Blogit.fi

perjantai 1. helmikuuta 2019

Näillä viidellä keinolla voi syksyn selättää

 


Remontin jälkeen on vihdoin aika hengähtää ja karkasin viikonlopuksi Uimaharjuun toiselle työmaalle. Vuorossa "kesäpaikan" talvikuntoonlaittoa. Kuulostaa isommalta kuin onkaan - koska käytännössä leikkasin nurmikon, kannoin kesäromut varastoon ja laittelin mökkiin lämpöjä ja vähän lämpösuojauksia päälle, ettei ekoilla pakkasilla käy köpelösti. Samalla sitten vein kanervia haudalle ja kiertelin siinä hautausmaata "menneiden sukulaisten" tapaamisen merkeissä miettein, että niin se taas vuosi vierähti syksyyn.

Syksy ei todellakaan ole lemppariaikojani vuodesta. Joka vuosi narisen ja murisen sitä, kun kesä jää taakse ja alkaa vuoden huonompi puolisko - ikään kuin valittaminen auttaisi tässäkään asiassa yhtään. Päätin tänä vuonna ottaa asiaan uuden asenteen. Ei, en edelleenkään ala fanittamaan ruskaa, mutta päätin kestää syksyn kuin mies ja selättää ne fiilikset, jotka droppaa mun tunnelmaa.

Tässä viisi kivenkovaa punchlinea, jolla tänä vuonna selviämme syysmasennuksesta:

1) Lue uutisia

Paljonko haittaa se, että sade lyö taukoamatta peltikattoon, jos vaihtoehtona on se, että tuijottelet aukinaista taivasta siitä kohden, jossa eilen vielä oli katto.

Suomalaisiin on sisäänrakennettu veljekset nimeltä kateus ja vahingonilo. Nuo kaksi asiaa soittavat hyvin yhteen kuin turkulainen iskelmäduo, sillä kun jostain asiasta osaa olla kateellinen, niin yhtä lailla osaa olla vahingoniloinen, kun kateudenaihe häviää. Eli kun lottovoittajanaapurin talo palaa, niin sitä ei suinkaan sammuteta, vaan toivotaan, että tulipalon jälkeen naapuriraukka olisi yhtä köyhä kuin minäkin. Kuulostaako tutulta? Ja onhan olemassa sanonta, että suomalaiset ovat ainoa kansa, joka maksaisi satasen siitä, että naapuri ei saa ilmaista viiskymppistä.

Meitä suomalaisia harmittaa, kun menee huonosti. Harmittaa, kun etelässä on lämmintä ja meillä on kylmää. Kiukuttaa, kun aurinko menee kahdeksan jälkeen nukkumaan, koska jossain se paistaa edelleen. Olemme ylpeitä Suomen kesästä, koska sitä ei ole muilla - pakkasen ja kesän yhdistelmä kun on melko tuntematon 99% maapalloa.

No uutisia lukemalla näinä aikoina kateus kyllä karisee. Joka päivä saa sanomalehdistä lukea, kuinka hurrikaanit toisaalla lyö taloja matalaksi ja toisaalla taas maanjäristykset tasaavat tontteja. Noista ei kukaan ole, eikä saa olla iloinen, mutta se asettaa nämä meidän pienet syysmasennukset oikeaan raamiin. Paljonko haittaa se, että sade lyö taukoamatta peltikattoon, jos vaihtoehtona on se, että tuijottelet aukinaista taivasta siitä kohden, jossa eilen vielä oli katto. Tai kiukuttaako pimeys juurikaan, jos tarjolla on kuitenkin sähkövalot ja pattereissa lämpöä.

Siis asiat oikeaan mittasuhteeseen ja jos ei kovan maailman opit muuten tartu, niin kuulemma Karibian saarilla aletaan tarvita apujoukkoja raivaamaan myrskytuhoja. Kukaan ei kiellä syysmarisijaa ottamasta Norwegiania avustusjoukkoihin.

2) Pukeudu lämpimästi

Meille aina syyskuussa tolkutetaan, ettei pitäisi pukeutua toppatakkiin heti alkusyksystä, koska sitten ei kestä tammikuun pakkasia. Onpa ehkä pahinta bullshittiä ikinä.

Ensinnäkin tammikuun pakkaset ovat osa kansallista myyttiä, josta ei ole enää juurikaan konkreettisia todisteita. Parina edellistalvena kasvihuoneilmiö on tarjonnut Suomelle niin keski-eurooppalaiset talvet, että kun Lappeenrannassa silmät pisti kiinni, niin melkein tunsi olevansa Berliinissä. Kadut olivat täynnä märkää loskaa ja ruohokin näkyi maasta vielä jouluaaton tienoilla. Enemmän taisi tarvita kuravaatteita kuin jämäkämpää toppaa.

