Suomalaisesta sosiaaliturvasta on erittäin uskaliasta - ja myös vaikeaa - kirjoittaa. Se jakaa ihmiset todella jyrkkiin jakolinjoihin. Puolustajien näkökulmasta suomalainen hyvinvointijärjestelmä on luotu tasoittamaan tuloeroja ja saattamaan erituloiset ihmiset samalle viivalle. Tuloerojen häivyttäminen luo yhteiskuntarauhaa, ehkäisee syrjäytymistä ja luo tasa-arvoa. Kaikki nuo asiat ovat totta, mutta niillä on myös kääntöpuolensa.
Hyvinvointivaltion vastustajien mielestä taas suomalainen järjestelmä luo liian houkuttelevan tilaisuuden vapaamatkustamiselle ja järjestelmän hyväksikäytölle. Kun hyvinvointijärjestelmä rahoitetaan yhteisistä varoista, se tarkoittaa, että veroa maksavat joutuvat omalla työllään rahoittamaan tukia nauttivien osuuden. Suomessa se tarkoittaa keskimääräistä korkeampaa veroastetta ja sitä, että kulutukseen käytettävät varat ovat maksajapuolella pienemmät. Totta tämäkin.
Yhtä suurta totuutta ei ole olemassa. Suomalainen hyvinvointijärjestelmä on luonut jopa maailman mittakaavassa suhteessa kaikkein tasa-arvoisimman järjestelmän, jossa jokaisella on mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään ja myös mahdollisuus lähtökohdista huolimatta päästä omin voimin melkein minne tahansa. Suomi on luultavasti monille muualta tuleville jopa helpompi alusta omien unelmien toteuttamiselle kuin vaikka Yhdysvallat, jota ensimmäisenä kuvataan sanoilla "land of possibilities".
Hyvinvointivaltion juuret ovat sotien jälkeisessä Suomessa
Jotta voidaan pohtia järjestelmän nykyongelmia, on pakko poiketa ensin historiaan. Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan juuret ovat sotien jälkeisessä Suomessa. Sodan jälkeen maassa oli paljon eri tavoin heikommassa asemassa olevia kansalaisia, joiden auttamiseksi oli kehitettävä yhteinen koordinoitu järjestelmä nostamaan heidät jaloilleen. Iso osa sodasta palanneista oli fyysisesti tai henkisesti rikki. Heidät tuli pystyä nopeasti saattamaan takaisin tuottavaan työkuntoon. Jälleenrakennuksen maa tarvitsi jokaista käsiparia työhön.
Lisäksi kaatuneiden vuoksi leskiä ja yksinhuoltajia oli merkittävästi normaalia enemmän. Ennen sotia miehet olivat nykyistä yleisemmin perheen pääelättäjiä ja naisten työssäkäynti ei ollut yhtä yleistä kuin tänä päivänä. Ilman valtion antamaa tukea lasten elättäminen olisi monelle ollut kohtuuttoman vaikeaa ja nykytermein edessä olisi ollut varma syrjäytyminen.
Kolmas iso ryhmä, jotka tarvitsivat koordinoitua apua, olivat luovutettujen alueiden uudelleenasutettavat. Menetetyn Karjalan asukasväestöä voisi tänä päivänä verrata siihen, että koko Pirkanmaan asukasmäärä pitäisi sijoittaa jonnekin oman alueen ulkopuolelle. Heille pitäisi löytää jostain asuinpaikat, työpaikat ja sen lisäksi rakentaa alueiden infrastruktuuri vastaamaan muuttunutta asukasmäärää.
Tarvittiin siis järjestelmä purkamaan nopeasti kasvaneet sosiaaliset ongelmat, ehkäisemään uusia ongelmia ja auttamaan menetyksiä koneneet kansalaiset takaisin jaloilleen. Ja koska niskassa olivat valtavat sotakorvaukset ja useamman vuoden talodellinen takamatka, asialla oli kiire.
Järjestelmän idea alunperin oli se, että yhteiskunta tarjoaa apua tilapäisesti syrjäytymisvaarassa oleville. Tarkoitus oli saattaa ihmiset nopeasti takaisin tuottavaan työhön, jolloin jokainen käyttäjä rasittaisi järjestelmää vain sen ajan, kunnes he pääsisivät takaisin jaloilleen. Tukiverkko oli tehty putoamisen varalta ehkäisemään lopullinen syrjäytyminen. Rahoituspohja kesti sen, että tukea nautittiin hetki ja sitten palattiin takaisin maksajaksi.
