Menestyjät

Luen kohtalaisen paljon. Iso osa lukemistostani koostuu elämänkerroista, joissa pääosissa seikkailevat muusikot, urheilijat, näyttelijät tai poliitikot. Yhteistä noille kaikille on se, että he edustavat omalla alallaan poikkeuksellisen menestyneitä ihmisiä. Ihailen ihmistä, joka saavuttaa tekemisillään menestystä, mutta vielä enemmän ihailen sitä, että ihminen noudattaa oman unelmansa kutsua ja seuraa sitä vaikka mihin. Kirjojen lukeminen saa minutkin pohtimaan, miksei minusta koskaan tule menestyjää. Ja mikä ylipäänsä on menestyjä?

Menestyksen avaimet

Kun lukee riittävän monta elämänkertaa, käy selväksi, että päästäkseen huipulle, alalla kuin alalla, täytyy täyttää tietyt elementit. Kirjoitin tätä tekstiä varten muistiinpanoja ja huomasin, että menestykseen johtava tie on kovin erilainen kuin monesti luulisi. Tie huipulle on harvoin helppo ja vielä harvemmin suora. Onnistuakseen täytyy tehdä hurjan paljon töitä. Menestys ei ole sattumaa.

Tärkeintä on unelma

Ilman unelmaa ei ole mitään. Unelma antaa päämäärän, jota kohti kuljetaan ja suunnan lisäksi se antaa tavoitteen. Unelma on se, mitä tavoitellaan ja ilman päämäärää ei matka etene. Unelma on myös se tekijä, joka ajaa eteenpäin silloinkin, kun kaikki tuntuu menevän päin persettä. Ilman unelmaa tuskin Hanoi Rocksin pojat olisivat nousseet Tukholman kaduilta Los Angelesiin ja ilman unelmaa ei Mika Häkkinen olisi noussut sairaalan vuoteelta maailmanmestariksi.

Unelma kantaa myös silloin, kun olet tekemässä jotain, mihin kukaan muu ei usko. Kuuntelin yksi ilta räppäri Cheekiä televisiossa. Ohjelmassa hän kertoi, miten oli aloittanut räppäämisen aikana, jolloin kukaan muu ei sitä vielä tehnyt. Kertoi, että ensimmäiset riimit olivat aivan paskoja ja ei oikein meinannut uskoa itsekään tekemiseen. Kuitenkin lopputuloksen taitavat Suomessa tietää kaikki. Now that's the spirit!!

Unelma ja unelmaan uskominen on minulle ehkä se, jota eniten kadehdin menestyneissä. Heillä on ollut pienestä pitäen joku suunta, johon kulkea, kun itse vielä tässä neljänkympin jälkeen mietin, että minkä risteyksen valitsen ja mihin ne eri tiet voisivat johtaa. Olen myös juuri tuollainen allamainittu varmistelija, joka yrittää aina pitää toisen oven auki, jotta on paikka, mihin mennä, jos yksi ovi sulkeutuu. Minun luonteella ei oikein yrittäjäksi uskaltaisi ryhtyä - ainakaan yksin.

All in

Menestys on johdannainen sille, että ihmisellä on unelma, jota hän seuraa. Menestys ei olekaan pelkkää mainetta ja kunniaa, vaan loppujen lopuksi se on todeksi tullut unelma. Menestyneet muusikot tai urheilijat ovatkin yleensä kovin sinut saadun maineen kanssa, sillä sen eteen on tehty järjestelmällisesti töitä vuosia ja vuosikymmeniä. Urheilulajille tai musiikille on annettu kaikki mitä annettavissa on ja mitään toista vaihtoehtoa ei todellisuudessa ole ollutkaan. Se, joka haluaa menestyä, pelaakin aina all in. Kaikki panokset laitetaan samaan koriin ja toivotaan, että se riittää.

Suomalaiseen yhteiskuntaan on sisäänleivottu liiallinen varmistelu ja turvaverkkoihin nojaaminen. Se estää esimerkiksi monien lahjakkaiden yrittäjien uskalluksen ottaa riskejä ja hypätä oman idean perässä. Meille on opettu, että viisas pitää kaikki ovet avoinna ja turvaa aina reittinsä myös toista kautta. Ilman uskallusta riskit jäävät ottamatta ja mahdollinen menestyskin saavuttamatta. Pahinta minusta on vielä se, että julkisuudessa naureskellaan ja pidetään hulluina niitä, jotka sijoittavat kaikki unelmaansa ja ottavat joskus päättömiäkin riskejä. Vai kehuttiinko Hjallista silloin, kun hän esitteli idean Hartwall-areenan rakentamisesta?

