Kännykän lyhyt historia

 

Kun on riittävän vanha, kuten minä, muistaa ajan ennen kännyköitä (jonnet ei muista). Tuo alati käteemme liimautunut elektroninen jatke on kulkenut taskuissamme (ja joskus jopa kainalokotelossa, jonnet ei taaskaan muista) vasta sellaiset kolme vuosikymmentä. Tuossa ajassa siitä on tullut erottamattomampi osa meitä kuin sukulaiset, verovelka tai nivussilsa. Emme yksinkertaisesti enää pystyisi elämään elämää, jossa pieni surahdus taskussa ei muistuttaisi meitä siitä, kuinka virtuaaliystävämme meitä kaipailevat.

Lankapuhelimesta se lähti

Lapsuudessani kotitalouksissa oli yksi lankapuhelin, joka oli melkein naulattu kiinni puhelinpöytään - ja itse asiassa sitä yhtäkään puhelinta ei ollut vielä joka taloudessa. Puhelimen hankkiminen vaati puhelinosakkeen hankkimista tai vuokraamista ja liittymien - sekä puheluiden - hinnat olivat suunnilleen samaa luokkaa kuin lomaosakkeiden hinta tänä päivänä. Meille kotiinkin puhelin tuli vasta silloin kun itse olin lopettanut konttaamisen ja housuunpaskomisen. 

Sen lisäksi, että puhelin oli kodeissa arvokapistus, oli sen käyttö säänneltyä. Hupisoittelu ei ollut suotavaa ja oman läänin ulkopuolelle suuntautuvat kaukopuhelut piti pitää lyhyinä ja ytimekkäinä. Puhelinlaskua vahdittiin samaan tapaan kuin sähkölaskua nyt pörssisähkön aikaan. Ja auta armias, jos se lasku jostain syystä pääsi kipuamaan yli "saldorajan", niin syyllistä etsittiin tarkemmin kuin Mathias Rustia punaiselta torilta. 

Kavereita ei siihen aikaan haettu snapillä tai whapilla, vaan tärkein applikaatio kaverien löytämiseksi oli - yllätys yllätys - ovikello. Ovikelloa soittamalla sai kaverin äidin, isän tai isosisaruksen avaamaan oven, jotta pääsi kysymään, voiko kaveri olla tai missä se on, kun ei kotoa tunnu löytyvän. Toinen erittäin käytetty paikannussovellus olivat omat silmät. Kun näki kavereiden polkupyörät jonkun talon edessä, pystyi nopeasti päättelemään, montako kaveria mökissä jo oli ja mahtuisiko sinne vielä yksi lisää. Ja jos kavereita ei löytynyt mistään, oli luultavasti itselläkin jo aika mennä kotiin. 

Puhelinnumerot muistettiin ulkoa ja jos ei muistettu, ne etsittiin paperisesta puhelinluettelosta. Nykyiset GDPRS-perkeleet kauhistuisivat, jos näkisivät paksun eepoksen täynnä ihmisten nimiä, osoitteita puhelinnumeroita ja parhaimmillaan jopa ammatin vapaasti kenen tahansa löydettävissä. Ja tämä tietokirja oli jokaisessa puhelinkopissa kaikkien saatavilla ilman maksumuuria, jäsenyyttä tai kestotilausta. Samainen puhelinluettelo muuten hoiti Google Mapsin virkaa. Jos vieraassa kaupungissa ei osoitetta ja lyhintä reittiä alkanut löytymään, piti etsimän puhelinkoppi ja sieltä varastaa puhelinluettelon karttasivu, niin johan alkoi mapsi paukkumaan.

Lähde: Wikipedia

Autopuhelimet ja voimamiesten kännykät

Seuraavana puhelin piti saada mukaan autoon. Omat muistikuvani ensimmäisistä autopuhelimista olivat  autoihin kiinteästi asennetut luurit. Puhelinboksi oli jossain takakontissa ja keskikonsolissa oli ehta luuri ja näppäimet, jotta pystyi lesosti soittamaan sukulaisille ja kertomaan, ettei ole kotona, vaan autossa. Puhelujen kuuluvuus oli samaa luokkaa kuin kolmen markan patteriradion ja puheluiden hinta lähenteli kullan tämänhetkistä grammahintaa. Nuo autovehkeetkin taisivat maksaa keskivertotyöläisen useamman kuukauden palkan (ennen veroja). Oli siis selkeä homma, ettei niitä joka ladaan asenneltu.

Lähde: Nokia

Kulkukauppiaille, jupeille (haha jonnet ei taaskaan tiedä!) ja muuten vaan koville jätkille luotiin sitten ensimmäiset oikeat matkapuhelimet. Niitä ei vielä taskuun saanut ahdettua, kun ei niin isoja taskuja osattu housuihin ommella. Muutaman kilon painoinen mötkylä saattoi olla muka vahingossa terassin pöydällä tai mökin kuistilla niin, että se näkyi ainakin kateellisimpaan naapuriin saakka. Todellisuudessa käyttöominaisuudet olivat nykyluureihin verrattuna ladan käynnistyskammen luokkaa ja ainoa, mitä sillä sai aikaan oli skolioosin selkärankaan kantamisesta.

Näistä ensimmäisistä matkapuhelimistahan puuttuivat lähes kaikki ne seikat, jotka ovat suomalaisessa viestinnässä ne tärkeimmät - tekstiviestit ja kamerat. Suurin ero lankapuhelimeen oli se, että soittajan numero tuli näkyviin ja puhelinta pystyi käyttämään kodin ulkopuolella. 

Tästä alkoi minun kännykkäkauteni, Ericsson NH198

Taivas aukeni, kun puhelimessa ei enää tarvinnut puhua

Sitten aletaan vihdoin jo päästä asiaan. Itse ostin ensimmäisen kännykän armeijan jälkeen - luuri maksoi käytettynä puolitoista tuhatta markkaa ja kokoa laitteella oli vielä sen verran, että kanniskelu vaati vyökotelon. Tuohon samaan aikaan liittyvät raflaavat kainalokotelot, joihin toiselle puolelle sai puhelimen ja toiselle puolelle vara-akun. Varsinaisella akullahan ei monia tunteja rällätelty, vaikka puhelujen hinnat olikin saatu hilattua jo "markka per minuutti"-tasolle.

Suomalaisittain ehdottomasti merkittävin keksintö puhelimissa olivat tekstiviestit. Yhtäkkiä meillä oli mahdollisuus kommunikoida toisten kanssa puhumatta mitään, mikä ihana vapaus!! Minunkin ensimmäisessä puhelimessa oli ainoastaan mahdollista vastaanottaa tekstareita, lähettäminen tuli vasta seuraavassa mallissa. 

Alussa tekstiviestejä muuten lähetettiin alkeellisen internetin kautta, hauskaa sinällään että useammassa puhelimessa oli mahdollisuus ottaa tekstareita vastaan, mutta ei lähettää. Jostain verkon syövereistä löytyi onneksi palveluja, joiden kautta tekstareita sai lähetettyä ilmaiseksi. Ensimmäiset tekstiviestit olivat muutenkin sanankäytön mestariteoksia. Tiukkaan 160 merkin rajaan piti saada mahtumaan markan verran asioita, koska montaa viestiä ei passannut yhdestä jutusta lähettää. Jos nykynuorten yhden sanan+emojin kommunikointi pitäisi suorittaa silloisella hinta/kpl-maksuperiaatteella, olisi henkilökohtainen konkurssi tullut jo vuosia sitten.

Toinen asia, mikä vapautui kännyköiden kehityttyä oli vastaamisvapaus. Kun puhelimet alkoivat tunnistaa soittajia, tuli mahdolliseksi valita, vastaako jollekin tietylle soittajalle, vai jättääkö kylmäksi. Lankapuhelinten aikaan peli oli kuin venäläistä rulettia - aina kun puhelin soi, piti vastata, vaikkei koskaan tiennyt, kuka siellä toisessa päässä on. Nykypäivänä en ikinä suostuisi moiseen. 

Työelämän aina tavoitettavissa oleminen

Sitä mukaa, kun kännykät tulivat jokaiseen taskuun (ja tässä vaiheessa ne jo mahtuivat keskikokoiseen povitaskuun), tuli ihmisille automaattisesta tavoitettavissa olemisen pakko. Muistan hyvin, kun sain ensimmäisen firman kännykän, joka vapautti minut puhelinlaskuista. Vapaus tuntui paremmalta kuin se vankeus, jonka firman luuri toi mukanaan. Siitä eteenpäin olin aina tavoitettavissa. Työpuhelin kulki mukana arkena ja pyhänä ja siihen vastattiin aina kun se soi. Ihmiset loivat kännyköistä itselleen nopeasti vankilan, josta tänäkin päivänä pyristelemme eroon. Ainakin minä kaipaan toisinaan aikaa, jolloin puhelin oli sidottu kiinni kotiin, mutta minä en ollut sidottuna puhelimeen. 

Puhelinten kehittyessä nousi myös vaatimustaso tavoitettavuudessa. Ensin tulivat työsähköpostit kännykkään ja nykyisin jopa pikaviestimet ja verkkopalaverit pidetään sujuvasti liikkeessä puhelinten kautta. 

Minulle on vapauttavaa, kun olen asiakkaiden kanssa ja kumpikaan ei ole kiinni puhelimessaan. Veikkaan, että monelle esim. hierojalla vietetty aika on rentouttavaa juuri siksi, että siinä ei voi tehdä mitään muuta kuin maata ja nautiskella (tai kärsiä - ihmisestä ja hierojasta riippuen). Monet meistä (itseni mukaanlukien) on jollain tapaa sidottu luuriinsa aamusta iltaan. Suurin osa asioista on toki itse valittua vankilaa, mutta on siellä tarpeellistakin. 

Säätiedot, yhteystiedot, ystävyyssuhteet, karttapalvelut, kuvat

Mietitäänpä hetki, miten monta laitetta meidän nykyisessä puhelimessamme on. Soittaminen niistä alkaa nykyisin olla vähiten käytetty. Enemmän viestimme nykyisin muilla tavoin - lähetämme tekstiviestejä, kuvaviestejä, videoviestejä, ääniviestejä ja snäppejä-chättejä-mesejä-yv:tä-dm:ää ja muista mystisiä kirjainyhdistelmiä. Erilaiset kommunikaatiosovellukset varaavat päivästä huomattavan osan ja luovat meille melkoista fomoa arkipäivään. Eri ystävien kanssa kommunikoidaan eri sovelluksissa ja sovellusten sisälläkin milloin minkäkin nimisissä keskusteluryhmissä.

Vaikka olen itsekin vähentänyt huomattavasti somessa roikkumista, huomaan silti katsovani tyhjänpäiväisiä mihinkään liittymättömiä videoita tylsistymisen karkotukseksi. Sen verran ole itseltäni rajannut kokonaan pois, että TikTokia en puhelimeeni asenna. Ja tässä ei ole kyse mistään kiina-pelosta, vaan puhtaasti siitä, että sovellus on minulle aivan liian koukuttava. Olen testannut ja sen pauloista oli hiukka vaikeaa irtaantua. Parempi olla kokonaan ilman. Samaa suosittelen muillekin, jotka pelkäävät jäävänsä koukkuun kaikenlaiseen videojätteeseen.

Tuskin kukaan enää muistaa toistensa puhelinnumeroita tai pitää yllä osoitemuistioita. Numerot, nimet ja osoitteet ovat hyvässä tallessa puhelimen yhteystiedoissa. Ja osoitetiedoilla emme juuri mitään enää teekään, koska emme kyläile fyysisesti kenenkään luona. Jopa ystävyyssuhteet pysyvät yllä pääsääntöisesti virtuaalimaailmassa. 

Navigaatioonkaan ei enää tarvita tomtomeja tai muita navigaatiohärpäkkeitä. Jos autossa itsessään ei navigaattoria ole, niin sitten homman hoitaa Google maps. Meidänkin perhe on eksyttänyt itsensä lukuisia kertoja Helsingin kaduille mapsin avustamana. Ja Tampereellakin olen ajanut lukuisia kilometrejä tietämättä koskaan, missä olen edes käynyt. Olen vain sokeasti kuunnellut tasaisen kiihkottomasti puhuvaa naisääntä, joka opastaa minut paikasta toiseen. Mitenkähän käy, kun kesäkuussa lähden Ouluun...

Valokuvien suhteen puhelimet ovat olleet todellinen gamechanger. Enää ei pidetä kesäloman jälkeen diasulkeisia sukulaisille tai koota matkakuvia albumeihin. Nyt kuvat siirtyvät online verkkoon kaikkien töllisteltäväksi ja jatkavat elämää loman jälkeen. Elämän kuvajana löytyy Facebookin (me vanhukset) tai Instragramin (ne muut) kuvavirrasta. Olen ollut Facebookissa tänä vuonna 18 vuotta, mikä tarkoittaa isoa kaistaletta elämää. Sinä aikana virtaan on upotettu kuva jos toinenkin. Ja itse asiassa aika usein luen Facen muistoja ihan vain päiväkirjamaisesti, että muistaisin jotain omasta elämästä. Ehkä minun sukupolveni kohtalo on dementoituneena selailla puhelimista eri somealustojen feedia ja koettaa muistaa, millaista elämä oli. 

Ja aika harvalla taitaa nykyisin olla erikseen taskulaskin, herätyskello tai paperinen kalenterikaan erikseen matkassa. Yksien kuorten sisään on survottu iso läjä entistä arjen käyttötavaraa.

Appseja löytyy jokaiseen makuun ja tarpeeseen. Säätiedot kertoo Supersää ja valuutta-, pörssi- sekä pörssisähkön kurssit valaisee joku siihen erityisesti tehty sovellus. Valitettavasti olen vanhana lehti-ihmisenä jopa luopunut paperilehdistä kokonaan ja päivän uutiset tankkaan pieneltä näytöltä swaippaillen. Samalle näytölle tulevat myös push-ilmoitukset päivän pääuutisista ja merkittävistä tapahtumista. Ja sieltä se SaiPan hopeatarinakin tuli pitkälti seurattua.

