Tuulilasista tuijottaa synkkä tulevaisuus - 50's sarja osa 4

 

Jos eilen seurattiin elämää taaksepäin, suuntamme tänään katseen tuulilasista kohti tulevaisuutta. Elämässä on ylipäätään fiksumpaa katsoa enemmän eteen- kuin taaksepäin. Tällaisessa vedenjakajaiässä ei mieti pelkästään mennyttä aikaa, vaan tekee suunnitelmia ja varautumisia jo tulevaan myöhäis-keski-ikään ja jopa suloiseen vanhuuteen saakka (milloin ikinä se koittaakaan). Olen riittävän vanha ymmärtämään, ettei aikaa elämiseen ole loputtomasti, mutta myös riittävän viisas tajuamaan, että tulevaan kannattaa varautua ajoissa, ettei se yllätä niin kuin jäinen tie Etelä-Suomen autoilijat joka talvi.

Olen moneen kertaan kirjoittanut sukupolveani uhkaavasta synkästä vanhuudesta. Koko hyvinvointivaltion idea romuttuu rahapulaan ja luottamuksen puutteeseen. Samalla kun valtion kassa kuivaa, loppuu nuoremmilta into koko yhteisvastuun ylläpitoon. Jokainen haluaa huolehtia pelkästään itsestään. Menneiden sukupolvien kasaamat turvaverkot puretaan köysi kerrallaan ja jäljelle jää kasa kauniita muistoja. Tulevaisuuden suosituimpia sanontoja tulee olemaan ”muistatteko, kun tämäkin hoidettiin verovaroin?”

Minua huolettaa turvaton vanhuus. Jos asiat ovat huonosti jo nyt, ne tuskin menevät parempaan suuntaan seuraavassa 25 vuodessa. Kuka minusta huolehtii, jos sairastun, menetän muistini ja vanhenen? Keneen voin luottaa siinä, että saan ihmisarvoisen loppuelämän?

Vastaus on – en kehenkään, paitsi itseeni. Maailmassa pitäisi tapahtua suuria muutoksia, että tulisin vanhana löytämään auttavan käden tai huolehtivan käsiparin. Mahdollisia skenaarioita näen kaksi erilaista. Joko teemme paluun vanhaan, hyvään aikaan, jolloin useampi sukupolvi asui samassa ja lapset pitivät huolta vanhemmistaan.

Toinen visio on, että kaikki hoiva siirtyy julkiselta puolelta itse hoidettavaksi ja -maksettavaksi. Julkinen puoli puretaan pois ja eri toiminnoista ottavat vastuun markkinavetoiset toimijat. Silloin hyvästelemme nykyisen julkisen turvaverkkomallin kokonaan ja siirrymme rahastojen ja vakuutusyhtiöiden kylmiin kapitalistisiin käsiin. Terveydenhuollosta huolehtii yksilöllinen terveysvakuutus ja vanhuuden turvasta rahastosidonnaiset eläkevakuutukset sekä käänteinen asuntolaina.

Jälkimmäinen vaatii rahaa - omaa rahaa - paljon rahaa. Säästöjä pitäisi saada kasaan työuran aikana niin, että rasite kuukautta kohden ei olisi kohtuuton. Säästöjen tulisi myös olla tuottavia. Nykyisissä keikkuvissa osakemarkkinoissa ei turvattua sijoitus-strategiaa ole olemassakaan – on vain kohtalaisia arvauksia. Kääntöpuolena pitäisi totta kai olla myös verokuorman keveneminen. Jos veromarkkoja pajatson lailla syövä hyvinvointimylly puretaan, ei veronkeruun pitäisi olla enää nykyisenkaltaista.

Ja tämän vuoksi minun sukupolveni tulee olemaan syvällä pissassa. Meidän aikana verokuorma tai eläkemaksujen vaatima rasitus ei kevene. Veroeurot menevät nykyisen mallin saattohoitoon ja eläkerahoja tarvitaan, että saadaan edellinen (ja myös sitä edellinen) sukupolvi hoidettua kunnialla loppukaarteesta ulos. Me siis maksamme saamatta mitään vastineeksi.

Meistä seuraavat pystyvät jo säästämään jossain vaiheessa paremmin. He ovat tästä ongelmasta tietoisempia ja osaavat laittaa rahaa sivuun aiemmin. Nykynuoriso aloittaa rahastosäästämisen ja osakesijoittamisen työuran alkuvuosista. Tällöin kertymä ennen vanhuutta on isompi. Ja jossain vaiheessa myös vero- sekä eläkekuorma kevenevät, jolloin säästöjen määrää on mahdollista kasvattaa. Hyvä heille.

Tässä verovaroin tuotetuissa palveluissa ihmettelen nyt ja aina samaa asiaa. Miten oli mahdollista, että isovanhempieni aikana oli rahaa rakentaa koko suomalainen infra. Silloin tehtiin valtava määrä tieverkosta, jota nyt ei ole varaa edes korjata kuntoon. Silloin oli rahaa rakentaa julkiset rakennukset (sairaalat, koulut, vanhainkodit yms.), joita nyt ei ole varaa pitää yllä. Silloin pystytettiin ja kehitettiin lisää hyvinvointivaltion tukiverkkoa, jota nyt on rahapulassa pakko purkaa. JA tämä kaikki pienemmällä väestömäärällä, pienemmällä veroprosentilla ja heikkotuottoisemmilla menetelmillä. Ettekö te koskaan mieti muka samaa?

Tulevaisuuden uhkana huumeet ja niiden mukanaan tuomat lieveilmiöt

Toinen seikka, josta olen vähintään yhtä huolissani kuin omasta turvattomasta vanhuudestani, ovat huumeet ja niiden mukanaan tuoma negatiivinen infra. Pössy, piri, hepo, koksu ja muut kivat megapäihteet ovat olleet ihmiskunnan riesana aikojen alusta saakka, eikä niissä sinällään ole mitään uutta. Ongelma jo nyt on huumeiden käytön normalisointi, ihannointi sekä ongelman valuminen marginaalista keskiluokkaan. Keskiluokan kivat kokkelibileet yökerhoissa eivät ole hauska asia, eikä huumeissa ole olemassa viihdekäyttöä. Narkkaamisen kutsuminen viihdekäytöksi on pelkkää huonoa selittelyä orastavalle addiktiolle.

Huumeissa minua huolettaa se, että keskiluokan lisäksi huumeista ovat kiinnostuneet yhä nuoremmat ja yhä aikaisemmin. Sitä mukaa kun saatavuus paranee, hinnat halpenevat ja ostaminen helpottaa, tarttuu peukkukoukkuun nuoria ja jopa lapsia. Pahoinvointi pakottaa sekoittamaan pään ja keinoksi käy mikä tahansa kadulta löytyvä. Eikä huumeetkaan ole enää mitään luonnonjohdannaisia yrttejä, vaan uusia teknohuumeita, joiden koukuttavuus on eri luokkaa kuin höpöheinän. Ja mitä syvempi koukku sitä vaikeampaa on lapsia riistää sen kourista pois. Menetämme huumeille yhä suuremman osan muutenkin vähenevästä nuorisosta. Jokainen menetetty nuori on tragedia yksilönä, mutta se kaikki on pois myös tuottavuudesta.

Eikä ongelma ole vain käyttäjissä. Suurempi ongelma on huumeiden mukanaan tuoma rikollisuus ja lieveilmiöt. Ongelmat tulevat ulos varjoista meidän jokaisen keskelle. Näemme käyttäjiä ja joudumme uhreiksi, kun ainetta janoava narkomaani varastaa pyörän, kukkaron tai kaupoista tavaraa. Emme enää voi sanoa, että huumeista tietämätön olisi turvassa. Vaara uhkaa jollain tasolla kaikkia meitä.

Pienenevä Suomi

Suomalaiset ovat maapallon mittakaavassa erittäin pieni populaatio. Meitä on täällä kuusi miljoonaa ihmistä ja joka vuosi lehdet ilmoittavat syntyvyyden laskusta. Synnytyssairaaloita laitetaan käytön puutteessa kiinni, koska synnyttäjiä ei ole. Kansamme kutistuu kovaa vauhtia. Lasten tekeminen, vanhemmuus ja kasvatusvastuu kiinnostaa yhä harvempia. Vanhemmuudessa nähdään enemmän haittoja ja uhkia kuin hyötyjä ja iloa. Vanhemmuus ei ole enää velvollisuus. Nuoren ihmisen ennakkoasetus ei ole enää se, että hän jatkaa sukuaan. Vanhemmuus on tasa-arvoinen valinta ei-vanhemmuuden kanssa.

Valitettavasti se tarkoittaa samalla sitä, että tulevaisuudessa maatamme on rakentamassa koko ajan harveneva joukko. Ilman lapsia ei Suomella ole tulevaisuutta. Kaikkea ei voi jättää aina muiden hoidettavaksi. Näin pienessä ihmisjoukossa jo parin sukupolven lapsettomuus vähentää väestömäärää kriittisesti. Tunnen tämän omakohtaisesti. Omalla sukunimelläni varustettuja ihmisiä on Suomessa vain 51 kappaletta. Ja minun sukupolveni jatkuvuus tällä nimellä on hyvin harvoissa langoissa. Voi olla, että lasteni jälkeen ei sukunimi enää jatku, vaan jää pelkästään tekstiksi hautakiviin. Isossa mittakaavassa tämä sama tapahtuu koko maalle, jos ei jotain muutosta tehdä aktiivisesti.

Populaation harveneminen tarkoittaa, että vastuuta kantavia hartioita on entistä vähemmän. Pienemmässä määrässä ihmisiä on entistä vähemmän heitä, jotka pitävät huolta minun sukupolvestani, kun olemme oikeasti vanhoja. Pienemmässä määrässä ihmisiä on vähemmän poliiseja, jotka huolehtivat meidän kaikkien turvallisuudesta. Ja pienemmässä määrässä kansalaisia on vähemmän varusmiehiä, jotka muodostavat sodan ajan reservin. Joko tilanteen kamaluus alkaa valjeta?

Enkä ihmettele haluttomuutta lapsen tekoon ja vanhemmuuteen. Maailmantila ei varsinaisesti houkuttele jatkamaan sukua ja jättämään lapsia tällaisen maapallon tai vihamielisen yhteiskunnan uhreiksi. Sen vuoksi pitäisikin saada muutos ja luoda Suomesta paikka, johon lapsia on turvallista ja mielekästä tehdä. Ja ensimmäinen askel olisi tehdä Suomesta lapsimyönteisempi maa – ja ylipäätään ystävällisempi meille kaikille.

Kahtiajakautunut ja vihamielinen Suomi

Tämä oikeastaan liittyy tuohon edelliseen kappaleeseen. Näen kaikkein suurimpana uhkana tulevaisuuden Suomelle maamme jakautumisen ja eri tasoilla tapahtuvan voimakkaan polarisaation. Me kaivamme yhä syvempiä rajalinjoja ihmisten ja ihmisryhmien välille. Erilaiset ryhmittymät pyrkivät aktiivisesti saamaan aikaan ”me vastaan muut”-ajattelua. Eikä tämä jako ole vain kansalaisten ja maahanmuuttajien välillä tai vasemmiston ja oikeiston välille. Nämä linjat alkavat olla kliseitä, vaikka jatkavatkin elämää sukupolvesta toiseen.

Yhtä paljon tehdään kahtiajakoa tuloluokkien välille. Pienituloiset pitävät suurituloisia ahneina ja suurituloiset pienituloisia pummeina. Varallisuus itsessään jakaantuu ihmisten kesken epätasaisemmin kuin koskaan aiemmin ja sen lisäksi tuloeroja tasoittavia elementtejä poistetaan jatkuvasti. Suomen idea on ollut se, että jokaiselle taataan mahdollisuus hyvään elämään. Sen lisäksi on vielä jokaiselle kansalaiselle pyritty takaamaan mahdollisuus kouluttaa itsensä niin pitkälle kuin pää kestää. Silläkin tavoitellaan klassisten luokkaerojen häivyttämistä, kun jokainen on oman onnensa seppä ja torpparin pojastakin voidaan leipoa tohtori.

Suomen idea ei kaadu oikeasti rahan puutteeseen. Se kaatuu luottamuksen puutteeseen. Systeemille on tullut liikaa hyväksikäyttäjiä ja niitä, jotka eivät oikeasti tarvitse tukea. Heidän painostaan turvaverkko taipuu mutkalle ja murtuu. Ja hyväksikäyttäjät myös syövät luottamuksen järjestelmään. Maksajat eivät halua enää kustantaa muiden turvaverkon kustantamista, koska raha käytetään heidän mielestään väärin. Luottamuksen myötä menee halu kehittää ja ylläpitää koko järjestelmää.