Muistatteko nuoruudesta sen huippukiekkoilijan, joka heilui kanssanne kotibileissä vielä kolmen aikaan? Tuskin muistatte, sillä ne, jotka halusivat menestyä, olivat siihen aikaan nukkumassa, koska aamulla oli treenit tai pelireissu. Ja vaikkei ollutkaan, niin elämäntapa oli uhrattu yhtä päämäärää varten.

Lahjakkuus ei riitä, vaan voi olla jopa haitta

Monet menestyneimmät urheilijat sanovat, etteivät loppujen lopuksi olleet edes kaikkein lahjakkaimpien joukossa silloin, kun aloittivat lajin. Menestys on tullut työn kautta ja tehty työ on lopulta tuottanut tuloksen. Kovimmat lahjakkuudet saattavatkin olla ratkaisevassa iässä laiskoja harjoittelijoita, koska silloin menestystä saa vielä ilman kovaa treeniä. Se taas johtaa siihen, ettei kovan työteon moraali ui selkärankaan. Ja siinä vaiheessa, kun lahjakkaalta loppuu potku, kovan työn tehneet lunastavat palkintonsa. On toki heitäkin, jotka suhtautuvat omaan lahjakkuuteensa nöyrästi ja ovat valmiita tekemään lujaa duunia, vaikka lahjat antavatkin hieman etua. Ilman kovaa työtä ei käytännössä voi menestyä.

Muistatteko sen lätkäjannun, joka ala-asteella dominoi kenttää ja naureskeli teille putkihokkareille luisteleville - minkähän takia hänestä ei tullut "änäri"-jätkää? No sen takia, että lahjakkuus riitti D-junnutasolle, jonka jälkeen vähemmän lahjakkaat, mutta kovemmin harjoitelleet, painoivat ohi ja veivät edustuspaikat.

Jokainen epäonnistuu

Ne, joista kirjoitetaan kirjoja tai joita haastatellaan televisiossa, ovat vain pieni vähemmistö suhteessa kaikkiin heihin, jotka menestystä tavoittelevat. Jokaista menestynyttä laulajaa kohden on tuhat sellaista, joilla usko, lahjat, tai työnteon määrä eivät riitä loppuun saakka. Jokaista suomalaista NHL-kiekkoilijaa kohden kaukalossa on ollut yrittämässä satoja nuoria pelaajia, joista ei lopulta tullut ammattilaista. 

Emme menesty, koska emme usko omaan tekemiseen. Mutta emme menesty myöskään, koska pelkäämme epäonnistumista. Koetamme kaikin keinoin vältellä sitä, että huomaamme tehneemme konkurssin tai pelkäämme, että joku nauraa tekemisillemme. Epäonnistumisen pelko blokkaa monia mahdollisia yrittäjiä ja tekee monista lahjakkaista kirjoittajista pöytälaatikkolyyrikkoja.

Myös minä pelkään kroonisesti epäonnistumista. Pelko siitä, mitä muut ajattelevat, esti minua kirjoittamasta vuosia. Ajattelin, miten noloa olisi, jos joku näkisi kirjoitukseni ja nauraisi niille tai pitäisi niitä huonoina. Laatu tuskin on parantunut, mutta olen antanut periksi unelmalle ja työntänyt epäonnistumisen pelon taakse. Varmaan näille tekeleille moni nauraakin, mutta toivottavasti tällä kertaa oikeista syistä - siksi, että niissä on jotain viihdyttävää.

Muusikoissa ja miljonääreissä on suurin osa niitä, jotka ovat ottaneet kunnolla turpaan ennen kuin menestys on lopulta saavuttanut tekijän. Tällä hetkellä median kuumin nimi Donald Trumpkin on kokenut urallaan kovia ennen kuin lento lopulta oikeni ja hänestä tuli todellinen talouden - ja nyt myös politiikan - suurpelaaja. Muusikoiden ensimmäiset bändit ovat hyvin harvoin niitä, jotka lähtevät lentoon ja kirjailijoillakin on usein useampi teos alla ennen kuin se läpilyönti tulee. Heille vaan usein käy niin, että ne aiemmatkin teokset nousevat jälkikäteen arvoon arvaamattomaan.

Meillä konkurssin tehnyttä yrittäjää pidetään epäonnistuneena. Todellisuudessa meidän pitäisi nostaa tuolle kaverille hattua, sillä hän on yrittänyt ja saanut varmaan jotain oppia. Jos unelma kantaa, niin tuo yrittäjä pyyhkii nenän ja aloittaa uuden yrityksen. Ja parhaassa tapauksessa jokin noista yrityksistä johtaa lopulta myös menestykseen. 