Ja toisekseen - pahinta syksyssä on se kylmän tunne. Se, kun Jumalan sormi tökkää pohjoisella viimalla kyljestä läpi niin, että tuulen tuntee munuaisissa saakka. Sitä tunnetta ehkäisemään on meille keksitty toinen toistaan parempia kankaita ja suojavaatteita. Ja kun kylmän tunne on pois, niin silloin harmituskin puolittuu.

Minä olen vasta aikuisiällä oppinut, kuinka ihana vaate esim. pipo tai kunnon toppatakki on. Nuorempana sitä kuvitteli olevansa tosi kolee, kun piti korvat paljaana (ja paleltuneena) vielä pakkasilla tai jätti kalsarit pois marraskuussa, koska luuli, että tytöt nauraa kalsareiden käyttäjille. Myöhemmin, kun tutustuin tyttösukupuoleen, niin heillä ei ole röntgenkatsetta, joka paljastaisi, ketkä pojista käyttää kalsareita ja ketkä ei. Ja jos tytön kanssa pääsee siihen tilanteeseen, että ne kalsarit on riisuttava, niin ei se pojat siihen stoppaa, että alta löytyy entisen tenniksenpelaajan nimikkoboxereiden sijaan mustat hepat (tämä siis ilmaisena vinkkinä lähinnä tuonne nuoriso-osastolle).

Minä pidän lämmöntunteesta ja siitä, ettei viluta (t-viivalla tai ilman). Sen takia kaivelen jo nyt rynnäkkövarustukseeni toppatakkia, kalsareita ja pipoa. Hanskat pidän kädessä aina ja piponkin vedän silmille niin kuin Irwin kovimmassa ryyppyputkessaan. Suurin ongelmani ovat jalat - niihin kun ei märällä oikein kannata talvikenkää laittaa ja sitten kesälenkkarit kyllä Suomen syksyssä kastuu.

3) Liikuntaa vaikka väkisin

Minäkin olen jo suunnitelmissa pitkällä siinä, että kohta se treenaaminen alkaa.

Mikään ei ole vaikeampaa kuin raahata sohvankyllästämä takapuoli ulos kelillä, jossa ulkona on pimeää, kylmää ja sataa vettä. Tieteellisin termein sanottuna sohvassa ei ole mitään liikuntaan työntäviä tekijöitä ja toisaalta taas ulkoilmassa ei ole molekyylin molekyyliä vetäviä tekijöitä. Tällöin ei ole muuta mahdollisuutta kuin vastustaa tieteen kaikkia lakeja ja pakotettava itsensä ulos.
Raittiilla ilmalla on ihmeellinen vaikutus, tuli se ilma sitten kesäisessä lämpimässä muodossa tai syksyn kylmässä ja märässä. Pelkkä ulkona oleminen piristää ja saa mieltä vähän kohenemaan. Mutta toki vasta pienen kapinavaiheen jälkeen. Kun itse lähden ulos, niin ensimmäinen kilometri on täynnä armotonta vastustusta ja vitutusta. Miksi tänne piti itsensä raahata ja ketä tämä muka palvelee?! Sitten pikkuhiljaa keho tottuu ulkoilmaan. Happea saavat sekä aivot että sydän ja liikunta alkaakin tuntua mahtavalta. Tuo tunne vaan antaa odottaa itseään.

Ja kyllä liikunnaksi syksyllä kelpaa sisäliikuntakin. Minäkin olen jo suunnitelmissa pitkällä siinä, että kohta se treenaaminen alkaa. Kerran jo kävin kuntosalin sisäpuolella aikomuksena ostaa kuntosalikortti sekä itselle että kaveriksi lupautuneelle, mutta kun paikalla ei odottelusta huolimatta ollut henkilökuntaa palvelemassa, niin momentum meni ohi. Nyt viikon jälkeen tuo käynti on muista vain ja koko mentaalipuolen treenin joutuu aloittamaan alusta. Näinköhän treenikaverikaan enää muistaa lupaustaan.

Suomeen tarvittaisiinkin personal trainereiden lisäksi sellaisia virtuaalisia liikuttajia. He voisivat olla joku puhelinpalvelu, joka soittaa arki-iltaisin sovittuina hetkinä ja kysyisi hieman syyllistävästi, että jokos se peffa on noussut sohvalta kohti ulkoilmaa ja että missäs se herra on ollut, kun ei ulkona ole omenvartavaloista keski-ikäistä näkynyt ja lenkkaritkin kuulemma kasvaa sammalta. Nuo virtuaaliliikuttajat voisivat olla se pienen kipinän sytyttävä apu, joka auttaa ylittämään liikuntaan ehkäisevän kynnyksen. Tiedän jopa kokemuksesta, että pienen harjoittelun jälkeen liikuntaan meno starttaa lähes automaattisesti ja miettimättä, jolloin myös tarve tuolle virtuaaliliikuttajalle vähenee.

