Minultakin löytyy niin kalastus- kuin vaellusvälineet sekä mailoja lähes kaikkiin mailapeleihin. Ja yrityksistä huolimatta tuskin tulen tuntureita näkemään muualla kuin televisiossa.Voin myös tunnustaa, että silloin tällöin käyn hypistelemässä uistimia ja vaelluskenkiä ja suuntaan katseen kaukaisuuteen miettien "vielä joskus...."

Moottoripyörä - easy riding

Omistan myös moottoripyörän. Hankin ensimmäisen pyöräni, kun täytin kolmekymmentä. Ajoin ajokortin ja samalla ajoin ensimmäistä kertaa millään moottoroidulla kaksipyöräisellä. En siis ollut teininä mopopoika tai omistanut kevarikorttia. Muistan, kuinka pelottavaa oli istahtaa moottoripyörän kyytiin ja ajaa ensimmäistä kertaa liikenteen seassa. Silloin koko hommassa ei tuntunut olevan mitään järkeä ja mietin, miksi halusin moisesta hulluudesta vielä maksaa. Mutta sitten kun ajamisen vapaus voitti kauhun, niin hommaan jäi koukkuun - ja pahasti!

Viime vuosina ajaminen on kuitenkin jäänyt vähemmälle lähinnä perhesyistä. Into ajamiseen ei sinällään ole kadonnut ja kyllä tänäkin kesänä aika kaiholla katseli maantietä jyristäviä pyöriä. Pienten lasten vanhemmille moottoripyöräily on kuitnekin vähän huono harrastus. Tänä kesänä pyörä olikin sitten seisontavakuutuksessa koko kesän. En kuitenkaan luopunut pyörästä. Miksi?

Moottoripyörään pätee yksi teoria. Kun sen kerran saat, niin älä luovu siitä, sillä toista kertaa ei tule. Jos nyt myisin pyöräni, en usko, että tulisi hetkeä, jolloin voisin hankkia seuraavan. Rahat todennäköisesti hukkuisivat johonkin yleishyödylliseen ja uuden pyörän hankinta siirtyisi tulevaisuuteen, joka ei koskaan koittaisin. Lopulta huomaisin olevani niin vanha, että ainoa kulkupeli, joka minulle kaupasta luovutettaisiin olisi rollaattori.

Ja kunhan lapset kasvavat ja alkavat toimia itsenäisesti, niin koppaan tuon oman surina-sussuni tarakalle ja lähdemme moottoripyörällä kohti auringonlaskua. Se aika koittaa vielä...

PS. Tänään muuten alkaa suosikki tv-ohjelmani Haluatko miljonääriksi. Siinä on ripaus vanhan ajan tietokilpailu-ideologiaa yhdistettynä viihteelliseen show-meninkiin ja mikä parasta - ohjelma on pitkästä aikaa sellainen, jota on kiva kerääntyä koko perheen kesken katsomaan. Lienee myös sanomattakin selvää, että itsehän tietäisin kotikatsomossa vastaukset kaikkiin kysymyksiin - pahus, kun en pääse koskaan kilpailemaan.