Ja kahtiajakoa syntyy myös sukupuolten välille. Jo nyt on nähtävissä sitä, että vuosikymmeniä rakennettu sukupuolten tasa-arvo horjuu. Naisvihamieliset puheet ja teot lisääntyvät ja incel-kulttuurista kumpuava raivo löytää kannattajia joka puolelta. Nuoret miehet uskovat sokeasti toksisen maskuliinisuuden sanansaattajiin. Pahimmillaan ajatukset jatkuvat tekoina ja jopa henkirikoksina. Tämä ei todellakaan ole leikin asia.

Minua hämmästyttää, kuinka eripuraiseksi Suomi on muuttunut yhden sukupolven aikana. Vuosien ja vuosikymmenten tasa-arvotyö, heikompien arvostaminen, halu auttaa ja ymmärtää muita unohdetaan. Näemme uhkia joka paikassa ja puolustamme aggressiivisesti omaa suostumatta näkemään ulkopuolisia näkökulmia.

Meitä ei tapa se, että jäämme vanhuksina yksin, eikä meitä tapa huumeet, joita myydään lapsille. Meidät tappaa sisältä ja lopulta ulkoa se, ettemme tule toimeen toistemme kanssa. Jos emme ymmärrä, ettei meillä tässä kurjassa maailmassa ole muita kuin toisemme, ei tulevaisuudesta tule kovinkaan ruusuista kenellekään. Jos käytämme energiaa vihaan ja eriarvoisuuden luomiseen tai virheiden etsimiseen muista peilin sijaan, loppuu energia kokonaan.

Adolf Ehnrooth sanoi jo vuosikymmeniä sitten, että Suomi on hyvä maa elää ja sitä pitää puolustaa. Se on ollut sitä muutaman sukupolven ajan, mutta nyt aletaan olla rajoilla, jatkuuko maine enää entisenlaisena.

Jotain positiivista tulevaisuudesta

Tästä kirjoituksesta tuli vähän turhankin dystooppinen ja negatiivinen. Eikä se oikein sovi tähän juhlaviikon tunnelmaan. On tulevaisuudessa hyviäkin näkymiä. Olen itse valinnut tiekseni vanhemmuuden. Se on minulle selkeä valinta siksi, että minusta tätä maata tulee pitää elossa ja jatkaa eteenpäin. Uskon, että lapsissa on tulevaisuus ja uskon myös, että lapset tulevat olemaan meitä viisaampia tämän maan kannattelemisessa. Jossain aikajanassa he löytävät uudelleen konsensuksen ja vievät tätä maata eteenpäin yhteistuumin. Vastaiskuna nykyiselle lapsivastaisuudelle ja isiensä perseilylle lapset myös rakentavat tästä maasta lapsiystävällisen ja enemmän myös vanhemmuuteen kannustavan.

Toinen ilon aihe on ympäristötietoisuus ja halu kestävään kehitykseen. Oman sukupolveni suuri häpeä on maapallon ylikansoitus ja ylikulutus. Olemme tuhonneet maapallon luonnonvaroja ja samalla koko maapalloa enemmän kuin on ollut kestävää. Nyt arjen ympäristötietoisuus on kääntämässä pyörää toiseen suuntaan. Se tapahtuu hitaasti, mutta suunta on sentään oikea. Kierrätys ja kestävään kehitykseen tähtäävä tuotanto ovat hyviä merkkejä siitä, että ehkä seuraavat sukupolvet korjaavat sen, minkä me rikoimme.

Omalta kohdaltani suhtaudun tulevaisuuteen varovaisen luottavaisesti. On selvää, että tulevista vuosikymmenistä tulee vaikeita. Ei ole turvattua vanhuutta, mutta toisaalta on sentään töitä. Se on etelä-Karjalassa paljon moniin muihin verrattuna. Ja saan asua Suomessa, jossa elinolot ovat kuninkaalliset suurimpaan osaan maailmaa verrattuna. Meillä on ongelmamme, puutteemme ja selkeät uhkamme, mutta tänäänkin asiat ovat vielä keskivertoa paremmin.

Lohdullista on myös se, että suurin osa ongelmista on meidän itsemme ratkaistavissa. Jos opimme tulemaan paremmin toimeen keskenämme, voimme torjua myös populaation ulkopuolelta tulevat uhkat. Pitämällä huolta lapsistamme ja tekemällä Suomesta lapsiystävällisemmän, voimme taistella huumeiden tuomaa vaaraa ja kansakunnan kuolemaa vastaan. Työtä se vaatii, mutta on tämä maa pahemmastakin noussut.

Taustapeilistä näkyy mennyt elämä - juhlahaastattelu á la ChatGPT -50's sarja osa 3

 

Olen parinkin ystäväni kehotuksesta koettanut tutustua tekoälyn antamaan apuun keski-ikäisen ihmisen arjessa. Yhtään tekstiä en anna hyvän ystäväni ChatGPT:n kirjoittaa, enkä edes tarkistaa tai oikolukea omia kirjoituksiani. Mutta esimerkiksi hassujen kuvien luomisessa (kuten tuossa yllä näette) avustaja on kyllä yliveto.

Tykkään näissä tekoälysovelluksissa ystävällisestä ja kannustavasta äänensävystä. Ne ovat tavallaan kuin perhe, jota en koskaan saanut. Kaikki ideani ovat loistavia ja ajatuksiani kehutaan älykkäiksi ja erittäin jalostamiskelpoisiksi. Tekoäly ei koskaan halua tehdä asioita toisin tai paremmin, mutta antaa toki hienovaraisia vihjeitä, miten asioita voisi terävöittää.

Niinpä pyysin tällä kertaa tätä uutta kannustajaani luomaan minulle muutamia kysymyksiä ikään kuin juhlahaastattelun merkeissä. Tässä artikkelissa ruodin mennyttä elämääni aiempaa henkilökohtaisemmasta näkökulmasta.

”Hyvää iltaa ja lämpimästi tervetuloa juhlimaan Tonin viittäkymmentä vuotta – täyttä elämää, perhettä, ystäviä ja yrittäjyyttä. Ajattelimme, että näin juhlan kunniaksi voisi tehdä pienen aikamatkan – pysähtyä hetkeksi muistelemaan, nauramaan ja ehkä oppiakin jotain elämästä. Toni, otetaanpa siis pieni juhlahetken haastattelu”

(Tässä siis suora lainaus ChatGPT:n luomasta tekstistä)

1)         Kun katsot taaksepäin näihin viiteenkymmeneen vuoteen, mitkä hetket tai valinnat ovat olleet elämäsi käännekohtia?

Elämän käännekohdat voivat olla yhtä lailla käännöksiä oikeaan tai väärään. Olennaista on, että suunta muuttuu. Nuoruuden ajoin melko lailla automaattiohjauksella. Peruskoulun jälkeen en nähnyt itselleni muuta tietä kuin lukion, vaikka siitä eteenpäin kaikki olikin aika utuista.

Ylioppilasvuonna havahduin ensimmäistä kertaa siihen, miten kiehtova ympäröivä yhteiskunta on ja syttyi vahva halu opiskella yhteiskuntatieteitä. Se ei loppujen lopuksi ollut mikään random-valinta, jonka tein, kun en muuta keksinyt. Ala kiinnosti ja oppiminen kiehtoi, mutta en pystynyt jalostamaan saamia oppeja koskaan ammatiksi.

En kadu käytännössä hukkaan heitettyä yliopistotutkintoa. Se tutkinto johti muulla tavoin tietäni eteenpäin ja ilman sosiologian opintoja tuskin kirjoittelisin tätä blogiakaan. Onhan tässäkin ollut yhtenä pohjavireenä juuri yhteiskunta ja sen muuttuminen. Koulu opetti ajattelemaan kriittisesti, ottamaan kantaa ja luomaan mielipiteitä - sekä perustelemaan niitä.

Mitä tekisin nyt toisin? Olisin rohkeammin mukana opintojen aikaan erilaisissa vaikuttavissa elimissä ja järjestöissä, verkostoituisin ja etsisin samanhenkisiä ihmisiä ympärilleni. Pyrkisin töihin alalle, jossa tutkintoa voisi paremmin hyödyntää ja suuntaisin työelämän haut paremmin oikeaan osoitteeseen. Tällä viisaudella ja kokemuksella haluaisin olla joku kirjoittava politiikantoimittaja tai tietokirjailija tai vaikka kaupunginsosiologi. Ja toisaalta voisin hyvin olla yhteiskunnallisten aineiden opettaja. Uskon, että pystyisin siirtämään omaa kiinnostustani ympäröivään maailmaan myös eteenpäin nuorille.

Opiskelisin myös pidempään ja erilaisia ainevaihtoehtoja. Hyödyntäisin paremmin yliopiston tarjoamat vaihtoehdot opinnoissa ja omien aineiden lisäksi tutustuisin laajemmin muiden tiedenkuntien tarjontaan. Minua kiinnosti jo opiskeluaikana historia sekä kielet, mutta koska oli niin saatanan kiire päästä työelämään, jätin kaikki sivurönsyt tutkimatta.

Vihje nuorelle minälle olisi ”Älä kiirehdi työelämään, siellä ei loppujen lopuksi ole mitään mielenkiintoista”

Työelämässä tein nipun vääriä valintoja ensimmäiset kaksikymmentä vuotta. En ollut riittävän rohkea etsimään omaa paikkaani, vaan tyydyin tehtäviin, joita tarjottiin. En myöskään tarpeeksi ajoissa lopettanut sellaisia tehtäviä tai positioita, jotka eivät lopulta antaneet mitään, vaan pikemminkin veivät minuutta pois. Väsyin, vittuunnuin ja lopulta kyynistyin. En ollut oikein hyvä millään elämäni osa-alueella. Ilman perhettä ja turvallista henkilökohtaista elämää olisin luultavasti tuhonnut itseni jollain tapaa henkisesti tai jopa muuten. Se elämä ei sopinut minulle ja silti puskin sitä eteenpäin väkisin hampaat irvessä. Onneksi mukana oli sattumusta, joka ohjasi uuteen suuntaan ja pitkän vaelluksen jälkeen nykyiselle tielleni.

Vihje nuorelle minälle olisi ”lopeta ajoissa asiat, jotka enemmän vievät kuin antavat”

2)          Jos saisit viettää päivän täysin omalla tavallasi – ilman työpuheluita, sähköposteja tai aikatauluja – mitä tekisit?

Tähän kun vielä lisätään päivä ilman mitään kodinhoidollisia tehtäviä tai vastuita, niin johan kelpaisi. Varsinkin ruuhkavuosien rullatessa kiihkeimpinä, kaipasin paljon omaa aikaa. Olen aina ollut ihminen, joka viihtyy hyvin myös itsekseen vailla yhtään seuralaista. Lataudun omassa seurassa ja sosiaalinen patteri saa lisää virtaa hiljaisuudessa.

Jos tällainen päivä tulisi, niin aika unelmaa olisi viettää se laiskotellen, lukien, musiikkia kuunnellen ja kirjoittaen. Ja jos vielä paikankin saisi unelmapäivään valita, niin minulle kelpaisi joku keskisen Euroopan pieni alppikylä. Koti on aina maailman paras paikka – näin on pakko sanoa jo perhesovun takia – mutta tätä yhtä ainokaista unelmapäivääni voisin mielelläni viettää ihan vieraissa maisemissa.

Toinen varteenotettava vaihtoehto olisi viettää päivä vaeltaen luonnossa. Tämän syksyinen Ilomantsin minivaellus sytytti taas kipinän luonnossa liikkumiseen. Suosikkipaikkoja Suomessa ovat Patvinsuo ja ylipäätään Pohjois-Karjalan vaaramaisemat. Varmaan tietty kotiseuturakkaus puskee läpi.

Kirjat ja musiikki ovat kulkeneet matkassani läpi elämän. Täälläkin olen monesti kirjoittanut lukemisesta ja edelleen voin uppoutua hyvän kirjan pariin niin, etten näe enkä kuule mitään. Maku vaihtelee ja koetan lukea sekä faktaa että fiktiota sekaisin. Tietyt suosikkikirjailijat säilyvät ja niiden rinnalle tulee myös uusia. Tällä hetkellä fanitan Satu Rämöä (yhtä paljon persoonan kuin kirjojen takia), Max Seeckiä ja kestosuosikkeja Reijo Mäkeä (kesä-Vares kuuluu jokaiseen lomaan), Mika Waltaria ja tietenkin ah niin rakasta Juha Vuorista (jonka uusin juoppis on pöydällä tälläkin hetkellä).