4) Etsi positiivista seuraa

 

Moni mies vetäytyy elokuun lopussa mökille muka sorsastamaan, mutta todellisuudessa he kärsivät syysjurotuksesta, josta haluavat nauttia yksin.

Minä olen kuullut melko luotettavalta taholta, että Suomessakin asuu sellaisten ihmisten joukko, jotka oikeasti pitävät syksystä. Ruskassa on kuulemma hienot värit ja sadekin tuntuu kivalta, kun se osaa jatkua kesän yli aina syksyyn saakka. Nämä tyypit ovatkin tänä vuonna eläneet yhtä suurta orgastista jatkumoa toukokuusta saakka. Milloinkaan ei luultavasti ole ollut tarjolla näin pitkää syksyä, joka otti jo ennakkoakin kolme kuukautta. On suoranainen ihme, ettei luonto mennyt niin sekaisin, että olisi synnyttänyt puiden lehdetkin jo suoraan syksyn väreihin.

Meillä syysvihaajilla on paha taipumus alkaa murjottaaa syksyisin ja monesti teemme sen vielä parhaassa mahdollisessa seurassa eli yksin. Moni mies vetäytyy elokuun lopussa mökille muka sorsastamaan, mutta todellisuudessa he kärsivät syysjurotuksesta, josta haluavat nauttia yksin. Samaa tekee myös moni vaimo, kun he lähtevät sienestämään tai marjastamaan. Mukaan ei tarvita muita pilaamaan hyvin alkanutta murjotusta. On kivempaa murista yksin karhujen kanssa kilpaa ja oikein kiihdyttää itsensä syyskiimaan miettimällä, mitkä kaikki asiat ovat Suomessa pielessä. Takana on neljän viikon vaatimaton kesäloma (verrattuna japanilaisten puolen päivän mittaiseen vastaavaan) ja verotuskin varmaan kovenee.

Syksyssä voi toteuttaa sensei-ajattelua. Murjottajan kannattaa etsiä rinnalleen kaveri, jolle kärpässieni on kaunein luonnonilmiö. Tuo sensei voisi opettaa murjottajalle sen, miten luontoa voi katsoa myös syksyllä nauttien. Ehkä voisimme perustaa syysmurjottajille tukilinjan tai seuralaispalvelun, jossa syysvihaajalle etsitään ulkoiluseuraa, joka taluttaa murjottajan korvasta käsin ulos ja pakottaa nauttimaan myös kylmemmästä säästä.

5) Kiellä syksy!

Nykymaailma mahdollistaa meille sen, että ulos ei oo pakko mennä, jos ei haluu. Kauppakassit saa tilattua ovelle ja jos ostosten teko ei maistu edes virtuaalisesti, niin kyllä kunnon mies elää pizzalla yhden puolivuotisen.

Viimeinen ja varmin keino selvitä syksystä on kieltää se kokonaan. Kun kaleterista on ruksittu kaikki elokuun päivät, niin vetäydytään kotiin, vedetään verhot ikkunaan ja otetaan kunnon Netflix&Chill-maratoni, joka kestää helmikuun loppuun. Työpaikalta otetaan "opintovapaata" syyslukukaudelle ja vanhempainvapaata kevätlukukaudeksi. Silloin voi huoletta murjottaa mökissään ja kieltää koko synkän syksyn olemassaolo.

Nykymaailma mahdollistaa meille sen, että ulos ei oo pakko mennä, jos ei haluu. Kauppakassit saa tilattua ovelle ja jos ostosten teko ei maistu edes virtuaalisesti, niin kyllä kunnon mies elää pizzalla yhden puolivuotisen. On siinä sitten astetta kovempi motivaatio saattaa itsensä kesäkuntoon, kun on Special Operaa vedellyt naamariin puolen vuoden kuurin. Tuo juomapuoli tietenkin arveluttaa, että tuokohan se Olvin rekka tukkusatsin everstiä kotiin saakka.

 
Kuulkaas Enot! Syksystä selvitään tänäkin vuonna ja tänä vuonna se tehdään tyylikkäästi muuttamalla asennetta positiivisempaan suuntaan. Kylmä on kylmää eikä pimeä muutu valoisaksi, vaikka kuinka murjottaa. Sen sijaan kylmää ja pimeää voi oppia sietämään ja jopa näkemään hieman positiivisena, jos muuttaa omaa asennetta. Syksy on asennepeliä!
 


Reikä paikattu - remontin loppu

 


Tiedän, että palatte halusta kuulla, kuinka onnettomasti alkanut remonttimme on jatkunut - ja kerron, vaikkette haluaisikaan kuulla. Jopa remontin päätekijä, mestari Pedersen, oppi toisena viikonloppuna sanonnnan, että "jos ei muuta, niin saahan tästä hyvän tarinan blogiin".