Yhteiskunnan noustua paremmin jaloilleen alkoi työn sivutuotteena syntyä taloudellista jakovaraa, jota voitiin jyvittää eteenpäin apua tarvitseville. Pikkuhiljaa toimeentulotuen rinnalle tulivat lapsilisät ja myöhemmin opintotuki ja siitä eteenpäin erilaisten tukimuotojen kasvu on jatkunut tasaisella tahdilla kattamaan erilaisia sosiaalisia häiriötiloja. Järjestelmä alkoi vähän kerrallaan kattaa yhä suurempia ihmisryhmiä ja samalla koko tukiverkkoa pyörittävä byrokratia alkoi paisua.
Kun mietitään eri tukimuotojen yhteiskunnalle aiheuttamaa kustannusta, tulee miettiä sekä tukien maksusta tulevaa rahapottia että järjestelmän pyörittämiseen kuluvaa rahaa. Molemmat näistä ovat yhteisistä varoista rahoitettavia ja siten veroastetta nostavia tekijöitä.
Järjestelmän kannatusta syövät siivelläeläjät ja järjestelmän kalleus
Hyvinvointijärjestelmä on kohdannut viime vuosina suurta leikkauspainetta. Samalla myös järjestelmän kannatus maksajien keskuudessa on heikentynyt. Tämä on yksi pääsyy siihen, että suomalaisen vasemmiston ja oikeiston väliset rajalinjat ovat jyrkentyneet. Mitä enemmän oikealle mennään sitä haluttomampia ollaan osallistumaan verovaroin tukiverkon ylläpitoon. Toisaalta taas vasemmisto on oikeutetusti huolissaan siitä, että tuloerojen kasvu johtaa siihen, että yhä useampi syrjäytyy ja tippuu niin sanotusti lopullisesti rattailta.
Näkökulmien ero tulee myös siitä, mistä suunnasta asiaa katsoo. Suurimmassa osassa maailman valtioista vastaavaa tukijärjestelmää ei ole olemassa ja yksilöt ovat enemmän tai vähemmän itse vastuussa omasta toimeentulostaan, myös ongelmatilanteissa. Mikään valtio ei kutienkaan ole täysin vailla tukimuotoja - muualla tehtäviä hoitavat valtion ulkopuoliset tahot, kuten kirkko tai hyväntekeväisyysjärjestöt ja rahoitus kerätään verovarojen sijaan yksityisin lahjoitusvaroin.
Vasemmiston näkökulma on ehkä enemmän Suomea sisältäpäin katsova. Meillä on erittäin vahva yhteisvastuun ja valtiovetoisen auttamisjärjestelmän historia. Olkoonkin se pieni osa slaavilaisuutta, että uskomme "isoveljen" pitävän meistä huolta, jos itse emme siihen kykene. Yhteisvastuun eetos on tehnyt meistä kiistatta tasa-arvoisempia ja kun järjestelmän rahoitus hoidetaan yhteiskassasta, ei avun vastaanottaminenkaan tuota samaa kynnystä kuin jos apua pitäisi pyytää vaikka sukulaisilta tai ystäviltä.
Systeemin ongelmat ovat muuttuneessa maailmassa. Järjestelmästä on tullut joillekin rahanjakoautomaatti, jonka varaan oma elämä rakennetaan pysyvästi vailla haluakaan poistua tukiverkon suojista. Se, mikä on tarkoitettu turvaverkoksi, onkin muuttunut riippumatoksi, jossa on helppo köllötellä.
Tämä johtaa järjestelmän toiseen ongelmaan. Kun käyttäjiä on paljon ja he roikkuvat verkossa pysyvästi, ei verkko enää kestä, vaan murtuu. Mitä enemmän käyttäjiä on sitä suurempi rasite siitä tulee maksajille. Pikkuhiljaa olemme tilanteessa, jossa veroaste on korkea, mutta sekään ei riitä hyvinvointijärjestelmän ylläpitoon, vaan lisävipua on haettava lainarahasta. Ja tämä on yhtä viisasta kuin oman arkielämän rahoittaminen pikavipeillä - noutaja siinä tulee.
Suurimmiksi silmätikuiksi ovat joutuneet järjestelmän hyväksikäyttäjät. Kieltämättä veroja kohtalaisen paljon maksavana tuntuu pahalta, kun luen lehdestä ideologisesti työttömästä Ossista, joka kirkkain silmin kertoo, ettei häntä haittaa elää muiden kustannuksella. Töihin ei huvita mennä, koska tuillakin pärjää. Tai hieman kulmia kurtistaa haastatella työhön ihmistä, joka kertoo, ettei työnteko oikein kannata, kun kotiin maksetaan enemmän ja saa sentään nukkua kymmeneen.