Kuka lopulta on menestynyt?

Jos kysytään, kuka on menestynyt, osoitamme usein julkisuudesta tuttua urhelijaa, muusikkoa tai näyttelijää - liikemiestä tai poliitikkoa. Todellisuudessa kuitenkin menestynyt on jokainen, joka on seurannut unelmaansa loppuun saakka. Yhtä lailla meidän tulisi arvostaa yksinhuoltajaäitiä, joka on taistellut jokaisesta lapsestaan veronmaksajan tai pienyrittäjää, joka työllistää itsensä lisäksi muita ja tarjoaa siten elannon useammalle ihmiselle. Menestystä ei mitata vain rahassa tai maineessa, vaan se mitataan siinä, miten ihmisen päämäärät ja unelmat toteutuvat.  

Voisin jatkaa tämän kirjoittamista vaikka kokonaisen kirjan verran, mutta päästän lukijat tällä kertaa helpolla ja lopetan tähän. Minua nuo menestyneiden tarinat kiehtovat ja edelleen uteliaana ja arkana tutkin, josko minullekin vielä löytyisi se oma polku, jota seurata.  

 

Isä on arvonimi

Huomenna on taas se aamu, kun kahdet askeleet hiipivät pois makuuhuoneesta ja teeskentelen nukkuvaa, vaikka keittiöstä kuuluvat aamupalan tekemisen äänet. Pienen hetken kuluttua makuuhuoneeseen tulevat loput perheestä yhdessä valmiin aamiaisen kanssa. Pienet kädet ovat käärineet lahjapaperiin jotain korvaamattoman arvokasta ja taatusti 100% tunteella tehtyä. Monesti nuo käyttöesineet sisältävät enemmän näyttö- kuin käyttöarvoa, mutta aina kun niitä vilkaisee hyllyn päältä, niin isänpäivät muistuvat mieleen.

Isänpäivä on jokaiselle isälle vuoden kohokohta. Itse ajattelen noina päivinä sitä, kuinka arvokasta on saada viettää lasten kanssa aikaa joka päivä. Harmittelen mielessäni niiden isien puolesta, joilla tuota mahdollisuutta ei ole tai niitä, jotka tuota mahdollisuutta eivät halua käyttää. Meitä isiä kun on moneen lähtöön. Valitettavasti osalta on mahdollisuus viettää lasten kanssa aikaa viety ja osa ei sitä saa, vaikka haluaisi. Sitten taas on niitä isiä, jotka ovat isiä vain elatusmaksukuitissa, eikä muuta sidettä lapseen ole tai tule.

Itse olen isäni kasvattama poika. Elimme kahden hengen härkätaloudessa vuosia ja siinä oppi kyllä sen, kuinka yksinkertaista ja karua, mutta helppoa, miesten elämä on. Kahden miehen taloudessa ei paljon tunteista löpisty tai turhia halailtu. Mutta toisaalta taas katsottiin iltapäivisin koulun jälkeen  televisiosta Onnenpäiviä tai ikivanhoja kotimaisia elokuvia ja vietettiin aikaa veneillen tai kalastaen. Siinä sivussa opin myös sen, että kodinhoitoon ei naista tarvita tai että mikään työ kotona ei ole varustettu miehen tai naisen nimellä. Meillä isä imuroi, leipoi ja vaihtoi renkaat autoon. Toivottavasti saan tuon saman siirrettyä myös eteenpäin. Kotirauha nimittäin säilyy parempana, kun antaa vaimon välillä vaihtaa renkaat autoon.

Lapset opettavat aikuisia

Lapsi on aikuiselle paras opettaja elämästä. Pieni lapsi herää jokaiseen päivään siten, että se on mahdollisuus. Edellisen illan huolet, murheet ja riidat on unohdettu ja päivän voi aina aloittaa puhtaalta pöydältä. Lapsi myös näkee maailman aina uutena. Pienissäkin asioissa on jotain ihmeteltävää ja sellaista, mikä on kokemisen arvoista. Jos pystyisimme pitämään tietyn lapsellisen uteliaisuuden mielessämme, niin varmaan myös suhtautuisimme avoimemmin muuhun maailmaan ja olisimme rohkeammin kulkemassa uutta kohti. Lapsissa on paljon sellaista ennakkoluulottomuutta ja rohkeutta, jota arvostan ja ehkä jopa kadehdin.