Viime viikolla jäätiin siihen kohtaan, että seinään oli saatu tehtyä reikä, joka kaipasi täytettä. Hiukan ongelmallisesti käynnistynyt purku oli onnistuneesti saatu päätökseen ja oli kokoamisen vuoro. Mestari lähti viikoksi tekemään leipätöitään ja jätti minulle tarkat ohjeet, kuinka viikon aikana edettäisiin, jotta seuraavana viikonloppuna homma saataisiin valmiiksi. Minun osaksi jäi puuosien maalaus hajunestomaalilla sekä uretaanieristeen rakentaminen puretun tilalle.

Rautakauppa - miesten maailma

 

Ensimmäisenä meidän tietenkin täytyi lähteä hankkimaan tarvekaluja, joilla seinään saataisiin täytettä. Tämä tiesi reissua paikalliseen mies-markettiin eli rautakauppaan. Rautakauppa on jännä paikka. Sinne harvoin mennään shoppailemaan vailla oikeata asiaa. Ja maallikot, kuten minä, eivät astu mies-marketin ovesta sisään vapaaehtoisesti juuri koskaan. Jaa, miksikö?

No, koska rautakaupassa vallitsevat aivan omanlaisensa lait ja siellä pärjäävät vain kovimmat kundit, jotka "puhuvat kieltä". Kun tällainen keski-ikäinen tuulipukukansan edustaja astuu ovesta sisään, niin yleensä kaikki myyjät kaikkoavat tiehensä. Amatöörin kanssa myyjä jotuu tuhlaamaan aikaa kolme kertaa sen mitä ammattimiehen. Ja sen lisäksi, että maallikko ei tiedä, mitä on vailla, niin kaiken hänen ostamansa käyttö täytyy kysyä ja varmistaa kolmeen kertaan.  Mitä paremmin osaat ilmaista itseäsi rakennustermein ja lyhentein sitä varmemmin saat asiasi hoidettua. Niin tälläkin kertaa.
Vihaan lääkäreitä, hammaslääkäreitä koetan vältellä muuten vain, mutta kaikkein epämukavin olo tulee rautakaupassa. Itsellä on tunne, että kaikki miehet tietävät nämä jutut, mutta itselle ne ovat puhdasta hepreaa. Meihin miehiin on kuitenkin sisäänrakennettu mieskuva, jonka mukaan se ei ole mies eikä mikään, jos ei valmistu talo. Ja minä puhun hiton huonoa rautakauppaa.

Myyjän silmiin syttyy valo - "tästä selvitään!"
- Jaa, että vaneria - millaista - havu, koivu, pinnoitettu?
(Vitunvitunvittu, miksen kysynyt tätä rakennus-senseiltä ennen lähtöä!)
- Vaikea sanoa, kun en ole aiemmin tarvinnut moista...
Se legendaarinen silmien pyöräytys ja seuraava kysymys...
- Mihis sitä tarvittaisiin?
(mitenkähän tämä kerrotaan raksaksi?)
- No sillä pitäisi päällystää reikä seinässä?
- Jaahas, ulko- vai sisäseinässä? Jääkö se päällimmäiseksi vai tuleeko sen päälle vielä jotain? Onko rakenne kantava ja minkä paksuista vaneria olis tarvis?
- Ööö, tuota sisäseinään ja paksuus 9 milliä, ei ehkä ole kantava, eikä varmaan tartte olla sitä kalleinta.
Myyjän silmiin syttyy valo - "tästä selvitään!"
- Sit varmaan kelpaa perus-havu, paljos sitä tarvittais?
(Ammattimies heittää tähän tietenkin osuvat slangisanat ja lopettaa monologin tiedusteluun hinnasta tyyliin "Kai tästä hinnasta jotain koputellaan päältä pois?". Minä sen sijaan olin niin onnellinen siitä, että sain tavarat ostettua Suomen rahalla ja pääsen hengissä ja suhteellisin pienin henkisin kolhuin ulos, ettei tinkiminen tai minkään sortin koputtelu edes käynyt mielessä!)

Keskustelun päätteeksi olemme molemmat tyytyväisiä - minä sen vuoksi, että säästyin totaaliselta nöyryytykseltä ja myyjä sen vuoksi, että seuraava asiakas voi olla tarkemmin taakilla tarpeistaan. Oli onnekas sattuma, että kohdallemme osui myyjä, joka pystyi muuntamaan perus-Suomen sujuvaksi rautakaupaksi.

