Välipala - viikko Yhdysvaltain presidentinvaaleihin

Paljon on blogin läpi Vuoksen vettä virrannut, kun joudun kirjoittamaan jo toista kertaa Yhdysvaltain presidentinvaaleista, joissa toisena osapuolena on Donald Trump. Aika siis juoksee ja blogi nilkuttaa eteenpäin....

Vapaan maailman suurimmat, seuratuimmat ja myös vaikutusvaltaisimmat vaalit - Yhdysvaltojen presidentinvaalit 2024 - käydään ensi viikolla. Toisin kuin muissa suurissa valtioissa, vaalien lopputulosta ei ole ennaltapäätetty ja se tekee taistelusta paljon mielenkiintoisempaa kuin vaikka Venäjän tai Kiinan vaalien seuraamisen. Vaaleista toki uutisoidaan jopa täällä pohjolan perukoilla tavallista enemmän. Maailman mahtitaloutena ja epävirallisena maailmanpoliisina Yhdysvaltojen ulkopolitiikalla on erittäin suuri merkitys Suomelle, EU:lle ja vieläkin enemmän NATO:lle. 

Pienen arpomisen jälkeen loppusuoralla ovat vanha kettu Donald Trump ja demokraattien Kamala Harris. Trumpista olen kirjoittanut jo viime vaalien aikaan suhteellisen kriittisesti. Enkä mitenkään suurella innolla hänen ehdokkuuteensa suhtaudu tälläkään kertaa. Presidenttikauden jälkeen merkintöjä on tullut enemmän rikosrekisteriin kuin CV:hen ja kannattajakunnan lietsominen lähes sisällissodan partaalle ei ainakaan ole rauhoittanut sisäpoliittista tilannetta. 

Vaaleista odotetaan kuitenkin tasaisempia kuin koskaan aiemmin. Kannatuslukemissa kahden ehdokkaan ero mahtuu heittämällä virhemarginaaliin eli voittaja voi olla kumpi tahansa. Mielenkiintoista, outoa ja jopa pelottavaa - mutta myös mielenkiintoista! 

Antoiko demokraattien ehdokasarpajaiset liikaa etumatkaa republikaaneille?

Yhdysvallat on kaksipuoluejärjestelmä, jossa vastakkain ovat demokraattisen sekä republikaanisen puoleen ehdokas. Järjestelmä on sinällään helppotajuinen ja monipuoluehässäkän puuttuminen helpottaa ehdokkaan valitsemista ja henkilöittää vaaleja entistä enemmän. Nyt demokraattien ongelmaksi koitui istuva presidentti Joe Biden, joka ulospäin näytti selvästi kyvyttömältä asettumaan ehdokkaaksi. Vaakakupissa kuitenkin painoivat historia, jonka mukaan istuva presidentti on käytännössä automaattisesti ehdokas myös jatkokaudelle, ellei hän itse luovu ehdokkuudesta. Ja mikäli Biden on niin hukassa iän ja terveyden tuomien haasteiden vuoksi kuin näyttää, hän on tuskin itsekään tajunnut suostuvansa uusintaan. 

Lopulta kun demokraattien ehdokas-arpajaisissa päästiin Kamala Harrisiin saakka, oli aikaa mennyt niin kauan, että matkaa kirittäväksi jäi todella paljon. Tässä on hyvät ja huonot puolet. Toisaalta takamatka on maksanut demokraateille ehkä suuren määrä äänestäjiä - Harrisille kävi niin sanotusti "urpilaiset". Aikaa kannattajien keräämiseen jäi huolestuttavan vähän .

Toisaalta taas Harrisin ehdokkuus pakotti Trumpin muuttamaan vaalitaktiikkaansa huomattavan myöhään. Trumpin kampanjassa iso osa kritiikistä oli kohdistettu Bidenin henkilöön ja hänen presidenttikauden epäonnistumisiin. Nyt kun Biden oli putsattu pois pöydältä, hävisi Trumpin retoriikasta pohja. Harrisia vastaan Trump on huonommin aseistettu ja retoriset kulmakivet on etsittävä uudelleen. 

Etsitäänkö parasta ehdokasta vai vain vähemmän huonoa?

Yhdysvaltain politiikan jakolinjat ovat syvemmät kuin koskaan ennen. Kävi vaaleissa kuinka tahansa, tulee juopa Trumpistien ja demokraattien välillä pysymään. Ehdokkaiden välinen ero mielipidemittauksissa on niin kapea, että selkeää eroa vaalien lopputuloksessa ei tule. Tällöin jää aina mahdollisuus jälkipuheisiin ja etenkin Trump on kunnostautunut vaalitulosten kiistämisessä ja epäilysten herättämisessä. Viime vaalien jälkeen Trumpin retoriikka sai aikaan lopulta yrityksen vallata Capitol-kukkula ja käytiin lähimpänä sisällissotaa sitten 1960-luvun rotumellakoiden. 

Trumpin paras puoli ulospäin oli se, että hän ei ollut Biden. Rehellisesti sanottuna vallan valtikan antaminen selkeästi kyvyttömälle Bidenille on ollut Yhdysvalloilta vastuutonta. Se kertoo toisaalta siitä, että presidentti on istuessaan erottamaton ja absoluuttinen vallankäyttäjä. Ja tätä myös Trump hakee. Presidenttikauden ulkopuolella hänen toimensa suuntautuvat enemmän lainrikkomiseen kuin sen puolustamiseen.

Toisaalta taas vaikka Bidenin kunto on ollut jotakuinkin Breznevin tasoa (Arvot ja Uljakset muistaa), niin Yhdysvaltain hallinto on pyörinyt. Se kertoo, että valtaa käyttävää koneistoa on olemassa sekä presidentin taustalla että sen ulkopuolella. On selvää, että ohentuneesta presidentinvallasta johtuen Yhdysvaltojen toimintakyky on heikentynyt ja luotettavuus on kärsinyt. Tulevalla presidentillä on erittäin iso työ tehtävänä, että luottamus Yhdysvaltojen johtajuusasema läntisessä koalitiossa saadaan palautettua. Mikäli Kiina ei kärsisi sisäisestä taloudellisesta alamäestä, olisi globaali vallankahva kääntynyt pikkuisen itäänpäin jo nyt. 

Harrisin parhaaksi valttikortiksi on sanottu se, että hän ei ole Trump. Tämä pitää paikkansa monelta osin. Harris on myös riskikortti demokraateille, koska hän on ensimmäinen tummaihoinen ja myös aasialaistaustainen nainen, jolla on mahdollisuus voittaa vaalit. Vaikka Yhdysvallat on monella tapaa moderni ja edityksellinen maa, sillä on oma punaniskainen kulttuuri, jonka läpi on vaikea lyödä läpi. Nyt tuosta taustasta on puhuttu jopa hämmentävän vähän - ehkä Obaman viittoittama tie (ja Harrisille antama kannatus), on tasoittanut polkua. 

Presidentinvaaleissa käydään myös sukupolvien välistä kamppailua. Harrisille tukea ovat tarjonneet monet nuoremman sukupolven idolit. He toki uskovat siihen, että Trump olisi myös heille ongelma, mutta enemmän näen asiassa sitä, että Harris on uudistuksellinen, moderni ja kehityshaluinen vaihtoehto Yhdysvalloille. Trump taas liehittelee enemmän punaniska-avolava-KKK-kulttuuria. 

Sisäinen vs. ulkoinen näkökulma / uudistuksellinen vs. traditionaalinen

Eurooppaan päin Trump on kamala ehdokas, johon verrattuna Kamala olisi suoranainen lottovoitto. Mutta amerikkalaiset katsovat asiaa eri näkökulmasta ja on helppo uskoa, miksi Trumpilla on 50/50 -mahdollisuudet voittoon. Trump on sisäpoliittisesti parempi ehdokas. Hän lupaa kääntää Yhdysvaltoja enemmän sisäänpäin ja rahoittaa enemmän oman maan sisällä olevia kohteita kuin syytää rahaa pitkin maailmaa. 

Trumpin kannattajat tuntuvat kannattavan samaa mantraa kuin suomalainen oikeisto, jonka mielestä taloudelliset ongelmat ovat edellisen demokraattihallituksen ongelma. On totta, että elinkustannukset ovat Yhdysvalloissa nousseet Bidenin kaudella, mutta syyllisiä lienee myös muualla kuin Bidenin kabinetissa. Koko maailma on syöksynyt tehokkaasti alamäkeen ja samat laman aallot ovat lyöneet yhtä lailla Suomessa kuin Yhdysvalloissa. Suuressa taloudessa laineet ovat totta kai korkeammat. Ja kun Yhdysvallat on talous, joka käytännössä pyörii lainataloudella (credit-economy), korkojen nousu nostaa kaikkia kustannuksia läpi linjan eksponentiaalisesti. Tästä on pitää kuitenkin syyttää enemmän globaalia taloutta, erilaisia kriisipesäkkeitä sekä amerikkailaisten kotitalouksien taloudenhoitoa. Mutta totta kai - vaaliretoriikaksi tuo käy loistavasti ja siinähän ei totuuden perään juuri kysellä. 

Harris taas katsoo enemmän Yhdysvalloista ulospäin. Hänen näkökulmansa suuntautuu ulkopolitiikkaan ja siihen, että Yhdysvallat on jatkossakin länsiliittouman hallitseva momentti. Globaalisti ajatellen kokonaistalouden korjaaminen korjaa lopulta myös Yhdysvaltojen omaa taloutta. Taktiikka ei ehkä tähtää pikavoittoihin ja nopeaan sisäpoliittiseen optimointiin, mutta lopputulos on parempi kaikille. 

Sisäisesti siinä missä Trump pyrkii luomaan kontrasteja, pyrkii Harris sen sijaan rakentamaan Obamamaisesti sisäistä harmoniaa ja kuromaan kiinni viime vuosina syntynyttä sisäistä eripuraa. Trumpin päästessä valtaan, on todennäköistä, että rasismi ja eriarvoistaminen tulevat lisääntymään. Tämäkään ei korjaa sisäistä rauhaa, kun kyse on maasta, jonka asukkaat ovat sulatusuunin tuotteita.

Työtä riittää vaalien jälkeenkin

Tuli presidentiksi kumpi tahansa, niin ovaalin toimiston pöydällä riittää ratkaistavia asioita. Asiat ovat samalla tavalla hajallaan Ukrainassa ja lähi-idässä. Kumpikin kriisi uhkaa leimahtaa nykyistä suuremmaksi ja ratkaisua ei ole näköpiirissä. Venäjän kasvava uhka Euroopan itärajalla on myös kasvava uhka, johon ei kannata suhtautua kevyesti. Ja Venäjältä ei ole pitkä matka NATO-rajalle, jolloin astutaan myös Yhdysvaltojen varpaille. 

Myös Yhdysvaltain sisäiset asiat vaativat huomiota. Taloudellinen alamäki sysii ihmisiä köyhyysrajan alapuolelle ja kasvava huumeongelma tuhoaa työikäisiä ihmisiä raunioiksi. Sen lisäksi trumpistien ja demokraattien välinen juopa uhkaa leimahtaa sisällissodaksi. Epäselvä tai lähes tasaväkinen vaalitulos tulee heittämään bensaa liekkeihin. Etenkin, jos kakkoseksi jää Donald Trump. Hän ei edellisilläkään kerroilla ole sulattanut tappiota ilman jälkipuheita. 

Trumpilla luultavasti olisi enemmän työkaluja ja myös halua parantaa maan sisäistä taloutta. Se toisaalta toisi mukanaan yhteiskuntarauhaa, mutta toisaalta Trumpin halu jakaa kansa kahtia "omiin ja vieraisiin" aiheuttaa ongelmia toista kautta. Trumpin kaudella maahanmuuttoa tultaisiin suitsimaan edelleen ja luultavasti Trumpin vähäinen kiinnostus Ukrainan kriisiin (ja uskomaton Putin-myönteisyys) leikkaisi aseapua ja aiheuttaisi rahoituspaineita Euroopan unionille. 

Mitä tämä tarkoittaa Suomelle?

Yhdysvaltojen merkitys Suomelle tulee totta kai suoran kauppakumppanuuden kautta, mutta vielä enemmän NATO-sitoumusten kautta. Kun Venäjän raja on - ja pysyy - kiinni, on Yhdysvalloista tullut entistä merkittävämpi kumppani Suomelle sekä viennissä että tuonnissa. Venäjän kriisi on pakottanut Suomen etsimään uusia tukijalkoja lännestä ja siinä on päästy hyvin eteenpäin. Yhdysvaltojen talouden kääntyminen enemmän protektionismin suuntaan voisi tuoda asiaan pientä haittaa. Olemme kumppanina sen verran pieni, että toimenpiteet protektionismissa suunnattaisiin luultavasti enemmän Aasian kuin Eurooppaan.

Merkittävämpi ongelma Trumpissa ovat heijastevaikutukset Ukrainan kriisin ratkaisemiselle, aseavulle ja NATO-vivulle. Yhdysvallat on ollut Ukrainan selkeästi suurin tukija aseavussa. Ilman "amerikan apua" ei Ukraina olisi päässyt niin pitkälle kuin se tällä hetkellä on. Ja tuen loppuminen olisi Ukrainalle erittäin kohtalokasta. Ja sitä kautta myös Euroopalle. Jos rahaa ja aseita ei heru Yhdysvalloista, on sitä löydyttävä Euroopasta. 

Ukrainan kriisi ei ratkea sillä, että Ukraina jätetään yksin ja mikäli tukea ei anneta, leviää kriisi nopeasti myös Eurooppaan. Mikäli taas kriisi alkaisi levitä Venäjän länsirajan suuntaan, se tarkoittaisi sitä, että NATO-sateenvarjolle tulisi äkkiä entistä enemmän käyttöä. Ja silloin palataan taas Yhdysvaltoihin. NATO tarvitsee  dollareita pyöriäkseen ja ollakseen se sotilasmahti, jollaiseksi se on tarkoitettu. 