Lapsi saa myös lähes aina paremmalle tuulelle. Kun seuraa pienen lapsen leikkiä, niin päivän arkihuolet katoavat ja yhtäkkiä huomaat olevasi mukana kauppaleikissä tai autoradalla. Lapsesta saa monesti olla kiitollinen raskaan päivän jälkeen. Ilman tuota pientä energiapakkausta saattaisin seurustella sohvalla eversti Sandelsin kanssa ja tuijottaa jotain aivotonta saippuahömppää. Nyt puolestaan käteeni tarttuvat viisi pientä sormea, jotka vievät aivan toisenlaiseen maailmaan.

Totta kai lapset osaavat olla aika syvältäkin. Ne vaativat jatkuvaa huomiota, osaavat riidellä niin taitavasti, että jopa keski-ikäisen pitkät hermot ovat pian kasa savuavia tynkiä ja huutokonsertti on valmis. Enkä aina syty sillekään, kun aamulla kuuden aikaan korvan juuresta kuuluu vieno lapsen ääni sanoen "isi, joko noustaan".

Teini-iässä taas nuo pienet lapset muuttuvat pahimmillaan huutaviksi ihmishirviöiksi, jotka saavat lujaa pohtimaan, että olemmeko todellakin samalta planeetalta kotoisin ja edustammeko muka samaa rotua. Teini-ikäiset suorastaan pakottavat pohtimaan sitä, kuinka on 40 vuoden kokemuksen jälkeen mahdollista tehdä kaikki asiat pieleen. Parhaimmillaan kun samana päivänä on väärin onnistuttu valitsemaan, vaatteet, koulu, koti, ruoka ja jopa makaronilaatu. Ja kuinka voi muka kenenkään järki-ihmisen päähän tulla ajatus pyytää lasta laittamaan pipo päähän kahdeksan asteen pakkasessa ja tuulessa, joka puhaltaa jopa rappaukset irti seinästä - DAAHH!!!

Lapsessa onkin panos-tuotos-ajattelu viety huippuunsa. Vaikka päivä olisi sisältänyt 12 tuntia riitaa, huutoa ja kiukkua, niin kaikki on pois pyyhitty, kun nukkumaan mennessä pienet sormet hypistelevät korvanlehteä ja hetki ennen unta kuuluu kuiskaus "isi, olet paras". Sillä sekunnilla kaikki edeltävä on unohdettu ja anteeksiannettu ja kiitollisena kuuntelet pienen tuhinaa.

Isä on ja tulee olemaan suurin arvonimi, jonka koskaan saavutan. Onneksi tuo nimitys on ikuinen ja tuota arvonimeä ei muuten voi irtisanoa kuin omien hölmöilyjen takia. Sen vuoksi on jokaisen isän tehtävä pitää huolta 364 päivänä vuodessa, että on tuon arvonimensä väärti. Yhtenä päivänä vuodessa siitä teitä muistuttavat lapset. Ne pienet savikipot, puutyöt ja muut askartelut ovat sertifikaatteja siitä, että olette taas vuoden verran onnistuneet hoitamaan tehtäväänne sen vaatimalla arvokkuudella.

Hyvää isänpäivää kaikille isille, isoisille, isäpuolille ja muille isän virkaa hoitaville - olette kuninkaita!

Yhden miehen Trumpettiorkesteri

Aamun suurin uutinen jokaisessa mediassa oli Amerikan yhden miehen yhteiskunnallisen katastrofin valinta presidentiksi. Pitkän ja likaisen vaalikampanjan päätteeksi superpopulismi vei voiton ja toi Yhdysvaltoihin todellisen ”trytkyn”. Kampanja piti sisällään Trumpin puolelta ainakin lähes rikosoikeudellisesti määriteltävää kiusaamista, häirintää, uhkailua sekä myös tukun eri kansanryhmiin osuvaa rasismia. Donald Trump on yksi suurella rahalla rakennettu mediailmiö, joka saa pyöritettyä näköjään koko Amerikan pyörryksiin puheillaan.

Suomalaisittain on jotenkin hämmentävää, että tuollainen show voi johtaa voittoon.

Lueskelin illalla some-kommentteja ja sain ajatuksen tarttua itsekin kynään asiasta. Joskus on minunkin aika ottaa se terävämpi kynää oikeaan käteen (joka minun tapauksessani on kyllä vasen) ja kirjoittaa enemmän asiaa kuin asian vierestä.

Why worry?