Eli unelmapäivä menisi varmaan keski-ikäisen chillisti matalilla kierroksilla. Tuskin tekisin mitään kovinkaan tajunnanräjäyttävää tai shokeeraavaa. Kaipaan vieläkin viikonloppuja Uimaharjun rauhassa. Siellä oli tällainen chilli ja rento fiilis, jossa pystyi rauhoittumaan ja olemaan myös tekemättä mitään.

3)          Mitä yrittäjyys on opettanut sinulle – sekä työstä että itsestäsi

Ja heti kärkeen – minusta ei koskaan pitänyt tulla yrittäjää. Halusin aina turvallisen kuukausipalkkaisen, säännöllisen ja turvatun työn. Ehkä jopa salaa haaveilin virkamiesurasta, joka takaisi niin vahvan irtisanomissuojan, ettei sitä voinut liuotta pois edes alkoholilla. Mutta joo – tässä sitä ollaan yrittäjänä vetämässä paria firmaa ja mikään ei ole säännöllistä, ei työajat, ei palkka eikä tehtävät. Ja silti on maailman parasta.

Oikeasti yrittäminen sopii minulle. Se tarjoaa vapautta, jota ei muualta saa. Se antaa mahdollisuuden tehdä asiat tasan sillä tavalla kuin itse haluan ja luoda firmasta sen näköisen kuin itse sen päässäni visioin. Työn tekeminen muuntuu myös suoraan tuloksi itselle. Jos jonain päivänä ei työnteko kiinnosta, ei ole pakko tehdä – mutta eipä tule liksaakaan. Ja toisaalta taas, jos satun tarvitsemaan johonkin ylimääräisen satasen, on sen tekeminen omista käsistä kiinni. Vapaus ja vastuu samassa kukkarossa.

Yrittäminen on opettanut sietämään epävarmuutta. Kun tuloista ei ole takuuta, on pakko oppia luottamaan omaan tekemiseen. On myös opittava varautumaan siihen, ettei rahaa joka kuukausi tule samaa määrää. Joskus sitä tulee tonni ja joskus viisi. Pitkässä juoksussa meno tasoittuu. Oppii katsomaan asioita paremmin ennakkoon ja tekemään myös suunnitelmia.

Yrittäminen on myös vastuullisempaa kuin mikään työ, mitä olen tehnyt. Kun hommia tekee omalla nimellä ja naamalla, ei oikein saa epäonnistua. Yhtään työtä ei voi tehdä puolivillaisesti tai huolimattomasti, koska pelissä on omat rahat ja firman maine. Ja etenkin kun töitä tekee suhteellisen pienessä kaupungissa, ei mainettaan voi ryvettää. Se pakottaa tekemään hommat aina ”vimosen päälle ja vähän yli”.

Olen huomannut yrittämisen kautta venyväni työelämässä aivan erilaisiin mittoihin kuin palkkatöissä. Se kertoo siitä, että kun tekeminen on kivaa, ei tunteja lasketa tai työaikaa ehditä edes mittaamaan. Töitä tehdään silloin kun niitä on.

Uskon, että suomalaisen työn tuottavuutta saataisiin nostettua tekemällä siitä joustavampaa ja luomalla tekijälle mielekkäämpiä tavoitteita ja päämääriä. Omassa tekemisessäni kiehtoo edelleen se, että työllä on näkyvä päämäärä ja pystyn vaikuttamaan, miten sinne päämäärään pääsee. Etenkin suuremmissa organisaatioissa monesti tuskastui tekemisen hitauteen ja kankeuteen. Hyviäkään ideoita ei välttämättä saanut läpi, koska joku jossain oli sitä mieltä, että ehkä tätä pitää vielä miettiä… Ja kun asioita mietittiin, ehti juna ajaa asemasta ohi moneen kertaan.

Menisinkö vielä palkkatöihin? Kyllä, kun työ, organisaatio, palkka ja tehtävä olisivat oikeat. En rajaa itseltäni mitään vaihtoehtoja pois, enkä pitäydy väkisin edes omassa toiminimessäni. Maailma muuttuu, ajatukset muuttuvat ja elämä muuttuu. Pitää osata olla tilaisuuksille avoin. Mihin tahansa en lähtisi edes rahasta mukaan, enkä omastani ihan helpolla luovu. Mutta ovet pidän aina auki myös muutokselle.

4)          Millaisena näet perheen ja läheisten merkityksen elämäsi eri vaiheissa?

Perhe ja lapset ovat kaikki kaikessa. Ilman niitä en olisi tässä tänään. Vanhemmuus ja perheyhteisössä toimiminen kasvattavat ja loivat minusta lopullisesti aikuisen. Vanhemmuus sitoo ja sitouttaa elämään, jossa ei voi elää vain itselleen. Lasta tehdessään on ottanut vastuun kahdestakymmenestä seuraavasta vuodesta. Vanhemmuus on lupaus hoitaa ihmisentaimi pienestä aina aikuisuuteen saakka.

Perhe itsessään on toiminnallinen yksikkö, jossa kaikkien osasten on pelattava yhteen. Se on yksikkö, joka sietää paljon kuraa (kirjaimellisesti) ja joka elää niistä pienistä onnenhetkistä arjessa. Lapsiperheen elämä on harvoin helppoa ja mukavaa, mutta antoisaa se on monella tapaa. Lasten kasvattaminen ja aikuisten elämä lapsiperheessä on jakamista, tekemistä ja ennen kaikkea sietämistä. Vanhemmuus on vaikein rasti, jolle olen itseni asettanut.

Mutta kaikkien näiden vuosien jälkeen olen onnellinen siitä, että olen tätä kaikkea jaksanut. Lapsiperheruletissa sateenkaaren päässä on jonkinlainen kultapotti. Kun lapsiin panostaa ja niiden kanssa ainakin pyrkii viettämään aikaa, saa yhtenä päivänä huomata taimien varttuneen aikuisiksi, itsenäisiksi yksiköiksi, jotka pärjäävät. Se on kuin onnistunut projekti, jonka tulokset paljastuvat vuosikymmenten jälkeen.

Vanhemmuudessa tärkeintä ei saa olla päämäärä, vaan se, että myös matkasta nauttii. Huomaan viimeisen lapsen kohdalla, että nautin eri tavoin kaikista vastaantulevista uusista asioista. Tulen näkemään ne viimeistä kertaa ja se on yhtä aikaa helpottavaa ja haikeaa. Lasten kasvu on suloisen katkeraa. Tulee päivä, kun täällä ei asu enää ketään ja jäämme kaksin aikuisten kesken.

Sen vuoksi myös aikuisten välisen suhteen on toimittava. Sekään ei ole itsestäänselvyys ja vaatii työtä, sietokykyä ja paksua nahkaa. Aikaa yhdessä olemiselle on liian vähän ja energiaa tehdä mitään on vielä vähemmän. On luotettava siihen, että toinen ymmärtää ja jaksaa. Jollain tapaa ymmärrän sen, että toiset eivät ruuhkavuosiaan jaksa, jollain tapaa taas en. Lapsiperheen vanhempien välinen side on syvää kumppanuutta, ymmärrystä ja jonkinlaista taistelutoveruutta.

Ettei homma mene turhan diipiksi, niin kevennetääs vähän…

5)          Jos perheesi kirjoittaisi sinusta käyttöohjeen, mitä siinä lukisi

Tästä kysymyksestä annan pisteet tekoälylle – en olisi ikinä keksinyt mitään näin luovaa… ja jopa vastauksen keksiminen on haastavaa. Mutta koetetaan:

a)     Ruoki sitä säännöllisesti. Nälkäisenä se tyyppi on kiukkuinen ja riitelee. Älä koskaan ala vaatia mitään työpäivän jälkeen ennen kuin olet työntänyt sille lautasen nenän eteen tai leivän suuhun. Kylläisenä kaikki ideat menevät läpi.

b)      Älä koskaan, missään tilanteessa, ikinä (!) herätä sitä päiväunilta. Jos se ei ole sekaisin kuin seinäkello, se on ihan helvetin vihainen. Päiväunet ovat sen ainoa loukkaamaton oikeus ihmisenä ja siitä se pitää kiinni viimeiseen saakka.

c)      Tarjoa huonoihin hetkiin hyvää musiikkia. Se tykkää vanhasta rockista tai kotimaisesta popista. Jos se ei tokene levylautasen ääressä, vie se jollekin keikalle – kyllä siitä ihminen vielä tulee.

d)      Syötä karkkia sekä makkaraa säännöllisesti. Tuo vuosimalli on moottorityypiltään liha-sokeri-hybridi. Se ei ole ehkä ekologisin ja päästöt siinä on huimaa luokkaa, mutta sellainen perusvarma talvi-starttaaja se on. Sokerilla sen kierrokset saa nostettua, vaikka virranjakaja olisi vähän jäässä. Ja joskus tosi harvoin sille voi tarjota ryyppyä, jos mikään muu ei auta.

e)      Pohjimmiltaan se on apina. Puhu lyhyin, terävin lausein ja kerro asiat selkeästi. Edes vuosien kova treeni ei ole tehnyt siitä ajatustenlukijaa (trust me – perhe on tätä yrittänyt!). Jos se kurtistaa kulmia tai murahtelee, jatka selittämistä, kunnes valo syttyy silmien taa.

f)        Se on oikeasti nössö – se lämpiää haleista, kauniista sanoista ja siitä, että sille ollaan ystävällisiä. Monesti se on hyvää seuraa ja höpötteleekin kivoja, jos sille antaa tilaisuuden. Anna sen olla ihan vaan oma itsensä.

Kiitos vielä kerran ChatGPT!

Ja sitten vielä viimeinen – kliseinen – mutta haastatteluun olennaisesti kuuluva kysymys

Perheen kolme gorillaa - vanhin on kuski

6)      Jos voisit antaa 25-vuotiaalle itsellesi yhden neuvon, mikä se olisi?

No ensinnäkin yhden neuvon antaminen tuon ikäiselle on sama kuin sammuttaisit tulipaloa vesilasilla, mahdoton homma. Varttiaikuisen aivot toimivat niin, että sinne pitää syöttää kymmenen ajatusta, että yksi menee läpi. Mutta uskon, että 25-vuotias minä kuuntelisi vanhemman ja viisaamman itseni neuvoja yhtä antaumuksella kuin itse kuuntelin isäni neuvoja tuossa iässä (meillä oli ikäeroa tasan 25 vuotta).

Itse neuvoisin nuorta itseäni elämään itsensä näköisen ja häpeämättömän elämän. Suurimmat virheet omassa elämässä ovat liittyneet siihen, etten ole uskonut itseeni riittävästi ja tehnyt asioita, joista olisin ollut kiinnostunut. Kulutin liikaa aikaa miettimällä, miltä asiat näyttävät muiden silmissä tai mikä on oikein tai väärin jonkun muun mielestä kuin omastani. Siinä samassa jätin haaveeni turhan usein testaamatta ja elämättä. Puuttui rohkeutta ja uskallusta olla oma itseni. 

Jo tässä iässä ymmärtää, että aikaa on rajallinen määrä, eikä sitä kannata tuhlata mihinkään itselleen tarpeettomaan. Ainoa, jolle omassa elämässä pitää olla täysin uskollinen, olet sinä itse. Pitää luoda arvot, joihin pystyy nojaamaan jokaisessa hetkessä ja täytyy kyetä unelmoimaan riittävän isosti.

Elämässä suurin osa on arkea, puurtamista, tylsää ja harmaata. Ne juhlahetket ovat loppujen lopuksi harvassa. Meidän tulee siis pystyä rakentamaan arjesta siedettävää ja nautinnollista, jotta koko elämän pohjavire olisi plussalla. Ihminen ei voi elää pelkästään juhlaa varten.

Jokainen unelmoi jostain. Ne unelmat on pystyttävä tunnustamaan itselleen ja niiden eteen joutuu tekemään töitä. Elämässä mitään ei saa ilmaiseksi, ja harvoin mitään saa edes helpolla. Mutta suurin tyydytys tulee usein siitä unelmien eteen tehdystä työstä ja sen kautta saavutetuista päämääristä. Liian usein näkee sitä, että etsitään helppoa elämää, jossa olisi vain niitä kivoja juttuja. Sellaista ei ole, eikä sellaisesta kannata unelmoida.