Meille lapsellisille on tietenkin yksi riesa - tai ilo - tuo Wilma. Enää eivät nuhruiset reissuvihkot kulje lasten repuissa, vaan koetiedot, arvosanat, muikkarit ja hymyt kilahtavat Wilman kautta virtuaalisesti. Kommunikaatio koulun ja kodin välillä on kasvanut eksponentiaalisesti, mutta jotenkin tuntuu, että tietoa tulee jopa liikaa. Kun tietoa tulee joka päivä ja pienistä jutuista, siihen kyllästyy. Vähän niin kuin Facebookiin aikoinaan. Kun katsoit kolmenkymmenen kaverin lounaslautasen kuvia, ei sitä pitkään jaksanut selailla. No nyt on tilanne mennyt siihen, ettei kukaan enää postaa mitään kivaa, vaan koko kanava on mainoksia täynnä. 

Vastaisku riippuvuudelle

Nyt päästään vasta siihen, miksi tätä kirjoitusta kävin tekemään (sori!). Meidän suomalaistenkin kännykkäriippuvuus on mennyt sille tasolle, että lasten puhelinten käyttöä kouluissa on suitsittava jo lailla. Olemme kasvaneet liiaksi kiinni luureihin ja ongelma on siirtynyt korkojen kera lapsiin. Kännykkäkielto on taatusti paikallaan, kun ajatellaan, että viime vuosien suurimpia huolenaiheita kouluissa ovat olleet kiusaaminen, väkivalta, yleinen levottomuus sekä työrauhan puuttuminen. Väittäisin, että erittäin isossa roolissa ovat juuri puhelimet. 

Ja valitettava fakta on sekin, että jos koulurauha halutaan oikeasti taata, se tapahtuu juuri lainsäädännön kautta. Laki antaa kouluille hartiat toimia oikein ja pitää kännykät pois oppitunneilta. Mielelläni olisin nähnyt kiellon ulottuvan myös välitunneille, mutta nykyinen laajuuskin on jo hyvä alku. Puhelimiin liittyy sellainen hauska harha, että olemme ostaneet lapsille aikoinaan puhelimet turvaksi. Ajatus oli se, että lapsi on aina tavoitettavissa ja lapsi myös tavoittaa vanhempansa joka tilanteessa. Nyt tuo turva onkin kääntynyt turvattomuudeksi. Tuntuu, että aiemmasta turvavälineestä onkin aiheutunut lapsille itselleen enemmän haittaa. 

Ehkä joku samanlainen saldoraja olisi paikallaan meille aikuisillekin. Totta kai sahaan tässä myös omaa oksaani, koska juuri tällä hetkellä tätä tekstiä luetaan puhelimen näytöltä. Mutta silti - olen vahvasti sitä mieltä, että luurin kanssa tulee pelehdittyä aivan turhan kauan joka päivä. 

Oman käytön rajoittaminen vaatii kriittistä silmää. Mikä käytössä on oikeasti tarpeellista ja mikä turhaa? Miten paljon käytöstä on viihdekäyttöä ja kuinka monessa paikassa puhelimen tarvitsee olla mukana. Toimisiko juoksulenkki ilman älykellon sovellusta ja nappeja korvissa (no ei toimi!)? Tai tarvitseeko minun tietää heti jokaisen mikkokoivun eron käännekohta vai pärjäisinkö ihan perusuutisilla? Paljonko ylipäätään tarvitsen ilmoituksia?

Turhat sovellukset kokonaan pois ja lopuille saldoraja

Olen muutaman kerran viettänyt trendikästä digipaastoa. Tällöin olen poistanut puhelimesta some-jutut kokonaan ja jättänyt ainoastaan pakolliset kommunikointiin liittyvät sovellukset. Veikkaan, että nykylainsäädännöllä saa jonkin sortin tuomion heitteillejätöstä, jos lapsen Whatsapp-viestiin ei vastaa alle viidessä minuutissa. Paaston alussa tulee hieman fomo. Sitä on varma, että kaikki julkkikset eroavat ja löytävät uuden puolison juuri silloin, kun ei itse mitään juorufoorumia seuraa. Pikkuhiljaa pää alkaa selviämään some-sumusta ja huomaa, että oma ajatuksenvirta piristyy. Olin pitkään tämän bloginkin kanssa jumissa, kun ideoita ei mistään tullut. Nyt kun olen viihtynyt enemmän muistikirjan ja vähemmän insta-feedin äärellä, alkaa pää taas toimia entiseen malliin. 

Itselläni ei ole muutenkaan päällä ilmoituksia mistään some-sovelluksista. En myöskään pidä ääniä päällä puhelimessa ja en pariin viime luuriin ole edes tiennyt, millainen soittoääni puhelimessani lienee. Pidän suht tiukasti itselläni oikeuden valita, milloin vastaan puhelimeen ja milloin en. Olin niin monta vuotta työelämässä puhelimen orja, että nykyisin yöpöydällä ei ole sellainen puhelin, joka voisi soida. Puhelin siinä kyllä on, mutta sekin vain siksi, että uniongelmaisena tulee kuunneltua podcasteja tai äänikirjoja aamuyöstä. Niin, ja joskus tarttee kyllä herätyskelloakin.

Puhelimiin on nykyisin saatavilla ihan päteviä rajoittimia pitämään somesormet kurissa. Niissä pystyy seuraamaan omaa puhelimenkäyttöä sekä myös laittamaan aikarajoitukset sovelluskohtaisesti. Jos pelkäät, että doomskrollaus saattaa sinut turmioon, voit helposti laittaa itsellesi suitset ja vähentää puhelimen käyttöä. Itse en moiseen ole vielä lähtenyt, mutta harkinnut kyllä. Jo pelkästään tuollaisten rajoittimien olemassaolo kertoo siitä, että puhelimesta saa helposti itselleen myös ongelman. Sitä ongelmaa ehkä vielä toistaiseksi vähätellään, mutta tulevaisuudessa tätäkin riippuvuutta tullaan vielä hoitamaan laajemmin.

On aika selvä asia, että ilman älylaitetta emme tule fiksusti toimeen. Pankkiasiat, kommunikaatio, ihmissuhteet ja aika lailla kaikki kodin ulkopuolinen toiminta liittyy jollain tavalla puhelimeen ja verkkoon. Mutta puhelimen kanssakin tulee olla varovainen - helposti se vie vapaa-ajastamme turhan suuren osan ja sille ajalle voisi löytyä fiksumpaakin käyttöä - kuten vaikka ihan naamakkain seurustelu oman perheen tai läheisten kanssa. 

Rikos ja rangaistus (Suomeni-sarjan tekstit)

Kuva: Pixabay, Succo

Piti jo pidempi aika sitten jatkaa Suomeni-sarjan tekstejä. Rikoksiin ja niistä jaettaviin rangaistuksiin liittyvä aihepiiri on pyörinyt mielessä kauan, mutta teksti ei ottanut syntyäkseen. Suomalaisissa oikeuskäytännöissä on paljon korjattavaa, vaikka myös asioita, joiden korjaaminen ei ole mahdollista kohtuukustannuksin. Valitettavasti joitakin epäkohtia on vaan pakko sietää.

Nyt törmäsin sellaiseen kohtuuttomuuteen, jota "kansalaisen oikeustaju" ei suostu millään käsittämään. Puhun viime päivinä otsikoissa olleesta Malmin joukkoraiskauksesta, jossa 17-vuotiaalle päihtyneelle lapselle tehtiin seksuaalista väkivaltaa kolmen tuntemattoman miehen taholta, mutta silti käräjäoikeus pystyi jotenkin löytämään keinot jättää tekijät vaille rangaistusta. Kyseessä on kuitenkin A) Alaikäinen lapsi, joka on B) päihtynyt ja C) tekijöitä on useampia jopa yhtä aikaa. Toki puhun tässä oikeuden pöytäkirjoja näkemättä ja puhtaasti lehtitietojen varassa, mutta kyllä tämä oudolta ja kovin kohtuuttomalta kuulostaa. 

Olen seksuaalirikoslainsäädännön muuttumisen jälkeen lukenut huomattavasti kevyemmin jaettuja tuomioita, joissa tuomio on onnistuttu rakentamaan, vaikka näytöt ovat hieman harmaalla alueella ja tulkinnanvaraisia. Tässä Malmin sairaalan tapauksessa näyttöjen vajavaisuus perustui siihen, että teon kohde ei pystynyt kertomaan tarkasti tapahtumia tai todistamaan, ettei olisi ollut tekoihin suostuvainen. No ei kai pysty, kun on selkeästi juopunut, shokissa ja joutui alaikäisenä lapsena puhumaan yksin kolmea aikuista tekijää vastaan. Ilmeisesti käräjäoikeus kuvitteli, että nämä kolme tekijää, jotka siis yhdessä raiskasivat, kuvasivat ja käyttivät väkivaltaa, tunnustaisivat syyllisyytensä, vaikka heidän oli helppo sopia tarinat käymään yhteen todistaakseen syyttömyyttään. En hetkeäkään - siis yhtä ainoaa hetkeä - kuvittele, että he olisivat tekoon syyttömiä, eikä usko kukaan muukaan - paitsi sokea käräjäoikeus. Toivon todella, että tapaus menee hoviin ja tekijät päätyvät lopulta sinne, minne kuuluvat.

Tästä ei nyt kuitenkaan pitänyt pääasiana kirjoittaa, vaan suomalaisen yhteiskunnan ongelmasta oikeudenkäytössä ja tuomioissa....

Huumeet yhteiskunnan vihollinen numero 1

Asia, mikä on viimeisen kymmenen vuoden aikana muuttunut eniten rikollisuuden näkökulmasta, on huumeiden näkyminen tavallisessa arkielämässä. Huumeiden ja muiden laittomien päihteiden käyttäjiä näkyy jopa Lappeenrannan kaltaisen keskikokoisen kaupungin kaduilla ja kauppakeskuksissa. Sen lisäksi, että huumeiden käyttö on näkyvämpää, se koskettaa myös aiempaa nuorempia. Eri tavoin päihtyneitä, arviolta täysi-ikäisyyden rajalla olevia nuoria näkee joka päivä, kun viitsii hetken katsella ympärilleen. Ongelman laajuus leviää käyttäjistä ulospäin kuin rinkulat veteen heitetystä kivestä. 

Huumeet eivät kosketa ainoastaan käyttäjiä, vaan myös käyttäjien läheisiä. Läheisten lisäksi vaikutus ulottuu myös ympäristöön. Narkkaaminen ei ole halpaa ja varat käyttöön hankitaan harvoin verokortin kautta. Rahat aineisiin hankitaan rikollisin keinoin tai velaksi. Ja velka luo lisää rikollisuutta. Käyttäjät ovat kauppaa tekevään portaaseen alisteisessa asemassa ja suuressa vaarassa joutua hyväksikäytön kohteiksi.

Huumeiden suhteen olen erittäin huolissani asenteiden muuttumisessa. Yhä useampi suhtautuu huumeisiin joko positiivisesti tai korkeintaan neutraalisti. Narkkaamista ei nähdä sen tason ongelmana, minä se pitäisi nähdä. Mietojen huumeiden käyttöä koetetaan eri tahojen kautta laillistaa ja saada niille jalansijaa alkoholin vierellä laillisena päihteenä. Kevyesti puhutaan viihdekäytöstä jopa kovempien huumeiden kohdalla ja yhä rajumpia aineita pidetään suhteellisen arkisina. Lisäksi markkinoille valuu koko ajan uusia aineita, joiden perässä eivät pysy tulli tai edes lainsäädäntö. 

Enkä suinkaan vähättele alkoholin vahingollisia vaikutuksia. Alkoholi ei ole väärinkäytettynä päihteenä sen parempi vaihtoehto kuin pilvi tai pirikään. Alkoholin mukaantuomat haitat ovat euromääräisesti varmasti suuremmat kuin huumeiden ja tekemistä Suomessa on myös alkoholismin hoidossa tai ehkä enemmänkin siinä, että ihmisistä ei tulisi holisteja. 

Huumeet luovat yleistä turvattomuutta. En uskalla laskea nuorinta lasta itsekseen kauppakeskuksiin siellä olevien levottomuuksien takia. Olen aina huolissani kun aikuiset lapset ovat "yössä". Huumerikollisuus on arvaamatonta, kaikkia koskevaa ja se ulottuu myös käyttäjäpiirien ulkopuolelle. 

Asenteiden lisäksi ongelmana tuomioiden pienuus

Näen ongelmallisena sen, että huumeiden käyttö laillistuu vähän kerrallaan. Rikkeistä tulee pikkuhiljaa niin yleisiä, ettei niitä voida mitenkän valvoa saatikka rangaista. Rangaistavuuden raja nousee koko ajan ylöspäin ja samalla se luo tilaa yhä suuremmalle rikollisuudelle. Pienet käyttörikokset menevät läpi sormien ja niistä suurinta osaa ei voitaisi valvoa, vaikka tahtoa saattaisi ollakin. 

Suomessa on periaatteessa kiellettyä käyttää, myydä tai salakuljettaa huumeita. Käytännössä käyttörikoksista suurin osa jää rankaisematta ja tutkimatta. Rahalliset resurssit poliisin ja oikeuslaitoksen osalta ovat niin pienet, ettei jokaista pilvenpolttajaa voida viedä tuomiolle. Huumeiden osalta tuomiot kovenevat sitä suuremmiksi mitä isompia määriä myydään tai tuodaan maahan. Loppupäässä tuomiot ovat jo tuntuvia. Suurten huumemäärien tuonnista kivistä kakkua tulee purtavaksi kympistä eteenpäin ja viisi vuotta häkkiä heilahtaa jo suhteellisen vähällä. Mutta kun tuomiot laitetaan riviin muiden maiden kanssa, on huumeiden kanssa toimiminen Suomessa suhteellisen kannattavaa. 