Suurimmat muutokset tulevat tapahtumaan Yhdysvaltojen sisällä. Trumpin kannattajista iso osa koostuu valkoisesta, vähemmän koulutetusta väestöstä, jolle Trump loi vaalikampanjassa unelman paremmasta Amerikasta. Trump vihjasi työpaikoista ja siitä, että lama jää taakse luoden varallisuutta ja tehden ”America great again”. Samassa kuitenkin vihjattiin siihen, että maasta suljetaan pois vähemmistöt ja Amerikka alkaisi kääntyä sisäänpäin muodostaen oman sisämarkkinan. Jopa Trump tietää, ettei tämä unelma ole mahdollinen. Saksassa eräs herrasmies koetti samaa 30-40-luvuilla saaden toki aikaan oman yhteiskunnan nopean nousun, mutta samalla rapauttaen rahamarkkinat. Seurauksena silloin oli se, että rahaa lähdettiin hakemaan rajojen takaa hieman väkivaltaisimmin keinoin ja lopputulos oli miljoonia ihmishenkiä vaatinut kaaos. 

Amerikan tyyppinen totaalinen kulutusyhteiskunta ei voi toimia yhtenä sisämarkkinana. He jos ketkä tarvitsevat sekä vähemmistöjä kuluttajina että globaalia taloutta kulutustavaroiden tuottajana. Lisäksi Yhdysvallat tarvitsee ulkomaista valuuttaa, jotta markkinaa voidaan rahoittaa ja luoda työpaikkoja. Jos taas Yhdysvallat meinaa kilpailla tuottajana kulutustuotemarkkinoilla Kiinan ja muun Aasian kanssa, niin heidän palkkakehitys voi muodostua mielenkiintoiseksi.

Ongelmia syntyy silloin, kun Trumpin kannattajat alkavat siirtää vaalipuheita toimintaan. Uhkana on se, että rasismi leviää ja arkipäiväistyy. Trumpin leväperäinen asenne naisten ahdistelua ja häirintää kohtaan voi johtaa siihen, että naisen asema heikkenee – ahdistelu ja alentavat puheet hyväksytään ja siirretään omaksutuiksi arvoiksi.

Seuraava ongelma tulee, kun kannattajat pettyvät mahdottomiin lupauksiin ja alkavat kapinoida. Onko mahdollista, että 60-lukulainen mielenosoitusten aalto leviää jälleen Yhdysvaltoihin?

Globaalisti suurin uhka on siinä, että Yhdysvallat vihdoin vetäytyy maailmanpoliisin roolista ja vähentää sotilaallista panostaan eri puolilla maailmaa. Jälleen kerran Yhdysvaltain sisämarkkinalle se olisi tuhoisaa aseteollisuuden markkinan heikentyessä, mutta hyvää se tekisi toista kautta valtion kassalle sotilasmenojen pienetyessä. Euroopan näkökulmasta se siirtäisi geopoliittista painopistettä rajusti itään. Mitä tekee Venäjä, Intiaa ja ennen kaikkea Kiina siinä tapauksessa, että Yhdysvallat liputtaa lentotukialukset telakalle ja sotilaat kotiin?

Why not to worry?

Yhdysvallatkaan ei ole yhden miehen show. Olipa presidenttinä kuka tahansa, niin hänellä ei ole yksinvaltiaan tai diktaattorin valtuuksia. Yhdysvallat on edelleen perustuslaillinen liittotasavalta, jossa valtaa on hajautettu monelle eri taholle ja tekijälle. Presidentti on toki keulakuva monelle asialle ja kiistatta yksi vaikutusvaltaisimpia yksittäisiä henkilöitä sekä maailmassa että Yhdysvalloissa.

Trump on henkeen ja vereen bisnesmies, joka tottelee dollarin valtaa. Siksi hän luultavasti tajuaa myös sen, että Yhdysvaltojen menestys perustuu siihen, että se nojaa globaaliin talouteen ja talouskumppanuuksiin. Trump ymmärtää, että tienataksen täytyy myydä ja myynti uppoaa vain sinne, missä on markkinoita.

Meidän suomalaisten ja eurooppalaisten kannalta taas suurimpiä kärsijöitä ovat ihan tavalliset amerikkalaiset. He joutuvat elämään hajautuvan yhteiskunnan ja kasvavan rasismin kanssa. Lisäksi iso osa amerikkalaisista vähemmistöjen edustajista pelkää todennäköisesti tällä hetkellä oman tulevaisuutensa puolesta. Rajataanko Yhdysvallat muurilla etelän suunnasta vai ei?