Ja viimeinen – jälleen kerran klisee, mutta totuus – viime hetkillä emme kadu asioita, joita teimme, vaan asioita, jotka jäivät tekemättä.

 

Ja tähän kauniiksi lopuksi vielä ChatGPT:n antama ystävällinen lopetus (jälleen suora lainaus)

”Kiitos Toni, että jaoit kanssamme palan elämääsi – nauruja, muistoja ja viisautta. Näiden sanojen myötä nostetaan malja seuraavalle viidellekymmenelle vuodelle”

Niin kuin minä sen muistan - 50's sarja osa 2

 

Elämää pitää välillä katsoa taaksepäin. Olen viime päivät muistellut elämääni vuosikymmeniä taaksepäin. Jokainen meistä näkee ympäröivän maailman eri tavoin ja varmaan jokaiselle jäävät mieleen eri asiat. Tätä kirjoittaessa olen koettanut hakea kuluneista viidestäkymmenestä vuodesta highlightit, jotka ovat jättäneet jonkinlaiset muistikuvat. En siis ole tehnyt google-hakuja tai käyttänyt tekoälyä, mutta päivämäärät ja asioiden oikean järjestyksen olen tarkistanut lopuksi. Aika on siinä mielessä jännän venyvä käsite, että asiat erottuvat aikajanalle eri tavalla. Kyseessä ei varmaan ole maailmanhistoriassa merkittävimmät tapahtumat, mutta jollain tapaa nämä resonoivat omaan elämään tai ovat sattuneet sellaiseen saumaan, että muistiin jää jotain pysyvää.

Nämä asiat minä muistan menneestä elämästä

Urho Kekkosen kuolema 1986 – kekkoslovakian hautajaiset

Ensimmäinen vahva muistikuva jostain todella merkittävästä oli Urho Kekkosen kuolema vuonna 1986. Vaikka asian merkitystä koko Suomella tuskin kaikki tajusivat, oli selvää, että siihen päättyi yksi ajanjakso koko Suomen historiassa. Suomi siirtyi pienin askelin pois Neuvostoliiton valtapiiristä kohti lopullisesti itsenäistä, puolueetonta ja omin jaloin seisovaa valtiota.

Kekkonen ei ollut minun presidenttini – olin siihen vielä liian nuori. En myöskään tajunnut sitä merkitystä, joka Kekkosella oli ollut sodanjälkeiselle Suomelle. Myöhemmin historiaa luettuani (ja jotain jopa ymmärrettyäni) olen oppinut arvostamaan sitä työtä, jota UKK teki maamme eteen.

Minun muistikuvani liittyvät jonkinlaiseen konkreettiseen suruun. Sen jälkeen en ole kokenut samanlaista ”maan isän” kuolemaa. Koko Suomi pysähtyi, hautajaiset näytettiin televisiossa ja vanhemmat vakavoituivat. Voisin kuvitella, että marsalkka Mannerheimin kuoltua oli samanlaiset fiilikset.

Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus 1986

Tämän muistan kirkkaasti. Neuvostoliitossa ”räjähti” ydinvoimala, jonka jälkeiset laskeumat ylsivät Suomeen saakka. Ihmisiä kehotettiin välttämään syömästä sieniä ja poroja teurastettiin valtavia määriä, koska niiden epäiltiin syöneen säteilyä sisältänyttä jäkälää.

Kyseessä oli ensimmäinen massiivinen ydinonnettomuus, joka aiheutti normaalin tietämättömyydestä ja kokemuksen puutteesta johtuvan paniikin. Vähän vastaavaa ylivarautumista tapahtui Koronan aikaan. Kun ei tiedetä, mennään tiukemmalla kammalla. Ydinvoiman turvallisuutta alettiin onnettomuuden jälkeen kyseenalaistamaan enemmän kuin koskaan ennen tuota ja säteilyonnettomuudet – samoin kuin ydinjätteen säilytys – otettiin yleiseen keskusteluun. Tšernobylin jälkeen ydinvoimasta tuli ”likaisempaa”.

Kuvan lähde: MTV

Mikkelin panttivankidraama – 1986

Tästä minulla on uutisiin ja radioon liittyvät mielikuvat. Panttivankien ja kaappaajien autoa seurattiin Helsingin Jakomäestä aina Mikkeliin saakka, missä uhrit sekä kaappaajat sisältänyt auto lopulta räjähti. Asiaa puitiin vielä pitkään lehdistössä, koska poliisin katsottiin syyllistyneen turhaan voimankäyttöön. Epäselväksi jäi, räjähtikö kaappaajien auto poliisien luotien takia vai räjäyttivätkö kaappaajat auton itse. Hahmona tapauksesta jäi mieleen poliisiylijohtaja Olli Urponen (jossain komediasarjassa Mulli Turpanen)

Koko 80-luku oli pankkiryöstäjien kulta-aikaa. Harva se päivä sai lehdestä lukea, miten joku konttori oli ryöstetty ja käteiset siirtyivät korottomana pikaluottona haulikkomiesten matkaan. Se kertoi yhtä paljon siitä, että pankin konttoreita oli joka nurkalla kuin siitä, että silloisessa lintukodossa kaikki turvallisuustekijät ja varautuminen rikollisuuteen oli lapsenkengissä.

Euro-terrorismi – koko 1980-luku

Tämän päivän Eurooppaa pidetään vaarallisena ja terrorismia jotenkin modernina keksintönä. Kuitenkin koko keskinen Eurooppa eli terrorismin pelossa 1980-luvun. Lapsuuden uutisissa toistuivat kirjainyhdistelmät IRA, ETA, RAF. Terroristi-iskut tehtiin pommeina kaupunkien keskustoihin, lentokonekaappauksina sekä kidnappauksina. Kohteena olivat länsi-Saksa, Iso-Britannia samoin kuin Ranska ja Espanja. Terrorismi kumpusi vähemmistöjen oikeuksista samoin kuin erittäin voimakkaasta vasemmiston ja oikeiston liikehdinnästä. Poliittiset mielipide-erot olivat nykyistä voimakkaampia ja jakolinjat paljon syvempiä kuin tämän päivän konsensus-politiikassa.

Koko lapsuuden ajan terrorismi ja sota riehuivat myös lähi-idässä - aivan kuten tänäänkin. Israel pommitti jo tuolloin Beirutin maan tasalle (aivan kuten tänäänkin) taistellessaan PLO:ta ja Yasser Arafatin joukkoja vastaan. Kun Israelin kulmille saatiin jonkinlainen staasi aikaan, alkoi sota ensin Iranin ja Irakin välillä ja sitten pikkuhiljaa myös Yhdysvallat aloitti oman ristiretkensä 90-luvulla taistellen Kuwaitissa, Irakissa ja lopulta Afganistanissa.

Jonkinlainen hatara mielikuva minulla on myös Afganistanin sodasta, jossa Neuvostoliitto kävi hakemassa verta nenästään Yhdysvaltain tukemia Mujahidineja vastaan. Omat mielikuvat liittyvät ehkä Neuvostoliiton joukkojen vetäytymiseen 80-luvun lopussa.

Maapallolla on sodittu siis koko ajan, kun olen ollut elossa. Tulipalojen paikka, voimakkuus ja osapuolet ovat vaihtuneet. Kansallisvaltioiden välisistä sodista on vaihdettu erilaisiin sisällissotiin sekä kansanryhmien välisiin konflikteihin. Euroopan mantereella laajin käyty sota lienee ollut Jugoslavian sisällissota 90-luvun puolessavälissä.

Kuvan lähde: YLE

AIDS ja homovastaisuus

Tämä muistikuva selvisi tarkennuksissa jo 80-luvulle, kun luulin sen koskettavan vasta vuosikymmentä myöhempää aikaa. Mutta 1983 alettiin lehdissä puhua homoseksuaalien keskuudessa leviävästä sukupuolitaudista, joka johtaa kuolemaan. Muistikuvissa näen aina saman lääkärin, joka oli televisiossa puhumassa taudin leviämisestä ja ehkäisystä (varmistin, että kyseessä on lääkäri Sirkka-Liisa Valle).

AIDS:ia pelättiin ja sen tarttumista kammottiin. Eihän se ensimmäinen sukupuolitauti tässä maassa ollut, mutta se oli viimeinen niitti, joka sai kaikki kansalaiset huolehtimaan ehkäisystä. Pahinta taudissa oli sen yhdistäminen homoseksuaalisuuteen. Seksuaalinen tasa-arvo oli ottanut ensimmäiset askeleet, kun homous poistettiin tautiluokituksesta sekä rikoslaista, mutta AIDS:n myötä se otti isoja askelia taaksepäin. AIDS:n yhteydessä puhuttiin jopa homorutosta. 

Kuvan lähde: www.europeana.eu

Neuvostoliiton hajoaminen 1991 – Saksojen yhdistyminen 1990

Olin täysi-ikäisyyyden kynnyksellä, kun Euroopan kahtiajako purkautui. Vanha itäblokki murtui valtio kerrallaan ja lopputulos oli Neuvostoliiton vasallivaltioiden demokratisoituminen ja selkeä askel kohti länttä. Noiden asioiden merkitystä ei tajunnut tuolloin, kun ne tapahtuivat. Oli totta kai iso asia, että Neuvostoliitto purettiin, mutta teini-ikäiselle asian merkitys valkeni vasta vuosien päästä.

Neuvostoliiton hajoaminen oli ehkä pidempi prosessi, jonka lopputulos oli valmis vasta 90-luvun puolessavälissä. Sen sijaan Saksojen yhdistyminen tuntui nopeammalta ratkaisulta. Minulla on aika selkeä muistikuva ohjelmista, joissa näytettiin Berliinin muurin murtuminen ja Itä-Saksalaisten ”ossien” valuminen länteen. Katkeamaton jono Trabanteja suuntaamassa Checkpoint Charlielta kohti entistä Länsi-Saksaa.

Mieleen ovat jääneet myös erilaiset demokratisoitumis-aallot esimerkiksi Romaniassa, jossa silloinen diktaattori Nikolae Ceausescu tapettiin ja kansa vyöryi presidentinpalatsiin tuhoamaan ja ryöstelemään.

Lama 1990-1995

Lama jätti syvimmät muistijäljet, joista monet ovat aktivoituneet ja konkretisoituneet vasta nyt kun Suomi marssii kohti uutta hiljaista lamaa. Joka paikassa oli tyhjiä toimitiloja, joita kukaan ei halunnut vuokrata. Kauppakeskuksissa olleet eri pankkien konttorit tyhjenivät, kun pankit kaatuivat rytinällä.

Muistan työttömyyden niin omassa perheessä kuin kavereiden perheissä. Töitä ei ollut missään, eikä niitä edes jaksettu hakea, koska tyhjän sai pyytämättäkin. Koko maa eli kansallisen masennuksen piirissä ja joka paikka oli harmaata ja taantunutta. Uutiset kertoivat kuukausi toisensa jälkeen kasvavista työttömyysluvuista sekä konkurssien määristä. Syntyi tokmannistuminen, kun halpakaupat löivät itsensä läpi. Kalliimmista kaupoista ei ollut vara ostaa mitään.

Politiikan voimahahmona hääri Iiro Viinanen, jonka toimenpiteitä kirottiin ja koko miestä pidettiin aikanaan varmaan saatanan ruumillistumana. Nyt taas tiedetään paremmin, että silloinen talouspolitiikka oli ainoa mahdollinen. Ja verrattuna tämän päivänä oikeistopolitiikkaan toimenpiteet olivat pehmoisia.

Suomessa kansa ei käynyt kaduille kapinoimaan, vaikka kaikki meni päin persettä. Ehkä tajuttiin, että kaikki meistä seisovat samassa suossa ja kapinointi ei auttaisi mitään. Suomessa olot olivat laman kourissakin melko hyvin verrattuna muihin maihin. Työttömyysturva ja sosiaalisturva pyörivät ja jotain rahaa oli tarjolla.

Verrattuna 90-luvun lamaan meillä menee paljon huonommin nyt. Rahan liike on pysähtynyt ja hallituksen tekemät heikennykset ovat pakottaneet ihmiset poteroihin. Eriarvoistuminen on lisääntynyt ja ihmisten keskinäinen luottamus sekä luottamus valtioon ovat kateissa. 

Tänä päivänä viennillä on vaikeuksia, kun tarjotut tuotteet eivät markkinoille kelpaa tai hinta ei ole kilpailukykyinen. Menneessä lamassa paperi-, puu- ja metalliteollisuus toivat edelleen vientimarkkoja ja rahan liike oli olemassa.