Onneksi edes Trump ei ole putin

Meiltä katsottuna pahin skenaario olisi, että Trump voittaisi vaalit. Olisimme silloin tilanteessa, jossa Yhdysvallat alkaa hoitaa enemmän sisäisiä kuin ulkoisia asioita. Mutta silloinkin on syytä muistaa, ettei Trump sentään mikään yksinvaltias ole. Luultavasti Trump saa vastaansa erittäin terhakkaan kongressin, joka pyrkii omalta osaltaan hidastamaan Trumpin pään sisäisiä isolaatio-fantasioita. Tuskin kongressi laskee Ukrainasta kokonaan irti, vaikka rahoitus ja aseapu vähenisivätkin. Vaikka ulospäin näyttäisi siltä, että presidentillä on lähes absoluuttinen valta päättää asioista, on se vain osatotuus. Yhdysvalloissakin valtaa on onneksi jaettu useampaan osaan.

Ja loppujen lopuksi Trumpin puheetkin ovat niin kuin kuuluisa mummon pieru - eli puolet ilmaa ja puolet paskaa. Eli vaaliretoriikka on erikseen ja lopulliset toimenpiteet erikseen. Viime kaudellaan Trumpin suurin saavutus taisi olla aidantynkä Meksikon rajalle (sekin jäi kesken) ja se, että Obaman kaudella tehdyt uudistukset saatiin jollain tapaa hävitettyä. Euroopalle vahinko Trumpin kaudesta taisi olla lopulta aika minimaalinen. Luotetaan tähän nytkin, jos niin käy, ettemme juhli Kamala Harrisia vaalivoitajana ensi viikolla. 

Yksilöllinen elämäntapa tappaa sosiaaliturvan - (Suomeni-sarjan tekstit)

Suomalaisesta sosiaaliturvasta on erittäin uskaliasta - ja myös vaikeaa - kirjoittaa. Se jakaa ihmiset todella jyrkkiin jakolinjoihin. Puolustajien näkökulmasta suomalainen hyvinvointijärjestelmä on luotu tasoittamaan tuloeroja ja saattamaan erituloiset ihmiset samalle viivalle. Tuloerojen häivyttäminen luo yhteiskuntarauhaa, ehkäisee syrjäytymistä ja luo tasa-arvoa. Kaikki nuo asiat ovat totta, mutta niillä on myös kääntöpuolensa.

Hyvinvointivaltion vastustajien mielestä taas suomalainen järjestelmä luo liian houkuttelevan tilaisuuden vapaamatkustamiselle ja järjestelmän hyväksikäytölle. Kun hyvinvointijärjestelmä rahoitetaan yhteisistä varoista, se tarkoittaa, että veroa maksavat joutuvat omalla työllään rahoittamaan tukia nauttivien osuuden. Suomessa se tarkoittaa keskimääräistä korkeampaa veroastetta ja sitä, että kulutukseen käytettävät varat ovat maksajapuolella pienemmät. Totta tämäkin. 

Yhtä suurta totuutta ei ole olemassa. Suomalainen hyvinvointijärjestelmä on luonut jopa maailman mittakaavassa suhteessa kaikkein tasa-arvoisimman järjestelmän, jossa jokaisella on mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään ja myös mahdollisuus lähtökohdista huolimatta päästä omin voimin melkein minne tahansa. Suomi on luultavasti monille muualta tuleville jopa helpompi alusta omien unelmien toteuttamiselle kuin vaikka Yhdysvallat, jota ensimmäisenä kuvataan sanoilla "land of possibilities". 

Hyvinvointivaltion juuret ovat sotien jälkeisessä Suomessa

 Jotta voidaan pohtia järjestelmän nykyongelmia, on pakko poiketa ensin historiaan. Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan juuret ovat sotien jälkeisessä Suomessa. Sodan jälkeen maassa oli paljon eri tavoin heikommassa asemassa olevia kansalaisia, joiden auttamiseksi oli kehitettävä yhteinen koordinoitu järjestelmä nostamaan heidät jaloilleen. Iso osa sodasta palanneista oli fyysisesti tai henkisesti rikki. Heidät tuli pystyä nopeasti saattamaan takaisin tuottavaan työkuntoon. Jälleenrakennuksen maa tarvitsi jokaista käsiparia työhön.

Lisäksi kaatuneiden vuoksi leskiä ja yksinhuoltajia oli merkittävästi normaalia enemmän. Ennen sotia miehet olivat nykyistä yleisemmin perheen pääelättäjiä ja naisten työssäkäynti ei ollut yhtä yleistä kuin tänä päivänä. Ilman valtion antamaa tukea lasten elättäminen olisi monelle ollut kohtuuttoman vaikeaa ja nykytermein edessä olisi ollut varma syrjäytyminen.

Kolmas iso ryhmä, jotka tarvitsivat koordinoitua apua, olivat luovutettujen alueiden uudelleenasutettavat. Menetetyn Karjalan asukasväestöä voisi tänä päivänä verrata siihen, että koko Pirkanmaan asukasmäärä pitäisi sijoittaa jonnekin oman alueen ulkopuolelle. Heille pitäisi löytää jostain asuinpaikat, työpaikat ja sen lisäksi rakentaa alueiden infrastruktuuri vastaamaan muuttunutta asukasmäärää. 

Tarvittiin siis järjestelmä purkamaan nopeasti kasvaneet sosiaaliset ongelmat, ehkäisemään uusia ongelmia ja auttamaan menetyksiä koneneet kansalaiset takaisin jaloilleen. Ja koska niskassa olivat valtavat sotakorvaukset ja useamman vuoden talodellinen takamatka, asialla oli kiire. 

Järjestelmän idea alunperin oli se, että yhteiskunta tarjoaa apua tilapäisesti syrjäytymisvaarassa oleville. Tarkoitus oli saattaa ihmiset nopeasti takaisin tuottavaan työhön, jolloin jokainen käyttäjä rasittaisi järjestelmää vain sen ajan, kunnes he pääsisivät takaisin jaloilleen. Tukiverkko oli tehty putoamisen varalta ehkäisemään lopullinen syrjäytyminen. Rahoituspohja kesti sen, että tukea nautittiin hetki ja sitten palattiin takaisin maksajaksi. 

Yhteiskunnan noustua paremmin jaloilleen alkoi työn sivutuotteena syntyä taloudellista jakovaraa, jota voitiin jyvittää eteenpäin apua tarvitseville. Pikkuhiljaa toimeentulotuen rinnalle tulivat lapsilisät ja myöhemmin opintotuki ja siitä eteenpäin erilaisten tukimuotojen kasvu on jatkunut tasaisella tahdilla kattamaan erilaisia sosiaalisia häiriötiloja. Järjestelmä alkoi vähän kerrallaan kattaa yhä suurempia ihmisryhmiä ja samalla koko tukiverkkoa pyörittävä byrokratia alkoi paisua. 

Kun mietitään eri tukimuotojen yhteiskunnalle aiheuttamaa kustannusta, tulee miettiä sekä tukien maksusta tulevaa rahapottia että järjestelmän pyörittämiseen kuluvaa rahaa. Molemmat näistä ovat yhteisistä varoista rahoitettavia ja siten veroastetta nostavia tekijöitä. 

Järjestelmän kannatusta syövät siivelläeläjät ja järjestelmän kalleus

Hyvinvointijärjestelmä on kohdannut viime vuosina suurta leikkauspainetta. Samalla myös järjestelmän kannatus maksajien keskuudessa on heikentynyt. Tämä on yksi pääsyy siihen, että suomalaisen vasemmiston ja oikeiston väliset rajalinjat ovat jyrkentyneet. Mitä enemmän oikealle mennään sitä haluttomampia ollaan osallistumaan verovaroin tukiverkon ylläpitoon. Toisaalta taas vasemmisto on oikeutetusti huolissaan siitä, että tuloerojen kasvu johtaa siihen, että yhä useampi syrjäytyy ja tippuu niin sanotusti lopullisesti rattailta. 

Näkökulmien ero tulee myös siitä, mistä suunnasta asiaa katsoo. Suurimmassa osassa maailman valtioista vastaavaa tukijärjestelmää ei ole olemassa ja yksilöt ovat enemmän tai vähemmän itse vastuussa omasta toimeentulostaan, myös ongelmatilanteissa. Mikään valtio ei kutienkaan ole täysin vailla tukimuotoja - muualla tehtäviä hoitavat valtion ulkopuoliset tahot, kuten kirkko tai hyväntekeväisyysjärjestöt ja rahoitus kerätään verovarojen sijaan yksityisin lahjoitusvaroin. 

Vasemmiston näkökulma on ehkä enemmän Suomea sisältäpäin katsova. Meillä on erittäin vahva yhteisvastuun ja valtiovetoisen auttamisjärjestelmän historia. Olkoonkin se pieni osa slaavilaisuutta, että uskomme "isoveljen" pitävän meistä huolta, jos itse emme siihen kykene. Yhteisvastuun eetos on tehnyt meistä kiistatta tasa-arvoisempia ja kun järjestelmän rahoitus hoidetaan yhteiskassasta, ei avun vastaanottaminenkaan tuota samaa kynnystä kuin jos apua pitäisi pyytää vaikka sukulaisilta tai ystäviltä. 

Systeemin ongelmat ovat muuttuneessa maailmassa. Järjestelmästä on tullut joillekin rahanjakoautomaatti, jonka varaan oma elämä rakennetaan pysyvästi vailla haluakaan poistua tukiverkon suojista. Se, mikä on tarkoitettu turvaverkoksi, onkin muuttunut riippumatoksi, jossa on helppo köllötellä. 

Tämä johtaa järjestelmän toiseen ongelmaan. Kun käyttäjiä on paljon ja he roikkuvat verkossa pysyvästi, ei verkko enää kestä, vaan murtuu. Mitä enemmän käyttäjiä on sitä suurempi rasite siitä tulee maksajille. Pikkuhiljaa olemme tilanteessa, jossa veroaste on korkea, mutta sekään ei riitä hyvinvointijärjestelmän ylläpitoon, vaan lisävipua on haettava lainarahasta. Ja tämä on yhtä viisasta kuin oman arkielämän rahoittaminen pikavipeillä - noutaja siinä tulee. 

Suurimmiksi silmätikuiksi ovat joutuneet järjestelmän hyväksikäyttäjät. Kieltämättä veroja kohtalaisen paljon maksavana tuntuu pahalta, kun luen lehdestä ideologisesti työttömästä Ossista, joka kirkkain silmin kertoo, ettei häntä haittaa elää muiden kustannuksella. Töihin ei huvita mennä, koska tuillakin pärjää. Tai hieman kulmia kurtistaa haastatella työhön ihmistä, joka kertoo, ettei työnteko oikein kannata, kun kotiin maksetaan enemmän ja saa sentään nukkua kymmeneen. 

Tukiverkon käyttäjiltä on ehkä mennyt ohi se fakta, että meistä veronmaksajista suurin osa ei ole björnwahlrooseja, joille tonni sinne tai tänne on yhdentekevää.  Pääosin olemme oman toimeentulomme kanssa kamppailevia tavallisia perheenisiä ja -äitejä, joilla kuun lopussa pankkitili näyttää nollaa ja Visa pitkää miinusta. Niille tukieuroihin meneville veroille olisi käyttöä ihan omastakin takaa. 

Yhtä suuri ongelma on hyvinvointijärjestelmän aiheuttama byrokratia. Suorien tukieurojen lisäksi maksamme huiman summan järjestelmän ylläpidosta ja siitä työmäärästä, jota tukiverkon ylläpito vaatii. Se on käytännössä tuottamatonta työtä, jos asiaa tarkastellaan vain talouden kannalta. Ja mitä suuremmaksi paisuu käyttäjien ja erilaisten tukieurojen määrä sitä suurempi on myös järjestelmän vaatima byrokratia. Ei hyvä.

Uhkana kapina, verokapina

Kun puhutaan Suomesta, puhutaan usein myös veroista. Suomessa on keskimääräistä suurempi veroaste, josta merkittävä osa koostuu eteenpäin jaettavista etuuksista. Järjestelmän ja siten korkean veroasteen kannatus on viime vuosiin saakka ollut kuitenkin suurta. Nyt tämä järjestelmän kannatus kuitenkin rapautuu - miksi?

Luulen, että suomalaiset maksavat veronsa mielellään, jos rahalle saa vastinetta. Väitän, että tyytymättömyydessä verojärjestelmään kyse ei ole veroasteen kasvusta tai siitä, että olisi saavutettu piste, jossa verot ovat liian korkeita. Väitän, että tyytymättömyydessä on kyse siitä, että verorahoille ei saada enää sitä vastinetta, jota odotetaan. Kyseessä on lopulta hyvin yksikertainen taloudellinen transaktio - minä maksan veroja, joille odotan saavani yhteiskunnalta jonkinlaisen vastineen. Ja jos vastine ei ole odotettu, alan miettiä, mistä oikein maksan. Normaalia kaupankäyntiä.

Pahoin pelkään, että tulevaisuudessa jopa Suomessa tullaan näkemään jonkinasteista verokapinaa. Yritysten osalta se näkyy siten, että toimintoja viedään kevyemmän verotuksen maihin ja kansalaisina siten, että harmaan talouden osuus tulee kasvamaan ja rahanarvoista aivovientiä siirtyy Suomesta ulos. Lisäksi vaikeutuu tarvittavan työvoiman löytäminen tännepäin. En haluaisi olla se myyntimies, joka koettaa houkutella IT-insinööriä Suomeen lauseilla "maksa palkasta puolet veroja, jotta ideologisesti työttömän Ossinkin pöydässä on leipää".

Suoran toiminnan lisäksi verokapina jalostuu poliittisen järjestelmän kautta. Viime vaaleissa nähtiin ensimmäinen suora vastaisku hyvinvointivaltiolle. Vallassa ollut vasemmisto vedettiin kölin ali ja Suomeen tuli oikeistolaisin hallitus koskaan. Minusta tämä oli erittäin suora epäluottamuslause myös hyvinvointivaltiolle.  Jos hallitusvastuu pysyy useamman kauden oikeiston käsissä, on melko selvää, että nykyisenkaltaisen hyvinvointivaltion alasajo käynnistyy voimakkaasti.

Järjestelmä kaatuu omaan mahdottomuuteensa

Suomalainen järjestelmä on kiistatta hieno, mutta se on hyvien taloudellisten aikojen järjestelmä. Olen itse hyvinvointi-Suomelle ikuisesti kiitollinen, sillä se on mahdollistanut nousun melko köykäisistä lähtökohdista yliopistoon ja ylempään korkeakoulututkintoon. Lähes kaikissa muissa maailman maissa tieni olisi ollut erilainen - ja mahdollisuudet heikommat. Siitä johtuen olen jokaisen veromarkkani maksanut kiltisti valtion kassaan kuten kuuluu.