Ja myymälän puolta moninverroin pahempi paikka on noutopiha, josta "isot tavarat" haetaan. Sieltähän puuttuu se lopullinen inhimillisyys ja sääli, jota meitä amatöörejä kohtaan tunnetaan. Menimme siis seuraavaksi pyörimään noutopihalle. Jokaisen hyllyn edessä on auto peräkärrin kanssa tai rakennusliikkeen paku odottamassa vuoroaan. Edestakaisin suihkii miehiä trukeillaan ja jokainen asiakkaista haluaisi saada omat tavaransa heti-just-ja-nyt. Minäkin koetin heilutella lappuamme heidän trukkien edessä kuin Formuloiden ruutulippua. Pitkällisen yrittämisen jälkeen herrasmies raottaa trukin ikkunaa. Olimme sattumalta löytäneet oikean paikan. Kaveri viittasi tyynesti peukalollaan oikean pinon luo ja lähti kävelemään kuitattuaan lapun. Tavarat kasassa - vaikein osuus hoidettu ja seuraavaksi turaamaan amatöörin käsillä seinää!!

Paremmalla väellä on seinätkin hopeaa (tai alumiinipaperia)

Kun itse tekee....

 

Kultaisella 70-luvulla kaltaiseni rakennusalan amatöörit olisi jätetty pakkaseen luonnon armoille. Silloin jokaisen kansalaisen sisäänrakennettuihin ominaisuuksiin kuului taito käyttää työkaluja ja muodostaa lautatavarasta kokonainen asumus. Meillä nyky-keski-ikäisillä tuo taito on enää harvoilla ja valituilla. En kuulu siihen joukkoon. Onneksi työmaan mestari kuuluu.

Sain siis ohjeet, joiden mukaan toimitaan. Ja ohjeet oli annettu oikeaoppisesti niin kuin pienelle lapselle. Ainoa, mikä puuttui, oli kaavapiirros, jossa tikku-ukot suorittavat työn kaikki vaiheet. Sekään ei olisi ollut liikaa. Osaamaton nimittäin miettii koko ajan tehdessään, että jotain menee varmasti pieleen ja sen jälkeen kaikki aloitetaan alusta. Niin tälläkin kertaa. Hankkimamme uretaani ei ollut samanlaista kuin seinässä oleva (mutta myyjän mukaan ainoaa tavaraa, mitä oli varastossa - arvatkaa, aloinko kiistämään?!). Soitto Mestari Pedersenille ja varmistus, että homma on bueno.
Seuraavaksi huomasimme, että uudesta seinän palasta tuli muutaman millin ohuempi kuin aiemmasta. Jälleen soitto mestarille - homma edelleen bueno. Ja sitten levyt seinään ja suutetta väliin. Olen koettanut elää sen opin mukaan, että tehdessään ihminen joko voittaa tai oppii - ei koskaan häviä. Tälläkin kertaa sain arvokkaan opetuksen. Löysää uretaanivaahtoa ei kannata muovailla paljaalla sormella - sen uretaanin joutuu nimittäin vuolemaan siitä sormesta puukolla/viilalla/hiomapaperilla/kynsiviilalla - ja se tekeää kipeää. Tuon ehkäisemiseksi on uretaanipurkin mukana muovihansikkaat sekä varoitus, jonka mukaan tuotetta ei kannata paljain käsin koskea. Arvatkaa luinko ja vaikka olisin lukenut, niin arvatkaa olisinko uskonut. Siinä sitten meni yksi kappale rouvan kynsiviiloja pilalle, kun hioin sormenpäästä uretaanivaahtoa pois. Anteeksi vaimo, ostan joskus uuden.
Kun olimme saaneet oman osamme valmiiksi, niin jäimme odottamaan mestarin tuomiota. Perjantaihin oli pitkä aika odottaa....

Mestari saapuu - hommat etenee

 

"Siin on ysimillin havusta tehty paikkolevy ja Gyprocit seinäss....kittausta vailla"

Perjantaina mestari saapui työmaalle ja odottelimme tuomiota. Se tulikin pienen miettimisen jälkeen: "Toi on ihan hyvä"

Amatöörin korvissa tuon tason tuomio kuulostaa siltä kuin saisi "Tanssii tähtien kanssa" Jormalta kympin. Itsetunto kohoaa, selkäranka suoristuu ja sitä mielessään tilaa jo takapihalle taapelin lautoja ja pari letkaa tiiliä, josta seuraavana rakentaisin kokonaisen talon - kun kerta olen Jumalan lahja suomalaiselle käsityölle.

Viikonlopun aikana sain käsittämättömän arvokasta oppia perusrakentamisesta ja siitä, kuinka helppoa remontointi voi olla - KUN SEN OSAA! Kaltaiselleni maallikolle on aina yhtä ihmeellistä se, kun joku osaa käyttää käsiään, käyttää työkaluja ja luoda jotain uutta. Seurasin varmaan lapsellisen näköisenä kaikkia työvaiheita ja käytin sitä ainoaa työkalua, jota Visan lisäksi osasin eli työmaan imuria.