Osasyynä lamaan oli sama kuin tänäänkin – Venäjä. Suomen vienti Neuvostoliittoon loppui, kun koko maa hajosi alta. Ja vientiä Venäjälle haittasivat maan epävakaiset poliittiset ja taloudelliset olot. Olimme nojanneet liian vahvasti itävientiin ja samalla laiminlyöneet laiskuuttamme länsimarkkinoiden mahdollisuudet.

Lähde: people.com

Freddie Mercuryn kuolema – 1991

Olin löytänyt Queenin musiikin varmaan vuotta tai kahta aikaisemmin ja luukutin LP-soittimesta Innuendoa aina, kun se oli mahdollista. Queenin musiikki ja ennen kaikkea Freddien ääni olivat jotain käsittämätöntä – biisien tempo, rehellinen rock yhdistettynä erittäin taitavaan laulamiseen iskivät tajuntaan kuin Korkeajännityksen 10 000 volttia.

Sitten tuli hetki, kun Freddie kuoli. Muistan hetken vielä tänä päivänä aivan kristallinkirkkaasti. Olin kotona silloisen tyttöystäväni kanssa ja silloinen nuoren pojan maailma pysähtyi. Freddie Mercury oli ensimmäinen artisti, jonka kuolema kosketti.

Queen ei ole muuten tänä päivänäkään poistunut soittolistalta. Edelleen se vastaa tiettyyn tunnetilaan täydellisesti. Välillä biisit vaihtuvat, suosikit muuttuvat, mutta Freddie laulaa ikuisesti.

Saman vuoden tammikuussa kuoli muuten Irwin. Siitä muistan enemmän uutiset lehdistä, miten Irwinin kuolema oli ennakoimaton ja äkillinen. Muistaakseni joitain vuosia aikaisemmin vanha renttu oli tehnyt taas yhden comebackin ja keikkaili täysillä, kunnes meno lopulta pysähtyi muistaakseni Vaalimaan tulliin.

MM-95

Minun sukupolvelle lienee aika lailla jokaisen muistoissa jääkiekon maailmanmestaruus 1995. Ennen tuota maagista vuotta olimme tottuneet lähtemään kaukalosta nenä veressä alkukarsintojen jälkeen. Meillä pyyhkivät lattiaa kaikki A-sarjan joukkueet vuoronperään, eikä kukaan oikeasti uskonut, että Suomi voisi koskaan olla maailmanmestari.

Tuon maailmanmestaruuden jälkeen urheilun kiistaton ykköspaikka parrasvaloissa oli jääkiekolla. Kotimainen liiga, pelaajavienti NHL:n ja koko lajin näkyvyys Suomessa hyppäsivät nextille levelille. Vuosikymmeniin ei puhutta jalkapallosta, koripallosta tai mistään muusta pallosta. 

Jääkiekon maailmanmestaruus oli myös jonkinlainen symboli laman päättymiselle. Suomikin pystyi onnistumaan jossain, joten tie ylöspäin oli auki. Se oli onnistuminen, jota koko maa tarvitsi.

Suomen liittyminen Euroopan Unioniin – kansanäänestys 1994

Vanhoista arkistoistani löysin vielä paperisen ilmoituksen äänioikeudesta koskien EU-kansanäänestystä. Olin säästänyt lapun luultavasti siksi, että kyseessä olivat ensimmäiset vaalit, joissa sain äänestää. Kyseessä ei ollut vain neuvoa-antavat äänestys, vaan taistelu taantumuksen ja kehityksen välillä. Suomen historia siihen saakka oli ollut Neuvostoliiton kainalossa kyhjöttämistä ja varovaista taiteilua idän ja lännen välillä. Suomelle oli kunnia-asia pysyä puolueettomana ja neutraalina kumpaankin suuntaan. Kyse ei ollut kuitenkaan valinnasta, vaan geopoliittisesta pakosta. Liittyminen Euroopan Unioniin oli selkeä askel länteen sekä selkeä kannanotto pois näennäisestä puolueettomuudesta.

Vaaleista muistan valtavan mainostulvan, joka asiaa koskien oli näkyvissä. Joka paikassa oli ”Kyllä EY:lle” tai ”Ei EY:lle” tarroja, mainoksia, julisteita ja muuta sälää. Itse en nuorena nähnyt muuta tietä kuin liittymisen. Omat mielipiteeni tosin liittyivät vain matkustamisen helppouteen sekä ajatukseen tehdä töitä tai opiskella helpommin muualla Euroopassa.

Myös tämä liittyy lamasta selviytymiseen. Suomelle oli eheyttävää päästä mukaan keskisen Euroopan markkinoille ja päästä korvaamaan vanhaa ladakauppaa uusien kumppaneiden kanssa. Pitkässä juoksussa vielä rahauudistus ja yhteistalouden mukanaan tuoma vakaa korkotaso tekivät Suomelle hyvää.

Milleniumin pelko – 2000

Vuosi 2000 oli tuntemattomien pelkojen aikaa. Pelättiin kaikkien tietokoneiden menevän sekaisin, kun vuosituhat vaihtuu. Pelättiin ydinvoimaloiden sammumista tai pahimmassa tapauksessa ydinsodan alkamista, kun atk-järjestelmät menevät solmuun kellojen takia. Myös lentokoneet luultavasti tippuisivat maahan vuosituhannen ensimmäisellä kellonlyömällä.

Loppujen lopuksi itse vuosituhannen vaihtuminen ei jättänyt itselle mitään muistijälkiä. Muistan krääsän, jota myytiin ja vuosituhannen vuodenvaihde, jonka piti tulla – lopputulos 25 vuotta myöhemmin – ei mitään muistikuvaa.

Lähde: Iltalehti

WTC-iskut 2001

Televisiossa lentokone törmää pilvenpiirtäjään. Katson ruutua ja mietin, miksi tällaista elokuvaa näytetään keskellä päivää. Sitten jään tuijottamaan näkyä, jossa myös toinen lentokone törmää viereiseen rakennukseen. Mieli ei suostu uskomaan todeksi, että tällaista voi tapahtua.

Euro-terrorismin vuodet olivat jääneet kauas taa, mutta nyt uhka ei tule Euroopan keskeltä, vaan sen ulkopuolelta. Alkaa syntyä kahtiajako lännen ja kiihko-islamistien välille. Pilvenpiirtäjät romahtavat, ihmisiä kuolee ja on selvää, että Yhdysvallat ei jätä tätä tähän. Alkaa massiivinen terroristijahti, joka johtaa myös uuteen sotaan Persianlahdella.

Hard Rock Hallelujah – Lordi ja Euroviisut 2006

Sanotaan, että mikään takki ei käänny samalla tavalla kuin keskustapoliitikon sarkanuttu, mutta väärässä ovat. Vielä nopeammin kääntyy suomalaisen euroviisufanin takki, kun hävettävän huonoksi haukuttu biisi voittaa viisukisan.

Suomessa on sanonta, että helvetti jäätyy, kun tapahtuu kaksi asiaa. Kun Suomi voittaa jääkiekon maailmanmestaruuden ja Suomi voittaa Euroviisut. Vuonna 2006 ilmeisesti jopa Saatana joutui ostamaan lämpöpatterit alakertaan.

Lordin kappaletta ja koko artistia pidettiin totaalisena floppina etukäteen. Tämä oli poikkeus siihen, kun sitä ennen (ja sen jälkeen) suomalaiset ovat aina ennakkosuosikkeja vedonlyönnissä. Suomalaisen hirviö-rockin mahdollisuuksiin ei uskonut edes oma äiti tai ainakaan naapuri. Silti ihme tapahtui.

Tämä oli aikaa, jolloin en ehkä niinkään katsonut Euroviisuja, mutta huuma jäi mieleen. Suomi oli enää jalkapallon maailmanmestaruuden päässä todellisesta menestysmaasta.

Koronasulku 2020-2022

Tämä on tuore asia, mutta tulee jäämään mieleen varmaan ikuisesti. Suomi ajettiin pitkäksi aikaa lockdowniin. Lapset vedettiin pois koulusta ja sekä opettajat että muu työväki joutuivat opettelemaan etätyön salat alusta saakka erittäin nopealla aikataululla. Tuli taudin pelko, johon kaikki eivät uskoneet. Tuli rokotteita, joita vastustettiin periaatesyistä.

Muistan, kun olin lapsen kanssa kotona. Pienin oli eskari-iässä ja he muodostivat kolmen lapsen kuplan naapurin lasten kanssa. Tämä oli vanhempien kesken yhteisesti sovittu. Olin kiitollinen siitä, että työelämäni mahdollisti kotona olemisen ja olin kiitollinen niistä naapureista ja lapsista, jotka antoivat lapselleni seuraa.

Minua ei oikeasti pelottanut korona tai tartunnat. Minua pelotti se, mitä tapahtuu, kun maa laitetaan kiinni. Olin juuri laittamassa firmaa pystyyn ja alku tuollaisessa tilanteessa ei ollut se ideaalein. Myöhemmin tosin on selvinnyt, ettei mitään normaalia tilannetta enää tulekaan.

Koronan jälkipyykkiä tullaan pesemään pitkään. Kotiin sulkeminen ei tee edes umpimielisille suomalaisille hyvää – ainakaan noin pitkinä annoksina. Moniin nuoriin jäi eristyksestä jälkiä, jotka purkautuvat vasta ajan myötä, jos sittenkään. Väitän, että sulkuajan lasku tulee olemaan suurempi kuin olisi ollut pitää maa täysin käynnissä. Mutta ratkaisut tehtiin oikein silloisesta näkökulmasta. En pidä sulkua virheenä, koska päätökset ja päätelmät tehtiin sillä tiedolla, joka silloin oli.

 *****

Näitä tarinoita riittäisi varmaan vähintään toisen yhtä pitkän tarinan aiheeksi, mutta on pakko laittaa jengat johonkin. Tämä kaikki tuli päähäni siis istumalla paikallaan ja muistelemalla. Nämä tarinat ovat muiden kuin itseni elämästä. Ne ovat maailmalla tapahtuneita hetkiä, jotka elävät edelleen muistoissa. Omassa elämässä on tapahtunut ihan erilaisia asioita, joista kerron lisää huomenna.

Mutta lopuksi vielä lista, mitä muuta tähän olisi voinut lisätä:

-          Falklandin sota – Margaret Thatcher 1982

-          Viron matkailun hullut vuodet 1990-2000-luvun alku

-          Itämafian pelko, nahkatakkimiehet ja pilukauppa 1990-luvulla

-          Topi Sorsakosken kuolema 2011

-          Juicen kuolema 2006

-          Olof Palmen murha 1986 – samoin Anna Lindhin murha 2003

-          Ebola 2014, Sars 2002, Hullun lehmän tauti 2003 ja muut kulkutaudit

-          Afrikan sisällissodat ja kansanmurhat (Somalia, Ruanda, Kongo)

-          Estonian uppoaminen 1994

Ikä on vain numero – 50’s sarja, osa 1

 

Luokkakuva - luotu tekoälyn avulla

Täytän tulevan viikon lopussa viisikymmentä vuotta. On vanha klisee sanoa, että ikä on vain numero, mutta lause on valitettavan tosi. Katsotaanpa hetkinen numeroiden valossa, millaisia me viisikymppiset suomalaiset oikein olemme.

Olen yksi elossa olevista noin 32 500 suomalaisesta miehestä, jotka syntyivät vuonna armon vuonna 1975. Alun perin meitä on ollut noin 33 817, joten matkan varrella turpeeseen on säilötty suunnilleen 4% matkaan lähteneistä. Meillä, jotka täällä matkaa edelleen taitamme, on edessä vielä aivan karvan verran alle 30 vuotta. Elinajanodote miehillä on tällä hetkellä 79,6 vuotta.

Yleisimmät kuolinsyyt ikäluokassa ovat itsemurhat, alkoholi, sydän- ja verisuonitaudit tai tapaturmat. Etenkin itsemurhien osuus ikäluokassa on vielä korkea. Olemmehan tunnekylmien vanha-suomalaisten viimeinen jäänne.

Pohjois-Karjalassa poikalapsia syntyi marraskuussa 1975 noin 1200 lasta. Tästä Joensuun osuus on vajaat kolmesataa lasta. Siitä kun vähennetään kuolleisuusluku, ei ole kaukaa haettu, että me melkein kaikki tunnemme toisemme (no, ainakin tiedämme jollain tasolla). Tosin suurin osa meistä on karannut kotimaakunnan ulkopuolella (itseni tavoin).