Olen kuitenkin talousrealisti. Jos järjestelmää joudutaan rahoittamaan lainarahalla, on menty liian pitkälle. Jos tilapäiseksi tarkoitettu tukijärjestelmä muodostaa monille pysyvän elannon, on alkuperäinen idea hukkunut ja järjestelmää täytyy korjata. 

Tilanteessa, jossa veronmaksajien määrä vähenee ja tukia nauttivien määrä ei laske, on rasitus yhtä maksajaa kohden lopulta kohtuuton. Jopa minä odotan verorahoilleni nykyistä parempaa vastinetta ja toivon (toki itsekkäästi), että maksamiani varoja kohdennettaisiin paremmin myös minun hyvinvointiini. Ihan siltä tämä ei nyt tunnu. Julkinen terveydenhuolto rapautuu, tieverkosto alkaa olla Viipurin tasoa ja leikkurin alla ovat turvallisuudestani huolehtivat poliisi- ja pelastustoimi, joiden palvelut olisivat yhteiskunnan perustoimintoja.

Suurin vastustaja järjestelmälle on kuitenkin tässäkin yksilöllinen elämäntapa, joka valtaa sijaa etenkin nuoremmassa sukupolvessa. Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, ei yhteiskassaan kuuluminen ole nuoremman sukupolven mielestä yhtä itsestäänselvää kuin se on ollut meille. Nykyisin halutaan entistä enemmän olla itse vastuussa omasta hyvinvoinnista ja sen eteen ollaan valmiita tekemään myös taloudellisia panostuksia. Entistä vähemmän halutaan myöskäään nähdä sitä, että joku muu elää itse tienatuilla rahoilla. Enemmän arvostetaan sitä, että veroaste on matalampi ja kulutukseen voidaan sijoittaa rahaa enemmän. Kulutusmyönteisyys on modernin kapitalismin bensa.

Kun meidän sukupolvemme siirtyy vähemmistöön, ei halukkaita yhteiskassan maksajia enää ole. Tukijärjestelmä rapautuu varmasti ajan myötä ja hyvinvoinnin rahoitus, myös ongelmatilanteissa, siirtyy yhteiskunnan ulkopuolelle. 

Ei totaalista alasajoa kuitenkaan

Itse näen järjestelmän perusperiaatteeltaan hyvänä. Siinä on ongelmia, mutta edelleen kannatan tuloerojen tasoittamista sekä sitä, että heikompiosaisia on pystyttävä kannattelemaan tilapäisesti. Uskon siihen, että pitämällä heikommista huolta, meillä säilyy muita paremmin yhteiskuntarauha ja mahdollistamme yksilön kehityksen lähtökohdista huolimatta. Työläismaistereita tarvitaan myös tulevaisuudessa. 

Lisäksi olen myös hyvinvointirealisti. Nykyisiä tukiverkon tehtäviä ei pysty näin pienessä valtiossa hoitamaan kukaan muu. Isommissa yhteiskunnissa lahjoiusvaroin hoidetut sosiaaliturvan tehtävät onnistuvat, kun lahjoittava populaatio on suurempi. Suomessa ei lahjoitusvaroin kovin isoa koneistoa ylläpidetä, etenkin kun kulttuuri sellaiseen toimintaan on lähes olematonta. 

Näen suomalaisessa järjestelmässä kolme tukimuotoa, joihin en haluaisi puuttua ja joista maksan mukisematta verot, vaikka ne eivät omaa hyvinvointiani millään tavalla lisää. Ensinnäkin meillä on yhteiskunnassa ihmisiä, jotka eivät edes teoriassa pysty huolehtimaan itsestään. Suomessa vammaisten asema on monia muita maita parempi ja heistä huolehditaan suhteellisen hyvin. Tämä on vanhaa Suomea suomimmillaan. Vammaiset ovat syyttömiä siihen, että he eivät kykene pitämään itsestään huolta. Eivätkä he ole meille taloudellisesti se suurin rasite, vaan heihin meillä pitäisi olla varaa.

Toinen tukimuoto, johon en koskisi, ovat lapisilisät. Yhteiskunnan kansalaisten vastuulla on huolehtia jatkuvuudesta. Ja monille tuntuu nykyisin tulevan ihan uutena tieto, että ilman lapsia, meillä ei ole jatkuvuutta. Ilman lapsia tämän kokoinen populaatio on parissa sukupolvessa taputeltu loppuun. Tiedän tämän omakohtaisesti, kun katson sukunimemme lukumäärää, joka on jo tällä hetkellä alle viidenkymmenen. Eikä suunta suinkaan ole menossa ylöspäin, vaan on täysin mahdollista, että seuraavan sukupolven jälkeen on sukunimikalenteri yhtä nimeä köyhempi.

Suomesta on viime vuosina tullut erittäin lapsivastainen. Se näkyy siinä, että lasten toimeentulosta leikataan koulutuksen heikentämisen kautta, ja se on useimmille ookoo. Lisäksi lapset nähdään enemmän rasitteensa kuin sijoituksena tulevaisuuteen. Kylpylöistä ja hotelleista tulee K-18-alueita ja liian usein joutuu lukemaan kirjoituksia, joissa lasten toivotaan pysyvän poissa elämästä nauttivien YOLO-aikuisten jaloista. 

Uskokaa minua, lasta parempaa sijoitusta ette elämäänne tule koskaan löytämään. Jokainen lapsi vaatii rahaa, aikaa, huomiota ja valtavan määrän taloudellista sekä henkistä panostusta. Mutta ne panostukset tulevat korkojen kera takaisin yhteiskunnan jatkuvuuden, oman henkisen kasvun ja oppimisen kautta. Jos näin viisikymppisenä jotain asiaa harmittelen, niin sitä, että tajusin nuo asiat ehkä liiankin myöhään. Onneksi en kuitenkaan jäänyt täysin kokemuksetta. 

Kolmas tukimuoto, jota kannatan 100%:sti ovat opintotuet. Meillä Suomessa perinteisten vientituotteiden salkku kapenee vuosi vuodelta. Jotta pärjäisimme myös tulevaisuudessa kansainvälisessä kilpailussa, on oltava aiempaa innovatiivisempi. Ja innovatiivisuus syntyy aivoissa, jotka kehittyvät koulutuksen ja oppimisen kautta. Suomeen on aikojen saatossa luotu valtavan hyvä koulutusjärjestelmä, joka toimiessaan tuottaisi fiksuja ihmisiä aivovientiin. Nyt kun tuota koulujärjestelmää leikkaamalla kuritetaan, myös tuotos heikkenee. Kysykää vaikka yrittäjiltä, jotka koettavat työllistää vastavalmistuneita - aines on heikentynyt ja koulusta palautetaan työelämään aihioita, jotka eivät ole edes lähelle valmiita. Monilla ammattialoilla koulun jälkeenkin puuttuvat perustaidot, joiden päälle työelämä voisi rakentaa lopullisen osaajan. Tässä leikitään yhtä aikaa yhteiskunnan tulevalla tuottavuudella ja romutetaan aiemmin rakennettu hyvä pohja. 

Itse uskon silti yhteisvastuuseen, tietyin reunaehdoin

Vaikka olen talousrealisti, en romuttaisi suomalaista hyvinvointijärjestelmää kokonaan. Se on kuitenkin tehnyt Suomesta Suomen ja erottaa meidät monista muista maista. Suomalaiset ovat sen verran pieni populaatio, että meillä pitäisi olla varaa pitää huolta toisistamme - sillä edellytyksellä, että jokainen myös osaltaan tuottaa järjestelmälle oman osansa. En ihmettele viime vuosien puheita siitä, että järjestelmä pitäisi ajaa alas. Nykyisellään se on liian kallis ja mahdollistaa sen, että tukiverkossa voi elää pysyvästi. Jos järjestelmä olisi pienempi ja sitä käytettäisiin vain tilapäisten ongelmien hoitamiseen, sen ylläpitoon tarvittava koneistokin olisi pienempi. Kevyempi järjestelmä voisi toimia myös siinä tilanteessa, että maksajien määrä vähenee. 

Harkinnanvaraisuuden lisääminen tarkoittaa valitettavasti myös sitä, että ihmisten olisi otettava enemmän vastuuta itsestään. Automaattinen toimeentulo ja hyvinvointiverkkoon nojaaminen on sanalla sanoen tehnyt meistä laiskoja. On liikaa ihmisiä, jotka nojaavat siihen, että kyllä isoveli hoitaa, kun käden osaa ojentaa. Suurempi harkinnanvaraisuus voisi pakottaa yrittämään enemmän. Ja toisaalta hyvinvointiverkon ylläpidosta säästyneet kulut voisi käyttää työpaikkojen luomiseen ja sitä kautta ihmisten auttamiseen toista kautta.

Joka tapauksessa eriarvoisuus tulee lisääntymään. Kun yhteiskunnan kuluja maksavien määrä suhteessa käyttäjien määrään kasvaa, jää joku aina tukien ulkopuolelle. Se ei ole kivaa, mutta taloudellinen pakko se on. Arkielämän kustantaminen lainarahalla on vielä kalliimpaa ja siihen meillä no vielä vähemmän varaa. 

Suomeni-sarja on kokoelma omia mietteitäni siitä, miten Suomi on tällä hetkellä monella rintamalla suuressa muutoksessa. Tekstit käsittelevät eläkeasioiden lisäksi sosiaaliturvaa ja hyvinvointivaltiota, taloutta, politiikkaa, työelämää sekä Suomea oikeusvaltiona. 

Eläkepommin pettämä sukupolvi (Suomeni-sarjan tekstit)

 Suomalainen työeläkejärjestelmä on tähän saakka ollut kiistatta yksi maailman vakaimmista. Se on taannut työelämän jälkeisen tulon suht tasa-arvoisesti ammatista tai työntekijäryhmästä riippumatta kaikille. Lisäksi lakisääteiset työeläkemaksut varmistavat, että myös maksutalkoisiin osallistuvat kaikki. Suomalainen unelma onkin ollut päästä ajoissa ja terveenä eläkkeelle. Tätä järjestelmää on sotien jälkeen rakennettu sukupolvi sukupolvelta vakaammaksi ja isommaksi. Tavoitteena siinä on ollut pakottaa jokainen maksutalkoisiin, mutta sitä kautta takaamaan, että rahaa myös jaetaan jokaiselle. Sehän tämä Suomemme idea on (ollut).

Ensi vuonna oma ikäni alkaa jo vitosella, mikä tarkoittaa, että myös eläkeasiat kiinnostavat aiempaa enemmän. Valitettavasti en pohdi asiaa omalta kannaltani, enkä ala luomaan työuran jälkeen ulottuvia haaveita. Pikemminkin olen huolissani siitä, mihin tuo järjestelmä on matkalla kiihtyvää vauhtia.

Suuri suomalainen illuusio on, että maksamme omaa eläkettämme jokaisen kuun tilistä ja rahat odottavat meitä sitten, kun posti jonain päivänä kiikuttaa päätöksen luvatusta eläkkeestä. Todellisuudessa maksamme nyt eläkkeellä olevien ihmisten eläkkeitä ja järjestelmään sisäänrakennettu luottamus takaa sen, että seuraava sukupolvi tekisi saman meille. Eläkkeiden maksut koostuvat työtuloista perittävistä eläkkeistä sekä työeläkeyhtiöiden kerryttämästä varallisuudesta ja sijoituksista. 

Jo tässä vaiheessa on reilua todeta, että olen luonteeltani eläkeskeptikko. En usko, että tulen näkemään vilaustakaan sellaisia rahoja, jotka muuntuisivat minun työeläkkeekseni. Koska olen skeptikon lisäksi myös realisti, on fiksua koettaa perustella väitettään. 

Kun väki vähenee, eivät pidot parane

Suomalaisten kansanrakenne kasvaa jatkuvasti vinoon kuin ylösalaisin oleva joulukuusi. Vuosi vuodelta ikääntyneeksi laskettava väestö kasvaa ja vastaavasti työtätekevä kansanosa pienenee. Laskennallisesti se tarkoittaa, että yhä pienempi osa kansaa maksaa yhä suuremman osan tulot. Ja samalla lailla matemaattisesti tuo yhtälö on pidemmän päälle mahdoton. 

Tähän samaan kohtalokkaaseen yhtälöön kun lasketaan se, että noiden yhä harvenevien työtätekevien luisuharteille kasataan sote-sotkun maksut sekä muu massiiviseksi paisunut hyvinvointiyhteiskunta, saadaan lopputulokseksi se, että palkasta jää pienituloisellakin vähemmän käteen kuin mitä jyvitetään muiden taskuun. Palkan oheiskulut, jossa yhdistyvät eläkemaksut ja veroluonteiset tulot kasvavat kovempaa vauhtia kuin mitä palkkojen kehitys on. 

Ja kun tästä maksajien joukosta ruksitaan pois he, jotka ovat työikäisiä, mutta eivät työkuntoisia tai -haluisia, on muutamilla olkapäillä melko ison massan rahahuolet vastuullaan. Pelkästään eläkemaksujen vuoksi meillä ei olisi varaa saatella parikymppisiä työkyvyttömyyseläkkeelle saatikka elättää heitä, jotka ovat "ideologisesti työttömiä". Niin kauan kuin eläkkeiden kertyminen on palkkamassasta kiinni, olisi talkoisiin osallistuttava jokaisen. 

Myös muut ikääntymisestä johtuvat maksut kasvavat samaan tahtiin. Soteen liittyvät maksut kasvavat, koska ikääntyvä väestö vaatii palveluja suhteessa enemmän. Yhä pidemmälle yltävä elämänviiva tuo eteemme uudenlaisia ongelmia. Ennen ei ollut muistisairauksia, koska iso osa väestöstä kuoli ennen kuin he ehtivät moisiin sairastua. Ja sama pätee moniin muihinkin elintasosairauksina pidettyihin tauteihin. Parantunut ravinto ja terveydenhuolto on kasvattanut väestön keski-ikää, mutta myös tuonut mukanaan uudenlaisia ongelmia, joihin vielä ei ole kehitetty ratkaisuja.  