Loppujen lopuksi kukaan meistä ei tällä hetkellä tiedä, mikä on todellisuus Trumpin shown takana. Jo voittopuhe antoi selkeitä viitteitä siitä, että Trumpin uhon takaa saattaa paljastua ajatteleva ja järkevästi toimiva presidentti, joka pyrkii puheitaan vähempään toimintaan ja vakaampaan yhteiskunnan kehitykseen. Show on showta ja arki arkea.

Suomalaisten on kuitenkin turha käyttää aikaansa Trumpia murehtien – hän ei ole se presidentti, jonka tykit ovat rajan takaa suunnattu tännepäin.

Happy Birthday to me!

Tänään vietetään Taiston päivää, lokakuun vallankumouksen muistopäivää - sekä minun syntymäpäivääni. Synttärit ovat minulle ehkä vuoden ykkösjuhla - se on vain yksi lapsellisuuden muoto, joka minusta löytyy, kysykää vaikka perheeltäni :) Tämä näkyy muun muassa siinä, että ostan todellakin joka vuosi itselleni myös lahjan - koska kukas muu se parhaan lahjan itselleen ostaa, jos ei se, joka minut parhaiten tuntee. Enää en kuitenkaan vedä mitään övereitä tuossakaan suhteessa (yhtenä vuonna saatoin ostaa lahjaksi stereot, jotka maksoivat...no kohtalaisen paljon - mutta siitä nyt on aikaa!)

Täytän neljäkymmentäyksi vuotta. Olen siis huidellut kultaista keski-ikää menemään jo hyvän tovin, mutta edessä on puolitosta vuosikymmentä samaa rataa. Iän lisääntyminen ja suhde omaan ikään ovat muuttuneet jännään suuntaan. Nyt jokainen lisääntynyt vuosi tuntuu vielä hyvältä ja kun ajattelen ikääni, niin asiat tuntuvat menemään monessa suhteessa parempaan suuntaan. En tunne itseäni vanhaksi, mutta en onneksi enää nuoreksikaan. Jos ajatellaan matkaa kahdestakympistä kolmeenkymppiin, niin silloin tuo koko kolmenkympin ikä jäi ikäänkuin horisontin taakse ja sitä ei pystynyt näkemään tulevaisuudessa. Kolmenkympin jälkeen taas seuraava vuosikymmen näkyi jo edessäpäin, mutta se tuntui kuitenkin kaukaiselta. Nyt kun ajattelen matkaa viiteenkymppiin, niin matka on lyhentynyt noin puolella. Vuodet tuntuvatkin menevän nopeammin kuin ennen.

Mikä keski-iässä on parasta?

Tässä iässä hyvää on se, että näkökulmaa riittää elämän molempiin suuntiin. Muistan vielä hyvin, millaista oli olla oikeasti nuori. Muistan, miten paljon tyhmiä ajatuksia nuoren ihmisen pää sisältää. Ja sen pitääkin niitä sisältää. Nuori ihminen, joka on liian viisas, jättää elämää elämättä. Sen sijaan keski-ikäinen, joka ei ole ottanut nuoruuden hölmöilyistä opikseen, on vain yksinkertaisesti tyhmä.

Fyysinen kunto rapistuu vuosi vuodelta. Sängystä ylöspääsy on vaikeampaa ja nukkuminen mielekkäämpää. Kun konttaa autoleikeissä lattialla kolmevuotiaan perässä, ikävuodet tuntuvat. Kunnon eteen pitääkin (tai pitäisikin) tehdä entistä enemmän töitä, koska laiminlyönnit näkyvät herkästi. Panostuksetkaan eivät ole mahdottomia. Pari kertaa viikossa kuntosalilla ja sen päälle reipasta kävelyä pari kertaa takaisi terveemmän elämän ja samalla paremman voinnin henkisesti. Nyt ymmärrän esimerkiksi isääni, joka aloitti rajun kuntokuurin jossain vaiheessa keski-ikää ja taisi viimeisenä elinvuotenaan hiihtää parin tonnin luokkaa.

Parikymppinen elää elämää, jossa hän vielä oppii koko ajan jotain uutta. Kolmekymppinen oppii uutta ja luulee tietävänsä jo kaiken. Neljänkympin jälkeen taas joutuu myöntämään, että joka vuosi joutuu hyvästelemään joitain taitoja ja ensimmäisissä jutuissa putoat junasta. Keski-ikäinen on viisas - ja siksi, että tietää, ettei tiedä kaikesta kaikkea. 