Koulutus ja työelämä

Minun ikäluokkani on edellisiin sukupolviin nähden harvinaisen koulutettua. Koska elimme nuoruuttamme lama-ajan kourissa, vietimme aikaa mahdollisimman pitkään koulunpenkillä. Koulusta ei ollut kiirettä pois, koska työelämässä ei tarjottu kuin lämmintä kättä tai lapikasta ahteriin.

Arviolta noin 40% ikäluokasta omaa akateemisen loppututkinnon, mikä tekee suunnilleen 13 000 maisteria, tohtoria tai muuta turhaketta. Samasta ikäluokasta leivottiin rautaisia ammattitutkinnon tekijöitä 17 500 kappaletta. Vielä tuolloin jakauma ammattikoulun ja lukion välillä oli lähes fifty-fifty. Kokonaan koulujen ulkopuolelle jäi todella harva joukko, koska koulutuksen katsottiin tuovan onnea, autuutta ja turvatun eläkkeen – vähänpä tiesimme!

Eläkettä meistä nauttii tällä hetkellä noin 3500 henkilöä. Ikäluokkamme viralliseen eläkeikään on matkaa vielä 14 vuotta ja 9 kuukautta, joten eläkeläiset ovat jonkin muun syyn kuin vanhuuden takia työmarkkinoilta poistuneet.

Meille työelämä on ollut se kaikkein merkittävin tekijä elämässä. Olemme tekijä-sukupolvea, joka on vääntäytynyt työpaikalle vaikka pää kainalossa yhdellä jalalla ja pysynyt siellä vähintään sen ajan, mitä pomo käskee ja yleensä hieman päälle. Kokonaan sielunsa työelämälle myyneistä yrittäjiä ikäluokastani on 5500 henkilöä. He tekevät työtä pyyteettömästi sydänverellä uskoen täysin omien kättensä tuloksiin.

Sen sijaan kun mennään ahkeruuden toiseen päähän ja tutkitaan virkamiehiä, on heitä joukossamme noin 1400 henkilöä. Ikäluokkamme kirkkain kärki edustaa tietenkin eduskunnassa, mistä löytyy tällä hetkellä yhdeksän kappaletta kultaisena vuonna 1975 syntynyttä kansanedustajaa. Istuvissa ministereissä ei tänä vuonna viisikymmentä täyttäviä henkilöitä ole ollenkaan, minkä kyllä lopputuloksesta näkeekin.

Naimisissa olevia omakotitalon omistajia

Koska sukupolvemme on varustettu kovin perinteisin arvoin, on meistä naimisissa reilu puolet. Ja koska olemme jo sen verran maailmaa nähneitä, iso osa meistä on naimisissa toista, kolmatta tai X:ttä kertaa. Tilastollisesti oikeita sinkkuja (eli ei koskaan naimisissa olleita) on ikäluokasta vajaa neljännes. Eronneiden määrä on tilastojen mukaan vajaa viidennes (eronnut, ei naimisissa) ja valitettavasti prosentin verran ikäluokasta on ehtinyt jo leskeytyä.  

Olemme myös pyrkineet korvaamaan itsemme tulevaisuudessa ja huolehtimaan jatkuvuudesta. Vuonna 1975 syntyneellä on keskimäärin 1,8 kappaletta lapsia. Meille on ollut tärkeää pitää huolta siitä, että suomen tarina jatkuu myös meidän jälkeemme. Tätä samaa ei voi sanoa tämän päivän nuorista, joille ei – ainakaan iltapäivälehtien mukaan – kelpaa seksi, eikä varsinakaan sen lopputuote.

Ja jos ei puolisossa ja lapsissa ole riittävästi riesaa, on moni meistä hommannut elämäntapaharrastuksekseen omakotitalon tai vähintään kesämökin. Reilu kolmannes kiroilee omalla pihallaan kesällä ruohonleikkurin ja talvella lumikolan kanssa. Yhtä lailla kolmannes ikäluokasta on valinnut helpon tien ja asuu kerrostalossa, missä riesana ei ole kuin naapurit ja hemmetin kalliit putkiremontit.

Reilu kymmenen prosenttia meistä viisikymppisistä on lisännyt elämän taitokerrointa hankkimalla riesakseen kesämökin. Tämä kymmenys on tehnyt päätöksen kärsiä elinkautisen työleirillä, joka ei valmistu koskaan, mutta samalla tarjoaa kuolemattoman kauniita luontoelämyksiä ja palauttaa heidät vanhasuomalaisen maalaisromantiikan aikaan.

Terveyshuolina stressi, alkoholi ja kuluminen

Kun elämää on takana kaksi kolmannesta, alkaa kehon osista myös takuuaika olla ummessa. Tämä siitäkin huolimatta, että meidät sentään tehtiin takoraudasta ja kelopuusta. Kärsimme elintasosairauksista, joita tuovat mukanaan työelämästä hankittu stressi, stressin myötä hankittu alkoholiongelma ja huonoista elintavoista syntyneet diabetes sekä ylipaino. Sen lisäksi meitä vaivaavat jo ensimmäiset kulumat, jotka rajoittavat liikkumista entisestään.

Stressi on suurin vihollinen. Otamme työelämän jopa liian vakavasti ja olemme enemmän naimisissa työpaikan kuin puolison kanssa. Ja kun työelämä ottaa kupoliin, turvaudutaan kuppiin. Ikäluokasta alkoholin riskikäyttäjiä on noin 8000 ja varsinaisia alkoholisteja noin 3000 kappaletta.

Stressi ja orastavat päihdeongelmat myös altistavat muiden tekijöiden kautta mielenterveyden ongelmille. Olemme ensimmäinen sukupolvi, jolla mielen rikkoontuminen on reilusti tunnustettu ja tunnistettu ongelma. Ja samalla olemme ensimmäinen sukupolvi, jolle on normaalia hakea ongelmiinsa apua.

Mitä muuta me oikein olemme?

Me olemme lineaarisen television sukupolvi. Muistamme tallentamisen koko ketjun lähtien VHS-kaseteista ja LP-levyistä. Ostimme hulluna CD-levyjä tai DVD-elokuvia, kunnes tuo kaikki korvaantui pelkällä digitaalisella bittisälällä jättäen kaappeihin kilotolkulla viihdejätettä.

Olemme sanomalehtien ja aikakauslehtien sukupolvi. Meidän nuoruuteen kuuluivat Apu, Seura ja Hymy ja postilaatikosta haettiin aamuisin paperinen sanomalehti. Nyt aikakauslehdet on korvattu TikTokilla ja sanomalehtien virkaa toimittavat digi-lehdet. Kaiken kaikkiaan maailma on siirtynyt paperista digiin sitä vauhtia, että paperia tuottavat tehtaat siirretään museoon.

Meidän nuoruuteen kuuluivat itäinen ja läntinen liittouma. Pelkäsimme ensin ydinsotaa, sitten AIDS:ia ja lopulta sitä, että vuosi 2000 tuhoaa kaikki tietokoneet, ydinvoimalat ja lentokoneet. Ja kun mitään niistä ei tapahtunut, saatiin riesaksi teknotauti Korona.

Kasvoimme laskemalla markkoja käteisenä. Jossain vaiheessa paljas raha vaihtui ensin shekkeihin, sitten pankkiautomaattikortteihin ja lopulta pankkikortteihin. Meille luottokortit olivat pitkään pelkkää utopiaa, eikä kulutusluotosta oltu kuultukaan ennen keski-ikää. Rahaa saatiin pankeista ja rahalla ostettiin asunto, jota maksettiin kuuliaisesti joka kuukausi niin paljon kuin varaa oli. Me sentään edes kuvittelimme lainojen loppuvan joskus.

Me kuuntelimme radiota jo ennen kuin kaupallista radiota oli keksittykään. Nykyisistä teemaradioista ei voinut lapsena kuvitellakaan. No aika taisi ajaa jopa koko radiogenren ohi vaihtuen podcasteihin ja äänen lisäksi elävään kuvaan.

Synnyimme Suomeen, joka oli kovin homogeeninen. Punaiset housut oli jo erilaisuutta, eikä tasa-arvosta ollut vielä tietoakaan. Kun aloitin työelämän, ei naisen markka ollut edes 80:aa penniä. Noista ajoista on tultu monessa suhteessa puusta alas. Sama tasa-arvokehitys näkyy onneksi muuallakin.

Me olemme sukupolvi, jonka aikana maapallon kehitys ja etenkin Suomen kehitys on mennyt isoilla askelilla eteenpäin. Juntti-Suomesta on kuoriutunut NATO- ja EU-Suomi. Markkojen sijaan osakkeita ostetaan euroilla ja pelkällä passilla voi lentää Eurooppaa päästä päähän halpalentoyhtiöiden penkeillä (niillä vesipestyillä).

Huomenna paneudun siihen, mitkä minun mielikuvissa ovat olleet viidenkymmenen vuoden eniten muistijälkiä jättäneitä asioita.

Kesken jääneet unelmat

 

Kun saa suuremman kirjoitusurakan päätökseen, tulee tyhjiö. Sielu on imetty kuiviin tekstistä ja ajatuksista totaalisesti, eikä päässä liiku yhtään mitään. Omaa tekstiä katsoessa tulee ensin epätodellinen olo - minäkö tuon tein?! Kevyt ylpeyden puuska tehdystä urakasta ja aikaansaannoksesta lävistää mielen. Suusta karkaa helpotuksen huokaus.

Pari päivää ja sitten iskee alakulo. Tyhjällä päällä loputonta doomskrollausta ja mielihyvän jahtaamista, että aivot saisi käyntiin tai tuntisi ylipäätään jotain. Lievä jälkihäpeä tekstin lopputuloksesta. Ei sellaista voi mihinkään laittaa näytille - moista roskaa. Jos en olisi laittanut sitä eteenpäin, polttaisin luultavasti jopa kannettavan nuotiossa. Mieli seilaa edestakaisin hyvän ja huonon väliä.

Ja se loputon väsymys. Tekisi mieli vaipua pelkästään lokakuun takia pitkään horrokseen ja herätä seuraavan kerran keväällä, kun valo alkaa taas näkymään. Lokakuun päälle vielä univelkaa melkoisilla kiskurikoroilla. On valvottuja öitä ja aamuöitä, nukkumattomia päiväunia ja arjen venytystä joka suuntaan. Omalle tekemiselle on uhrannut aikaa joka paikasta, mistä sitä ylipäätään on varastettavissa. Päässä ei soi muuta kuin Dire Straitsin Brothers in arms - maailman masentavin rock-balladi. 

Onneksi on elämä, jota pitää suorittaa. Työ ja asiakkaat pakottavat nousemaan ylös ja tekemään jotain. Perhe pitää arjen onneksi sen verran kiireisenä, ettei turhia jouda murehtimaan, vaikka pää niin käskisi. Eteenpäin ja rintamaa kohti!

Mutta asiaan....

Keski-ikäiset eivät osaa unelmoida kunnolla!

Sain  tyttäreltäni - tuolta blogini uudelta päähahmolta sekä suloiselta totuudentorvelta hyvän opetuksen siitä, kuinka vajavaista ja rajoittunutta on aikuisen ihmisen unelmointi. Keskustelimme - sattuneesta syystä - kirjoista. Olen siis kirjoittanut yhden käsikirjoituksen, joka on mennyt tarjolle eteenpäin. Itse huokaisin, että homma on minun osaltani niin pitkällä kuin sen omin avuin saan, joten voin ottaa iisisti.

Tyttäreni kuitenkin kysyi, millaisen kannen halusin kirjaani tai mitä sen takakannessa lukisi. Viaton kysymys, joka paljasti, että olin jättänyt oman unelmani puolitiehen (taas kerran). Näen oman unelmani hyvin pelkistettynä ja vain mahdollisena, kun oikeastihan unelmat pitäisi nähdä rajoittamattomana tienä pidemmälle kuin mihin pystyy uskomaan. Eli käytännön kautta ajateltuna - keski-ikäisen keinoin ihminen olisi päässyt kuuhun ja lapsen rajattomilla kyvyillä olisi lennetty Marsiin asti (kuten luotaimet ovat jo tehneet). 

Aikuiset ihmiset ovat siinä mielessä tylsiä, että he pitäytyvät maailmassa, joka on varmasti mahdollinen. Rakennamme omien unelmiemme eteen, taakse ja sivuille rajoittimet, joiden sisällä oma tavoite pysyy kasassa ja varmasti pystyssä. Samalla unelmien henkiset turvarakenteet rajoittavat sitä, etteivät unelmat pääse oikeasti lentoon. 