Huumeiden maahantuojaporras laskee asiat eri tavalla kuin kansalainen. Hän laskee asiat yrittäjämäisesti kannattavuuden ja riskianalyysin kautta. Huumeita viedään maihin, jossa tuotteen kate on suurin ja riskit pienimmät. Ja Suomen markkinassa toteutuu kumpikin tekijä. Jos tuot Suomeen parikymmentä kiloa kokaiinia, et joudu kiinni jäätyäsi istumaan kymmeniä vuosia, vaan maksimissaan 13 ja siitäkin ensikertalaisena puolet. Jos teet saman keikan Kiinassa tai vaikka Vietnamissa ja jäät kiinni, istut siellä kaikkein kuumimmassa alakerrassa palaamatta enää koskaan veronmaksajien riesaksi. Kumpi sinusta olisi kannattavampaa?

Rikostuomioita ajatellessa pitäisikin laskea asiat eri tavalla. Jotta rikoksia voidaan estää, täytyy niiden tekeminen tehdä mahdollisimman kalliiksi tekijälle. Etenkin huumausainerikoksissa tuomioiden pituuden takarajaa pitäisi saada reilusti taaksepäin. Maksimituomioiden tulisi olla kahdessakymmenessä vuodessa - ilman kevennyksiä tai puolituksia. Huumeet ovat globaali ongelma ja myös globaali markkina. Kaupan toimijat toimivat eri maissa ja pystyvät helposti vertailemaan sitä, mihin maahantuonti on lopulta paras bisnes.

Suomalaisen yhteiskunnan hyvä puoli on, että olemme sen verran pieni populaatio, että rikosten tutkiminen ja rajojen valvonta on verrattain tarkasti mahdollista. Jos perustat Kärsämäelle kannabiskasvattamon, on melko varmaa, että joku naapuri sinut käräyttää. Ja jos vertaa Yhdysvaltain ja Meksikon välistä rajaa, on eteläsatama liikennevirraltaan kärripolku. Helpon valvottavuuden lisäksi vahvuutemme on vähäinen korruptio sekä tehokas ja toimiva lainvalvonta. Meillä kiinnijäämisen todennäköisyys on suurempi kuin monissa muissa maissa. 

Vastustan sitä keskustelua, jossa sanotaan, ettei huumeiden virtaa Suomeen saada pysäytettyä. Se saataisiin, jos niin oikeasti haluttaisiin. Se vaatii päätöksen siitä, että huumeet eivät kuulu Suomeen. Sen jälkeen rajojen valvontaa olisi tiukennettava entisestään JA huumetuomiot olisi laitettava Aasian tasolle. Tähän Suomi ei ole valmis, eikä tule koskaan olemaan. Me annamme yhteiskunnan valitettavasti saastua huumeilla ja sallimme sen, että osa lapsista ja nuorista joutuu huumerikollisuuden verkkoon. Simppeli selitys on raha - laskennallisesti rikosten kustannukset ovat pienemmät kuin niiden vaatiman torjunnan. 

Seksuaalirikokset syyniin

Toinen minua huolestuttava asia ovat seksuaalirikokset. Päivästä toiseen joudun lukemaan lehdistä, kuinka (yleensä) naiset joutuvat vastoin tahtoaan seksuaalirikosten kohteiksi. Valitettavan usein tekijöinä mainitaan ihmisiä, joiden tausta kuulostaa olevan muualla kuin Suomessa. Ulkomaalaistaustaiset tekijät nousevat ainakin lehtiin päätyvissä teioissa korostuneesti. Miksi näin?

Rikosten lisääntymisessä on osin myös mittakaavaongelma. Raiskauksia myös ilmoitetaan poliisille enemmän kuin ennen. Yhä useammin teot päätyvät tutkintaan, koska ilmoituskynnys on laskenut. Rikoksen uhriksi joutuminen on aina shokki. Mutta ennen shokin lisäksi tekijät kokevat häpeää ja asioiden kertomatta jättäminen ja haavojen nuoleminen itsekseen on ehkä ennen ollut helpompaa kuin olla kuulusteltavana.

Suurin muutos on tullut yhteiskunnan asenteissa. Seksuaalirikos on samanlainen rikos kuin muutkin - siinä on selkeästi uhri ja tekijä. Jossain vaiheessa uhreja syyllistettiin ja rikostakin ehkä vähäteltiin. Raiskaus saatettiin katsoa johtuvan siitä, miten uhri pukeutui (mitäs puit minihameen), käyttäytyi (mitäs menit baariin) ja antoi sanattoman suostumuksensa (mitäs olit niin kännissä). Muuttuneiden asenteiden lisäksi lakia ja tulkintoja suostumuksesta on nyt tiukennettu selvästi.

Se, mikä on edelleen pielessä, ovat tuomiot. Raiskaustuomiot ovat tekoon suhteutettuna lieviä ja suomalaisten alennuskäytäntöjen kautta käytännössä olemattomia. Taas joudutaan miettimään kannattavuutta. Jos tuomio on todennäköisesti sakkoja, ehdollista tai kuukausia vankilassa, ei sellaisella ole mitään merkitystä, jos et satu olemaan julkkis, jonka maineen yksikin tuomio kyllä pilaa. 

Tässä saatetaan päästä osin siihen, miksi tekijöissä ulkomaalaiset tekijät korostuvat. Ja tässä siis tarpeellinen tarkennus - en väitä kaikkien raiskaajien olevan ulkomaalaistaustaisia, enkä missään nimessä väitä maahanmuuttjien olevan seksuaalirikollisia. Sanon ainoastaan, että heidän määränsä korostuu tekijöissä ja koetan miettiä syitä. 

Ehkä nämä maahanmuuttajataustaiset tekijät tulevat kovemman oikeuskäytännön maista, joissa seksuaalirikoksista tuomitaan kovemmin. Silloin suomalaiset tuomiot ovat naurettavia ja eivät tekoa estäviä. Tai toisaalta he ehkä tulevat maista, joissa seksuaalirikoksia ei yleensä ilmoiteta tai niistä harvoin rangaistaan. Tällöin tekijästä voi olla outoa, että uhri ilmoittaa rikoksen poliisille ja se tutkitaan sekä tekijä tuomitaan. Tässä tullaan yhteiskunnan pelisääntöjen ilmaisemiseen kaikille samalla tavalla. Yhteiskunnan tehtävä on kertoa jäsenilleen, mikä on oikein ja mikä väärin. Seksuaalirikosten suhteen ollaan ainakin aiemmin ehkä oltukin liian häveliäitä. Erikulttuurisuus on edelleen Suomessa hieman vaikea asia. Emme osaa nähdä kulttuurisia erialaisuuksia riittävän hyvin ja kertoa, miten asiat toimivat suomalaisessa yhteiskunnassa. Vieläkin meillä liikaa sopeudutaan, joustetaan, sallitaan. 

Viesti menee perille valistuksen ja koulutuksen lisäksi tiukemman oikeuskäytännön kautta. Kovemmat tuomiot pistävät miettimään, kannattaako riskiä ottaa ja onko teko mahdollisen rangaistuksen väärti. Ja tähän lisäys - jokainen tekemättä jäänyt raiskaus tai seksuaalinen hyväksikäyttö on merkityksellinen uhrin kannalta. Seksuaalirikos - raiskaus tai hyväksikäyttö - jättää syvät jäljet uhriin ja toipuminen sellaisesta vaikuttaa vuosia, jopa vuosikymmeniä teon jälkeen. 

Tiukemman oikeuskäytännön lisäksi tarvitaan rohkeutta myös siinä, että yhteiskunnan sääntöihin sopeutumattomat yksilöt pistetään pois, jos se on mahdollista. On oltava rohkeampi siinä, että ne yksilöt, jotka voidaan Suomesta poistaa, myös poistetaan. Tänne kuuluvat kaikki ne, jotka toimivat yhteiskunnan pelisäännöillä. Ja valitettavasti - minä lähettäisin rikolliset kotimaahansa huolimatta siitä, mihin oloihin he palaavat.  

Seksuaalirikosten suhteen lainsäädännön tiukentuminen on hyvä asia. Oikeuskäytäntöjä haettaessa tulee toki myös hutilyöntejä, mutta enemmän laki tuo mukanaan hyvää kuin huonoa. Tämä Malmin sairaalan tapaus on totaalinen huti käräjäoikeudelta. Uhria ei pystytty suojelemaan sairaalassa, eikä häntä suojele edes oikeus. Tekijät pääsevät kuin koira veräjästä - ja tuskin heille ainakaan sellainen fiilis jää, etteikö samaa voisi toistaa. En ihmettelisi, jos samat tekijät saadaan housut kintuissa kiinni seuraavasta samanlaisesta teosta.

Nuorisorikollisuus

Olen todella huolissani siitä, että otsikoissa meillä pyörii liikaa alaikäisten tekemät rikokset. Ehkä helpoiten muistettava teko oli Koskelan sairaalan teinisurma 2020, jonka tekijät itse asiassa ovat jo nyt vapaalla jalalla. 

Nuorisorikollisuus näkyy väkivalta- sekä ryöstörikollisuudessa. Nuorten tekemä väkivalta on sekä lisääntynyt että raaistunut. Löyhällä siteellä asiaan liittyy myös suurten kaupunkien katujengi-rikollisuus, koska jengien jäsenistö koostuu pitkälti nuorista alaikäisyyden rajalla olevista tai selkeästi alaikäisistä.

Suurin huoleni liittyy siihen, miten niin nuoret voivat syrjäytyä Suomessa, jonka pitäisi suojella lapsia tavallista paremmin. Mikä on perheissä mennyt pieleen, että lapset päätyvät katujengiin puukottamaan toisia lapsia? Miksi nuoret eivät halua kiinnittyä yhteiskunnan pelisääntöihin?

Myös tässä keskustelussa päädytään monesti päihteisiin ja yleensä myös huumeisiin. Käyttäjät ovat yhä nuorempia ja joutuvat päihdekäytön myötä mukaan myös rikolliseen toimintaan. 

Liian pieni rangaistus ei ole rangaistus

Valitettavan usein alaikäiset tekevät rikoksia, koska ovat alaikäisiä. He tietävät, että tuomioita ei tule ja käytännössä teot siis jäävät rankaisematta. Jopa Koskelan teinisurman kohdalla mietittin, voidaanko tekijöitä rangaista, vaikka kyse oli henkirikoksesta

Nuoret ovat oikeuskäytännöistä ja omista oikeuksistaan valveutuneempia kuin ennen. He tietävät paremmin oikeutensa sekä sen, ettei oikeus heihin yllä. Se tarkoittaa myös sitä, että tehdyt teot ovat yhä useammin harkittuja ja tietoisia. Minun mielipiteeni on, että tuomioiden alaikärajaa tulisi laskea. Ei ole oikein, että tuomion alaikärajaa käytetään hyväksi niin, että sen suojissa tehdään rikoksia.

Nykyisin alle viisitoistavuotias ei ole rikosoikeudellisesssa vastuussa teoistaan. Häntä ei voida tuomita sakko- tai vankeusrangaistukseen, mutta toki vahingonkorvauksiin kyllä. Kun tekijällä on ikää 16-20-vuotta, häntä kohdellaan nuorena rikoksentekijänä, jolloin tuomioskaala on pienempi ja vankeusrangaistus ei ole todennäköinen, joskin mahdollinen (kuten Koskelan tapauksessa). Sen lisäksi alle 21-vuotias kärsii vankeustuomiostaan vain kolmanneksen, kun muiden tuomio lyhenee ensikertalaisena puoleen.

Tuomiot nuorempana, mutta tuomioissa uusia ratkaisuja

Minusta rikosoikeudellisen vastuun ikärajaa tulisi laskea ainakin 14-vuoteen. En halua lapsia nykyistä enempää linnaan, mutta haluan tekijöiden kantavan vastuunsa, koska ovat tietoisia siitä, mitä tekevät ja mitä siitä seuraa. Luotan muissakin asioissa siihen, että nykynuoriso (mikä kamala sana) on monissa asoissa fiksumpaa väkeä kuin itse olimme samassa iässä. Sen vuoksi heitä on mahdollista myös vastuuttaa aiempaa aikaisemmin.

Vankila ei ole paras paikka kuntouttaa minkäänlaisen rikoksen tekijöitä, eikä varsinkaan nuorisorikollisia. Se saattelee tekijät monesti väärään suuntaan. Ja etenkin nuorten osalta uskon enemmän siihen, että oikeanlaisella kaitsemisella heidät saadaan käännettyä oikeaan suuntaan ja lopputulos on yhteiskunnan kannalta huomattavasti parempi. 

Kuntouttamisen tulisi pyrkiä syrjäytymisen ehkäisyyn. Rikollinen kuitenkin on jossain vaiheessa elämäänsä joutunut ns. tavallisen veronmaksajan elämästä sivupolulle ja valinnut elää yhteiskunnan normien ulkopuolella. Kuinka saadaan herätettyä usko siihen, että ns. normaali elämä on pitkässä juoksussa se paras ja oikein vaihtoehto?

Voisiko ratkaisu olla jonkinlainen pakkokoulutus ja puolivankila. Olisiko mahdollista pakottaa sivupoluille eksyneet takaisin sille tielle, mikä kasvattaa heistä yhteiskuntakelpoisia. Jos vankilan sijaan olisi eräänlainen sisäoppilaitos, jossa vapauden menetyksen lisäksi koulutetaan ja varmistetaan, että opiskelu saa päätepisteen.

Kovempien rangaistusten esteenä raha

Törmäämme tässä rikos-ja-rangaistus-asiassa aina rahaan. Huumerikollisia tai murhamiehiä ei voi sulkea kymmeniksi vuosiksi linnaan, koska se nostaisi vankimäärää nykyisestä ja sitä kautta kustannukset kasvavat. Emme myöskään voi alentaa yksittäisen vangin kustannuksia, koska tämä on Suomi. Jos ei olisi, ostaisimme vankeinhoidon palvelut alihankintana jostain kustannustehokkaammasta maasta.