Henkinen kunto sen sijaan paranee. Parasta keski-iässä on oikeasti se, että häpeän tunne ja liiallinen itsekriittisyys vaihtuvat armollisuuteen ja vähätvälittämiseen. Keski-ikäinen kokeilee - onnistuu tai epäonnistuu - mutta tuntee aina lapsenomaista iloa siitä, että saa asioita aikaan ja menee eteenpäin. Kymmenen vuotta sitten uskalluksen puute, ujous ja liiallinen itsekriittisyys estivät blogin kirjoittamisen. Olisin halunnut kirjoittaa jo vuosia ja vuosikymmeniä, mutta vasta nyt uskalsin aloittaa. En tiedä, olenko hyvä tai edes keskinkertainen, mutta se on aivan sama. Tunnen ylpeyttä siitä, että olen uskaltanut voittaa itseni.

Mitä on tulossa?

Kulunut vuosi on ollut hyvä. Se potkittiin käyntiin yllätysjuhlilla, joita muistelen vieläkin. Ilta ystävien seurassa, joita en ollut tavannut aikoihin ja kaikki eteeni nähty vaiva vetivät minutkin sanattomaksi. Ja kontrastina se, että perheellämme oli ollut jotakuinkin paskin vuosi kaikista. Ainoa tapa vetää elämää pataan onkin näyttää sille, että surun ja epäonnen keskellä uskaltaa ottaa aloitteen omiin käsiin ja alkaa elää.

Seuraavasta vuodesta olisi häpeällistä tehdä edellistä huonompi. Omat odotukseni liittyvät omaan henkiseen kasvuuni sekä siihen, että saisin liikunnan syrjästä uudelleen kiinni ja annettua itselleni jotain hyvää. Toivon myös, että saan kasvatettua tuosta seuraavasta sukupolvesta sellaisen, joka uskaltaa elää elämäänsä silloin, kun se on käsillä, eikä vasta vuosia myöhemmin. Toivon lapsista kasvavan itsevarmempia ja rohkeampia kuin olen itse ollut. Toivoisin voivani kannustaa heitä kehittymään omaan suuntaansa ja toivon, etten tahattomasti tuhoa heidän unelmiaan silloin, kun tarkoitus on suojella heitä ongelmilta ja vastoinkäymisiltä.

Aion viisastua kirjojen kautta ja kokea muutenkin elämyksiä, joita en ole tähän mennessä vielä kokenut. Toivottavasti näen uusia paikkoja ja tapaan uusia ihmisiä. Toivon, että jaksan jatkaa kirjoittamista useammallakin tavalla ja salaisesti toivon tietenkin kehittyväni tässä koko ajan paremmaksi.  Edelleen aion jakaa näitä ajatuksia myös tämän blogin lukijoille.

Mutta ennen kaikkea toivon, että unelmoin edelleen lapsen tavoin uusista asioista ja asetan elämääni tavoitteita ja jotain, mitä kohden olen menossa. Vaikka keski-ikä on raskas, on se enemmän kuitenkin rakas.

Ilta vainajille

Tänään lauantaina vietetään Suomessa pyhäinpäivää. Muistelemme silloin edesmenneitä läheisiämme. Perinteisesti meillä ainakin iltaan kuuluu kävelykierros läheisellä hautausmaalla ja kynttilän sytytys muualle haudattujen muistopaikalle. Syksyinen ja lumeton hautausmaa on kaunis kaikkine lyhtyineen ja kynttilöineen.

Emme asu samalla paikkakunnalla, mihin läheisemme on haudattu, joten muistomme lähtevät eteenpäin kaukopuheluna. Kynttilän myötä laitamme yläkertaan terveisiä ja hyviä ajatuksia. Kurkistamme hieman kuolleiden valtakuntaan nähdäksemme vilauksen rakkaista, joita ei enää ole.

Itse sytytän kynttilän kaksi vuotta sitten menehtyneen isäni muistolle. Nyt kun kuolemasta on kulunut jo aikaa, asiaan on saanut etäisyyttä sen verran, että voin muistella häntä kaivaten, mutta tavallaan hyvillä mielin. Kun viereltä lähtee joku todella läheinen, niin toipuminen on pitkä tie, jolla ei voi oikaista. Asioista toipuu ja haavat paranevat vähän kerrallaan. Mutta aina välillä huomaa, että jotkin asiat näyttävät valoisammalta ja on menty surussa askel eteenpäin.

Suru muuttaa muotoaan

Vainajasta jää aina tukku muistoja, joista ajan myötä mieleen tatuoituvat ne muutamat. Suurin osa muistoista häipyy ja haalistuu vähän kerrallaan. Vaikka muistelen isään edelleen lähes päivittäin, niin huomaan joidenkin juttujen unohtuneen. Yhtenä päivänä huomasin, että en enää muista, miltä isäni ääni kuulosti tai autosta oli häipynyt se edellisen omistajan tuoksu. Pitkään istuin isäni autoon ja aina aistin hänen tuoksunsa.