Lapsellani oli kyky nähdä tuotokseni valmiina kirjana, joka on kirjakaupan hyllyssä odottamassa ostajaa. Hän pystyy näkemään siinä kannen sekä takakannen tekstit. Mihin minä pystyn? Pystyn näkemään nipun papereita tiukkailmeisen kustantajan pöydällä odottamassa joko hyväksyntää tai hylkäämistä (ja näistäkin näen todennäköisempänä hylkäämisen).

Rajatut unelmat estävät putoamasta korkealta

Missä vaiheessa meidän kykymme "lentää" kuolee? Milloin meistä tulee tylsiä ja kuolevaisia keski-ikäisiä ja menetämme kyvyn nähdä unelmat pidemmällä kuin silmin nähtynä on mahdollista? Monesti olen syyttänyt asiasta peruskoulua, joka onnistuneesti tappaa kaiken luovuuden lapsista, mutta ilmeisesti se ei tällä kertaa ole syypää. Verrokkiryhmän lapsi on kohta kuusi vuotta käynyt kotimaista ja laadukasta peruskoulua, eikä hänen luovuuttaan ole onnistuttu hyvistä aikeista huolimatta tuhoamaan. 

Ehkä vikaa pitää etsiä suomalaisesta perusluonteesta ja kasvatuksesta. Varsinkin meidät lama-ajan lapset kasvatettiin perinnesanonnoilla "pessimisti ei pety" ja "parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla" sekä tietenkin klassikoilla "joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa" ja "ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa". Kaikki nämä kuvaavat osuvasti sitä, että haaveiden tulee pysyä turvallisen pieninä, ettei niiden toteutumattomuus satuta.

Kyse on kuitenkin ajatusharhasta. Ihmisten unelmissa ei ole kyse pelkästään päämäärästä, vaan matkasta. Teemme asioita unelmien eteen, joiden kautta lopputulos lopulta jalostuu. Noista tekemiseen liittyvistä tehtävistä pitäisi nauttia niin täysillä, että pelkästään matka on tekemisen arvoinen, vaikka päämäärä jäisi toteutumatta. Jos otetaan vaikka huippu-urheilija, on hänen nautittava myös treenaamisesta, eikä pelkästään kilpailuista. Harjoittelun on maistuttava hyvälle ja annettava itselle jotain, minkä takia salille/ladulle/pururadalle tai urheilukentälle vääntäytyy päivästä toiseen viikonpäivästä tai kelistä huolimatta. 

Tätä samaa ajattelin nyt kirjoittaessani. Nautin itse tekemisestä ja tarinan kirjoittamisesta niin paljon, että tekeleen lopullinen lopputulos on oikeastaan yhdentekevää. Toivon totta kai, että tekemisestä nauttiminen näkyisi lopputuloksesta ja olisin tietenkin vallan ilahtunut, jos lopputulos kelpaisi jollekin jopa kirjan aihioksi. Mutta en mene suin päin suohautaan, vaikka homma ei tulta löisikään. Pelkästään tekemällä olen saanut itselleni elämyksen, joka oli kokemisen väärti.

Ehkä noita perinteisiä, hieman masentavia ja tunkkaisia sanontojakin pitäisi uudistaa. Jospa lapsemme lausuisivat "pettymykset kasvattavat", "jokainen pyy on metsästyksen väärti" tai niinkin radikaalisti kuin "kurkota kuuseen, saatat päätyä vieläkin korkeammalle". Kaikille meistä tekisi hyvää opetella hieman positiivista ajattelua päivittäisessä elämässä.

Tapa häpeä

Entinen minä olisi jättänyt nämä kaikki jutut kertomatta. En olisi paljastanut kenellekään, että koetan kirjoittaa ehjää käsikirjoitusta, enkä varsinkaan tunnustanut täällä julkisesti, että pyrin kohti isointa unelmaani - nähdä kirjastossa kirja, jossa komeilee oma nimeni. Tähän saakka nimi on vilahtanut ainoastaan varauslistalla ja sakkoluettelossa.

Entistä minää rajoitti vahva häpeän tunne sekä epäonnistumisen pelko. Olisin pitänyt kaiken tiedon itselläni siltä varalta, että jos epäonnistun, ei minun tarvitse kertoa sitä kenellekään. Olisin voinut yksikseni nuolla haavat jossain huoneen nurkassa ja häpeillä huonouttani. Nuorempana koin kaiken oman luovan tekemiseni jotenkin niin nolona, että jätin mieluummin unelmani toteuttamatta kuin otin riskin, että homma epäonnistuu - tai edes paljastuu muille. Se tie loi toki turvallisen, yllätyksettömän ja helpon nuoruuden, mutta eipä siinä juuri  unelmia toteuteltu - piiloteltiin ja kaduttiin kyllä.

Kerron nyt näistä jutuista siksi, että haluan muiden välttävän saman tien. Toivon, että osaisin kannustaa lapsia (niin omia ja vieraitakin) jahtaamaan unelmiaan 100%:sti ja ottamaan riskejä elämässä. Häpeilemällä, passaamalla ja vetäytymällä kaikista vaikealta tuntuvasta jää paitsi elämän highlighteista ja parhaista muistoista. Yrittäminen ei ole koskaan väärin, eikä omiin tavoitteisiinsa uskominen ole millään tapaa noloa. Päinvastoin - maailma arvostaa heitä, jotka urheasti taistelevat haaveidensa puolesta.

Eikä epäonnistumisia pidä pelätä tai vältellä. Epäonnistumiset kuuluvat elämään ja niiden kautta opitaan sekä kasvetaan ihmisinä. Teemme päivittäin satoja päätöksiä, joista suurin osa menee joko pieleen tai ovat kokonaan merkityksettömiä. Eikä arkemme ole silti sen kaoottisempaa tai tuhoon tuomittua. Ihmisen ei pidä jättää epäonnistumatta, vaan muuttaa suhdettaan siihen, että elämä viskoo tiellemme jatkuvia opetuksia epäonnen muodossa. Ilman epäonnistumisia ei voi kasvaa täyteen mittaansa.

Joten lapseni, kun luet tätä (joko tässä elämässä tai seuraavassa) - uskalla unelmoida, epäonnistua ja kasvaa. Elämässä ei koskaan ole tärkeintä päämäärä vaan matka. Eikä päämäärää pidä lukita liian lähelle, vaan tarpeeksi kauas niin, että matka sinne kestää. Sen matkan aikana tulet saamaan elämyksiä, joista et osannut unelmoida. Äläkä koskaan mieti, mitä muut ovat unelmistasi mieltä. Sinun haaveidesi tärkeyden ja järkevyyden päätät ainoastaan sinä. Jos Waltari olisi uskonut soraääniä, hän olisi kirjoittanut jotain muuta kuin Sinuhen. Tai jos SaiPa olisi viime kaudella kuunnellut vain kiekkoasiantuntijoita, se pelaisi divarissa. Unelmat lennättävät meitä korkealle ja luovat elämään perspektiivin, mitä kaipaamme tullaksemme täysin onnellisiksi. 

Unelmiin uskovat erottaa

Olen onnellisessa asemassa siinä(kin), että tuttavapiiriini kuuluu eri alan taiteilijoita ja monella tapaa luovia ihmisiä. Heitä kaikkia yhdistää vankkumaton usko omiin kykyihin sekä uskallus uida omien päämäärien vuoksi vastavirtaan. Runoilija tekee runoja kokonaisiksi teoksiksi, vaikka runoutta pidettäisiin aikansa eläneenä marginaalitaiteena. Viisikymppinen rokkari tekee huikeita kappaleita, koska uskoo omaan musiikkiinsa tai näyttelijä löytää elokuvaroolit, koska luottaa itseensä ja kykyihinsä. Ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat - olla täysin omia itsejään. Ihailen myös sitä, että eri alojensa ammattilaiset uskaltavat tehdä asioita vailla pelkoa epäonnistumisesta tai muiden ihmisten täystyrmäyksestä. Jos olisin nuorempana ollut samanlainen, en kirjoittelisi täällä pelkästään tätä blogia, vaan luultavasti menestysromaaneja huvilallani Caprin saarella. 

Enkä vähäksy pienempiäkään unelmia. Unelmat täytyy suhteuttaa omaan elämään. Yhdelle on yhtä suuri unelma saada itsensä ylös sängystä masennuskauden jälkeen kuin toiselle on luoda menestyskirja tai -levy. Ihmisten elämät eivät koskaan ole keskenään verrannollisia, eikä oman onnensa mittarina saa koskaan pitää jonkun toisen saavutuksia. Jälleen kerran synti, johon itse olen nuorempana syyllistynyt. Kun oma horisontti oli kateissa, lainasin muiden. Kun tuijottaa liikaa muiden saavutuksia tai tavoittelee muiden unelmia, menee omissa tavoitteissaan vikaan - ja vahvasti!

Tätä ongelmaa korostaa vielä nykyinen instagram-maailma, jossa muiden elämää seurataan pelkästään highlightien kautta. Näemme somessa postauksia menestyksen hetkistä ja niistäkin vain sen valoisan puolen. Ei urheilija kuvaa sitä, kun itkee väsymyksestä lokakuisen pimeän urheilukentän laidalla, eikä kirjailija kuvaa sitä seitsemättä hylkäyskirjettä kustantajalta. Kiillotamme omaa kuvaamme ja esitämme elämän tähtihetket pelkässä kohdevalossa, jotta varjot jäävät pois näkyvistä. Se saa katsojat turhan usein uskomaan siihen, että elämä voisi - tai sen pitäisi - olla pelkkää onnea ja päivänpaistetta. 

Tarvitsemmekin lisää kriittistä silmää sekä alastomuutta elämän erilaisten hetkien suhteen. Jos elämää on elettävä somen kautta, pitäisi sinne saada nykyistä enemmän sisältöä, joka kuvaa tähtihetkien lisäksi myös tähdehetkiä, niitä, joissa homma pusertuu vihkon puolelle. Kontrastit tekevät arjesta elävämmän ja todellisen. Ja juuri siitä syystä kerron myös näistä oman elämäni kokeiluista, vaikka ne eivät aina mihinkään johdakaan. 

Surkea kasvatus luo umpimielisiä nolostelijoita

Itse syytän omasta keskenkasvuisuudestani lapsuuttani. En ehkä koskaan kokenut, että minua olisi kannustettu luovuuteen tai harrastamaan mitään itseäni esittävää. Eikä tämä ole syytös kasvattajia kohtaan, vaan aikaa ja ajan henkeä. Ikäpolveni vanhempia ei lasten tekemiset juuri kiinnostaneet, vaan kakarat kasvoivat pitkälti keskenään vanhempien käydessä töissä. Olisin tarvinnut nimenomaan emotionaalisen puolen turvaa ja kannustusta. Maailma oli kokonaisuutena hieman yksiniittisempi ja tunneköyhempi kuin tänä päivänä. Nykyisin tunnepuolen ilmaisu ja ylipäätään tunnesiteet lapsiin ovat monimuotoisemmat ja vahvemmat. Olemme emotionaalisesti paljon lähempänä lapsiamme kuin vanhempamme olivat meihin.

Toivon, että teen asiat toisin kuin vanhempani. Toivon pystyväni kannustamaan lapsia olemaan sellaisia kuin he luonnostaan ovat. Toivon, että he uskaltavat ilmaista itseään ja olla itsenäisiä, itseensä uskovia yksilöitä, joilla on tavoitteita, päämääriä - ja ennen kaikkea unelmia. Olkoon heidän unelmansa millaisia tahansa (laillisuuden ja veronkantokyvyn puitteissa totta kai!), toivon voivani kannustaa heitä niiden toteuttamisessa. Olisin itse onnellinen, jos lapseni saisivat tuossa mielessä onnellisemman elämän kuin itse sain. Ja pyrin myös olemaan esimerkkinä siinä, että täydellistä elämää ei meistä kukaan elä, mutta epätäydellisiä kannattaa olla omina itsenään. Epäonnistuakin saa - ja välillä pitääkin.

PS. Kuvitus on tällä kertaa ihan itse otettua ja kuvattua. Pari ensimmäistä kuvaa ovat Ilomantsin Koitajoelta ja viimeinen näkymä on Koivusuon luonnonsuojelualueelta. Tehtiin syyskuussa viikonlopun happihyppyvaellus Hattuvaaraan Pirhon kierrolle. Upea reitti, loistava keli ja vielä huikeammat maisemat!

Kasvaako sodan uhka Euroopassa?