Rivakasti puretun seinän paikalle nousi uusi ja ehjä kokonaisuus. Ja sunnuntaiaamuna ihailimme kättemme (hieman liioitellen) jälkeä. Seinät oli levytetty, kitattu, maalattu ja listoitettu. Lopputulos oli silmiä hivelevän komea.

Kun sitten viimein keräilin lattian suojapaperit pois ja siivosin loput jäljistä, olin viikonlopusta aivan poikki. Nostin Visan ja imurin käytöstä väsyneet käteni pystyyn ja totesin rouvalle.

Me ei remontoida enää ikinä - mitään!

Lopputulos on suorastaan ihmeellisen komea

Reikä seinässä

 

- Täällä haisee
- Nääh, se on vaan tuo teini, joka haisee
- No ei ole - minä soitan ammattilaiselle!

Tällaisella dialogilla alkoi tällä hetkellä vielä päättymätön seikkailumme, joka on saanut aikaan sen, että yhden makuuhuoneen seinä on auki ja poika on joutunut muuttamaan olohuoneeseen. Elämme siis niin kuin esi-isämme, jolloin koko porukka nukkui siellä, missä neliöitä sattui olemaan, eikä termiä "oma huone" juuri tunnettu.

Minullahan on kaksi heikkoa aistia. Toinen on hajuaisti ja toinen on aisti, joka antaa periksi silloin, kun olen väärässä. Toisesta on haittaa harvemmin (ehkä eniten silloin, kun en haista itse tuottamiani hajuja), mutta toinen käy toisinaan parisuhteen päälle. Onneksi vaimo alkaa reilun kymmenen vuoden koulutuksella jo oppia siihen, että hän saa olla oikeassa, vaikken minä sitä tunnusta.

Tälläkin kertaa jouduin tunnustamaan, että kana voi olla munaa viisaampi. Kutsuimme paikalle ammattihaistelijan, joka haistoi heti, että seinässä on jotain pielessä. Siinä vaiheessa emme vielä tienneet, että joskus talon purkaminen voi olla hel-ve-tin paljon vaikeampaa kuin kasaaminen.
Suomalainen ajattelee ensimmäisenä sitä, että mitähän vakuutusyhtiö tästä sanoo. Siis viis siitä, että seinä voi olla mätänemistilassa ja asumisvaarallinen - tärkeintä on saada vakuutusyhtiö tämän remontin taakse. Vakuutusyhtiöstä on tullut meille sellainen Jumala, että tilitämme heille säännöllisesti palkastamme osuuden, mutta korvausta vaadittaessa alamme pelkäämään, että entäs jos sieltä ei korvausta tulekaan? Mitä jos tämä on jotenkin meidän vika? Ja seuraavaksi sitten taas modernien tietolähteiden kimppuun (Suomi24, vauva.fi ja kaksplus keskustelupalstat ensimmäisenä).
Ja mitä ihmiset kirjoittavat keskustelupalstoille? No kaikki ne kauhutarinat, joissa vakuutusyhtiö on kieltäytynyt maksamasta, koska ilmeni, että talo oli käyttökiellossa, pariin kertaan poltettu ja asumiskelvottomaksi tuomittu vuosia aikaisemmin. Noilla ajatuksilla sitten vapisevin käsin laittelin vahinkoilmoitusta sähkö-internetiin.

Meidän onneksi vakuutusyhtiöstä soitteli miellyttävä tarkastaja, joka kiitteli vuolassanaisesta (ammattibloggaajan tekemä, niin kuinkas muuten) vahinkoilmoituksesta ja antoi jatkolle ohjeet.Tällä hetkellä näyttää siis hyvältä ja jos jatkuu samanlaisena, niin taidan kiusallani kirjoittaa kaikille juorukeskustelupalstoille yhden positiivisen kirjoituksen vakuutusyhtiöstä.

No kukas tämän korjaa?

 

Jos jäisimme odottamaan vakuutusyhtiön korvauspäätöstä ja mahdollisesti tilaisimme paikalle rakennusyhtiön korjaamaan yhtä seinää, niin kuukausi olisi odottamisessa lyhyt aika. Veikkaan, että poika kyllästyisi meidän aikuisten lailla olohuoneessa asumiseen ja muuttaisi pois. Se ei välttämättä olisi huono idea, mutta toteutetaan se mieluummin suunniteltuna kuin olosuhteiden pakottamana.
Minun rakennustietouteni rajoittuu jotakuinkin siihen, että tiedän, mistä päästä vasaraa pidetään kiinni ja erotan risti- ja talttapää ruuvimeisselit toisistaan (voin toki käyttää niitä väärinpäin). Eli minun varaani talon isäntänä korjausta ei voi laskea.