Rangaistukset ovat aina kompromissi teon ja mahdollisen rangaistavuuden välillä. Se lyö nyt korville, kun Suomi on paremmin mukana globaalissa ringissä. Meidän suuntaan valuu paljon ihmisiä, jotka tulevat toisenlaisten oikeuskäytäntöjen maista ja heille täkäläiset tuomiot sekä vankilaolot eivät ole kovinkaan rankaisevia. Se vähentää halua olla tekemättä rikoksia. Joidenkin rikosten osalta en näe mitään muuta tietä kuin koventaa tuomioita ja rangaistuksia. Rangaistus ei kohdistu ainostaan tekijään, vaan se on myös merkki seuraavalle tekoa harkitsevalle, kannattaako rikokseen lähteä.

Valitettavasti - samasta rahallisesta syystä - meiltä puuttuu myös oikea elinkautinen. Periaatteessa murhamiehet voidaan sulkea vankilaan määräämättömäksi ajaksi, mutta käytännössä elinkautisen istuttava määrä on noin 12 vuotta. Sen jälkeen vangit kotiutetaan, liian usein odottamaan seuraavaa tuomiota. 

Luen ja kuuntelen paljon true crimeä ja olen kiinnostunut rikollisten tarinoista. Niiden ansiosta en suinkaan ole sitä mieltä, että jokainen elinkautisvanki pitäisi automaattisesti sulkea laitokseen ja hävittää avain. Olen sitä mieltä, että jokainen ansaitsee (ehkä Jammu-setää ja paria muuta lukuunottamatta) toisen mahdollisuuden, mutta sen jälkeen alkaakin sitten luottamus olla jo kortilla. 

Ongelmana näissä toimimattomissa oikeuskäytännöissä on se, että ne rapauttavat luottamusta lailliseen hallintojärjestelmään. Kun tuomiot ovat liian pieniä tai käytännössä olemattomia, ne synnyttävät tyytymättömyyttä sekä uhreissa että muissa kansalaisissa. Oikeudenkäytön pitäisi kuitenkin jollain tasolla noudattaa ns. kansalaisten oikeudentajua. Ja kun tyytymättömyys lisääntyy riittävän pitkälle, se synnyttää kapinaa ja valitettavasti myös oman käden oikeutta. 

Otan esimerkin, jonka jokainen varmaan helposti ymmärtää (tapaus ei siis liity mihinkään todelliseen,mutta myötäilee lehdistä viime aikoina lukemiani tapauksia). Alaikäinen lapseni tulee taksilla kaupungilta kotiin, on ehkä hieman päihtynyt, mutta ei siinä määrin, että se vaikuttaisi hänen toimintakykyynsä. Taksikuski katsoo, että takapenkillä on houkutteleva tapaus ja päättää ottaa ohjat käsiinsä, ohjaa taksin jonnekin pusikkoon ja raiskaa sekä pahoinpitelee lapseni. Sen jälkeen tapaus menee poliisille ja lopulta oikeuteen. Tekijä saa teosta ensikertalaisena pari kuukautta ehdollista, hieman sakkoja ja poistuu käräjiltä naureskellen. Hoviin tapausta ei kannata viedä, koska siihen ei tällaisen työssäkäyvän perheen rahat riitä, eikä lopputulos siellä juurikaan muuttuisi. Oikeus katsoo, että teko oli suhteellisen vähäinen ja uhri ei kuitenkaan lopullisesti vahingoittunut.  Lapseni joutuu kuitenkin terapiaan, hänen kykynsä muodostaa parisuhteita ja luottaa ylipäätään vieraisiin ihmisiin vammautuu vuosiksi eteenpäin. Käytännössä aikuisuuden kynnyksellä olevan lapsen tulevaisuus on vaakalaudalla yhden taksimatkan takia. Olisinko minä tyytyväinen tuohon tuomioon? Olisitko sinä?

Jossain vaiheessa nämä tapaukset palaavat vielä toista kautta oikeuteen. Niissä vaan vastaajana tulee olemaan joku uhrin läheinen ja hommaa pohditaan jopa henkirikoksen näkökulmasta. Kansalaisten oikeustaju voi olla pitkäpinnainen, mutta kyllä sekin jossain vaiheessa katkeaa. 

Paljousalennukset, puolitukset ja ehdolliset

Kun lukee tuomioita, on siellä paljon kummallisuuksia, joita on joskus vaikea sulattaa. Suuri osa tuomioista tulee jopa kevyistä henkirikoksista ehdollisina. Suomessa voi todellakin ottaa toiselta hengen pois joutumatta istumaan vankilassa päivääkään. Ehdollinen tuomio ei ole mikään tuomio, se on pelkkä läpsy poskelle ja sen käyttöä vakavammissa rikoksissa tulisi vähentää. Tuomion saanut ei laske tuomiota sen selostuksen mukaan, vaan sen mukaan, miten se vaikuttaa hänen arkeensa. Ehdollinen tuomio ei käytännössä vaikuta tuomitun arkeen mitenkään, etenkin kun nykyinen koeajan valvonta on nollatasoista. 

Rikoksesta seuraa rangaistus ja rangaistuksen tulee olla sellainen, että se saa tekijän miettimään, mitä tein väärin ja miksi. Jos tuomio tuntuu ainoastaan paperina taskussa, se ei valitettavasti ole oikea tuomio. Totta kai se näkyy rekistereissä, mutta jos ollaan nuoresta iästä lähtien menty polulle, jossa tavoitteena ei ole hyvin kirjoitettu CV ja nousujohteinen ura toimistossa tai varastossa, ei ehdollisen tuomion näkymisellä rikosrekisterissä ole paljon painoarvoa. 

Toinen erikoisuus ovat paljousalennukset rikoksissa. Tämä tarkoittaa, että jos rikoksia tehdään "tukkuerissä" ja tuomiolle joutuu yhdellä kertaa useammasta teosta, ei tuomita kaikkien rikosten yhteismäärää, vaan rangaistusta kohtuullistetaan ja tuomioon tulee käytäntöön paljousalennus. Tässä rikotaan kansalaisen oikeustajua vastaan. Jos olisin rikollinen mieli, niin totta kai käyttäisin tuota pykälää hyväkseni niin, että koettaisin saada samaan "laskuun" mahdollisimman paljon tuotteita, jotta paljousalennus olisi suurin mahdollinen. Syynä paljousalennukseen on - yllätys, yllätys - raha. Ilman paljousalennuksia tuomiot menisivät yhteismitaltaan kymmeniin vuosiin ja Suomessahan ei rikollisia linnassa turhia makuuteta. 

Kolmas mielenkiintoinen seikka ovat tuomioiden puolitukset ensikertalaisilta (ja nuorilta vain 1/3 tuomiosta). Käytännössä siis yli 2 vuoden ehdottomissa tuomioissa on mahdollista päästä koevapauteen puolessa ajassa tuomion pituudesta. Tämä on toisaalta hyvä juttu, mutta kun yleensä kierre menee niin, että sama tekijä saa sakkoja, sitten ehdollista ja vasta sen jälkeen heiluu häkki. Eli rikollista uraa on takana jo vuosia, mutta kun linnaan ei Suomessa helpolla pääse, niin ensimmäinen ehdoton tuomio tulee vasta vakavien rikosten jälkeen. Käytännössä siis tekijä ei ole millään muotoa ensikertalainen, mutta vankilassa kyllä. Minä muuttaisin tämä niin, että ensikertalaisuus katsotaan kaikkien rikosten osalta ja jos alla on aiempia, ehdollisia tuomioita, pykälää ei oteta käyttöön. 

Tähän ensikertalaisuuteen muuten liittyy se, että se on uusiutuva luonnonvara. Eli jos tekijä on rikoksia tekemättä kolme vuotta, niin hän pääsee istumaan uudelleen ensikertalaisena. Kätevää, eikö totta! 

Lasten ja Suomen takia

Miksi olen tästä näin huolissani, että kirjoitan? Perusperiaatteena pitäisi jokaisella meistä olla se, että jätämme tämän maan parempaan kuntoon lapsillemme kuin missä olemme sen itse saaneet. Tällä hetkellä näyttää pahasti siltä, että minun sukupolveni jälkeen lapsille jää turvattomampi Suomi. Suurin syy tähän on muuttuva ympäristö ja sen mukanaan tuomat lieveilmiöt. 

Kun olin teini 80-luvulla, elettiin pussikaljanuoruutta ja "joku ehkä tiesi jonkun jossain", joka oli kokeillut Helsingissä pilveä (vai oliko se kuitenkin oreganoa). Noista ajoista huumeiden virta Suomeen on muuttunut kurapurosta pieneksi joeksi ja saatavuuden lisäksi ovat myös asenteet muuttuneet vaarallisen positiivisiksi. Huumeiden mukana on tullut vakavampi väkivaltarikollisuus ja huumeiden maailma koskettaa yhä useampia - myös sitä, jonka pihalta varastetaan polkupyörä tai yrittäjää, jonka työmaalta kähvelletään työkalut jo kolmatta kertaa.

Toisaalta taas nuorten suhtautuminen alkoholiin ja päihteisiin kokonaisuutena on muuttunut terveellisemmäksi. Ei se meidänkään pussikaljanuoruus ollut tervettä tai suhtautuminen alkoholiin ainakaan parantanut monien elämänlaatua. Eli toivoa on. 

Kun kasvattaa tähän maailmaan lapsia, on huolissaan heidän puolestaan. Millaisia vaaroja he kohtaavat aikuistuessaan? Mitkä noista vaaroista olisivat ennaltaehkäistävissä ja mitkä taas ei? Mitä minä ajattelisin, jos se 17-vuotias lapsi Malmin sairaalassa olisi ollut minun tyttäreni?

Toinen huoleni liittyy asemaani veronmaksajana. Mihin minä haluan, että rahani käytetään? Olen joskus aiemminkin marissut siitä, että liikkuvan poliisin lakkauttamisen jälkeen liikennekuri on teillä höltynyt. Tämä ei ole poliisin, vaan määrärahoja jakavien vika. Ja samalla tavalla toivoisin, että Suomen rajoja pistetään entistä tiukemmin kiinni niin rötösteleviltä henkilöiltä kuin laittomilta aineiltakin. 

Kolmas huoleni liittyy asenteisiin. Sallimme liikaa ja vaadimme liian vähän. Turhan moni perhe pitää lapsistaan liian vähän huolta ja on olematta huolissaan heidän tekemisistään. Katujengit eivät synny turhasta, vaan ne syntyvät tyhjiöön, jonka me aikuiset luomme. Jostain syystä on liikaa perheitä, joilla ei ole kiinnostusta tai mahdollisuutta pitää huolta jälkikasvustaan ja lapset joutuvat siksi väärille urille. Noita uria on jälkikäteen vielä vaikeampaa korjata kuin etukäteen. 

Pahoittelut, että teksti meni näin pitkäksi - kiitos jos pääsit loppuun saakka.

Ja PS. Onnittelut Kalpalle jääkiekon Suomenmestaruudesta. Reilu kamppailu, parempi voitti - nauttikaa :)

Ra(s)kaan keski-iän yhdeksän vuotta

Lempimuistikirjani, joka sekin alkaa olla täysi

 

Alkuun heti sisältövaroitus - teksti saattaa sisältää katkeraa keski-ikäisen miehen tilitystä, mutta toki myös jotain lukemisen arvoista.

Huomasin eilen (keski-ikäiseen tyyliin Facebookin muistoista), että blogini täytti jo yhdeksän vuotta. Vaikka viime vuosina kirjoitustahti on ollut maltillisempaa, niin blogi on pysynyt hengissä kaikki nämä vuodet ja on sillä tietääkseni jokunen uskollinen lukijakin. 

Yhdeksän vuotta elämää on pitkä aika. Sinä aikana blogin teemat ovat vaihdelleet johtuen pitkälti siitä, että oma elämäni on muuttunut. Kun yhdeksän vuotta sitten aloitin, olin toipumassa isäni kuolemasta. Elimme pikkulapsiarkea, olin suhteellisen vastuullisessa palkkatyössä ja elämä oli kaiken kaikkiaan kiireistä, sekavaa ja kirjaimellisesti ruuhkaista. Ra(s)kaasta keski-iästä tuli eräänlainen selviytymiskartta arkeen. 

Alussa blogi oli minulle terapiapaikka. En olisi selvinnyt silloisen elämäni kriiseistä ilman kirjoittamista. Se on monessa tilanteessa ollut kanava kertoa itselleni, mitä kuuluu. Tälle päiväkirjalle saan olla kiitollinen monista oivalluksista liittyen elämään, keski-ikäisyyteen, oman minän kehittämiseen ja hallintaan. Sama pätee ylipäätään kirjoittamiseen. Blogin lisäksi täytettä ovat saaneet useampi paksu muistikirja, jonka sivuille on tilitetty nekin asiat, jotka eivät ole julkaisukelpoisia.

Luen toisinaan omia vanhoja tekstejäni (jonkunhan näitä on pakko lukea!). Perusteemat ovat pitkälti olleet, perhe, työelämä, onnellisuus. Työelämän sivulle on nyt tullut kantavammaksi teemaksi yrittäjyys, joka leimaa montaa asiaa elämässäni. Yrittäjyys on elämäntapa enemmän kuin pelkkä työnteon muoto. Lisäksi olen huomannut, että kirjoitan nykyisin paljon Suomesta, yhteiskunnasta ja politiikasta. 

Nämä teemat ovat toki kiehtoneet nuoresta pitäen (tuskin olisin muuten sosiologiaa päätynyt lukemaankaan), mutta nyt olen jollain tavalla herännyt eräänlaiseen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja ajatteluun toisesta näkökulmasta. Tähän vaikuttaa paljon se, että olemme viimeiset vuodet eläneet erilaisia, jopa globaalisti kuohuttavia aikoja. Politiikkaan sekä täällä että muualla on tullut pelureita, jotka heiluttavat vanhoja perusrakenteita. Uskon, että olemme jonkin suuremman globaalin murroksen äärellä. Siitä on kiehtovaa kirjoittaa. 