Pidempi ikä, pidempi eläke

Eläkejärjestelmän toinen ongelma on juuri väestön kasvanut keski-ikä. Tänä päivänä seitsemänkymppinen on vielä suhteellisen nuori, eikä ysikymppinen ole mitenkään poikkeuksellisen vanha. Pari sukupolvea sitten miehet haudattiin sydänkohtauksen jälkeen vaille kuusikymppisenä ja sen sukupolven viisikymppis-juhlat olivat jonkinasteiset esihautajaiset juhlapuheineen ja ay-liikkeen standaareineen. Tänä päivänä viisikymppinen elää keski-iän parhaita, eikä suinkaan viimeisiä vuosiaan. 

Pitkä ikä tarkoittaa samalla sitä, että myös eläkettä maksetaan arvioitua pidempään. Syntyy eräänlainen kertymä siitä, kuinka monelle eläkkeenasaajalle kunkin maksajan rahat jakautuvat. Käytän konkreettista esimerkkiä. Omat vanhempani maksoivat käytänössä omien vanhempiensa (eli minun isovanhempieni) eläkettä, koska heitä edeltävä sukupolvi kun oli usein jo verovapaassa paratiisissa. Meidän sukupolvemme maksaa jo pitkälti omien vanhempiensa lisäksi myös isovanhempiensa eläkettä, koska elossa on yhtä aikaa neljä tai jopa viisi sukupolvea. Tällöin taas käy niin, että se yksi vaivainen palkanmaksaja venyttää omasta kukkarostaan yhä suuremman osan eteenpäin, jotta kaikki eläkkeensä ansainneet saavat sen rahan, mikä heille kuuluu.

Ja toivon, ettei kukaan lue tätä tekstiä kritiikkinä eläkeläisiä kohtaan. Heistä jokainen on eläkkeensä maksanut ja ansainnut. Ongelma ei ole missään nimessä heistä johtuva, vaan yhteiskunnan rakenteissa tapahtuneista muutoksista johtuva ja siten yksilöstä riippumaton.

Suuret tulot, suuret eläkkeet

Kolmas ongelmallinen tekijä eläkepommissa on se, että nyt eläkkeelle jäävä sukupolvi on ensimmäinen, joka on tienannut lähes koko työuransa kohtalaisen hyvää liksaa. Tämän päivän eläkkeensaajilla on takanaan pari lihavaa nousukautta ja välissä toki muutama lama. Vakaa ja taistelutahtoinen ay-liike on koko työuran taannut nousujohteisen palkkakehityksen ja ansiotuloista nauttivia on työikäisistä ollut suhteessa enemmän kuin aiemmissa sukupolvissa. Palkkatyötä on tehty myös työuran alusta saakka niin, että yel-työtä on kertynyt lähelle viittäkymmentä vuotta. Tuo kaikki näkyy eläkekertymässä.

Kun mennään taas kaksi sukupolvea taaksepäin, on joukossa paljon ihmisiä, jotka eivät ole työurallaan olleet ainakaan isojen palkkatulojen piirissä. Pientilallisten maataloustulo on ollut enemmän kädestä-suuhun-tyyppistä ja monin paikoin perheenäidit eivät vielä olleet ainakaan kokoaikaisessa palkkatyössä täyttä työuraa. Silloin työuran aikainen tulokertymä - ja siten myös kertynyt eläke - on ollut huomattavasti pienempi. Tämän päivän paperityöläisen ja 50-luvun maatilan emännän eläkkeessä on eroa melkoisesti. 

Faktat on nyt tiskissä - mitä tälle pitäisi tehdä?

Romahdusta odotellessa

On selvää, että nykyisenkaltainen järjestelmä ei tule elämään loputtomiin. Sitä voidaan tekohengittää kolmea kautta. Helpoin keino on hilata eläkeikää koko ajan ylemmäs. Tämä on toki pakko jo senkin vuoksi, että ihmiset keskimäärin säilyvät työkuntoisina pidempään. Tämän päivän seitsemänkymppinen on yleensä paremmassa kunnossa kuin kahden sukupolven takainen viisikymppinen, edellyttäen, että on pitänyt kunnostaan jonkinlaista huolta. Toki nouseva eläkeikä tarkoittaa myös pidempää työuraa, ja teoriassa suurempaa eläkettä, etenkin kun yleensä työuran loppupään palkka on suurimmasta päästä kokemuslisien tai ylipäänsä kokemuksesta maksettavan palkan vuoksi.

Toinen keino järjestelmän pelastamiseksi on poliittisesti vaikeampi - eli eläkkeiden leikkaus. Jonkun hallituksen on tämäkin musta pekka pelattava, loputtomiin sitä ei voi väistellä. Maksajien vähenevä määrä ei yksinkertaisesti riitä kattamaan yhä kasvavaa eläkepottia. Eikä erotusta saa kirittyä mitenkään eläkekassojen sijoitusten kautta - sijoitettavaa pääomaa ei kerry riittävästi. Jotta jakovaraa riittää mahdollisimman monelle, on yhdelle maksettavaa summaa pudotettava. Tämä pakko tulee meille vastaan jopa yllättävän nopeasti. Eläkkeiden leikkaus on henkisesti kaikkein hankalin asia - siinä rikotaan kansalle annettu lupaus, johon on pitänyt pystyä luottamaan. Lisäksi eläkkeiden leikkauksen johdannainen on se, että siinä leikkuri heittää köyhyysrajan alle jälleen yhden osan kansaa sekä leikkuri leikkaa myös palkan ostovoimaa, jota tarvitaan kulutukseen. Eli missään nimessä ongelmaton sekään ratkaisu ei ole. 

Kolmas keino järjestelmän vakauttamiseksi on tietenkin hankkia lisää eläkkeenmaksajia. Eläkkeenmaksajia saa joko luomalla uutta yel- työtä tai pyrkimällä siihen, että mahdollisimman harva työikäinen poistuu rivistä liian aikaisin. Noita poistujia on kahdenlaisia. Eniten huomiota pitäisi kiinnittää heihin, jotka menettävät työkykynsä. Jokainen ennenaikainen eläköityminen on turha. Toinen vuotokohta maksajissa ovat työhaluttomat. Heille pitäisi löytyä keino houkutella heidät talkoisiin mukaan. 

Me suomalaiset katsomme luomaamme eläkeideologiaa omasta näkökulmasta, jossa työuran aikana maksetaan eläkettä, jota tulevaisuudessa nautitaan. Monille jää huomioimatta, että muualla maailmassa järjestelmä ei näytä yhtä houkuttelevalta. Kun maahanmuuttajalta kysyt, että eikö ole ihanaa, kun saat viidenkymmenen vuoden päästä eläkettä, hän ei ehkä näe asiaa samanlaisena shangri-la:na. Hän näkee palkkakuitista tehtävät poistot, jotka hän käsittää siten, että kukkarolla on käynyt joku täysin asiaton tyyppi nyysimässä hänelle kuuluvat rahat.

Myöskään nyky-Suomen poliittinen ilmasto ei välttämättä houkuttele tänne muuttamaan. Suomea ei nähdä haluttuna muuttokohteena siellä, missä me sitä haluaisimme. Rasistiseksi koettuun maahan eivät halua muuttaa tuottavat työntekijät, vaan pikemminkin he, joille se on jollain tapaa pakko. Ja se taas ei monestikaan palvele yhteiskunnan etua. 

Itse uskon lopputuleman olevan, että nykyinen järjestelmä purkautuu pikkuhiljaa kokonaan pois ja korvautuu toisella. Tätä tukee matematiikan lisäksi myös se, että ihmisten ajattelutapa on muuttunut talkootyöstä ja yhteishyvästä enemmän yksilölliseen, egoistiseen, elämäntapaan. Egoistisen elämäntavan omaksuneet eivät näe positiivisena sitä, että joutuvat maksamaan kenenkään toisen eläkkeitä. He haluavat oikeutetusti olla vastuussa vain omasta eläkkeestään. Tämä sama ajattelumalli tulee koitumaan myös hyvinvointiyhteiskunnan kohtaloksi.

Luulen, että tulevaisuudessa meilläkin siirrytään keski-Eurooppalais -tyyliseen yksilölliseen eläkevakuuttamiseen. Siinä jokainen työntekijä vastaa omasta eläketurvastaan joko itse maksetulla tai työnantajan maksamalla eläkevakuutuksella. Tuon vakuutuksen tuotto tulee siinä määrin maksuun, kun rahaa on sisään syötetty. Idea on periaatteiltaan sama kuin nyky-järjestelmässä, mutta lakisääteistä pakkoa ei ole, eikä maksettavaa summaa ole ennalta määrätty. Ja tietenkin tuon maksetun rahan tuotto tulee suoraan itselle, eikä yhteiskassaan.

Tässä on myös nykyisille eläkeyhtiöille hyvä mahdollisuus. Heidän kokemukselleen suurten varojen sijoittamisessa ja pitkäaikaisten vakuutustuotteiden hallinnassa on taatusti käyttöä myös tulevaisuudessa. 

Petetty sukupolvi

Itse kuulun 70-lukulaisiin, joiden arvioitu eläköitymisaika olisi tällä hetkellä noin kahdenkymmenen vuoden päästä. Kun eläkeikää tasaisesti hilataan eteenpäin, olisi nykyisen järjestelmän mukainen eläkeikä ehkä jossain 70-73 vuoden paikkeilla, optimistisesti arvioituna. 

Valitettavasti luulen, että olemme se väliinputoaja-sukupolvi, joka maksaa vanhan järjestelmän mukaiset maksut saamatta sieltä koskaan mitään. Ja jotta meilläkin olisi viimeisille vuosille edes jotain turvaa, joudumme lisäksi vielä hoitamaan yksilöllistä turvaa joko sijoitusten, säästöjen tai pidemmän työran kautta. Meillä vaan alkaa tuota ikää olemaan sen verran vähän, että tuskin me kovin kummoista pottia enää ehdimme keräämään. 

Nuorista näkee ja kuulee sen, että he osaavat jo nyt suhtautua asiaan uudella tavalla. Paljon kuulee, että nuoret sijoittavat työuran alusta saakka useampiin eri lähteisiin. Osa palkasta menee rahastoihin, osa sijoitusasuntoihin. Omaa turvaa rakennetaan sitä varten, että nykyisenkaltaisen yhteiskunnan tukeen ei enää uskalleta luottaa. Ja se on ainoastaan viisasta. Tämä meidän ja edellisten sukupolvien rakentama yliturvonnut ja ylikallis "kaikkea kaikille"-systeemi ei pystykään jatkumaan enää kauaa eteenpäin. Pikkuhiljaa vanhat rakenteet murtuvat ja korvautuvat uusilla, yksilöllisillä ja kevyemmillä rakenteilla. 

Mihin itse uskon? En eläkkeeseen, mutta ehkä enemmän pidempään työuraan. Jotenkin näen oman työurani sellaisena, että jotain työtä on tehtävä katkeraan loppuun saakka, mutta iän myötä työt ja tehtävät tunnit kevenevät. Jonkin verran sijoitan, mutta jakovaraa ei omista tuloista ole niin paljoa, että niistä saisi kerättyä enää suurtakaan lisäansiota loppumetreille. 

Suomeni-sarja on kokoelma omia mietteitäni siitä, miten Suomi on tällä hetkellä monella rintamalla suuressa muutoksessa. Tekstit käsittelevät eläkeasioiden lisäksi sosiaaliturvaa ja hyvinvointivaltiota, taloutta, politiikkaa, työelämää sekä Suomea oikeusvaltiona. 

Vähäväriset eurovaalit

 Suomessa äänestettiin taas kerran viime viikonloppuna. Tällä kertaa valinnan kohteena olivat viisitoista tulevaa europarlamentin jäsentä. Eurovaalit eroavat perus-eduskuntavaaleista niin, että koko valtakunta valitsee samoista listoista. Se muuttaa valintadynamiikkaa niin, että kampanja-aiheet ovat enemmän valtakunnallisia kuin paikallisia sekä niin, että julkisuuden pinnalle pääsee paremmin yli-paikallisten alustojen kautta. 

Viime vuosien vaalitrendi oli nytkin selvästi näkyvissä. Perinteiset puolue-ehdokkaat jäävät some-ehdokkaiden jalkoihin. Eli pelkällä puoluemandaatilla pärjää entistä heikommin ja ääni annetaan mieluummin ehdokkaalle, joka osaa olla näkyvissä erilaisilla digialustoilla. Enkä tarkoita politiikan rikkaruohoja eli julkkisehdokkaita, vaan sitä, että ehdokas ja hänen taustajoukkonsa osaavat hyödyntää  alustoja, joilla ihmiset arjessa liikkuvat. Hyvänä esimerkkinä vaikka terapeutti-Ville, jota itse fanitan useammalla alustalla. Ville Merisen agenda oli helppotajuinen, riittävän suurta joukkoa koskettava ja sitä pystyi tuomaan esiin esim. Instagramissa (luultavasti myös Tiktokissa, mutta sitä en itse käytä). Ville jäi valitettavasti kotimaahan, mutta lähellä se oli. Jos koko demareiden menestys olisi ollut kohtuullisempi, niin myös Ville olisi sulkenut nuorison puhelimia Euroopasta käsin. 

Li-ian hyvää ollakseen totta

Vaalituloksessa on muutama herkullinen pointti. Otsikkotasolla eniten kirjoitettiin vasemmisto-jytkystä, kun Vasemmistoliitto sai Li Andersonin vetämänä parlamenttiin kaksi paikkaa ja tuplasi siten osallistujamääränsä. Otsikko on raflaava, mutta yhtä totuudenmukainen kuin Kääk-jourut. Vasemmisto ei saanut kannatusta, vaan Li Anderson sai. Jos siteeraan itseäni tästä samasta blogista presidentinvaalien ajalta, niin Anderson olisi pääpuolueen edustajana tällä hetkellä istuva presidentti. Eurovaalien menestys alleviivatkoon tuon lauseen.

Andersonin brändi on niin kova, että se kelpaa äänestäjille jopa marginaalipuoleen edustajana. Li Anderson on sujuvasti täyttänyt Sanna Marinin jättämää kotimaan politiikan tyhjiötä ja kerää ääniä siitä potista, joka olisi aiemmin luultavasti mennyt demareille. Kun Vasemmistoliiton kannatuksesta raapaistaan Li Andersonin äänet pois, jää jäljelle suunnilleen Harry Harkimo, eli eipä juuri mitään. 