Tukiverkon käyttäjiltä on ehkä mennyt ohi se fakta, että meistä veronmaksajista suurin osa ei ole björnwahlrooseja, joille tonni sinne tai tänne on yhdentekevää. Pääosin olemme oman toimeentulomme kanssa kamppailevia tavallisia perheenisiä ja -äitejä, joilla kuun lopussa pankkitili näyttää nollaa ja Visa pitkää miinusta. Niille tukieuroihin meneville veroille olisi käyttöä ihan omastakin takaa.
Yhtä suuri ongelma on hyvinvointijärjestelmän aiheuttama byrokratia. Suorien tukieurojen lisäksi maksamme huiman summan järjestelmän ylläpidosta ja siitä työmäärästä, jota tukiverkon ylläpito vaatii. Se on käytännössä tuottamatonta työtä, jos asiaa tarkastellaan vain talouden kannalta. Ja mitä suuremmaksi paisuu käyttäjien ja erilaisten tukieurojen määrä sitä suurempi on myös järjestelmän vaatima byrokratia. Ei hyvä.
Uhkana kapina, verokapina
Kun puhutaan Suomesta, puhutaan usein myös veroista. Suomessa on keskimääräistä suurempi veroaste, josta merkittävä osa koostuu eteenpäin jaettavista etuuksista. Järjestelmän ja siten korkean veroasteen kannatus on viime vuosiin saakka ollut kuitenkin suurta. Nyt tämä järjestelmän kannatus kuitenkin rapautuu - miksi?
Luulen, että suomalaiset maksavat veronsa mielellään, jos rahalle saa vastinetta. Väitän, että tyytymättömyydessä verojärjestelmään kyse ei ole veroasteen kasvusta tai siitä, että olisi saavutettu piste, jossa verot ovat liian korkeita. Väitän, että tyytymättömyydessä on kyse siitä, että verorahoille ei saada enää sitä vastinetta, jota odotetaan. Kyseessä on lopulta hyvin yksikertainen taloudellinen transaktio - minä maksan veroja, joille odotan saavani yhteiskunnalta jonkinlaisen vastineen. Ja jos vastine ei ole odotettu, alan miettiä, mistä oikein maksan. Normaalia kaupankäyntiä.
Pahoin pelkään, että tulevaisuudessa jopa Suomessa tullaan näkemään jonkinasteista verokapinaa. Yritysten osalta se näkyy siten, että toimintoja viedään kevyemmän verotuksen maihin ja kansalaisina siten, että harmaan talouden osuus tulee kasvamaan ja rahanarvoista aivovientiä siirtyy Suomesta ulos. Lisäksi vaikeutuu tarvittavan työvoiman löytäminen tännepäin. En haluaisi olla se myyntimies, joka koettaa houkutella IT-insinööriä Suomeen lauseilla "maksa palkasta puolet veroja, jotta ideologisesti työttömän Ossinkin pöydässä on leipää".
Suoran toiminnan lisäksi verokapina jalostuu poliittisen järjestelmän kautta. Viime vaaleissa nähtiin ensimmäinen suora vastaisku hyvinvointivaltiolle. Vallassa ollut vasemmisto vedettiin kölin ali ja Suomeen tuli oikeistolaisin hallitus koskaan. Minusta tämä oli erittäin suora epäluottamuslause myös hyvinvointivaltiolle. Jos hallitusvastuu pysyy useamman kauden oikeiston käsissä, on melko selvää, että nykyisenkaltaisen hyvinvointivaltion alasajo käynnistyy voimakkaasti.
Järjestelmä kaatuu omaan mahdottomuuteensa
Suomalainen järjestelmä on kiistatta hieno, mutta se on hyvien taloudellisten aikojen järjestelmä. Olen itse hyvinvointi-Suomelle ikuisesti kiitollinen, sillä se on mahdollistanut nousun melko köykäisistä lähtökohdista yliopistoon ja ylempään korkeakoulututkintoon. Lähes kaikissa muissa maailman maissa tieni olisi ollut erilainen - ja mahdollisuudet heikommat. Siitä johtuen olen jokaisen veromarkkani maksanut kiltisti valtion kassaan kuten kuuluu.
Olen kuitenkin talousrealisti. Jos järjestelmää joudutaan rahoittamaan lainarahalla, on menty liian pitkälle. Jos tilapäiseksi tarkoitettu tukijärjestelmä muodostaa monille pysyvän elannon, on alkuperäinen idea hukkunut ja järjestelmää täytyy korjata.