Tässä vaiheessa estradille astuukin lankomies - kahdella jalalla kävelevä Luojan lahja, joka ymmärtää rakentamisesta enemmän kuin minä elämästä. Hyvä, etten polvillani kiittänyt miestä, kun hän suostui pelastamaan meidät tälläkin kertaa pulasta. Tosin eipä tiennyt hänkään, että talomme on tehty kestämään ja tulisi vastustamaan kaikin mahdollisin keinoin purkamista. Lankomiehestä uhkaakin kovaa vauhtia tulla yksi lisähahmo tähän blogin henkilögalleriaan - sen verran usein meidän perhettä saa olla auttamassa.

Tämähän se siellä haisi - vettynyt lastulevy. Tässä on jo päällimmäinen kerros otettu irti ja pahimmat on jäljellä.
Hanslankariksi lankomiehelle myimme puoliammattilaisen vanhimman lapsen. Tämä olisi hyvää oppia tulevalle alan miehelle ja samalla uskoimme itsekin, että huoneen asukkaana hän luultavasti tekisi töitä tuplasti tarkemmin kuin missään muualla - omaa pesäänsä hän siinä korjasi. Ja nuorelle miehelle muutenkin hyvä opetus - mikään ei ole niin helppoa kuin miltä päällisin puolin näyttää. On Luojan lykky, että siihen poikaan on osunut muita geenejä kuin näitä köyhän miehen runebergin.
 

Sentti kertaa sentin paloina pihalle

 

Päällimmäinen kerros lähti melko kiitettävästi. Kyseessä perus-gyproc, joka oli laitettu paikalleen 2006 ja tehty kaikkien oppien mukaan. Tässä vaiheessa hymyilytti vielä tekijöitäkin.
Kipsilevyn alta paljastui tyypillinen 70-80 lukujen seinäpinnoite, joka oli lastulevystä tehty. Talomme on kuitenkin Makro-talojen elementtitalo, jossa mikään ei ole niin kuin muualla maailmassa. Meille Makrotalolaisille pitäisi ollakin joku kriisiryhmä, jossa näitä kokemuksia voisi vertailla ja olisi ainakin kaveri, joka ymmärtäisi todella mustaa raksahuumoria.

Makrotaloissa on nimittäin seinät rakennettu elementeistä, joissa rakenteena on tiilestä päin lueteltuna tuulensuojalevy, joka on liimattu 100mm uretaaniin ja tuon uretaanin toiseen päähän on liimattu tuo lastulevy. Rakenne on aivan saa...nan hyvä - niin kauan, kun sitä ei tarvitse purkaa. Eli makrot tehtiin kerralla valmiiksi ja siihen rakenteeseen ei passaisi puuttua muun kuin purkupallon siinä vaiheessa, kun talo olisi lopullisesti tuomittu kuolemaan.

Tuo lastulevy ei nimittäin lähtenyt irti kuin sentti kertaa sentin paloina ja kun kävin katsomassa työn edistymistä (en osallistunut, koska vaimo on kieltänyt koskemasta mihinkään terävään - koskee työkaluja ja alkoholijuomia), niin hikeä puski sekä mestarin että hanslankarin pää, eikä oikein hymykään irronnut.

Suurin pala lastulevyä, joka seinästä oli saatu irti yhtenä kappaleena.

Kun lastulevy oli saatu taltattua irti, niin siellä alla ei suinkaan ole mitään villaa,vaan uretaanilevyä. Sinällään hyvä, koska seinän kosteus olisi villaseinässä voinut tehdä isompaa vahinkoa. Kutsuimme vaihteeksi haistelijan uudelleen paikalle, kun seinä oli tilassa auki. Haistelija sanoi, että edelleen haisee, vaikka tienoo olikin kuivaa kuin minun huumorini. Eli tuo märän lastulevyn haju on kuin ääriaatteet - leviävät supernopeasti väärään paikkaan, pysyvät tiukasti paikallaan, eivätkä meinaa lähteä kun päälle maalaamalla.

Lastulevyn alta löytyi kaunis ja herkkä kasaritapetti, merkit puolipaneloinnista sekä ihastuksen huutoja aiheuttanut uretaanilevytys.
Seuraavaksi kävimme sitten uretaanieristeen kimppuun. Parhaaksi tavaksi purkaa eriste osoittautui uretaanin sahaaminen osiin ja sen jälkeen taltalla osat irti. Lopputulos oli se, että lattialla oli jumalaton kasa neliösentin kokoisia uretaanin palasia sekä yksi hikinen sosiologi. Valehtelematta voin sanoa, että yhtään kirosanaa ei tässä vaihessa enää herahtanut huulilta - olin jo antanut talolle periksi. Mennään Makro sinun ehdoillasi tämä erä - mutta taistelu jatkuu.