Miksi kirjoitan?

Hiljaisina aikoina pohdin usein, miksi kirjoitan (tai ennemmin miksi en kirjoita). Alussa tarvitsin kirjoittamista, jotta kuulisin oman ääneni ja jotta saisin elämäni järjestykseen. Kun toipumisen suurimmat aallot oli selätetty, aloin kirjoittaa enemmän onnellisuuden havainnoista. Teksteissä oli paljon sitä, miten tullaan onnelliseksi ja kuinka omia unelmia toteutetaan. Nyt taas olen huomannut sävyn muuttuneen ehkä hieman harmaammaksi (kuten myös ohimoni). 

Keski-ikä pohdituttaa edelleen, mutta eri tavoin. Jos blogi täyttää yhdeksän, täyttävät ikäiseni ihmiset viisikymmentä. Se on vahva vedenjakajaikä, jossa katsotaan yhtä aikaa eteen- ja taaksepäin. Teen paljon arvioita siitä, miten elämä on tähän saakka mennyt ja miten sen soisi menevän eteenpäin. Huomaan suurtakin itsekritiikkiä elettyyn elämään ja toisaalta näen myös, että eteenpäin mentäessä alkavat ensimmäiset ovet jo sulkeutua. Viisikymppisen mahdollisuudet muutokseen ovat pienemmät kuin nelikymppisen.  

Tällä hetkellä kirjoitan enemmän muille kuin itselleni. En edelleenkään kaipaa mitään suurta yleisöä, mutta älykästä keskustelua kuuntelen mielelläni. Kuten täälläkin on käynyt ilmi, olen keski-ikäinen ammatinvaihtaja. Vaihdoin palkkatyön yrittäjyyteen ja vaihdoin myös koko työelämän suuntaa (no en kokonaan, koska toinen jalka on edelleen vanhassa maailmassa). Olen myös työelämän onnellistaja. Tajusin (hieman liian myöhään), että olen kulkemassa väärää tietä ja onnistuin kääntämään kurssini oikeaan. Tällä hetkellä teen töitä todella tyytyväisenä. Koen onnellisuutta siitä, että voin auttaa muita ja pystyn tekemään työlläni hyvää eteenpäin. 

Työni parhaita puolia on se, että tapaan paljon ihmisiä. Koen viikottain huimia keskusteluja kaikesta maan ja taivaan väliltä. Pöydän ääressä käydään läpi elämän koko kirjo iloineen ja suruineen. Olen päässyt tutustumaan upeisiin ihmisiin, joita en varmaan muuten olisi koskaan päässyt tapaamaan. 

Kun selaan blogin sijaan muistikirjani sivuja, huomaan edelleen jahtaavani jotain sateenkaaren päätä. Elämässä on paljon tekemättä. On paikkoja, joita en ole nähnyt, asioita joita en ole kokenut ja tavoitteita, jotka vaativat työtä. Oman ikäiseni ihmiset jakaantuvat ainakin puheiden perusteella taantujiin, odottajiin ja etsijöihin. 

Taantujat alkavat odotella elämän seesteistä vaihetta, jossa aikuiset lapset jättävät pesän ja alkaa aikuisten oma aika. Elämästä tulee Prismaa ja kesämökkiä. Suuret huiput ja ruuhkat on koettu ja ollaan valmiita vaihtamaan pienemmälle vaihteelle. Jotkut alkavat kaipailla lapsenlapsia ja toiset selaavat matkaesitteitä etsien seuraavaa kanarian lentoa. 

Kuten sanoin, elämme harjanteella, jossa katsotaan taakse- ja eteenpäin.  Odottajat odottavat edelleen sitä suurta oivallusta. Lastentekoon alamme olla takarajoilla, mutta ammatillisesti olemme parhaassa mahdollisessa iässä (vaikkeivat kaikki työnantajat sitä tajuakaan). Meillä on vielä kyntämätöntä sarkaa ja myös voimia mennä eteenpäin. Valitettavasti yhteiskunnan muutokset vaikeuttavat uuden etsimistä. Aikuiskoulutusta vaikeutetaan ja taantuva Suomi sekä inflaatiomörkö vaikeuttavat riskien ottamista. Silti kannustan - opiskelkaa, etsikää onnellisuutta ja vaihtoehtoja. Taantumus ei ole hyvä valinta. 

Etsijät näkevät enemmän eteenpäin. Viisikymppiset ovat hyvässä asemassa. Monilla velkataakka on siedettävä, lapsista vain vähän riesaa ja siten tärkeimpiä resursseja - aikaa ja rahaa - on käytettävissä enemmän kuin koskaan ennen. Se tarjoaa mahdollisuuksia löytää jotain, mistä on haaveillut. Onko se pidempi matka ulkomaille, ammatinvaihto tai jopa uusi asuinpaikka. Mahdollisuuksia onnellistaa itseään on valtava määrä.

Raskas keski-ikä

Mutta tässä iässä ei kaikki asiat ole helppoja. Ehkä on asiallista tunnustaa (lopulta myös itselleni), että en ole tänä keväänä voinut hyvin. Korjaamista on ollut sekä fyysisesti että henkisesti. Raskas fyysinen ammatti, pitkät työpäivät ja vastuun kantaminen yksin vaativat veronsa. Olen ollut poikkeuksellisen väsynyt ja jopa tuntenut tietynlaista riittämättömyyden tunnetta. Viisikymppisenä tuleekin vastaan  elämän rajallisuus. Pienet kolotukset ja rytmien omituisuudet sydämessä eivät välttämättä enää olekaan olalla kohautettavia. Me kulumme ja ihmisen fysiikka on loppujen lopuksi rajallista. On pakkokin pohtia sitä, milloin on syytä liputtaa itsensä varikolle. 

Vihaan sopeuttamista. Pikkuhiljaa elämän pienet nautinnot käyvät vahingollisiksi. Alkoholi ei sovi enää elimistölle, koska sitä ei kestä maha, sydän eikä pää. Rasvainen ruoka muuttuu nautinnosta kuolemantuomioksi ja sokerikin tuo hampaisiin reikiä ja vie yöunet. Loppujen lopuksi on tehtävä valinta paskojen vaihtoehtojen välillä - kuoleeko tylsyyteen vai erilaisiin haitta-aineisiin. 

Henkisesti oma helmasyntini on liiallinen itsekriittisyys. Poden paljon huonoa omaatuntoa hukkaan heitetyistä vuosista. Vanhasta työelämästä olisi pitänyt hypätä rohkeammin ulos ja uskaltaa tehdä valintoja itsen hyväksi. Olisi pitänyt aikaisemmin lähteä mukaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, mutta vanha minä piti liikaa kiinni ja pelkäsin tarttua tilaisuuksiin. Olisi pitänyt nähdä maailmaa enemmän silloin, kun se oli auki. Tiedän totta kai, ettei mikään ole myöhäistä, mutta kerran elettyä aikaa ei kuitenkaan saa takaisin. Junnun sanoin "ei nuoruuttaan voi elää uudestaan"

Itsemme lisäksi kannamme huolta myös läheisistä. Blogin alkuvuosina pikkulapsiarki oli kiireistä ja omat huolensa oli sielläkin. Mutta eivät huolet vähene, vaikka lapset kasvavat aikuisiksi. Siinä vaiheessa, kun lapsemme lakkaavat aiheuttamasta huolta, sitä aiheuttavat vanhempamme. 

Keskustelen monien ihmisten kanssa, kuinka paljon meidän vastuullemme jää omien vanhempiemme asiat. Elämme aiempaa pidempään, mutta ongelma on myös se, ettei enää ole sitä Suomea, jonka varaan voisi mitään laskea. Joudumme varautumaan siihen, että olemme ne, jotka kantavat vastuun lähipiiristämme. Ja toisinpäin käännettynä - podemme huolta myös siitä, ettei meistä tulisi taakkaa omille lapsillemme. Voin sanoa, etten yhdeksän vuotta sitten pohtinut näitä asioita. 

Raskasta elämästä tekee myös muuttuva maailma. Jos lukee blogini tekstejä taaksepäin, niin maailma on mennyt vaikeammaksi tajuta. Vanhat globaalit rakenteet murtuvat kovaa kyytiä ja joudumme opettelemaan uusia sääntöjä. Trumpin ja Putinin kaltaisia sekopäitä ei maailmanpolitiikka tuntenut. Ja Kiinan aiheuttama talouspoliittinen vaara oli vasta oraana kaskessa. 

Sama pätee myös rakkaaseen Suomeemme. Vanha hyvinvointiyhteiskunta murtuu kovaa kyytiä ja ratkaisumallit siitä selviämiseen ovat keskentekoiset. Valitettavasti juuri minun sukupolveni joutuu maksamaan vanhan hyvinvointirakenteen kulut ja lisäksi sopeuttamaan omia varojaan siihen, että saisimme jotain turvaa vanhuuden varalle, kun eläkejärjestelmät lopullisesti romuttuvat (ja sen ne myös tekevät). Poden tuskaa siitä, ettei ratkaisua ole vielä olemassa, eikä mitään takeita sille, mitä tapahtuu, kun työura loppuu (jos loppuu).

Koska mä voin

Vastaus kysymykseen, miksi kirjoitan on selvä - koska mä voin. Olen edelleen ylpeä siitä, että minulla on henkilökohtainen alusta tuoda esiin ajatuksiani. Olen onnellinen siitä, että vuosienkin jälkeen minulla on terapiapiste, jonka kautta voin kertoa itselleni, mitä minulle kuuluu. Olen hyvilläni myös siitä, että tätä kautta voin kirjoittaa ulos sitä, miten maailma minusta muuttuu. 

Toisinaan ajattelen, että nämä sivut ovat perintöni eteenpäin. Jonain päivänä joku onneton sosiologi etsii graduunsa aihetta ja saa tästä angstisesta sekasotkusta vihjeen eteenpäin. Tai kunhan lapseni saavuttavat keski-iän ja kaipaavat apua omien solmujensa avaamiseen, he kuuntelevat ääntäni tätä kautta. Kaikki nämä ovat syitä, miksi Ra(s)kas keski-ikä edelleen elää ja hengittää. 

Koen, että tätä kautta voin vaikuttaa. Siihen riittää se, että joku tätäkin lukee ja kokee jonkin ajatuksen. Olkoon se vaikka hyväntahtoinen nauru keittiösosiologin pieleen menneille analyyseille - iloa ei maailmassa ole koskaan liikaa. 

Kiitos sinulle rakas blogini, terapianurkkani ja ajatusteni varasto. 

Keltamusta kevät

Lähde: wikipedia

Lappeenrannassa jännitetään ensimmäistä kertaa piiiiitkiin aikoihin SM-liigan loppupelejä. Keltamusta SaiPa ei ole tosissaan päässyt tappelemaan mitalipeleissä 60-luvun jälkeen. Puhutaan todellisesta kiekkosensaatiosta ja lätkähuumasta. Tätä kirjoitettaessa SaiPan ja Rauman Lukon välieräsarja on tilanteessa 3-2 SaiPalle ja huomenna pelataan seuraava (ja toivottavasti viimeinen) nitrokamppailu. 

Kyse on tarinasta, jota kukaan ei olisi syksyllä osannut kertoa. Kyse ei ole vain draaman kaaresta, vaan henkilöistä ja taustoista ilmiön takana. Lappeenrannassa on tehty vuosien yrittämisen jälkeen monta asiaa oikein - monella eri taholla. Onnistumisia on tullut seuran kabinetissa, kaukalossa, kaukalon laidalla ja jopa hallia ympäröivässä kaupungissa. 

Vanhaa keittiö-sosiologia tällainen kiinnostaa totta kai!

Urheilu elää tarinoista

Liigassa on nähty vuosien varrella monta "pienestä mestariksi"-tarinaa. Kanada-maljaa ovat päässeet hypistelemään kestomestareiden lisäksi mm. HPK, Ässät, JYP, mutta ei koskaan SaiPa (eikä muuten KalPakaan). Tarina syntyy epätodennäköisyyksistä silloin kun paperilla heikoksi tai keskinkertaiseksi laskettu joukkue pystyykin kaatamaan Liigan Goljatit ja nousee huipulle. Tarinat todistavat, ettei urheilussakaan asioita voida laskea etukäteen, eikä menestystä voi ostaa (muutenhan HIFK:n hallissa mestaruusviirejä olisi nykyistä enemmän).

Joka vuosi mestarisuosikeiksi veikataan, ymmärrettävästi, suurimman budjetin ja vahvimman menestyksen joukkueet. Mitä suurempi budjetti sitä paremmat hankinnat. Kärkiseurat ostavat riveihinsä nimimiehiä, joiden varaan lasketaan menestyksen antura. Liigassa nähdään joka vuosi palaajia joko NHL:stä tai Euroopan kärkisarjoista. Vahvimmat ostajat ovat yleensä HIFK, Kärpät ja Tappara. Onneksi peli ei ole pelattu ennen kuin viimeinenkin gameseven on ohi.

Tarinoissa rakentuu joukkue, joka on osasiaan suurempi. Joukkue, jonka menestys rakentuu siitä, että se harjoittelee, pelaa ja menestyy yhdessä. Löytyy taito kasata ketjut tasaisesti suorittavaksi koneeksi ja taustalle saadaan valmentaja, joka osaa hyödyntää joukkueen vahvuuksia ja häivyttää heikkouksia. On orkesteri ja sille paras kapelimestari. 

Lopputulosta ei edes pystytä täysin selittämään. Joukkueeseen syntyy magiikkaa ja onnistumisen kierre, jota ei saada pysäytettyä ennen päätyä. Jokaisen kauden jokaiselle joukkueelle tulee ylä- ja alamäkiä. Voitaja on se, joka nousee viimeisenä ylös (vanhaa Rocky-viisautta mukaillen).