Tilanteessa, jossa veronmaksajien määrä vähenee ja tukia nauttivien määrä ei laske, on rasitus yhtä maksajaa kohden lopulta kohtuuton. Jopa minä odotan verorahoilleni nykyistä parempaa vastinetta ja toivon (toki itsekkäästi), että maksamiani varoja kohdennettaisiin paremmin myös minun hyvinvointiini. Ihan siltä tämä ei nyt tunnu. Julkinen terveydenhuolto rapautuu, tieverkosto alkaa olla Viipurin tasoa ja leikkurin alla ovat turvallisuudestani huolehtivat poliisi- ja pelastustoimi, joiden palvelut olisivat yhteiskunnan perustoimintoja.
Suurin vastustaja järjestelmälle on kuitenkin tässäkin yksilöllinen elämäntapa, joka valtaa sijaa etenkin nuoremmassa sukupolvessa. Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, ei yhteiskassaan kuuluminen ole nuoremman sukupolven mielestä yhtä itsestäänselvää kuin se on ollut meille. Nykyisin halutaan entistä enemmän olla itse vastuussa omasta hyvinvoinnista ja sen eteen ollaan valmiita tekemään myös taloudellisia panostuksia. Entistä vähemmän halutaan myöskäään nähdä sitä, että joku muu elää itse tienatuilla rahoilla. Enemmän arvostetaan sitä, että veroaste on matalampi ja kulutukseen voidaan sijoittaa rahaa enemmän. Kulutusmyönteisyys on modernin kapitalismin bensa.
Kun meidän sukupolvemme siirtyy vähemmistöön, ei halukkaita yhteiskassan maksajia enää ole. Tukijärjestelmä rapautuu varmasti ajan myötä ja hyvinvoinnin rahoitus, myös ongelmatilanteissa, siirtyy yhteiskunnan ulkopuolelle.
Ei totaalista alasajoa kuitenkaan
Itse näen järjestelmän perusperiaatteeltaan hyvänä. Siinä on ongelmia, mutta edelleen kannatan tuloerojen tasoittamista sekä sitä, että heikompiosaisia on pystyttävä kannattelemaan tilapäisesti. Uskon siihen, että pitämällä heikommista huolta, meillä säilyy muita paremmin yhteiskuntarauha ja mahdollistamme yksilön kehityksen lähtökohdista huolimatta. Työläismaistereita tarvitaan myös tulevaisuudessa.
Lisäksi olen myös hyvinvointirealisti. Nykyisiä tukiverkon tehtäviä ei pysty näin pienessä valtiossa hoitamaan kukaan muu. Isommissa yhteiskunnissa lahjoiusvaroin hoidetut sosiaaliturvan tehtävät onnistuvat, kun lahjoittava populaatio on suurempi. Suomessa ei lahjoitusvaroin kovin isoa koneistoa ylläpidetä, etenkin kun kulttuuri sellaiseen toimintaan on lähes olematonta.
Näen suomalaisessa järjestelmässä kolme tukimuotoa, joihin en haluaisi puuttua ja joista maksan mukisematta verot, vaikka ne eivät omaa hyvinvointiani millään tavalla lisää. Ensinnäkin meillä on yhteiskunnassa ihmisiä, jotka eivät edes teoriassa pysty huolehtimaan itsestään. Suomessa vammaisten asema on monia muita maita parempi ja heistä huolehditaan suhteellisen hyvin. Tämä on vanhaa Suomea suomimmillaan. Vammaiset ovat syyttömiä siihen, että he eivät kykene pitämään itsestään huolta. Eivätkä he ole meille taloudellisesti se suurin rasite, vaan heihin meillä pitäisi olla varaa.
Toinen tukimuoto, johon en koskisi, ovat lapisilisät. Yhteiskunnan kansalaisten vastuulla on huolehtia jatkuvuudesta. Ja monille tuntuu nykyisin tulevan ihan uutena tieto, että ilman lapsia, meillä ei ole jatkuvuutta. Ilman lapsia tämän kokoinen populaatio on parissa sukupolvessa taputeltu loppuun. Tiedän tämän omakohtaisesti, kun katson sukunimemme lukumäärää, joka on jo tällä hetkellä alle viidenkymmenen. Eikä suunta suinkaan ole menossa ylöspäin, vaan on täysin mahdollista, että seuraavan sukupolven jälkeen on sukunimikalenteri yhtä nimeä köyhempi.
Suomesta on viime vuosina tullut erittäin lapsivastainen. Se näkyy siinä, että lasten toimeentulosta leikataan koulutuksen heikentämisen kautta, ja se on useimmille ookoo. Lisäksi lapset nähdään enemmän rasitteensa kuin sijoituksena tulevaisuuteen. Kylpylöistä ja hotelleista tulee K-18-alueita ja liian usein joutuu lukemaan kirjoituksia, joissa lasten toivotaan pysyvän poissa elämästä nauttivien YOLO-aikuisten jaloista.