Parhaita muistojen herättäjiä ovat vanhat paperivalokuvat. Joskus on mukavaa istua alas ja selata valokuva-albumeita tai selata laatikoita, joihin on pakattu muistoja menneiltä vuosikymmeniltä. Valokuvissa ihmiset ovat iloisia ja hymyilevät, jolloin tulen itsekin hyvälle tuulelle. Yhtäkkiä elän muistot uudelleen kuin olisin taas paikan päällä.

Vanhempien yksi tehtävä onkin luoda lapsille muistoja - tehdä yhdessä asioita ja tuottaa kokemuksia, joihin voi palata sitten joskus, kun vanhempaa ei enää ole. Minustakin on hauskaa, kun perheen pienin muistaa edelleen retken Korkeasaareen, joka kuitenkin tehtiin toissakesänä, kun juniori oli alle kahden vuoden ikäinen.

Olen siitä onnellisessa asemassa, ettei minulle jäänyt yhtään huonoa muistoa isästäni. Siksi voinkin hyvällä mielellä sytyttää isäni muistolle kynttilän ja lähettää hänelle rakkaat terveiset yläkertaan.

Hyvää pyhäinpäivää

Pitkää viikonloppua

Hyvää viikonlopun alkua ihmiset!


Vietän ansaittua pitkää viikonloppua ja torstaina ajoimme jo töiden jälkeen mummolaan. Mummolassa pikainen ruoka ja sitten Savonlinna-saliin kuuntelemaan Samuli Edelmannia. Katsoimme lipuista, että ne oli varattu jo huhtikuussa. Se kertonee eniten siitä, että lapsiperheessä suunnitelmat tehdään hyvissä ajoin, sillä liikkuvia osia on niin mahdottoman paljon.


- miten saa töistä vapaata niin, että molemmat aikuiset ovat yhtä aikaa vapaalla ja pääsevät samaan konserttiin.
- kuka vahtii lapsia, jotta sen lisäksi, että aikuiset ovat konsertissa, lapset eivät siellä ole.
- miten saadaan isot lapset koulusta pois niin, että heille ei tule oppimisvajetta. Tämän päivän koulussa, kun lapsillekin ylimääräiset lomat haetaan, eikä lapsia voi vetää opinahjosta noin vaan. Meidän aikaan koulussa oltiin vaan onnellisia, jos joku lapsi söi lounaansa kotona eikä ollut opettajan riesana.
- ja sen lisäksi muut matkaan liittyvät järjestelyt, kuten vaatteet, eväät, lelut, lääkkeet ja ja ja...


Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että ihan huonon musiikin takia ei järjestelyjä viitsi edes aloittaa. Kun tarkemmin miettii, niin artisti voisi kiittää erikseen paikalle saapuneita lapsiperheitä, kun tietää, että he ovat vaivautuneet tekemään hänen musiikkinsa vuoksi kaiken sen ylimääräisen työn.


Hieman ovat asiat muuttuneet niistä ajoista, kun enemmän käytiin ulkona. Ennen konsertti tai keikka oli vain luonteva siirtymä ennen baariin menoa, mutta nyt kun konsertti oli puoli kymmenen aikaan ohi, niin ainoa ajatus oli päästä äkkiä kotiin ja nukkumaan. Pitkä työviikko oli vaatinut veronsa molemmilta. Ajatus baariin menosta tuntui enemmän puolihauskalta vitsiltä.


Tähän mennessä kuitenkin paras hetki tässä viikonlopussa oli aamulla, kun lapsi kuiskasi hiljaa, "isi, saanko mennä?" Ja kun annoin luvan, niin juniori kipitti pikkujaloillaan leikkimään olohuoneeseen mummon kanssa. Ja kerrankin - yöunet saivat aamusta kaivattua jatkoa. Näytti muuten elämä aika paljon valoisammalta parin tunnin jatkounien jälkeen. Nukkumista aamuisin voi melkein suositella! Mutta onhan ne ajat tässäkin suhteessa muuttuneet - jos ennen pääsi lapsista joskus aamulla eroon, niin se taisi johtaa johonkin ihan muuhun kuin kauniiden unien jatkoon...


Koska perjantai, niin hauskaa viikonloppua ihan jokaikiselle!

Sotketaan lakanat

Kaikki vanhemmat tietää tämän tunteen.....