Vasemmiston kannatus ei edelleenkään ole nousussa, eikä se tule olemaan. Kovien taloudellisten aikojen kaudella sekä vasemmisto- että vihreä aate jäävät marginaaliin. Ne ovat niin sanottuja hyvien aikojen aatesuuntia, joita kannatetaan silloin, kun siihen on varaa. Tämän hetken rapakuntoisella hyvinvointi-Suomella ei ole varaa edes nykyisiin rakenteisiin, saatikka niiden paisuttamiseen. Tämä ei ole millään tapaa puoluepoliittinen kannanotto, vaan elämänkokemuksen tuoma fakta. 

Suomi purjehtii nyt vahvasti oikeistotuulen mukana ja se näkyi myös näissä vaaleissa. Kokoomus oli jo kolmansissa isoissa vaaleissa peräkkäin selkeä voittaja. Ero muihin valtapuolueisiin narahtaa kerta kerralla isommaksi. Samassa kun kokoomus nousee, vastaavasti demarikannatus putoaa. Vallan tasapaino valahtaa entistä enemmän oikealle. Kokoomuksen menestyksen syy on loistava brändäys sekä se, että heidän agendansa osuu vallitsevaan tilanteeseen parhaiten. Kun jaettavaa rahaa on vähän, on vain fiksua äänestää suuntaa, joka supistaa julkista taloutta. 

Demareiden ongelma on Sanna Marinin jättämä kotimaan politiikan tyhjiö, jota on todella vaikeaa paikata. Uusi puheenjohtajista on valitettavan väritöntä ja hajutonta. Eikä syy ole edes Antti Lindtmanin, vaan sen, että täytettävät saappaat ovat yksinkertaisesti liian suuret. Sanna Marin oli henkilöbrändinä niin vahva, että hänen perään jäi suuri musta aukko, joka repesi, kun Marin nosti kotimaan politiikasta kytkintä ja siirtyi ammattilais-sarjaan. Puolueen kannatukselle kävi niin kuin lentokentän tuulipussille, josta leikataan kärki pois. Demarit kaipaavat nyt kovasti sateentekijää, jonka johdolla seuraaviin eduskuntavaaleihin mennessä ero Kokoomukseen saataisiin kirittyä.

Vähän samaa ongelmaa potee Keskusta. Siellä ongelma on johtajistoa enemmän agendassa. Perinteinen keskustan maaperä on (kirjaimellisesti) tyhjenemässä, jolloin kannattajia pitäisi löytyä uudesta suunnasta. Aate kaipaa kovasti nyt tuuletusta ja raikastusta. Itse näkisin Keskustan tulevina äänenkannattajina pienyrittäjät. Keskustan nykyiset kannattajat, maanviljelijät, ovat pääsääntöisesti yrittäjiä, joten hyppy ei olisi edes kovin suuri. Kokoomus taas palvelee selvästi suurempaa ääntä. Heidän hallitusagenda on suunnattu pääasiassa yrittäjille, joiden takana makaavat suuremmat rahavirrat. Kuitenkin pienyrittäjyys on koko ajan kovemmassa nousussa ja myös he tarvitsisivat vaikutuskanavaa itselleen. 

Perus suomalainen mahalasku 

Eurovaalit olivat Perussuomalaisille valitettavan lässähtänyt esitys. Kannatusta ei löytynyt, eikä puolue pettymystään paljon peitellyt. Syitä tähän on monia. Perussuomalaiset toimii hallituksessa Kokoomuksen kilpimiehenä, joka ottaa pääosin vastaan iskut koskien hallituskritiikkiä. Persu-edustajien jatkuva munailu eduskunnan ulkopuolella tekee heistä automaattisesti syntipukin kaikkeen, mistä kritiikkiä voi antaa. 

Mutta on persuilla toinenkin ongelma. Kokoomusta fanitetaan kovemman julkisen talouden kurittamisen ansiosta. Ja sellainen Kokoomuksen tuleekin olla. Puolueen pääagendana on tukea yrittäjyyttä, työllistämistä sekä sitä, että hyvinvointiyhteiskunta on mahdollisimman pieni ja tehokas. Nyt tämä suunta on suosituin, koska julkisen talouden hätä on suurin. Jaettavan rahan vähyys yhdistettynä ylipaisuneen byrokratian toimimattomuuteen, sataa suoraan Kokoomuksen laariin. Pelkällä tuotos-panos-ajattelulla, ei tällä hetkellä verorahoille saa täyttä vastinetta, jolloin asioita on tehtävä uudella tavalla. Kokoomus onkin koko uuden hallituksen ajan uskollisesti noudattanut linjaansa ja pitänyt vaalipuheensa.

Perussuomalaiset sen sijaan pyrkivät eduskuntavaalikampanjassaan palvelemaan kaikkia. He lupasivat kuusi kivaa ja yhdeksän kaunista niin köyhille, keskituloisille kuin rikkaillekin. Toisaalta julkista taloutta haluttiin karsia, mutta silti kannattajia haettiin erityisesti sieltä joukosta, jotka julkisen talouden tukia eniten nauttivat eli "kansan syvistä riveistä". Nyt kun julkisen talouden leikkauslistat on tuotu julki, paljastuu yksinkertaisimmallekin äänestäjälle taidokas sumutus. Jos tukia leikataan, lompakko kevenee ja sehän menee juuri päinvastoin kuin piti. Pelkällä laimennettujen viinien kauppaan saamisella ei tätä vahinkoa enää saa takaisin. Puheiden ja todellisuuden välinen ristiriita voi tulla tulevissa vaaleissa lyödä pahasti persujen nilkoille. 

Riikka Purralle on pakko antaa täydet pisteet. Kun toimii yhtä aikaa valtiontalouden kirstunvartijana ja oman puolueen päiväkotitätinä, ovat kädet varmasti enemmän kuin töitä täynnä. Ainakin itsellä olisi revennyt otsasuoni jo moneen kertaan, jos oman puolueen kansanedustaja löytyisi Helsingin ydinkeskustasta ammuskelemassa baarin edustalla. Jos arvata saa, niin Purran kädet ovat jopa enemmän täynnä aikuisten ihmisten päiväkotihommia kuin valtiontaloutta. Valtiontaloutta pystyy sentään suunnittelemaan. 

Suomen suurin uhka on demokratiavaje

Eurovaalit eivät tälläkään kertaa vetäneet kansaa uurnille toivotulla tavalla. Äänestysprosentti jäi alhaiseksi johtuen vaaliähkystä sekä huonosta säästä. Lisäksi vaalien ajoittuminen kesän alkuun ei ole hyvä. Ihmiset miettivät kesän alussa ihan muita juttuja kuin viittätoista opetuslasta europarlamentissa. 

Valitettavasti meitä uhkaa niin sanottu demokratiavaje. Entistä pienempi osa ihmisistä päättää yhä suuremman osan asioista. Äänestysaktiivisuuden laskiessa yksi ääni saa entistä suuremman painoarvon, jolloin aktiivisten vaikutusmahdollisuudet kasvavat. Lopputulos on vinoutunut edustajisto. Ja kun suomalaista kansanluonnetta tuntee, vinouman vastapainoksi syntyy yhä äänekkäämpi tyytymättömien joukko. Suomeksi sanottuna yhä pienempi osa kansasta äänestää mieleiset edustajat eduskuntaan ja entistä suurempi osa ihmisistä on heihin tyytymättömiä - vaikka heillä itsellä olisi mahdollisuus vaikuttaa.

Pitkässä juoksussa tämä aiheuttaa sen, että luottamus koko vaalijärjestelmään karisee. Pahiten tämä osuu valtapuolueiden nilkkaan. Kun ehdokkaista ei löydy enää sopivia tai minkään suuren puolueen agenda ei enää osu, on jostain tultava vaihtoehto, joka kelpaa. Omana aikanaan Vihreät on ollut tällainen vaihtoehto ja nyt Perussuomalaiset tekee samaa. He luovat perinteisiin puolueisiin kyllästyneille maaperän, johon laskeutua. Nähtäväksi jää, mikä persujen tulevaisuus on. Mahdollisuuksia on kaksi. Pikkuhiljaa Perussuomalaiset vakiintuu puoluekartalle "vanhaksi jarruksi", jolloin sen protesti-kortti on pelattu ja kannattajatkin vakiintuvat.  

Toinen mahdollisuus on se, että puolue sortuu omien munailujensa takia ja häipyy marginaaliryhmäksi ja lopulta katoaa. Sinällään hyvää protestihenkeä rikkovat puolueen kansanedustajien tekemät suoranaiset hölmöilyt poliittisen kentän ulkopuolella. Olen itsekin sitä mieltä, että politiikkaan tarvitaan vaihtoehtoja ja sitä, että jokaisella ryhmällä on oma äänitorvensa julkisessa kentässä. Mutta kyllä nämä kaiken maailman "vornasten" tekemät virheaskeleet syövät jopa omaa uskoani siihen, että Perussuomalaiset tulisi pysymään pitkään vallankahvassa kiinni. 

Rantakylän lapsisurma

 Aina toisinaan tulee vastaan uutisia, joista tietää, että on pakko kirjoittaa, mutta tekstin tuottaminen tuottaa ongelmia. Tässä tapauksessa piti muutama ilta hengitellä ja raivota muistikirjan sivuille ennen kuin tätä alkaa oksentaa julkisesti nähtäville. Vaarana oli, että teksti tulee hieman "liian raakana" ulos.

Pienen Milon tarina

Viime kesän lopulla huomasin lehtien palstoilla otsikot, joissa kerrottiin Joensuun Rantakylässä kuolleesta nelivuotiaasta Milo-pojasta. Alunperin kiinnostuin asiasta siksi, että olen kotoisin läheltä tapahtumapaikkaa ja kulmat ovat jollain tapaa tutut. Jäin seuraamaan tapauksen tutkintaa, joka saikin valtakunnan tasoiset mittakaavat nopeasti.

 Ajan myötä kävi entistä selvemmäksi että poika kuoli vakavan ja rajun ulkoisen väkivallan seurauksena. Ennen kuolemaansa samainen lapsi oli ollut kertaalleen kiireisesti huostaanotettuna, mutta palautettu jostain ihmeen syystä ihmisille, jotka olivat täysin kykenemättömiä huolehtimaan edes itsestään. 

Lopulliseksi kuolinsyyksi paljastui isäpuoleksi nimitetyn äidin kumppanin käsittely, jossa lasta oli kidutettu höyrymopilla niin, että lapsi kuoli lopulta vakaviin palovammoihin ja niistä seuranneisiin komplikaatioihin. Ruumiinavauksessa löydettyjen jälkien perusteella lasta oli myös muilla tavoin pahoinpidelty niin, että hänellä oli sisäelinvammoja, jotka muistuttivat tasoltaan jopa liikenneonnettomuudessa aiheutuvia vammoja. Kun ajatellaan, kuinka pieni ja heiveröinen on nelivuotiaan lapsen keho, on kohtelu ollut julmaa, piittaamatonta ja sadistista. 

Kuolemasta syytettiin pääasiassa isäpuolta, jonka oletettiin kohdistaneen poikaan väkivaltaa eri muodoissaan. Syytettynä oli myös lapsen äidiksi nimetty henkilö, joka oli jättänyt lapsen väkivaltaisen kumppaninsa hoidettavaksi ja vammojen syntymisen jälkeen olevinaan hoitanut lasta antamalla hänelle kipulääkettä. 

Käräjillä syyttäjä lähti liikkeelle isäpuoleksi nimetyn miehen osalta oikeutetusti murhasyytteestä. Teko on ollut kokonaisuutena julma ja kohteen kokoon nähden kohtuuton. Äitiä syytettiin taposta. Oikeudessa oli kuultu useampia eri alojen asiantuntijoita, jotka olivat tapahtumapaikalla kuoleman jälkeen. Kaikkein viesti oli yhdensuuntainen - lapsi oli surmattu ja vammoista päätellen lopputulos oli tekijälle selvä. Tähän saakka asia menikin melko lailla kansalaisten oikeustajun mukaan.

Viime viikolla Pohjois-Karjalan käräjäoikeus kuitenkin päästi kummankin syytetyn vastaamaan syytteisiin vapaalta jalalta. Tämä kertoo siitä, että heitä ei tulla syyttämään murhasta, vaan ilmeisesti korkeintaan törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta. Tässä vaiheessa ainakin oma oikeudentajuni hieman sakkaa. Voiko tosiaan olla niin, ettei pieni lapsi saa oikeutta edes kuolemansa jälkeen?

Murhasta ei tullut totta

Ihmettelen tätä siitä syystä, että tapauksessa lapsi on selkeästi kuollut aikuisten käsien kautta. Eikä edes kenen tahansa käsien, vaan juuri niiden, joihin lapsella piti olla suurin luottamus. Pienellä lapsella ei ole elämässään muuta selkänojaa kuin ne ihmiset, joiden kuuluisi pitää hänestä huolta. Nyt noilla käsillä käsiteltiin höyrymoppia ja poltettiin lapsi hengiltä. Valitettavasti jälleen on todettava, että lapsen lähin omainen olisi ollut viranomainen, kun muista ei läheiseksi ollut. 

Murhasyytteeseen on yleisesti käytetty suunnitelmallisuuden lisäksi myös teon julmuutta. Eikö tosiaan ruumiinavauksessa löydetyt vammat yhdistettynä erittäin kivuliaisiin palovammoihin riittäneet täyttämään tätä tunnusmerkistöä?

Oikeus on tunnetusti sokea, mutta että sen pitää olla vielä tyhmä sen lisäksi. Nönnönnöö-professorit selittävät lehtien palstoilla, että oikeus on toiminut oppikirjan mukaan, koska myös jäljellejäävien rikosnimikkeiden yhteistuomio voi nousta jopa kolmeentoista vuoteen. No oppikirjahan se aapinenkin on. 

Voi tuomio toki nousta, mutta oikeus tuskin helpolla käyttää asteikon kärkipäätä, vaan mieluummin tasoittaa tuomiot sievästi puoliväliin. Sen lisäksi kolmentoista vuoden ja elinkautisen välillä on vissi ero, etenkin kun otetaan huomioon suomalaiseen oikeuskäytäntöön olennaisena kuuluvat alennukset, vähennykset ja hyvitykset. Lopputulos on, että kumpikaan syyllisistä ei tule istumaan kuolemantuottamus/pahoinpitely-tuomiolla riittävää määrää, että tekoa saisi soviteltua. Tässä käy kuin Koskelan teinimurhassa, jossa aikaa menee kuin iltamissa ja tekijät ovat vapaalla ennen ensimmäistä lakananvaihtoa. Tervetuloa suomalaisen oikeuskäytännön hellään huomaan. 