Uskokaa minua, lasta parempaa sijoitusta ette elämäänne tule koskaan löytämään. Jokainen lapsi vaatii rahaa, aikaa, huomiota ja valtavan määrän taloudellista sekä henkistä panostusta. Mutta ne panostukset tulevat korkojen kera takaisin yhteiskunnan jatkuvuuden, oman henkisen kasvun ja oppimisen kautta. Jos näin viisikymppisenä jotain asiaa harmittelen, niin sitä, että tajusin nuo asiat ehkä liiankin myöhään. Onneksi en kuitenkaan jäänyt täysin kokemuksetta.
Kolmas tukimuoto, jota kannatan 100%:sti ovat opintotuet. Meillä Suomessa perinteisten vientituotteiden salkku kapenee vuosi vuodelta. Jotta pärjäisimme myös tulevaisuudessa kansainvälisessä kilpailussa, on oltava aiempaa innovatiivisempi. Ja innovatiivisuus syntyy aivoissa, jotka kehittyvät koulutuksen ja oppimisen kautta. Suomeen on aikojen saatossa luotu valtavan hyvä koulutusjärjestelmä, joka toimiessaan tuottaisi fiksuja ihmisiä aivovientiin. Nyt kun tuota koulujärjestelmää leikkaamalla kuritetaan, myös tuotos heikkenee. Kysykää vaikka yrittäjiltä, jotka koettavat työllistää vastavalmistuneita - aines on heikentynyt ja koulusta palautetaan työelämään aihioita, jotka eivät ole edes lähelle valmiita. Monilla ammattialoilla koulun jälkeenkin puuttuvat perustaidot, joiden päälle työelämä voisi rakentaa lopullisen osaajan. Tässä leikitään yhtä aikaa yhteiskunnan tulevalla tuottavuudella ja romutetaan aiemmin rakennettu hyvä pohja.
Itse uskon silti yhteisvastuuseen, tietyin reunaehdoin
Vaikka olen talousrealisti, en romuttaisi suomalaista hyvinvointijärjestelmää kokonaan. Se on kuitenkin tehnyt Suomesta Suomen ja erottaa meidät monista muista maista. Suomalaiset ovat sen verran pieni populaatio, että meillä pitäisi olla varaa pitää huolta toisistamme - sillä edellytyksellä, että jokainen myös osaltaan tuottaa järjestelmälle oman osansa. En ihmettele viime vuosien puheita siitä, että järjestelmä pitäisi ajaa alas. Nykyisellään se on liian kallis ja mahdollistaa sen, että tukiverkossa voi elää pysyvästi. Jos järjestelmä olisi pienempi ja sitä käytettäisiin vain tilapäisten ongelmien hoitamiseen, sen ylläpitoon tarvittava koneistokin olisi pienempi. Kevyempi järjestelmä voisi toimia myös siinä tilanteessa, että maksajien määrä vähenee.
Harkinnanvaraisuuden lisääminen tarkoittaa valitettavasti myös sitä, että ihmisten olisi otettava enemmän vastuuta itsestään. Automaattinen toimeentulo ja hyvinvointiverkkoon nojaaminen on sanalla sanoen tehnyt meistä laiskoja. On liikaa ihmisiä, jotka nojaavat siihen, että kyllä isoveli hoitaa, kun käden osaa ojentaa. Suurempi harkinnanvaraisuus voisi pakottaa yrittämään enemmän. Ja toisaalta hyvinvointiverkon ylläpidosta säästyneet kulut voisi käyttää työpaikkojen luomiseen ja sitä kautta ihmisten auttamiseen toista kautta.
Joka tapauksessa eriarvoisuus tulee lisääntymään. Kun yhteiskunnan kuluja maksavien määrä suhteessa käyttäjien määrään kasvaa, jää joku aina tukien ulkopuolelle. Se ei ole kivaa, mutta taloudellinen pakko se on. Arkielämän kustantaminen lainarahalla on vielä kalliimpaa ja siihen meillä no vielä vähemmän varaa.
Suomeni-sarja on kokoelma omia mietteitäni siitä, miten Suomi on tällä hetkellä monella rintamalla suuressa muutoksessa. Tekstit käsittelevät eläkeasioiden lisäksi sosiaaliturvaa ja hyvinvointivaltiota, taloutta, politiikkaa, työelämää sekä Suomea oikeusvaltiona.