Miksi SaiPa 2025?

Kausiennakot olivat Saipalle julmia. Joukkuetta veikattiin varmaksi mestis-karsijaksi, eikä kukaan - siis yhtään kukaan - veikannut, että SaiPa pelaisi välierissä. Korkeimmille sijoille oli tarjolla tilastojen ja taulukoiden mukaan varmempia joukkueita, kuten Tappara, Pelicans, HIFK tai TPS. Noista ennakkoon kovimmista ei yksikään pelaa tällä kaudella loppupeleissä. Varmoista suosikeista Lukko on ainoa, joka naamaansa mitalipeleissä näyttää.

Pelillisten suoritusten lisäksi epäonnistumista on aiempina vuosina nähty myös kabinetin puolella. Epäonnistuneet kaudet, niiden synnyttämä taloudellinen paine sekä suoraan sanottuna hölmöilyllä menetetty maine ajoivat seuran konkurssin partaalle. Kuten hyvään tarinaan kuuluu, koko seura oli tuntien päässä kaatumisesta vielä ennen kauden alkua. Pelastajaksi tuli nippu paikallisia yrittäjiä, jotka ottivat todellisen riskin lähtiessään mukaan epävarmaan urheilubisnekseen. Vielä tänäkään päivänä en ymmärrä, mistä se usko menestyvään kiekkobisnekseen löytyi, mutta yrittäjien aivoituksia ei kukaan yleensä ymmärräkään. 

Ehkä tuo omistajavaihdos muutti myös kykyä katsoa Saipa-nimistä tuotetta? En usko, että vanhojen omistajien taidot tai kyvyt olivat hukassa, mutta ehkä kyse oli siitä, että koneesta oli bensa loppu ja uusia näkökulmia vanhaan rakkauteen ei ollut löydettävissä. Itse näen tämän uuden SaiPan aiempaa ihmisläheisempänä ja sen katsantokanta on vedetty lähemmäs keskivertokansalaisten tasoa. On selvää, että hallia ei vedetä täyteen huonolla tuotteella, mutta pelkkä menestys ei selitä sitä huumaa, jota kaupungissa nyt koetaan. Joukkueen taakse on saatu vahvan omistajajoukon lisäksi myös yleisö ja yleisöön ihmisiä "joita kiekko ei oikeastaan edes kiinnosta". Heidän lisäkseen tukijoihin on vahvasti leimautunut myös kaupunki. Tähän saakka joukkue, kaupunki ja jopa yleisö ovat olleet tukkanuottasilla keskenään. Kaupunki alkoi jo hieman karsastaa SaiPaa hallikysymyksen takia, yleisö karttoi lehtereitä menestyksen puutteen takia ja seuran tunnelma oli jotenkin liigamaisen kliininen ja se ei koskettanut enää lipuista maksavaa yleisöä. 

Tällä hetkellä SaiPa näkyy ja kuuluu joka paikassa. Kun kävelee missä päin kaupunkia tahansa, on kotien ikkunoissa pelipaitoja kannatuksen merkkinä. Tätä ei aiempina vuosina ole nähty. Rehellisyyden nimissä Lappeenrannasta on puuttunut sellainen suurten massojen kannattajuus, jossa joukkueen takana seistään niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Kun menestystä on puuttunut, täyttyvät estarit pilkkaviesteistä ja kannatuksen sijaan mieluummin potkaistaan maassamakaavaa vielä kerran, oppiipahan olemaan. SaiPaa pidettiin mieluummin synkkänä rahareikänä ja pakollisena pahana - unohtaen, että sen työllistävä vaikutus kaupungissa on lähes sata henkilötyövuotta kauden aikana. Jos etsit samankokoista firmaa miltä tahansa alalta tässä kaupungissa, saat kelata listaa aika pitkään. 

Omistajapohjan viisaus näkyy taloushallinnossa. Ensimmäiseen kauteensa omistajat lähtivät sillä rahalla, mikä taskusta löytyy. Pelaajien hankinnoissa ei rahallisesti hulluteltu, mutta käytettiin sitä enemmän viisautta. Omistajien lisäksi toinen merkittävä tekijä menestyksen takana on ostaminen. Harri Aho on toki tullut isommista piireistä, mutta osaa selkeästi lukea peliä myös pienemmän budjetin näkökulmasta. Petmanin veljesten houkuttelu kotiin, maalivahtiosaston monipuolisuus ja ennen kaikkea kesken kauden tehdyt hankinnat, etenkin Mark Pysykin tulo, kertovat siitä, että järjellä saa parempaa jälkeä kuin rahalla. Ainakin ulospäin näytti siltä, että jälkihankintoja tehtiin vasta sen jälkeen, kun rahat niihin oli tienattu. Alkukausi elettiin varmaankin suu säkkiä myöten, mutta katsomon kautta tilitetyt lisätulot sijoitettiin uudelleen ja tulosta syntyi. Ilman Pysykiä & kumppaneita ei Saipan viitoskone jyskyttäisi tuota tahtia. 

Ja se Raipe

Tarinaan kuuluu kapelimestari. Meillä se on vähäsanainen, median antisankari Raipe. Raimo Helmistä ei ennen tätä kautta pidetty kovinkaan kultapossutason osaajana. TPS:n hopean jälkeen tuli mononkuva sarkapöksyyn ja paikkaa sai etsiä milloin mistäkin ulkomaan sarjasta. SaiPalle hän oli profiilin mukainen hankinta, täynnä potentiaalia ja näyttämisen halua. Sekä SaiPalla että Raipella oli ainoastaan voitettavaa tässä kaupassa. 

Mutta tuskin kukaan arvasi, että juuri "hämeen hiljanen" on se, joka täällä onnistuu rakentamaan joukkueen. Vanhojen omistajien aikaan penkin päähän raahattiin milloin minkäkin tason sateentekijää huutamaan tuuleen, mutta joukkueita ei tuntunut syntyvän. Valmentaminen on niin herkkää touhua, ettei aiempi menestys takaa hyvää lopputulosta, kun kaupunki ja joukkue vaihtuvat. Pahin farssi - todellinen aallonpohja - täällä nähtiin, kun Pekka Virta houkuteltiin ilmeisen kovalla rahalla tuomaan menestystä. Metodit ja mies olivat vääriä, rahaa paloi ja tulos jäi taskuun. Lopputuloksena mies lähti kiertoon kesken kauden, eikä ole sen jälkeen palannut. SaiPa osaa syödä miestä myllynkivien lailla. 

En ymmärrä jääkiekosta riittävästi arvostellakseni, mutta en usko Raimo Helmisen tuoneen teknisesti mitään uutta tullessaan. En usko, että hänen fläppitaulun piirrokset ovat mitään monalisaa verrattuna muiden valmentajien työhön. Mutta luulen, että hänen taitonsa tulee siitä, että hän näkee joukkueen osaset muita paremmin valmiina. Hän osaa valita oikeat tyypit oikeaan rooliin, rakentaa yksilöistä itseään isomman joukkueen ja vanhana legendana hän saa pelaajat kuuntelemaan, uskomaan itseensä ja joukkueeseen. 

Valitettavasti en ole Helmistä koskaan tavannut, mutta olen lähes jokaisen tiedotustilaisuuden katsonut jälkikäteen. Ymmärrän, miksi Raipea ei ole aiemmin katsottu tähtivalmentajien joukkoon - hän kun ei ole niitä Felix-kauluksisia paskanpuhujia, joita nykyiset sliipatut rasvatukat tuppaavat olemaan. Raipe ei liikoja puhu, eikä kommentoi. Jos hänestä saa kaksi lausetta ulos, on se jo monologi. Luulen, että valmentajien odotetaan tätä nykyä olevan mediakauniita, pr-valmennettuja hölösuita, joilta lätkämantra lähtee rannelaukauksen lailla ensimmäisestä kysymyksestä liikkeelle ja pysähtyy vasta kun kamerat sammuvat. 

Valmentaja tekee joukkueesta joukkueen. Työelämässä tämä sama näkyy esimiestasolla. On esimiehiä, jotka saavat tiimin pelaamaan yhteen ja on niitä toisia. Molempien kanssa olen töitä ehtinyt tekemään ja kyllä lopputuloksen tunnistaa työn jäljestä ja taloudellisesta tuloksesta. Hyvä valmentaja - samoin kuin esimies - tulevat pitkässä juoksussa paljon halvemmaksi, kun lasketaan tulos miinus kulut. Hyvien valmentajien/esimiesten jäljiltä työhalukkuus nousee, teho työn sisällä kasvaa ja innokkuus synnyttää myös innovaatioita, joita paskempi pomo ei pysty ulosmittaamaan. Ei jääkiekko työelämää kummempaa kai ole. 

Kuudes kenttäpelaaja

Lappeenrannassa on jo vuosia käyty kiivasta jäähallikeskustelua. Siinä on vatkattu, pitäisikö kaupunkiin rakentaa uusi jäähalli, minkä kokoinen ja ennen kaikkea mihin se tulisi valaa. Kaupungin ovesta on marssinut konsulttia toisensa perään ja heidän suustaan on kuultu mahtavia tarinoita 12 000 katsojan kansiareenoista ja pienemmistä toriparkeista. Rahaa on pelkkään konsultointiin mennyt yhden pelaajabudjetin verran, eikä tiedossa ole vielä edes hallin paikkaa. Tuo kaikki saa aikaan epävarmuutta sekä joukkueessa että kannattajissa. Hallikeskustelu on vienyt fokuksen tärkeimmästä - eli lätkästä. 

Katsojia hallikeskustelu on kyllästyttänyt. Vanhan hallin katsomoon ei ole viitsitty lähteä, kun joukkue ei menesty ja uutta halliakaan ei ole näkyvissä. Rehellisesti puhuen ei uudelle hallille oikein ole ollut katetta (kirjaimellisesti!) ennen tätä kautta. Jos uhkana on ollut pudotus alasarjoihin, olisi halli-investointi liigajoukkueen osalta turha. Toki hallilla on myös muita käyttäjiä, mutta keskusteluissa hallikysymys on henkilöitynyt vahvasti vain SaiPaan. Ja jos vanhakin halli kumisee tyhjyyttään, on uudesta turha haaveilla. 

Tällä kaudella hallikeskustelussa on onnistuttu tekemään Kouvolan kaltainen käännös - muutetaan vanha ja homeinen halli brändiksi. On alettu puhua kiimaliiteristä tai Lappeenrannan ladosta. Vanha halli onkin yhtäkkiä sympaattinen ja siellä taisteleva joukkue kuin myrskyssä purjehtiva Odysseus, kaikkien suosikki. Melkoista mediapeliä ja sissimarkkinointia.

Nythän asiat ovat toisin myös hallikeskustelun osalta. Vanha halli täyttyy peli toisensa jälkeen. Ja vaikka katsomot ovat täynnä, jäävät tulot puolitiehen, kun enempää katsojia ei yksinkertaisesti sisään saa tungettua. Vajaan viidentonnin lato on menestyvälle joukkueelle taakka. Jotta menestystä saadaan ruokittua, tarvitaan tuloja. Ja jotta saadaan tuloja, tarvitaan lisää katsojia - koska katsojien perässä tulevat myös sponsorit ja heidän perässä raha. Mitä suurempi näkyvyys sitä suurempi hintalappu on mainospaikalle. 

Se on varmaan muuttunut jo nyt, ettei Saipan myyjien tarvitse juuri asiakkaille päin soitella. Tulevan kauden mainospaikat menevät kuumille kiville ja köyhimpiä saa potkia toimiston ovien ulkopuolelle. Se on totta kai hyvä - mutta parempaankin päästäisiin, jos katsomoissa olisi tilaa vaikka puolitoista kertaa nykyisen verran. Nyt tuota isompaa hallia voitaisiin pitää hyväntekeväisyyden sijaan jopa investointina. Isompi SaiPa todennäköisesti pyörittää isommin myös paikallista taloutta, mikä taas pyörittää kulutuksessa pyöriviä euroja isommaksi. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Ei tarvitse olla mikään oraakkeli arvatakseen, että kauden jälkeen jäähallikysymys palaa kaupungin päänsäryksi. Onneksi siellä on tuore valtuusto asiaa ratkomassa - taas kerran. 

Muuttunut kaupunkiorganisaatio

Tarinan taustalla pyörii myös "hyvä kuningas" nimeltä kaupunki. SaiPan ja kaupungin välit ovat pitkälti ongelmallisen hallikeskustelun vuoksi olleet hieman kimurantit. Muiden urheiluseurojen näkökulmasta Saipa on ollut tukirahaimuri, joka jättää muut varjoonsa, mutta toisaalta taas kaupunki on pysynyt hieman turhankin näkymättömissä, kun katsotaan joukkueen työllistävää vaikutusta. Jos ovesta marssisi sata henkeä työllistävä teollisuusyritys, olisi sille halli pystyssä alta vuoden. 

Nyt tuntuui, että kaupungin ja SaiPan välitkin ovat eheytyneet. Pitkälti kaupungin aloitteesta ja ripeiden toimenpiteiden ansiosta Kauppatorille rakentui kisakatsomo, josta SaiPan pelejä pystyy nauttimaan kansalaistasolta vailla maksua. Kaupungilta tämä oli upea pr-lämäri ylämummoon. Torin kisakatsomo sai näkyvyyttä kansallisesti enemmän kuin mikään muu yksittäinen Lappeenrannan tapahtuma vuosiin. Ja tuo huomio oli spontaania, ei ostettua. 