Normaalisti olisin sitä mieltä, että äidin suhteen jokin lievennys olisi paikallaan. Olisihan lapsen menettäminen meille normaalivanhemmille pahin mahdollinen painajainen elämässä. Tässä tapauksessa en ihan siihen usko. En pidä edes äitinä ihmistä, joka ei laita lapsensa etua edelle, vaan jättää hänet väkivaltaiseksi tietämänsä kumppanin käsiin. Kyse on lopulta päihdeongelmaisesta reppanasta, jolle lasta ei olisi pitänyt alunperinkään suoda. 

Pienten lasten vanhempana tätä asiaa katsoo tiettyjen väritettyjen silmälasien läpi. En tunne yhtään normaalia ja tervettä ihmistä, joka jättäisi lapsensa vartioimatta huumeongelmaisen, väkivaltaisen ja jopa itselle vaarallisen henkilön huostaan. Enkä tunne kyllä (onneksi) yhtään äitiä, joka pystyisi jättämään lapsen kuolemaan yksin omaan sänkyynsä samalla, kun itse miettii toisessa huoneessa reality-sarjojen juonenkäänteitä. 

Ketä tässä oikein suojellaan?

Olen lukenut surmaa koskevaa kirjoittelua todella paljon, jopa liikaa. Ja sitä kirjoittelua on muuten riittänyt. Murha.infon palstalla olevassa keskustelussa on yli neljätuhatta kommenttia. Samoin koko lehdistö on pitänyt tapauksen aktiivisena pitkään ja kattavasti. Tämä tapaus todella on ansainnut kaiken sen julkisuuden, mitä se saa. 

Tapaus on mennyt myös itselläni niin syvälle ihon alle, että tästä on vaikea vaieta edes tällä pienen pienellä foorumillani. Jos lehtien tiedot pitävät paikkansa, niin tapauksen esitutkintamateriaalia olisi koetettu pitää lehdiltä piilossa vedoten siihen, että kyseessä on perheen "sisäinen asia". Poliisin kommenttien mukaan esitutkintamateriaalista olisi pitänyt poistaa niin paljon tietoa, että jäljelle olisivat jääneet vain kannet. 

Tässä tapauksessa käräjäoikeuden päätös käsitellä asia avoimin ovin on tuonut kaikki karmeimmatkin yksityiskohdat julkisesti nähtäville. Siitä pisteet Pohjois-Karjalan käräjäoikeudelle. Ilman käräjiä tutkinta olisi saatettu hyssytellä piiloon jo ennen käräjiä. Nyt kun tapausta pidetään aktiivisena, on pakko tutkia koko viranomaisketjun toiminta jokaista munausta ja laiminlyöntiä myöten. Toivon mukaan tällä kertaa toimenpiteet jäävät puheita pidemmälle. Vilja-Eerikan jälkeenhän asioiden piti korjaantua, mutta vielä piti tulla Milon. Hinta on vähän turhan raskas maksaa.

Kuollut lapsi oli ennen kuolemaansa lastensuojelun asiakas. Hänelle oli tehty jo kerran kiireellinen huostaanotto ja sen lisäksi päiväkodista oli tehty lasta koskeva lasu-ilmoitus vain muutamaa päivää ennen lapsen kuolemaa johtuen lapsessa havaituista mustelmista. Yllättäen ruuhkautuneeksi tiedetty lastensuojelu-organisaatio ei saanut lasta kopattua. No enää ei tarvitse, keskittykää edes seuraavaan.

Jälleen kerran yksi lapsi putosi kaikkien yhteiskunnan turvaverkkojen läpi niin, että mätkähti suoraan pää edellä betoniin. Viranomaisten työksi jää enää siivota jäljet. Kokonaisuutena kun viranomaisten toimia katsoo täältä etäältä, herää kysymys, että ketä tässä oikein koetetaan suojella? On selvää, että oikeilla toimilla pieni poika olisi elossa vielä tänäkin päivänä ja minäkin miettisin iloisempia asioita. 

Hovissa tavataan

Keksin vain yhden hyvän syyn, miksi vastaajat päästettiin vapaalla jalalla vastaamaan syytteisiin. Valitettavasti en sitä tänne kirjoita, vaan jätän sen oman pääni sisään. Olen kerrankin kiitollinen siitä, että näinkin vakavia asioita käsitellään julkisuudessa ja palstoja seuraamalla teon yksityiskohdat on helppo selvittää. Voisin kuvitella, että Joensuukin on niin pieni paikka, että tekijöillä ei siellä ole helppoa liikkua. Toimikoon julkisuus pienenä jatkuvana muistutuksena tekijöille.

Olisi ihanaa tuntea sääliä tekijöitä kohtaan, mutta ei pysty - ei vaikka yrittäisi. Tunnen jotain ihan muuta. Ja minut paremmin tuntevat tietävät sen olevan erittäin harvinaista. Uskoni suomalaiseen oikeuskäytäntöön on todella koetuksella, jos tätä asiaa tuomittaessa vielä lepsuillaan.

Suomessa päihdeongelmaisia ihmisiä pidetään jotenkin valtiovallan erityisessä suojeluksessa ja heidän toimiaan voidaan katsoa hieman hymähdellen. Juopot ja narkit ovat niitä meidän kansalaisten verovaroin elätettäviä kivoja pikku lemmikkejä, joille minunkin tuloistani jyvitetään heidän asumisensa ja elantonsa. Tuomiolle heitä ei oikein tunnuta saavan, koska pitkälle edennyt päihdeongelma on enemmän tekoja selittävä ja tasoittava tekijä kuin tuomiota koventava asianhaara. 

Suomea syytetään usein holhoamisesta ja siitä, että kansalaisia vahditaan jopa liikaa. Jos niin olisi, meillä olisi yksi nelivuotias enemmän elossa. Näin vanhempana on erittäin vaikeaa nähdä minkään tason ongelman selittävän sitä, että perheen lapsesta pitäisi päästä eroon. Suoraan sanottuna tässäkin tapauksessa olisi joko äiti pitänyt raahata pakkohoitoon tai lapsi ottaa lopullisesti huostaan ja sijoittaa ilman mahdollisuutta palauttaa häntä "äidilleen".

Toivoisin oikeuden, sosiaaliviranomaisten sekä poliisin heräävän siihen faktaan, että jokainen toimenpiteiden laiminlyönnistä johtuva lapsikuolema on liikaa. Enkä syytä ensimmäistäkään yksittäistä virkailijaa. Syytän sitä, että systeemi on kokonaisuutena aliresurssoitu ja -mitoitettu nykyiseen tarpeeseen nähden. Lisäksi syytän holhoavaa päihdepolitiikkaa, joka sallii reppana-narkkien pitää lapset luonaan, vaikka heidän elämänhallinnan kyvyt eivät riitä edes itsestä huolehtimiseen. Huumeongelmaisellehan lapsi on tuottava elementti, joka lisää yhteiskunnan tukien määrää, jonka voi sitten kätevästi sijoittaa eteenpäin huumekauppiaan etutaskuun. Kannatan pakkohoitoa tapauksissa, joissa vanhemmilla on huollettavia lapsia sekä sitä, että huumeongelma nähtäisiin tuomiota raskauttavana seikkana, eikä selittävänä alennusmomenttina.

Tuomion jälkeen....

Teki mieli kirjoittaa hieman rajummin. Valitettavasti se ei ole mahdollista. Laki ei suojele vihatekstin kirjoittajia samalla tavalla kuin lapsimurhaajia. Meille seuraukset olisivat välittömät ja suorat. Enkä ehtisi edes kehittää niin vakavaa päihdeongelmaa, että sillä saisi sakoista alennusta. 

Siksi toteankin vain, että odottelen suurella mielenkiinnolla, miten tapaus tulee kääntymään hovissa. Käräjät todennäköisesti lepsuilee tekijöiden kanssa ja antaa nimellisen tuomion, jolle viimeinen huuto haetaan ylemmästä oikeusasteesta. 

Ja tosiaankin - nämä naapurit, jotka kommentoivat lehtien palstoilla, että "kyllähän me tiedettiin, mutta...." - tietäisittepä, miltä lausuntonne näyttävät ulospäin. Tulee mieleen tavallisten saksalaisten kansalaisten kommentit Auschwitzin lähikylissä.

Lakkoaalto pyyhkii läpi Suomen

image by Freepik

 

Viime viikon lopulla Suomessa löivät lakkoaallot. Kovin laimeiksi nuo tyrskyt loppujen lopuksi jäivät, mutta jotain väreilyä pinnalla sentään. Julkisen liikenteen seisaukset ja etelä-Suomen päiväkotien kiinnimeno haittasivat joidenkin elämänmenoa, mutta kokonaisuutena ainakaan itse en huomannut arjessa mitään muutosta. Veikkaan, että tuntuvin vaikutus lakolla oli sellutehtaiden kassassa, jonne prosessin alasajo parin päivän vuoksi tekee melkoisen loven.

Medianhallinnasta on kuitenkin annettava ay-liikkeelle pisteet. Lakko sai vaikutuksiin nähden valtavasti palstatilaa ja näkyvyyttä asian taakse. Ehkä tärkeintä ei tässäkään tapauksessa ollut se, mitä tapahtui, vaan se, miltä se ulospäin saatiin näyttämään. 

Kenen lauluja tässä laulellaan?

Lakkojen perimmäiseksi syyksi ay-liike kertoo sen, että se vastustaa hallituksen säästölinjaa, joka kuristaa työehtoja, luo eriarvoituutta ja kaventaa leipää juuri sieltä, missä se on muutenkin kapeinta. Närää tuntuu aiheuttavan mm. ensimmäisen sairaslomapäivän palkattomuus sekä kiistelty irtisanomislaki, jonka kautta irtisanomisen ehtoja kevennetään työnantajamyönteisemmiksi. 

Sosiaalisen median älämölö-kuorossa huudetaan jopa yleislakon perään, jossa koko Suomi laitetaan kiinni satamia, sairaaloita ja sulattoja myöten. Enää ei riitä, ettei bussit aja jokaista vuorota tai ettei postia jaeta parina päivänä (kun ei sitä jaeta muutenkaan enää joka päivä), eikä tarpeeksi haittaa tule siitäkään, ettei kunnon lakkolainen pääse osoittamaan bussilla mieltään eduskuntatalon portaille, kun ei junat tai bussit kulje. 

Hallitus taas seisoo omien kabinettibarrikadien takana entiseen tyyliinsä mykkänä odottaen parempia aikoja. Orpolle on ilmeisesti iskostunut päähän iskulause "jos ei tee mitään, ei tee virheitä". Sen verran laimeita ovat kannanotot olleet. Kovin haluttomia tuntuvat ministerit olevan kriisin ratkaisussa. Tai sitten heidän puoleltaan ei ole koko kriisiä, joten ei ole mitään ratkaistavaakaan. 

Joskus harmittelen sitä, miten lempeitä meidän työtaistelumme ovat eurooppalaisten vastaaviin verrattuna. Meillä keräännytään kylttien kanssa eduskuntatalon portaille huutelemaan iskulauseita, joissa nätisti pyydetään ottamaan myös meidän pienet huomioon. Ja korostetaan päälle, että tarkoitus ei ole tietenkään loukata, mutta tuli vaan mieleen, ettei rahat riitä enää elämiseen. Keski-Euroopassa vedetään traktoreilla moottoritiet tukkoon, kipataan pari kuormallista paskaa parlamenttitalon portaille ja lähtiessä sytytetään vielä kasa autonrenkaita tuleen - ihan siltä varalta, ettei sanoma jää mitenkään epäselväksi. En tietenkään ihan noin radikaalia menettelyä toivo, mutta vähän munaa miekkareihin.

Mitä täällä oikein tapahtuu?

Ääni oikeaan taisikin olla ääni väärään

Yrittäjänä tämä kitinä työsuhteen ehtojen kiristämisestä tai oikeuksien kaventamisesta naurattaa totta kai. Meidän sosiaaliturvaa on vaikeaa enää pudottaa alaspäin, tai me alkaisimme sairaslomalla maksaa valtiolle päin (mikä ei sekään ole kaukana). Ensimmäisen sairaslomapäivän lisäksi palkattomia ovat kaikki seuraavatkin. 

Meidän työsuhteen irtisanomisehdot katsovat peilistä vastaan, eikä työtämme pelasta mikään tai kukaan. Ja sama "ei kukaan" seisoo meidän puolesta barrikadeilla, jos alamme vastustaa hallituksen politiikkaa tai kiristyvää verotusta vastaan. Viime viikon lopullakin tein töitä normaalisti koettaen kasata sentit maailmalta talteen, ettei nälkä pääse tässäkään kuussa yllättämään. Valitettavasti sympatia ei salli lakkoilua edes hyvän asian puolesta, vaikka liittoon kuulunkin. 

Hämmästelen (taas kerran) tätä äänioikeuttaan käyttävän kansalaisjoukon lyhytnäköisyyttä. Onko tosiaan niin, että jos valtaan äänestetään oikeistohallitus, sen kuvitellaan toteuttavan vasemmistolaista politiikkaa? Voiko 2020-luvun Suomessa olla poliittisesti niin nukkuneita ihmisiä, etteivät he tiedä Suomalaisen politiikan kentän perus-suuntaviivoja? Joko meillä vasemmiston kannattajat jättävät käyttämättä ääntään tai sitten he äänestivät viime vaaleissa väärin. Joka tapauksessa Suomessa on vallassa ihan laillisesti itse valittu hallitus, jonka olemme ihan omin pikku kätösin sinne pyytäneet.

Politiikan perussääntöjä tuntemattomille tiedoksi. Oikeiston tehtävä on kaventaa hyvinvointivaltiolle jaettavaa rahaa, kasvattaa tuottavuutta, kannustaa yrittäjyyttä ja luoda työpaikkoja, joiden kautta pitäisi teoriassa syntyä uutta rahaa kiertoon. Vasemmistolaiset taas kannattavat periaatteessa hyvinvointivaltion ylläpitoa, korkeampaa veroastetta sekä verorahojen vahvaa edelleenjakoa legendaariseen "yhteiseen hyvään". Ja näiden ääripäiden välillä ovat sitten nämä muut, jotka peesaavat milloin ketäkin tai sooloilevat kaikkien ideologioiden välissä omiaan.  