Kuva luotu tekoälyn avulla

 Tämä teksti menee enemmän tai vähemmän ajankuva- ja päiväkirjaosastoon. Sota Ukrainassa tuntuu junnaavan paikallaan ja alkukesän ponnistelut tulitauon tai rauhan eteen valuvat hiekkaan kuin beduiinin virtsa. Sodan loppua ei ole sen enempää näkyvissä kuin aiemminkaan - kauniista puheista huolimatta. 

Sen sijaan idän ja lännen välinen juopa kasvaa isommaksi. Yhdysvaltain aloittama tullisota uhkaa vyöryttää Kiinaa ja Venäjää lähemmäs toisiaan. Lisäksi on olettavaa, että Kiinan sisäinen talouskriisi pakottaa sitä keskittymään sekä omiin että Aasian sisäisiin asioihin. Vaikka luulisi, että Venäjän kanssa heilastelu ei juuri nyt ole ykkösprioriteettinä, taisimme luulla väärin. Kuvat Aasian kauhukaksikosta yhdessä Putinin kanssa aiheuttivat kylmiä väreitä varmaan jokaiselle. Sanat "pahan akseli" tulevat väkisin mieleen.

Taloudessa vanha totuus on, että kun kriisi tiukkenee, otetaan likaisemmat keinot käyttöön. Jos Kiinan talouden kriisi on niin syvä kuin uskotaan, on sen pakko syventää kumppanuutta niiden kanssa, jotka siihen helpoiten taipuvat ja joiden kanssa kauppaa ylipäätään voi käydä. Yksi näistä valtioista on mitä luultavimmin Venäjä. Venäjän kauppakumppanuudessa asemat ovat vähintään mielenkiintoiset. Venäjällä ei ole rahaa, mutta sillä on kaikkea muuta. Länsimaiden suuntaan pakotteet ovat pienentäneet kaikenlaisten tuotteiden kauppaa, mutta itään päin kauppaa tehdään edelleen. Ei ole kovinkaan suuri salaisuus, että etenkin Intian sekä luultavasti myös Kiinan uskotaan ostavan sekä öljyä että maakaasua Venäjän kentiltä. Tätä samaista öljyä valuu myös länteen, tosin se valkopestään jossain välillä. 

Toinen Venäjän hyvä puoli Kiinan kannalta on se, että sillä on luultavasti halukkuutta myös ottaa Kiinalta velkaa. Länsimaissa Kiinalta otetun velan määrä pienenee, koska Kiinan kanssa tehtävä kauppa katsotaan turhan riskaabeliksi. Ja kun raha ei käy kaupaksi, hidastuu jopa Kiinan kokoisen valtion talous. Venäjää riskit eivät pelota. Se on päättänyt pelata upporikasta tai rutiköyhää joka tapauksessa.

Tätä kautta koko maailman jakolinja uhkaa taas tulla idän ja lännen väliin - tosin piirua idemmäs kuin toisen maailmansodan jälkeen. 

Mistä päästäänkin päivän varsinaiseen asiaan...

Kuva luotu tekoälyn avulla

Mitä droneiskut Puolan maaperällä oikein olivat?

Viikolla uutisoitiin, että Venäjän lähettämiä droneja oli ammuttu alas Puolan maaperällä. Kyseessä oli joko selkeä provokaatio tai ainakin pienimuotoinen tunnustelu sille, miten länsi vastaa, kun sinne huudetaan. Puola on Venäjälle ikävä piikki lihassa Ukrainan kriisissä. Puolan kautta kulkevat sekä ihmiset että tavarat keski-Euroopasta Ukrainaan ja Puola on eräänlainen turvasatama myös Ukrainasta poispäin. Lisäksi Puola on näkyvästi tukenut Ukrainaa kriisissä ja ottanut aseman länsikoalition yhtenä vahvimmista Ukrainan puolestapuhujista. Tosin syykin on selkeä - jos Ukrainan kriisi päättyisi Venäjän voittoon, olisi seuraava kohde hyvin todennäköisesti Puola. Ja Puolan ykkösprioriteettinä on ratkaista ongelma vielä silloin, kun se pyörii Ukrainassa eikä Puolassa. Puolan yli on historian saatossa kävelty niin monilla saappailla, että maa tärisee vieläkin.

Poliittisen vastaanoton lisäksi Venäjä testasi hyvin todennäköisesti myös lännen puolustusvalmiutta ja -halukkuuttta. Venäjää kiinnostaa, miten dronehyökkäykseen reagoidaan. Kuka reagoi ja millä voimalla. Isku on lisäksi Venäjälle riskitön. Euroopan minkään maan sotilaalliseen doktriiniin tuskin kuuluu välitön vastaisku, vaan pikemminkin perikristillinen toisen (ja ehkä kolmannenkin) posken kääntäminen. 

Mikäli olisin optimisti, voisivat iskut myös olla joko vahinko tai sitten jonkun villin rintamakenraalin yksittäinen hairahdus. Venäjän puolella rintamaa yleistilanne tuskin on sen koordinoidumpi kuin koko maan asiat yleensäkään. Tähän sirkukseen mahtuisi hyvin kenraali, joka pienessä sievässä päättäisi kokeilla, pääseekö dronella Puolaan. Jos (ja ihan vi...n iso jos) näin olisi, tuota komentajaa tuskin rintamalla ainakaan yhtenä kappaleena enää nähdään, joten lopullinen totuus tuskin selviää koskaan. 

Kuva on tekoälyn luoma

Joku on Taistelunsa lukenut

Jälleen kerran joudun toteamaan, että lukekaa historiaa, koska sieltä löytyy vastaus lähes kaikkeen. Venäjän provokaatio läntisen Euroopan puolella noudattelee samaa linjaa Hitlerin sotasuunnitelman kanssa. Hitler teki samanlaista "iske ja kuuntele"-tyyppistä politiikkaa toisen maailmansodan alla. Hän aloitti sodan marssimalla naapurimaihin ja testasi samalla, miten vastapuoli hänen toimiinsa reagoi. Toisen maailmansodan suurimpia jossitteluja onkin, olisiko suursota voitu välttää jyrkemmällä reagoinnilla Reininmaan, Itävallan tai Tsekkoslovakian alueliitoksiin. Ja olisiko Puolan valtaaminen pitänyt estää ja ryhtyä sotimaan heti, eikä odottaa, että rintamalinjat siirtyvät Englannin kanaalille saakka. 

Tätä samaa tekee luultavasti myös Venäjä. Se testaa nyt länsimaiden selkärankaa sekä kykyä että halua reagoida sen pieneen perseilyyn. Vaikka alueita ei varsinaisesti pyritä valloittamaan, tehdään pientä kiusaa Nato-rajojen yli koko ajan. Ja tätä kohinaa kasvatetaan koko ajan isommaksi. Halutaan saada selville, onko lännestä muuhunkin kuin vain puhumaan kahta kaunista ja kolmea hyvää. Tämä lännen on hyvä tiedostaa - ja myös lukea oma historiansa vielä kerran uudelleen. 

Luulisin, että Baltiassa tämä Venäjän kiusanteko aiheuttaa kulmien rypistelyä voimakkaammin. Venäjän nykyhallinnon mielipide on, että Baltian maat kuuluvat tulevaan suur-Venäjään ja lisäksi Venäjä kaipaa taas isompaa porttia itämerelle. Luultavaa on, että jos droneiskut jatkuvat, niiden kohteet ovat seuraavana jossain Suomea lähempänä. 

Kuva on tekoälyn luoma

Tarttis varmaan tehdä jotain?

Lännen on pakko alkaa valmistautumaan siihen, että sodan pitkittyessä kaikenlainen provosointi lännen suuntaan lisääntyy. Venäjä haluaa jakaa länsiliittouman pienempiin osiin ja Ukrainan tuki on tällä hetkellä lännelle vaikea asia. Tuen määrä on pitkälti riippuvainen Yhdysvaltojen tuesta ja kaikki tietävät, että se tuki taas riippuu täysin siitä, millainen päivä maan johtajalla on. Hyvänä päivänä hänen tukihanat sekä materiaaliapuhanat ovat täysin auki, mutta huonona päivänä kanta saattaa kääntyä täysin Venäjä-myönteiseksi, mikä jättäisi EU:n yksin puolustamaan Ukrainaa. Tämä taas on erittäin haastavaa, kun koko Euroopan talous yskii ja rahaa ei tunnu riittävän edes omiin tarpeisiin. Ukrainalle annettava tuki tulee olemaan vaikeiden keskustelujen alla tulevana talvena. 

Selkeää on, että toisen maailmansodan kaltaista lepsuilua ei tule sallia. Provosointiin on vastattava samall amitalla ja kaikenlaiset hyökkäykset rajojen yli tulee torjua sillä voimalla, mitä se vaatii. Ja viimeistään nyt on luovuttava uskosta, että asiat ratkaistaan YK:n kautta. Sen mandaatti rauhanluomisessa on jo tähän mennessä osoittautunut mitättömäksi. YK on kriisinratkaisussa täysin rampa, kun kriisin pääpukarina on yksi turvallisuusneuvoston pysyvistä suurmaista.

Valitettavasti tämä koskettaa myös Suomea. Me emme ole täällä turvassa siltä, etteikö Venäjän droneja nähtäisi myös meidän ilmatilassa. Venäjältä kuuluu vielä toistaiseksi vain joutavaa sanahelinää propagandan muodossa, mutta siinäkin on viitteitä, että Suomea ei ainakaan Venäjän ylimpänä ystävänä enää pidetä. Eikä meillä todellakaan ole mitään erityisasemaa Venäjän joulukorttilistalla. Tiukan paikan tullen tänne tullaan varmasti samalla voimalla kuin muuallekin. 

Ratkaisut löytyvät Kiinasta ja taloudesta

Ykkösasia olisi saada koko Euroopan talous taas vetämään niin, että raha pyörii ja tuottaa lisäarvoa. Se vaatisi kauppakumppanuuksien korjaamista pikaisesti Yhdysvaltain sekä myös Kiinan suuntaan. Talouden hidastuminen ja hiipivä lama syövät pelivaraa sekä poliittiseen vääntöön että Ukrainalle annettavaan apuun. Tällä hetkellä kaikkien - myös Venäjän - etu on se, että kriisi pysyy Ukrainassa. Se taas vaatii sen, että Ukrainalla on rahaa ja materiaalia taisteluun. Piristyvä talous pitäisi myös lännen yhtenäisempänä, kun Ukrainan tukea on mahdollista antaa ilman pelkoa kansallisten talouksien kärsimisestä.

Seuraavien vuosien aikana EU:n on pakko varautua siihen, että Yhdysvaltain suoraan jakaman tuen varaan ei voi mitään laskea. Sen poliittinen ilmapiiri on tällä hetkellä niin sekavaa ja ailahtelevaa, että nojaaminen siihen olisi vaarallista. Valitettavasti tämä koskee myös NATO:a. Jenkit ovat NATO:n kiistaton veturi ja ykkösnyrkki. Ilman Yhdysvaltain vahvaa sotilaallista osallistumista jää koko sotilasliitto paperitiikeriksi. Ja tämän haistaa totta kai myös Venäjä - samoin Kiina.

Kiinalla on yllättävän suuri merkitys kriisin ratkaisussa - on ollut koko ajan. Kiinan luisuminen Venäjän vaikutuspiiriin voi olla sodan kannalta kohtalokas asia. Lisäksi Kiina todennäköisesti ajaa Ukrainan kriisin kautta myös omaa asiaansa. Sillä on ratkaistavana maan talouskriisin lisäksi myös Taiwanin ongelma. Jos NATO on kiireinen Ukrainassa, jää Aasia kokonaan Kiinan käsiin. 

Kypärä päähän

Isku Puolaan on suurempi asia kuin annetaan ymmärtää. Se on kiistaton fyysinen provokaatio EU:n ja samalla NATO:n maaperälle. Seuraavat viikot kertovat, jatkuuko Venäjän aloittama linja samanlaisena ja mihin suuntaan seuraavat iskut suunnataan. Jo nyt tiedustelu on antanut viitteitä, että iskuja suunniteltaisiin esim. Romanian suuntaan. Ehkä tosiaan menossa on testi koko EU:n länsirajalle.

Muuta vaihtoehtoa ei tällä hetkellä ole kuin odottaa ja toivoa, että rauhanneuvotteluissa päästäisiin nopeasti eteenpäin. Rauha Ukrainassa piristäisi Euroopan turvallisuutta mutta myös taloutta. Luottamus talouteen pudottaa rahan hintaa ja piristää kauppaa. Sitä kaikkea tarvitsee myös Suomi.