Arvostan näin veronmaksajana, että kansalle tarjotaan leipää ja sirkushuveja. Viidentoista vuoden ajalta olen kyllä enemmän kironnut kuin kiittänyt kaupunkiorganisaation pahvipäisyyttä ja taantumuksellisuutta. Mutta viimeisen reilun vuoden ajan täällä ovat puhaltaneet uudet tuulet. Kaupungin selkeä piristyminen, yritysten innovatiivisuuden tukeminen ja suoranainen kehityshalukkuus ja -kyky ovat nostaneet kaupungin profiilia. Meille on syntynyt hyvän kierre, joka näkyy ulospäin. Pidän tästä uuden Lappeenrannan otteesta. 

Taustoja en tietenkään voi tietää, koska en ole minkään tason poliittinen peluri (ainakaan vielä,haha), mutta kummallisen hyvin tämä osallistuminen ja tukeminen liittyvät kaupunginjohtajan vaihtoon - liekö sattumaa vai osumaa. 

Nyt se pytty kotiin!

Mitä pidemmälle kausi menee sitä vahvemmin uskomme täällä meidän poikiin. Asiat, joista ennen kerrottiin iltasatuja, ovat nyt jopa käden ulottuvilla. Olisimme yhden voiton päässä loppuottelupaikasta. Meille olisi ihan oikeasti mahdollista tapella siitä, että Kanada-malja jää kesänviettoon Saimaan rannalle. Tällaisesta huumasta ei Tampereella tai Oulussa edes ymmärretä. Jos sanotaan, että helvetti jäätyy, kun Suomi voittaa Euroviisut, niin lienee kohtuullista todeta, että uudelleen se sulaa, kun Saipa voittaa mestaruuden - ja nyt sekin on lähellä.

Pidän näitä lätkästä mitään ymmärtämättömiä peukkujani pystyssä koko kauden lopun. Uskon totta kai siihen, että Raipe johtaa orkesterinsa finaaliin and beyond. Mutta kävi miten kävi, on tämä kausi jättänyt Lappeenrantaan selkeät merkit, että me pystymme olemaan vakavasti otettava kiekkokaupunki.

Nyt jätkät se pytty kotiin!!!!

Lähde: Liiga.fi

Kuntavaalien jälkilöylyt

 

Kerrankin pikkuvaaleiksi tituleeratuissa kuntavaaleissa oli hyvää draaman kaarta ja mielenkiintoisia tapahtumia läpi illan. Tulos oli toki ennalta-arvattava, mutta skaala yllätti ilmeisesti sekä voittajat että häviäjät. Demareiden voitto oli joka puolella ennustettu, samoin kuin Perussuomalaisten tappio. Itseäni yllätti toisaalta se, kuinka syvälle persut lopulta kyykkäsivät ja samoin se, kuinka vasemmalle oikealta laidalta livenneet äänet levisivät. Kansa ei opi, mutta joka vaaleissa se kyllä rankaisee.

Kokoomus piti edelleen pintansa

Kuten jo aiemmassa kirjoituksessa taisin ennustaa, niin Kokoomus piti pintansa erittäin hyvin. Uskollinen äänestäjäkunta, ilmoitetun linjan mukainen toiminta sekä ennen kaikkea kilpimies Perussuomalaiset saivat aikaan sen, että Kokoomus ei suinkaan hävinnyt vaaleja. Sen kannatus nousi edellisistä vaaleista ja suhteessa hallitusvastuuseen tulos oli vähintään kiitettävä. Kokoomus tuntuu olevan teflonpintainen pikku huvijahti, joka selviää kaikista myrskyistä kuin onnenkantamoisten kautta kolhuitta ja uppoamatta. 

Oma pohdinta asiasta on se, että Kokoomus on pitänyt ne puheet, jotka se ennen eduskuntavaaleja lupasikin. Orpo sanoi suoraan, että jos vastuuta annetaan, niin leikkuri heiluu ja yhteisillä rahoilla mellastaminen loppuu. Perussuomalaisten viesti eduskuntavaalien alla oli ehkä toisenlainen tai se käsitettiin eri tavalla. Leikkuripuheet jätetiin marginaaliin ja keskityttiin omiin ydinasioihin (ehdokkaiden henkilökohtainen urpoilu ja kärkevä maahamuuttopolitiikka). Sitten kun salkkujaossa käteen vielä aseteltiin valtionvarainministerin salkku, oli pakko tehdä niin kuin isoveli Kokoomus sanelee. Riikka Purran joukoilla onkin nyt vakava mietinnän paikka, miten kurssi saataisiin pelastettua täydelliseltä hukkumiselta seuraaviin eduskuntavaaleihin mennessä. 

Kokoomus luultavasti porskuttaa vaalikauden loppuun valitsemallaan linjalla. Näiden vaalien tulos kertoi selväsanaisesti, että sen valitsema tukistuslinja on omien kannattajien mieleen - ja muiden kannattajista ei noilla prosenteilla tarvitse olla huolissaan. Perussuomalaisten tappio ei heilauta Kokoomuksen valitsemaa linjaa mihinkään suuntaan. Kilpimiehen kohtalo on perinteisesti jäädä hommista nalkkiin ja pelastaa päämiehen kasvot. Purran ja Perussuomalaisten ainoa pakotie olisi purkaa hallitusyhteistyö ja lähteä omille teilleen. Sellaista ei Suomessa ole tähän saakka vielä yksikään puolue tainnut minun elinaikanani tehdä, mutta kertakos se olisi ensimmäinenkin. Itse en tähän valintaan usko - luulen, että hallitusvastuu on persuille sen verran kunniakysymys, ettei siitä luovuta, vaikka vähän nenään sattuukin. Mutta mikäli mitään ei tehdä, on seuraavissa isoissa vaaleissa lopputuloksena valitettavasti paluu pienpuolueiden marginaaliryhmään.

Vasemmiston rekyylivoitto

Kauhistunut kansa siirtyi piirun vasemmalle, kun leikkauslistojen kangistamat sormet äänestivät Demarit selkeään vaalivoittoon. Punainen vaara ulottui jopa Helsingin porteille, missä Demarit uhkasivat vielä vaali-illan kuluessa Kokoomuksen 50-vuotista piikkipaikkaa. Lopulta ero jäi hiuksenhienosti vielä rajan oikealle (asteikolla vasen-oikea, ei muuten) puolelle.

Antti Lindtmanin oli vaikea pidätellä tyytyväisyyttään ja mikäs oli paistatellessa, kun luvut äänestäjien muutoshalukkuudesta olivat melko selkeät. Jo vaali-iltana puheenjohtaja ilmoitti intoa puhkuen, että hanskat otetaan käteen heti huomenna ja töitä käydään tekemään. 

Tässä piileekin vaalivoiton vaarallisuus. Kun demarit ottavat noin selkeän vastuunkantajan roolin, odottavat äänestäjät myös sitä, että nyt tapahtuu. Se ei ole mikään helppo tehtävä, kun talouden realiteetit eivät muutu ja valtakunnan ruoria pyörittää edelleen oikeistohallitus. Tässä taloudellisessa tilanteessa hoitovajeen korjaaminen ja vuotavan kuntatalouden paikkaus on erittäin haastava tehtävä.

Mikäli kävisi niin, että demareiden paikallistason rynnistys jää piippuun ja hoitojonojen lyheneminen ei toteudukaan, on seuraavissa eduskuntavaaleissa maksun paikka. Vaikka kuntavaalit ja eduskuntavaalit ovat kaksi eri tason mittelöä, ne rinnastuvat äänestäjien keskuudessa samojen toimijoiden pelikentäksi. Se taas näkyy vaaliuurnilla aina seuraavissa vaaleissa rekyyli-ilmiönä - aivan kuten nyt kuntavaaleissa. Vasemmiston voitto oli selkeä rekyyli oikeistolaista politiikkaa vastaan. Kansa toivoi muutosta ja äänesti sen puolesta.

Virhearvioni - Keskusta ja äärivasemmisto

Aikuinen mies myöntää virheensä. En osannut aavistaa, että Keskusta tulee menestymään kuntavaaleissa noin hyvin kuin loppulukemat näyttävät. Ehkä Keskustan uusi nousu alkaa siitä, että siitä tuleekin vaihtoehto vaihtoehdottomille. Antti Kaikkosen kasvoilta paistoi vaali-iltana vapautuneisuus ja jääkiekkotermein hänen selästään putosi iso apina. Keskusta selkeästi löysi näissä vaaleissa uutta äänestäjäkuntaa. Vanhoilla tukialueilla jalansijat säilyivät ennallaan, mutta myös uusia alueita peiteltiin vihreään verkaan. Pääkaupunkiseudun ulkopuolella on selkeästi nähtävissä erilainen maakuntien Suomi.

Toinen virheeni koski vasemmistoa. Ajattelin, että äärivasemmisto jäisi näissä vaaleissa pimentoon, mutta kävikin niin, että äärioikealta kimmottiinkin aivan toiseen ääripäähän ja tukeuduttiin vasemmistoon. Siitä en anna periksi, että ylikorostunut hyvinvointiyhteiskunta ja muiden rahoilla eläminen ovat aatesuuntana vanhentuneita, mutta kannattajansa se tuntuu kuitenkin löytävän. Etenkin Helsingin seudulla vasureilla on hedelmällinen maaperä kannattajilleen. Vasemmistoliitto on toista kertaa peräkkäin löytänyt keulakuvaksi uskottavan ja kannattajiin vetoavan puheenjohtajan, joka omalla persoonallaan luo kannatuspohjaa. Peliä pitää osata pelata sen omilla säännöillä. 

Suhteellinen vaalitapa on demokratian irvikuva

Kuntavaalien äänestysprosentti ylitti vielä hiuksenhienosti 50% ollen lopulta 54,2%. Viidenkymmenen prosentin rajaa voidaan pitää alarajana sille, että demokratian katsotaan toteutuvan. Mikäli äänestäjiä on alle puolet äänioikeutetuista, päättää vähemmistö silloin enemmistön asioista ja demokratian toiminta valtajärjestelmänä on epäuskottava.

Äänestysprosentti on joka tapauksessa liian pieni, etteikö sen sisälle mahtuisi kyseenalaisia lopputuloksia. Pienissä kunnissa valtuustopaikkaan riitti niin pieni äänimäärä, ettei sitä voida edes pitää kannatuksena, vaan pikemminkin kaverisuhteena. Jos valtuustoon pääsee alle kymmenellä äänellä, ei paikan eteen ole juuri töitä tarvinnut tehdä.

Vaalilistoille ei ole juuri tunkua viime vaaleissa ollut. Nytkin moni puolue ajoi vajaalla listalla siitä yksinkertaisesta syystä, ettei halukkaita ehdokkaita ollut tarpeeksi. Politiikan epäkiinnostavuus ei taas ole puolueiden ongelma. Suurempi ongelma ehkä on vaihtoehdottomuus. Moni äänestäjä ei koe suuria puolueita omikseen, vaan kaipaisi pienempiä, paikallisia liikkeitä. Tällaisten liikkeiden menestyksestä oli näissäkin vaaleissa merkkejä.

Imatralla nähtiin vaaleissa erikoinen ilmiö, joka johtui alhaisen äänestysprosentin ja suhteellisen vaalitavan aiheuttamasta vinoumasta. Vihreiden ykkösehdokas keräsi taakseen niin laajan äänestäjäkunnan, että saman listan häntäpäästä ponnistettiin valtuustoon alle 10 äänellä. Ja vielä niin, että koko listan edustajat pääsivät sisään, eikä varaedustajia enää löytynyt.

Jos Imatran kokoisen kaupungin valtuustoon mennään alle kymmenellä äänellä, on kyse arpapelistä tai satunnaisotannasta, eikä demokraattisesta vaalista. Tämä kuvastaa erittäin hyvin sitä, kuinka hölmö ja tähän aikaan sopimaton järjestelmä suhteellinen vaalitapa on. Se johtaa siihen, että puolueet etsivät listoille kärkiehdokkaita keräämään suuren äänisaaliin, joka sitten vetää perässään myös heikommin ääniä kerääviä ehdokkaita. Ja kun etsitään keulakuvaa, ei välttämättä etsitä pätevintä, vaan tilanteeseen sopivinta ehdokasta. Ei ole ihme, että isoissa kaupungeissa puolueiden vaalilistoilla nähdään koko ajan enemmän julkkisehdokkaita, joiden ansiot ehdokkuuteen piilevät aivan muissa asioissa kuin halussa vaikuttaa yhteisten asioiden hoitoon.

Kuntavaalit, jotka eduskuntavaaleja vähemmän ovat puoluevaalit, voisi irrottaa suhteellisesta vaalitavasta kokonaan. Paremmin kansan tahtoa kuvaisi suora vaali, jossa eniten ääniä kerännyt ehdokas on ykkönen ja toiseksi eniten ääniä saanut on kakkonen. Tämä antaisi nykyistä paremmat menestymisen mahdollisuudet suurten puolueiden ulkopuolelta tuleville liikkeille. Lisäksi se muuttaisi päätöksenteon painopistettä puolueryhmiltä yksilöiden suuntaan. Suorassa vaalissa kabinettipeli pienenisi ja kansanvalta toteutuisi paremmin. 

Mutta ennen kaikkea suora vaali torjuisi demokratian vääristymät, jotka syntyvät silloin, kun äänestäjäkunta on inaktiivista ja äänet keskittyvät yhdelle pääehdokkaalle. En pidä Imatran vaalitulosta mitenkään sen mukaisena, mikä on äänestyksen henki. Sääntöjä siinä kyllä noudatettiin, mutta säännötkin voivat joskus olla väärässä. 

Politiikka on muutenkin murroksen edessä. Jotta demokratia toteutuu rehellisemmin, tarvitaan lisää äänestäjiä. Jotta saadaan lisää äänestäjiä, tarvitaan lisää vaihtoehtoja. Vaalien lopputuloksen pitäisi kuvastaa alueen populaatiota mahdollisimman tarkasti. Nyt kun vaikuttaminen kanavoituu vanhoihin suurpuoleisiin, jää kansan kuva hieman haaleaksi. Vanhojen puolueiden rinnalle kaivataan selkeästi uusia vaihtoehtoja, jotka toisivat mukanaan sekä innostuneita ehdokkaita että myös heitä kannattavia äänestäjiä. Nykyisellä vaalitavalla tuo ei tule toteutumaan.