Viime vaaleissa nähtiin uhmakasta revanssihenkeä demarivetoista hallitusta vastaan. Edellistä kombinaatiota syytettiin rahojen tuhlaamisesta ja yli varojen elämisestä. Sujuvasti unohdettiin, että pääosa tuhlatusta rahasta meni kriisinhoitoon koronan kurittaessa koko Eurooppaa sekä sen jälkeen kriisintorjuntaan itänaapurin aloittaessa 1700-luvun rajapyykkien etsimistä Ukrainassa. Toinen kulkutauti onneksi poistui, mutta sankkeri jatkaa elämäänsä Krimin aroilla.

Ja kun yleensä aina saa sitä mitä tilaa, sai kansa nyt oikein kunnolla oikealla kurottavan hallituksen. Ja meno on sen mukaista. Työehtojen irtisanomissuojan keventäminen toimii pienempien yrittäjien kannustimena, kun halutaan madaltaa kynnystä uusien työntekijöiden palkkaamisessa. Itsekään en palkkaisi mistään hinnasta itselleni työntekijää tilanteessa, jossa palkan sivukulut ja palkkaamisesta syntyvät mahdolliset lisäkulut (sairaslomat yms.) saattaisivat kaataa koko firman nurin. Mieluummin pidän homman pienempänä ja varmempana - ja rahat omassa taskussa. Lakkoeturintamassa väijyminen on sumentanut useilta maalaisjärkeä sen verran, että unohdetaan työsuhteiden perusfakta - ei kukaan järkevä työnantaja halua eroon hyvästä ja tuottavasta työntekijästä. Jos työntekijä sen sijaan ei lunasta paikkaansa, ole tehtäviensä tasalla tai ei muuten pysty tuottamaan sitä lisäarvoa, johon hänet on palkattu, niin onko työnantajan tehtävä ylläpitää hänen työsuhdettaan firman kannattavuuden kustannuksella? Minusta ei. 

Ja jos jos taas työntekijään ei ole varaa, niin onko tärkeämpää pitää firma pystyssä vai työntekijä leivässä? Veikkaan, että suurin osa yrittäjistä sanoo, että firman etu menee kaiken edelle. 

Ensimmäisen sairaslomapäivän palkattomuus taas on selkeä raippavero, jolla pyritään siihen, että tarpeettomat ja kalliit yhden päivän poissaolot saataisiin poistettua. Meillä yrittäjillähän kaikki sairaslomapäivät ovat maksuttomia. Niiden omavastuu kaivellaan sukanvarresta tai sitten ne tehdään kassaan sairastamisen jälkeen. Ja kumma kyllä ei ole kertaakaan vielä tullut kyynel silmään, vaikka ei palkka joka päivästä juoksekaan. Itse valittu elämäntapa ja työaikamalli ovat kummallisen hyviä kannustimia.  

Veikkaan muuten, että entistä pääministeriä homma naurattaa. Hän pysyy otsikoissa sitkeämmin kuin uusi pääministeri sinne pääsee. Marinista kirjoitetaan edelleen lähes joka päivä, vaikka hän ei ole enää pääministeri, eikä edes kansanedustaja. Hänhän on nykyisin ulkomaiselle yritykselle töitä tekevä konsultti, jonka ei pitäisi enää keikkua minkään lehden otsikoissa. Orpo sen sijaan tietääkseni käyttää koko Suomen tahtipuikkoa ja kovin orvolta tuo kuva mediasta peilattuna näyttää. Välillä hallituksen työskentelyyn näyttää samalta kuin vanhan miehen pippeli - kun ei nouse, niin ei nouse. 

Kuka tässä se rikollinen oikein on?

Vaikka suuri ajattelija kersantti Hietanen sanoi, ettei hän syyllistä kaipaa vaan Lahtista ja konekivääriä (tietäjät tietää) on pakko pohtia tässäkin näitä sotasyyllisyys-asioita. Kuka tähän lakkosumaan on oikein syypää?

Hallitus tekee sitä, mitä sen on pyydetty tekevän. Se koettaa säästää yhteisiä rahoja ja keksiä keinoja, jolla menoja saadaan hillittyä ja velkakierrettä loivennettua. Tätä olemme siis itse, me kansa, pyytäneet. Valitettavasti säästäminen tarkoittaa aina sitä, että rahaa otetaan jostain pois. Hallituksen ongelma tuntuisi olevan se, että maksava yleisö ei salli keneltäkään leikattavan. Velanottoa pitäisi hillitä ja samalla olla säästämättä ainakaan köyhiltä, rikkailta tai keskituloisilta. Ja mielellään jos jätettäisiin lapset, opiskelijat, työikäiset ja eläkeläiset rauhaan. Kansan mielestä säästää saisi vain Björn Wahlroosin tukiaisista, mutta kun sekin kerkisi karata jo Ruotsiin turvaan. 

Eikä rikollinen ole ay-liikekään. Sen ikiaikainen tehtävä on puolustaa omiensa oikeuksia viimeisen sellukattilan sammumiseen saakka. Ay-liikkeen paras - ja ainoa - keino vastustaa muutosta on lakko. Hallituksen kanssa neuvotteluvälit ovat katkenneet ilmeisen lopullisesti ja vaikutuskeinojen repertuaari on kovin kapea. Olen itsekin sitä mieltä, että lakko on tässä tapauksessa ainoa mahdollinen toimenpide. Mutta vähän tyhmää se silti on.  

Toisaalta ay-liike on tunnetusti hieman punakka muualtakin kuin pomojensa poskilta. Nyt sillä on elämänsä tilaisuus maksaa oikeistolle takaisin viime vaaleissa hävittyjä arvovaltakiistoja. Osasyynsä tähän on toki nykyisten hallituspuolueiden tavallista ärhäkkäämmällä oppositiopolitiikalla viime hallituksen aikana. 

Maksumiehiksi lakosta joutuvat työnantajat. Tuottavuus putoaa ja parin päivän seisaus vaikeuttaa tuotannon käynnistämistä seuraavan viikon verran. Joillakin vientialoilla tämä voisi olla pahimmassa tapauksessa kriittistä. 

Terhakat tessit jäävät menneisyyteen

Uskon, että pitkien työehtosopimuskausien aika on jo eletty ja nähty. Vuotta pidempiä kollektiivisia sopimuksia on vaikea pitää yllä, kun maailman muutosten sykli on kiihtynyt jopa alle kvartaaliin. Kolmen vuoden työehtosopimuksella työnantajat saatettaisiin naulata kiinni sopimuksiin ja palkkakehitykseen, johon ei yksinkertaisesti olisi varaa. Epävarmassa tilanteessa rahan hinta ja rahan kierto vaihtelevat nopeilla sykleillä ja inflaatio laukkaa nyt jopa Euroopan tasolla ennakoimatonta vauhtia. Siihen maailmaan ei jämähtänyt tes-kulttuuri oikein pysty mukautumaan.

Mutta kolmikanta-yhteistyö ei ole kuollut. Edelleen tarvitaan lähes kaikille aloille työntekemisen sääntelyä ja raamitusta, jolla pystytään pitämään työrauhaa ja työturvaa yllä. Tätä kolmikantaa varten tarvitaan kaikki kolme osapuolta saman pöydän ääreen. Tällä hetkellä jopa työntekijä- ja työnantajaliitot tuntuvat olevan lähempänä toisiaan kuin hallitus ja kansa. Sopimusyhteistyön idea ei Suomesta saisi kuolla koskaan. Se on taannut työntekijöille inhimillisemmät työolot, tasa-arvon sekä talouden vakaamman kehityksen vuosikymmenten ajan. Sen romuttaminen tarkoittaisi suurella todennäköisyydellä työolojen eriarvoistumista eri alojen kesken ja pahimmillaan myös sitä, että esim. yhteisistä varoista maksettavien palkkojen kulut kasvavat niin suuriksi, että rahoittaminen käy meille mahdottomaksi. Palkkamaltilla on kiistatta etunsa. 

Kolmikantapöytä tuntuu nyt jumittuneen samaan pattitilanteeseen kuin vanhat avioliitot. Kyky kommunikoida on kadonnut ja vähän jokaisella on haluttomuutta ryhtyä tilanteen ratkaisijaksi. Nyt tarvittaisiin kunnon kolmikanta-terapiaa, jossa avataan vanhat solmut ja koetetaan saada osapuolet taas kiinnostumaan toisistaan ja  samalla koko yhteiskunta takaisin raiteilleen. Se vaatii vastaantuloa jokaiselta osapuolelta, mutta on tässä ilman Kekkosta pärjätty pahemmissakin tilanteissa.

Mäntyniemen valtiasta valitsemaan

Huomenna pidetään Suomessa presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen äänestys. Viimeiset pari viikkoa ovat ehdokkaat käyneet kampanjoitaan eri foorumeilla. Podcasteja, haastatteluita ja  vaalitenttejä lähetetään päivittäin ja ehdokkaat ovat kattavasti saaneet naamansa esille. Kampanjoiden sisältö ja tenttien juoksutus on ollut erittäin hyvähenkistä ja positiivis-sävytteistä. Lähtöviivalle on saatu yhdeksän ehdokkaan patteri, jossa on sekä persoonallisuutta että poliittista syvyyttä. Valinnan vaikeus ei ainakaan tarjonnan kapeuteen kaadu.

Sauli Niinistön jälkeen Mäntyniemen eteiseen jäävät Kekkosen jälkeen suurimmat saappaat sitten sotien (ja Kekkosenkin saappaat jäivät Tamminiemen eteiseen). Niiden täyttämiseen tarvitaan alikersantti Rokan kaltaista hyvää tyyppiä. Niinistö on Kekkosen jälkeen sotien jälkeisen Suomen kiistatta meritoitunein ja myös pidetyin päämies. Ajat eivät kuluneiden 12 vuoden aikana ole olleet helppoja, mutta presidentti on osannut ottaa roolinsa ja pysyä yhtä aikaa poliittisen keskustelun hermolla, mutta riittävän etäällä, ettei loka lennä rinnuksille. Olen itse syntynyt Kekkosen valtakauden loppupuolella ja minun elinaikana on Suomessa ollut viisi presidenttiä ja 16 pääministeriä. Samaan aikaan Italiassa on ollut 28 pääministeriä. Kertokoon suhdeluku Suomen poliittisten olojen tasaisuudesta ja kyvystä sietää häiriötiloja. 

Tulevalle presidentille jää suhteessa erittäin hajanainen Suomi. Yhteiskuntarauhaa rikkovat taloudellinen epävarmuus, sosiaalisten erojen kärjistyminen sekä kasvava rikollisuus ja sen mukanaan tuomat ongelmat. Eikä asiaa suinkaan auta Krimillä riehuva naapuri, jonka kanssa välit ovat tulehtuneet lähes vereslihalle saakka. Tämä kaikki tulee saattelemaan sunnuntaina todennäköisesti ennätysmäärän äänestäjiä uurnille. 

Kovat ajat vaativat kovia johtajia ja nyt kysytään valtakunnan ykköspaikalle todellista tekijää. Kontrastien kasvu ja poliittinen epävarmuus myös värittävät ehdokkaiden valintaa. Valintaprosessi äänestyskopissa suhteutetaan aina siihen tilanteeseen, missä maa elää. Hyvinä aikoina johtaminen on helppoa ja käytännössä on aivan sama, kuka itsestään kulkevaa laivaa kipparoi. Nyt tilanne on vaikea ja henkistä johtajaa kaivataan kipeästi. Ei ole mikään ihme, että vaikeina aikoina ääripäiden ehdokkaat kiinnostavat äänestäjiä.

Suomen sisäisen hajaannuksen aiheuttajat ovat pääosin ulkopuolelta tulleita. Koronan ja Krimin sodan jälkiaallot lyövät Suomeen korkeina ja se näkyy taloudellisena epävarmuutena. Kallis raha ja tietyn kulutus-sektorin jämähtäminen näkyvät myös poliittisena epävarmuutena. Rahatalouden vaikeudet luovat eriarvoisuutta ja eriarvoisuus saa kontrastit poikkeamaan toisistaan entistä enemmän. Viimeksi näin rajua varallisuuserojen kasvua ja eriarvoisuutta on nähty lapsuuteni lamassa, eikä tälle alamäelle alinta notkelmaa ole vielä edes nähty. 

Kyse on myös siitä, että koko Suomalainen yhteiskunta on tällä hetkellä murrosvaiheessa. Egoistinen elämäntyyli lyö esiin ja se toimii vahvana vastavipuna alasajettavalla hyvinvointiyhteiskunnalle. Ns. aktiivinen sukupolvi elää eri moodissa kuin epävarmuuden kourissa kamppaileva nuorempi sukupolvi. Tämä on helppo johtaa henkilökohtaisesti. Oma uskoni eläkejärjestelmään tai edes julkiseen terveydenhuoltoon, on rapautunut, enkä usko sellaisen järjestelmän kantavan elämäni ehtoovuosille. Tätä taas on turha selittää esim. sille kansaosalle, joka nyt jo nauttii ansaittuja eläkepäiviään tai toisaalta sukupolvelle, joka pystyy rakentamaan oman elämänsä eri tavalla tukijärjestelmien ulkopuolelle. Jos parikymppisiltä lapsiltani kysyy, millainen usko heillä on nähdä senttiäkään maksamistaan eläkkeistä, on vastaus luultavasti, että he aikovat järjestää asiansa siten, ettei koko järjestelmää edes tarvita (tai voida ylläpitää).  

Ehdokkaita eri taustoilla

Leimallista näille vaaleille on se, että ehdokkaista suuri osa tulee päivänpolitiikan ulkopuolelta. Sekä Alexander Stubb että Jutta Urpilainen ovat olleet Euroopassa peseytymässä arkipolitiikan roiskeista. Olli Rehn kaivettiin naftaliinista tukemaan keskustalinjaa ja Mika Aaltola ilmestyi vaaliaalloille jonkin kansanhumalaisen ilmiön seurauksena. Myöskään puolueen puheenjohtajia ei listoilla näy samassa määrin kuin ennen. 