Mitä tapahtuu vaalien jälkeen?

Tuskin mitään radikaalia. Valitettavasti vaalit eivät muuttaneet maan taloustilannetta mihinkään suuntaan. Edes voittajapuolueiden takataskuun tuskin vaalivoiton myötä tuli aiempaa enemmän käyttövaraa. Ja kun samalla tyhjällä kukkarolla joudutaan keksimään ratkaisut vuosia kasvaneisiin ongelmiin, on turha odottaa enää taikatemppuja. En usko vasemmistovaltaisen kuntapäättäjien joukon keksivän mitään mullistavaa ratkaisua vuotavaan kuntakukkaroon. Nollaa on mahdotonta jakaa monella eri tavalla. 

Totta kai luotan siihen, että kun kuntapäättäjien joukossa on uusia kasvoja, syntyisi myös uusia ideoita kunnan elinvoiman kasvattamiseen. Kuten jos viimeksi kirjoitin, on valtuustoilla merkittävä asema oman alueen elinvoiman ja menestyksen luomisessa ja siihen tarvitaan aktiivisia ja tuloksentekoon halukkaita joukkuepelaajia. 

Onnittelut kaikille valituille!

Amerikan autokratia uhkaa koko maailman taloutta

 

Yhdysvaltain ulko- ja talouspolitiikasta on tullut todellista Jumalan teatteria. Päivä päivältä meno on yhtä suurta sekoilua vailla varsinaista linjaa tai päämäärää. Päätöksenteon kaoottisuus, mielivaltaisuus sekä suoranainen riidanhaastaminen tekevät tulevaisuuden arvioimisesta käytännössä mahdotonta. Ennen suhteellisen vakaa maailman läntinen talousveturi sekä turvallisuuspoliisi on nyt suuressa kaaoksessa, jonka aallot vellovat Atlantin yli Eurooppaan ja jopa Aasiaan saakka.

Presidentinvaaleissa kävi juuri niin huonosti kuin kansanvaltaisessa demokratiassa on mahdollista. Käytännössä Donald Trump hullunkurisen esikuntansa kanssa teki demokraattisen vallankumouksen. Se vaatii satumaista sattumaa - tai meidän kannalta huonoa tuuria. Tämä temppu on hyvä esimerkki siitä, kuinka hyvin jopa demokraattista päätöksentekokoneistoa voi höynäyttää, jos kanalaiset eivät pidä huolta omasta äänestään.

Suomalaisten - tai  edes Eurooppalaisten - kannalta on hankala nähdä, miten valtaan voidaan saattaa tuollainen mielipuoli, jolla ei ole muuta päämäärää kuin ajaa omaa etuaan ja aiheuttaa kaaosta joka puolella. Mutta oman maan kansalaisten kannalta ratkaisu ei olekaan niin hullu. Trumpin päämäärähän on ollut vakauttaa Yhdysvaltain sisämarkkinoita, parantaa omaa kilpailukykyä ja turvata sisämarkkinaa hankaloittamalla ulkopuolisten tuotteiden pääsyä Yhdysvaltojen markkinoille. Donald Trump pelaa klassista protektionismin peliä, joka tosin 2020-luvulla olisi pitänyt jättää sinne historian kirjoihin, mihin se kuuluu. 

Jenkkiläisen protektionismin edellinen valtakausi oli presidentti Hooverin aikakaudella 1930-luvulla. Silloin pyrittiin sisätaloutta voimistamaan sillä, että ulkomaisten tuotteiden hintaa nostettiin ja sisämarkkinan kilpailukykyä parannettiin. Tuolloin protektionismista rakennettiin lääkettä lamaan sortamaan talouteen. Huonosti siinä kävi silloin ja vielä huonommin käy tänä päivänä. Jo 1930-luvulla seurauksena oli kaaos ja syvempi lama.

Globaalit markkinat ovat mafiankaltainen verkosto, josta ei noin vain voi erota tai alkaa sooloilla. Tänä päivänä jokainen - suurempikin - kansantalous on riippuvainen toinen toisistaan. Ja mitä suuremmasta taloudesta on kyse, sitä suurempia ovat riippuvuudet. Myynti- ja ostomarkkinoiden lisäksi erittäin merkityksellisiä ovat rahoitusmarkkinat. Nytkin Yhdysvallat sortuu laiminlyömään sitä faktaa, että sen suurin velkariippuvuus on juuri Kiinaan, jota se koettaa kurittaa ylimääräisillä tulleilla. Vaikka valtioiden lainoja pidetäänkin monesti lähinnä akuankka-rahana, on jopa Yhdysvallat pulassa, jos Kiina päättää pistää lainansa lunastukseen. 

Lisäksi Trumpin haave sisämarkkinoiden vahvistamisesta raskaan tullipolitiikan avulla, on harhaa. Jos lenkkareita ei tuoda Aasiasta, ei niitä kyllä tehdä Yhdysvalloissakaan. Etenkään kun samainen Trump pyrkii potkimaan maasta ulos ne työntekijät, jotka voisivat edes suostua tekstiilitehtaisiin alle minimipalkan. Eli kun tullisodan loppulaskun maksaa kuluttaja, maksavat amerikkalaiset Nikeistään tuplahinnan. Kansalaisten ostovoima katoaa ja kulutukseen perustuvan markkinan liike pysähtyy. Ja kaikista maailman maista juuri Yhdysvallat on se markkina, jota ei saisi pysäyttää.

Suurin uhka osakemarkkinoissa

Trumpin epävakaa (mieli ja) politiikka ovat suurin uhka osakekursseille. Pelkät uhkaukset tullirajasta Yhdysvaltain ja muiden maiden välille lähes romahdutti Yhdysvaltain pörssin. Samalla tavalla kurssit myös nousivat ylös, kun tullipuheita alettiin vetää takaisinpäin. Väkisin tulee mieleen, että tilapäinen osakekurssien lasku tehtiin siksi, että Donaldin hyväosaiset ystävät pääsivät halvalla tankkaamaan osakkeita. Nopea lasku nimittäin takasi hyvät voitot heille, joilla oli perstaskussa löysää käteistä ja sopiva aika ostaa. Suomessa tuollaisesta keinottelusta heilahtaisi häkki.

Suomessa tuo heilahtelu näkyy eniten suursijoittajien kursseissa. Suomalaisilla eläkeyhtiöillä on valtava tukku sijoituksia kiinni Yhdysvalloissa. Osakekurssien heilahtelu aiheuttaa varmasti unettomia öitä sijoituksista vastaavissa. Se myös vaikeuttaa investointeja rahastoihin, jotka perustuvat amerikkalaisiin sijoituksiin. Pahimmillaan kurssiheilahtelu saa aikaan sen, että yhtiöt menettävät arvoaan niin paljon, että toiminta loppuu. Silloin osakepotti voi muuttua nopeasti vähäarvoisesta kokonaan arvottomaksi.

Tässä on kuitenkin syytä muistaa osakekaupan ensimmäinen sääntö - yleensä se, joka menee alas, nousee myös ylös, jos on aikaa odottaa. Kun Yhdysvaltain nykyinen tötöily on poliittista, on sillä myös päätepisteensä. Tämä hurlumhei-politiikka loppuu viimeistään reilun kolmen vuoden päästä - todennäköisemmin jo 1,5 vuoden päästä kun senaatissa vaihtuu valta. Ja kun valtaan saada joku selväjärkisempi, on menokin ehkä vakaampaa.

Turvassa ei ole turvallisuuspolitiikkakaan

Valitettavasti Yhdysvaltojen sekoilu aiheuttaa turvallisuusuhkia koko Euroopassa. Yhdysvallat on NATO:ssa suurin peluri ja sen takana on koko maailman asearsenaalista liian merkittävä osa. NATO:n ja sitä kautta Euroopan turvallisuustilanteen heikkeneminen pelaa suoraan Venäjän pussiin. Jos keskisen Euroopan puolustuspolittiinen tilanne alkaa näyttää sortumisen merkkejä, on se Putinille suora kutsu alkaa suunnitella Puolan tai Baltian marssia. Yhdysvallat on ollut Euroopan itärajan suurin turva, joka on taatusti pitänyt Venäjän rajan oikealla puolella.

Tätä vastaan tarvittaisiin nopeasti peliliikkeitä, joissa Euroopan puolustusta vahvistetaan yhteisin varoin ja päämäärin. Asetuotantoa tulisi lisätä nopeasti niin, että riippuvuus Yhdysvalloista vähenee ja turvallisuus on aiempaa enemmän omissa käsissä. Lisäksi tarvitaan alueen yhteistä puolustustahtoa ja politiikkaa. Eurooppa on alettava nähdä kansallisvaltioiden sijaan yhtensä puolutustettavana alueena, josta vastuussa ovat kaikki itärajasta Atlantin rantaan saakka. Populaation puolesta Eurooppa päihittää Venäjän 4-1, mutta tahtokysymykset ovatkin sitten eri asia. 

Suomelle suurin etu olisi nyt saada Ukrainaan nopeasti rauha ja samalla vakiinnutettua Euroopan sisäinen taloudellinen tilanne. Rauha Ukrainassa avaisi tietä saada taloutta parempaan kuntoon niin Suomessa kuin muualla Euroopassa. Venäjän uhka on Suomelle kaikkien pahin. Se vaikuttaa innokkuuteen investoida Suomeen ja sitä kautta se nostaa myös Suomeen valuvan rahan hintaa. Kallis raha taas tekee hallaa kilpailukyvylle. Täytyy taas kerran todeta, että Luojan kiitos olemme osa yleis-eurooppalaista talousjärjestelmää. Ilman EU:ta vaikutukset Venäjän sodasta olisivat katastrofaaliset.

Valitettavasti niin pitkään, kun Venäjän uhka on todellinen, on Suomen sijoitettava yhteistä rahaa entistä enemmän puolustukseen. Rahoitusta on pakko lisätä sen varmistamiseksi, että huonoimmassakaan tapauksessa emme jäisi pulaan. Me jokainen maksamme epävarmasta turvallisuustilanteesta.

Ja tässä kohtaa otan kantaa maamiina-asiaan. On fiksua, jopa pakollista, että irtaannumme Ottawan sopimuksesta ja turvaamme itärajaa jalkaväkimiinoin. Harvaanasutulle ja väkiluvultaan pienelle maalle miinojen käyttö antaa etua lukumäärältään suurempaa vihollista vastaan. Se on ainoita keinoja, jolla voimme tasoittaa mahdollisuutta hyökkäyksen tapahtuessa. Miina on ainoastaan puolustuksellinen ase, jolla varaudumme siihen, että tänne joku pyrkii tunkeutumaan. Se on totta kai epäinhimillinen ase, mutta suurempaa epäinhimillisyyttä tuottaa se, joka tänne haluaa hyökätä. Toivon, että jalkaväkimiinat löytävät nopeasti tiensä takaisin armeijan varastoihin. 

Markkinat löytävät aina uomansa

Hämmästelen Yhdysvaltain hallinnon lyhytnäköisyyttä ja kapeakatseisuutta. Joskus tuntuu, että siellä on annettu potkut jokaiselle oikealle asiantuntijalle, joka tuota hulluutta voisi suitsia. Ei tarvitse katsoa historiaa kahta vuotta kauemmas, kun näkee, mitä moderneista kansainvälisistä markkinoista pitää tietää. Kun Venäjää kohtaan asetettiin pakotteet, meillä oli hetken pulaa maakaasusta ja öljystä. Mutta nyt kaksi vuotta myöhemmin kukaan ei edes puhu Venäjän kaasuriippuvuudesta. Markkinat löytävät aina uudet uomansa, ja niistä ei välttämättä haluta enää jälkeenpäin perääntyä. Venäjän kaasullekin on löydetty korvaajat ja vaikka Ukrainan sota loppuisi huomenna, ei mikään takaa Venäjän pääsyä Euroopan kaasumarkkinoille, ainakaan heille sopivalla hinnalla.

Sama pätee Yhdysvaltoihin. Tullitariffipolitiikka ajaa Eurooppaa ja Aasiaa lähemmäs toisiaan. Tästä on nähty jo merkkejä, kun Kiina tekee suoraa lähentymistä kohti Euroopan markkinaa. Globaali napa toki siirtyy itään, mutta markkinat selviävät kyllä ilman Yhdysvaltojakin. Kauppaa tehdään valtioiden välillä, vaikka Donald Trump muuraisi tiilimuurin koko maansa ympärille. Mutta mitä tapahtuu sitten, kun vanha lokkitukka lähtee? Yhdysvaltojen voi olla vaikeampaa päästä mukaan yhteismarkkinoihin. Sama pätee puolustuspolitiikkaan. Jos Eurooppa löytää yhteisen sävelen sekä asemarkkinoiden luomisessa ja keskinäisessä kaupankäynnissä, vähenee riippuvuutemme NATO:sta ja Yhdysvalloista. Se vaatii toki aikaa, mutta vielä enemmän tahtoa. 

Yhdysvaltojen nykyisen talouspolitiikan seuraus on kaaos lähinnä sisämarkkinoissa. Meille muille se tarkoittaa heilahtelua sijoituksissa ja kauppasuhteissa, mutta ei mitään lopullista ongelmaa. Donald Trump on määräaikainen poliittinen häirikkö, jonka jäljet jossain vaiheessa loppuvat ja valta vaihtuu hyvin suurella todennäköisyydellä tasaisempaan kaveriin. Tällöin tämä neljän vuoden sekopäisyys on toivottavasti pelkkä muisto vain. Valitettavasti näiden neljän vuoden aikana suurimmat kärsijät löytyvät Yhdysvaltain sisältä, juuri he, jotka tämän samaisen Donaldin sinne valtaan äänestivät.

P.S. En osta Teslaa - en ikinä!!