Jo ehdokasasettelun aikaan oli nähtävissä se, että tie ehdokkaaksi kulkee aiemmasta poiketen ohi puolueiden johtolinjan. Rehn ei tullut ehdolle Keskustan kautta, vaikka kepulaisuutta ei Rehnistä pois saa pesemällä kuumassakaan vedessä. Samoin Haavisto ottaa pesäeroa Vihreisiin ja on ehdokkaana valitsijayhdistyksen kautta. Tässä on nähtävissä se, että päivänpolitiikassa ryvettyminen koetaan nyt haitaksi. Suomen viime vuosien sisäpoliittinen eripuraisuus  vaikuttaa tässä paljon.

Ehdokkaissa on kuitenkin erittäin hyvin rosteria eri ääripäistä ja äänestämättömyys ei ainakaan siitä jää kiinni, etteikö sopivaa ehdokasta olisi tarjolla. Valinnanmahdollisuuksia on myös trendikkääseen protestiäänestämiseen. Ensimmäisellä kierroksella prostestiäänillä ei ole niin suurta vaikutusvaltaa kuin toisella kierroksella, jolloin poissulkumenetelmä sataa suoraan toisen ehdokkaan laariin. Prostestiäänten määrään vaikuttaakin paljon se, ketkä kaksi toiselle kierrokselle pääsevät. Tarjokkaita tuntuu gallupien mukaan riittävän ja tämän päivän gallupitkaan eivät anna yhtä luotettavaa tulosta kuin aiemmin. Vastaajajoukkojen vinoutuma on suurempaa (kyselyihin vastaavat aina samat, aktiiviset, ihmiset ja kyselyitä toteutetaan alustoilla, joille valikoituu vain tietyntyyppisiä vastaajia).

Ketäs tässä nyt oikein valitaan?

Kekkosen jälkeen presidentin valtaoikeuksia on karsittu kovalla kädellä. Nykyinen presidentti onkin valtakunnan keulakuva ja tehtävät keskittyvätkin pääsääntöisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Kansainvälisillä foorumeilla presidentti on kuitenkin erittäin näkyvä hahmo ja edustaa henkilöllään Suomea yksin. Presidenttiä valitessa suurempi painoarvo tulisikin laittaa persoonalle sekä kyvylle toimia kansaa yhdistävänä "hyvänä paimenena". Niinistön aikana presidentin sisäpoliittinen valta on kasvanut kulissien takana. Hänen mielipidettään on kuunneltu ja Niinistö on edeltäjiään ahkerammin myös antanut omaa viisauttaan kansan käyttöön. Eihän valta todellisuudessa kuulu sille, jolle se annetaan, vaan sille, joka sen ottaa. Itse ihailen Niinistön hillittyä mediahallintaa, jossa hän on pystynyt pysymään omassa roolissaan näkyvänä hahmona, mutta niin, ettei hänen sormensa ylety päivänpolitiikkaan. 

Presidentiltä kysytään kykyä esiintyä ja olla kansainvälisesti esillä niin, ettei täällä kotimaassa "tarttis hävetä". Kotimaassa taas tarvitaan tällä hetkellä eniten johtajaa, joka pystyy yhdistämään enemmän kuin erottamaan ja henkilöä, jolla on henkilökohtaista vaikutusvaltaa niin hallituksen kuin esim. ay-liikkeen suuntaan. Arvovaltajohtaminen voi olla vain sitä, että eripuraiset osapuolet saadaan samaan pöytään aloittamaan keskustelu. Tulevan viikon yleislakko on juuri tällainen häiriötila, jossa osapuolten näkemykset, tässä tapauksessa hallituksen ja ay-liikeen, eroavat liikaa, että sopu syntyisi itesestään. 

Presidentillä on näissä tilanteissa vaa'ankielen asema, joka voisi kääntää tilanteen kumpaan suuntaan tahansa. 

Vasen, oikea, keskusta vai joku muu?

Olen itse seurannut vaalitaistoa haastattelujen, podcastien sekä muutaman televisiotentin kautta. Henki keskusteluissa on ollut hyvä ja ainakin ulospäin näyttää, että ehdokkaat käyvät taistoa hyvähenkisesti mielipide-eroista huolimatta. Somessa näkyy, että ehdokkaat antavat toisilleen työrauhan ja esim. eduskuntavaaleista tuttu loanheitto on jätetty pois. Se henkii itsevarmuudesta, jolla jokainen ehdokas omaan työhönsä suhtautuu. Jos luottaa itseen, ei tarvitse kampittaa muita. 

Tässä oma näkymykseni tämän vaalikamppailun ehdokkaista....

Ensimmäiseltä kierrokselta tulevat todennäköisesti selviämään toiselle kierrokselle ehdokkaat, jotka ovat pystyneet selkeästi tuomaan esiin mielipiteitään ja ratkaisuehdotuksia ongelmiin. Tenteissä on ollut selkeästi nähtävillä jako kahteen eri ulostulotyyliin. Aaltola, Haavisto ja Stubb ovat pyrkineet rakentamaan amerikkalaista kaikkia miellyttämään pyrkivää linjaa, jossa mielipiteitä tuodaan esiin pehmennettyinä ja pysytään turvallisesti keskiviivan tuntumassa. 

Itseäni tämä tyyli häiritsee. Vaikka on selvää, että esitetyt kysymykset ovatkin koskeneet presidentin valtaoikeuksien ulkopuolisia asioita, haetaan nyt persoonaa - ja persoona kaivautuu ihmisestä esille juuri mielipiteiden kautta. Stubb ja Haavisto pysyvät gallup-kärjessä tästäkin huolimatta. Stubbia suojaa vallalla oleva oikeistotrendi ja Haavistoa taas vanhat meriitit. Aaltolan ilmapallo tyhjeni loppuun jo ennen kamppailun varsinaista alkua.¨

Itselleni Stubb on ollut tässä mielessä pettymys. Hänen vastauksensa menevät usein piiloon sen taakse, ettei hän presidenttinä voisi ottaa kantaa johonkin asiaan, eikä sen takia tuo itseään enemmälti julki. Demareiden ehdokkaan Stubb ei pärjäisi edes gallupeissa. Stubb on kuitenkin vahva ehdokas toiselle kierrokselle ja itse näen hänet selkeästi Haavistoa vahvempana ehdokkaana (tällä hetkellä kärkikolmikkona nähdään Haavisto/Stubb/Hallla-aho)

Haavisto taas ei minun ehdokkaani ole missään mielessä. Hänen esiintyminen näkyy ulospäin velttona ja värittömänä. En usko hänen kykyynsä johtaa maata, joka hakee suuntaa ja kaipaa sitä, että valtakunnan laivaa kaitsetaan läpi huonojen aikojen. Kivojen aikojen hipsteri-johtajana jopa Pekka Haavisto voisi olla menestys, mutta hänestä aika ajoi ohi jo muutama vaali sitten. 

Toista ääripäätä taas edustavat Halla-aho ja Andersson. Heille ei ole ongelma pysyä omassa mielipidemaastossa ja heitä ei hävetä olla eri mieltä kansan keskilinjan kanssa. Vahvat mielipiteet keskittyvät oman linjan kannattajiin. 

Anderssonin ongelma on puolue. Historiasta sekä elämäntyylin muutoksesta johtuen ei Suomeen tulla koskaan valitsemaan presidenttiä vasemmiston riveistä. Usko vasemmiston "yksi maksaa ja muut nauttii"-mentaliteettiin elää ainoastaan heissä, jotka pääsääntöisesti etuuksista nauttivat. Heitä on, onneksi, Suomessa vielä toistaiseksi marginaaliin mahtuva määrä. Mutta jos Andersonin tyyppinen ehdokas tulisi demareiden rivistä, hän olisi melko varma vaalien voittaja. Esiintyminen, mielipiteiden esiintuonti ja persoona kokonaisuutena on todella vakuuttavaa ja Li Andersson tyyppinä vetoaa riittävän laajaan kuulijakuntaan. 

Sama koskee Kristillisten Sari Essayahia. Hän tulee väärästä marginaalista. Suomessa on historiassa päästy toiselle kierrokselle jopa Ruotsalaisen kansapuolueen listoilta, mutta kristilliset ovat Suomessa liian vaikea aate kerätäkseen suurempaa massaa tuekseen. Kun Sari Essayahin vastauksia olen kuunnellut eri foorumeissa, on hän ehdottomasti mainettaan ja asemaansa fiksumpi ehdokas ja maltillisuudessa voisi toimia hyvänä esikuvana Suomelle. 

Urpilainen on ollut positivinen yllätys. Hän on ollut esiintymisissä itsevarma ja tuonut esiin selkeästi mielipiteitä ja omaa kantaansa asioihin. Esiintyminen on itsevarmaa ja rauhallista, eikä säröjä löydy. Muuutaman vuoden peseytyminen Euroopassa on tehnyt hyvää sekä persoonalle että kannatukselle. 

Demarit teki emämunauksen kampanjan alun haparoinnissa ja tämä voi koitua Urpilaisen kohtaloksi myös vaalipäivänä. Valtakunnan suurin puolue ei voi arpoa ehdokasta viimeisenä ja huolimatta olosuhteista, olisi vahinko ollut torjuttavissa tiedotuksen ja suoraselkäisyyden kautta. Nyt koko ehdokkaan valinta näytti yhdeltä suurelta arvonnalta ja epävarmuudelta. 

Tämä harmittaa Jutta Urpilaisen puolesta, sillä suurten puolueiden ehdokkaista hän on ehdottomasti paras. Jos jotain lohtua haetaan, niin ehdokasvalinnassa Keskusta oli - jälleen kerran - suurin munaaja. Sieltä ei virallista ehdokasta saatu edes aikaan ja umpi-kepulainen Olli Rehnkin kieltäytyi kunniasta saada edustaa Keskustaa. Puoleen alamäki jatkaa jyrkkenemistään.

Olli Rehn oli ehdokaslistojen kärkinimi muutama vuosi sitten, kun Niinistön lasikengille alettiin ensimmäisen kerran sovittaa uutta omistajaa. Tällöin Rehn nähtiin juuri päivänpoiltiikan ulkopuolelta tulevana maltillisena ehdokkaana. Valitettavasti sen jälkeen muuttuivat kaksi asiaa, Keskustapuolue ja Suomi. Nyt Rehnin maltillinen linja näyttää Kekkos-slovakian viimeiseltä jäänteeltä ja ehdokas jää pimentoon muiden taakse. Tuolla linjalla ei saada kerättyä oikein mitään ryhmittymää ehdokkaan taakse.

Näissä vaaleissa haetaan eri puolilta "Ahtisaarta". Ehdokasta pyritään tuomaan huomion keskikentän ulkopuolelta ja maineeltaan puhtaan ehdokkaan toivotaan keräävän taakseen ne, jotka eivät politiikasta juuri välitä, mutta ovat kiinnostuneita äänestämään. Sekä Rehn, Urpilainen että Stubbo oli kaavailtu tällaisiksi yllättäjiksi. Rehnistä ajoi aika ohi, Stubb ei osannut ottaa osaansa ja Urpilaisen startin munasi puolue. Nähtäväksi jää, kuka näistä nousee sunnuntaina kärkeen. 

Suurin mysteeri on Jussi Halla-aho. Kaikki blogin lukijat tietävät, etten ole turhaan sympatiseerannut Perussuomalaisten politiikkaa tai edustajia, mutta Halla-aho on todellla esiintynyt edukseen. Hän on pitänyt läpi kampanjan oman linjansa ja tuonut esiin rohkeasti mielipiteitä, myös kaikkein vaikeimmista aiheista. 

Hänen esiintymisensä ei ehkä ole sliipattua ja värikästä, mutta sanojen sisältö on teräksenkovaa. Veikkaan Halla-ahoa ehdottomasti toiselle kierrokselle, koska suora ratkaisuihin pyrkivä linja ja vakaa esiintyminen tuovat ehdokkaan taakse kannatusta. Monille Halla-aho on se vaihtoehto, jota kukaan muu ei tarjoa. Halla-ahon ongelma on menneisyyden painolasti, jota on vaikea karistaa selästä. Mutta täytyy muistaa, että vanhojen äärioikeistoaikojen jälkeen Halla-aho on noussut eduskunnan puhemieheksi ja hoitanut tehtävänsä vailla moitteen sijaa. 

Valitettavasti on myös tunnustettava, että Halla-aho on joutunut kampanjan ajan kovemman maalittamisen kohteeksi kuin kukaan muu. Nolostuin kun MTV:n tentissä kyseltiin Riikka Purran vanhoista teksteistä ja siitä, kuinka presidentti siihen reagoisi. Selkeä piikki Halla-ahon suuntaan. Samaa olisi voitu kysyä vaikka Päivi Räsäsen vihapuhe syytteisiin.

Halla-aho tulee olemaan vaa'ankieli toiselle kierrokselle. Jos hän pääsee toiseksi ehdokkaaksi, hän tulee saamaan vastaansa enemmän protestiääniä kuin kukaan muu. Ja jos toisen kierroksen kombo on riittävän hankala, se pudottaa myös toisen kierroksen äänestysintoa. Tiedän jopa itsestäni, että tietyllä yhdistelmällä jätän äänestämättä toisella kierroksella, koska lopputulos olisi minulle aivan yhdentekevä.

Demokratian pienin yksikkö on yksi ääni

Kannustan ja kehoitan jokaista äänioikeutettua äänestämään sunnuntaina. Edustuksellisen demokratian pienin yksikkö on yksi ääni ja sunnuntaina jokainen ääni ratkaisee. Emme tule näkemään ratkaisua ensimmäisellä kierroksella, koska ehdokasasettelu on niin monipuolinen ja mielenkiintoinen, että äänet hajaantuvat moneen suuntaan. Presidentinvaali on Suomen vaaleista kaikkein jännittävin, sillä siinä äänestetään suoraan ihmistä, persoonaa ja tehtävää. Kättemme tulokset näkyvät seuraavat kuusi vuotta.

Oman ehdokkaani olen valinnut jo aikaa sitten. Tentit ja haastattelut eivät ole mielipiteeseeni vaikuttaneet ja olenkin turvallisin mielin seurannut ehdokkaan esiintymistä. Toivon totta kai, että ääneni kantaa, ainakin toiselle kierrokselle.