Tutustuimme muuten tähän Makrotalojen erikoisuuteen jo aikoinaan kylpyhuonetta purettaessa. Seinistä löytyi silloin laatan ja kipsilevyn alta sulahtanut lastulevy, jota sai melkein kaapia lusikalla irti rungosta. Varmaan tosi terveellistä tehdä pesuhuoneeseen lastulevystä ja hengittämättömästä uretaanista kocktail. Ei ihme, jos me 70-luvun lapset puhua höperehdimme mitä sattuu, kun olemme pesuhuoneiden formaldehydihuuruja hengitelleet. Silloin luulimme, että tuo uretaanihöpötys koski vain pesuhuonetta - vähänpä tiesimme....

Seinää säkissä - huom! raekoko

 

Korjaussuunnitelma

 

No nyt on purkutyöt tehty - haju on kadonnut ja ensi viikolla alkaa kasaaminen. Kuten huomaatte, niin rakennusbloggaajana olen yhtä amatööri kuin rakentamisessa. Mutta märän seinän lisäksi haistoin tässä niin mehukkaan jutun, että pakkohan tämä oli vetää tänne blogin puolelle.
Ensi viikolla tehdään hommat toisinpäin. Ammattihaistelijan vinkin perusteella maalataan nuo puuosat hajua estävällä maalilla ja sen jälkeen rakennellaan seinään uretaanit takaisin ja aletaan levytys. Koko hommassa oli taivaallisen paljon tuuria, sillä kosteus ei ollut mennyt rakennepuihin saakka, joten purku rajoittuu eristeisiin ja pintalevyihin. Onneksi minun ei tarvitse tehdä muuta kuin hommata kylmää käteistä ja neuvotella vakuutusyhtiön kanssa. Loppu saattaisi jäädä puolitiehen.

Mistä tyylini koostuu?

 

Seuraan aika paljon muiden kirjoittajien blogeja. Tykkään lukea monien erilaisten kirjoittajien tuotoksia ja usein plärään esim. blogit.fi -sivuston tarjontaa. Siellä suurin osa blogeista on "vähän erilaista" tavaraa kuin omani, mutta luettavaa löydän itselleni kyllä aivan mahdottomasti.
Eniten olen hulluna hyviin matkailublogeihin, joiden parissa saan tehdä nojatuolimatkaa ja kuolata hienojen kohteiden kuvien päälle (onkohan tämä nyt jotain travelpornoa?!). Kuitenkin ehkä yleisin otsikko, johon tuolla törmää liittyy tyyliin - tästä sain siis inspiksen tekstille. Miksen lähtisi hetkeksi mukaan tähän tyyliblogien maailmaan - tässä on siis kuvaus "mun omasta tyylistä". Koska olen keski-ikäinen mies, niin aika vähänlaisesti on noita muiden tyyliblogeja tullut luettua - en oikein koe olevani sitä parasta kohderyhmää.

Mutta toisaalta - jospa tämä saisi aikaan buumin, että enemmän kirjoitettaisiin keski-ikäisten tavisten tyylistä. No toivottavasti ei sentään....

Tyylin takuumies ja henkilökohtainen hiustenhoitajani

Hiukset

Hiustenleikkuun suhteen olen ollut omavarainen jo kohta kaksikymmentä vuotta. Lyhyiden hiusten kiistattomana etuna on niiden hoitamisen helppous. Aamulla voin huonojenkin yöunien jälkeen hypätä vaikka suoraan töihin, koska helppohoitoinen malli tarjoaa mahdollisuuden lähteä liikenteeseen täysin "naturellina".

Todellisuudessa hiusmallin takana on sen ylläpidon halpuus. Ohittamalla kaikkien partureiden kaihoisan kutsun, säästän vuodessa pitkän pennin, jonka voin kuluttaa johonkin yhtä joutavaan. Tosin pariinkymmeneen vuoteen olen ehtinyt ajaa jo useamman koneen loppuun ja nykyisin hoviparturinani toimii kampaajien suosima Moser Primat.

Parturikulujen lisäksi säästän myös kaikissa hiustenhoitoon liittyvien kemikaalien ostossa. Shampootakin tarvitsen niin vähän, että sen määrän voin varastaa vaimon pullosta. Enkä ole tarvinnut tietenkään mitään muotoilutuotteita (älkää siis lähettäkö niitä minulle testiin - parempi idea on laittaa testiin vaikka vastaava määrä käteistä rahaa).

Sävyksi hiuksiini olen valinnut kelonharmaan, joka leviää aaltoina ohimoilta aina ylös saakka. Kelon ja nahan yhdistelmä luo vaikutelman luontoon kiinnittyneestä keski-ikäisestä miehestä, jolle on tärkeää olla yhtä ympäristön kanssa. Toisaalta taas aurinko ja valo heijastuvat harmaasta kivasti poispäin, jolloin kelon sijasta tuo harmaa kuvastaakin enemmän hopeaa. Nahka ja hopea puolestaan antavat vaikutelmaa, ei keski-ikäisestä, vaan keskiaikaisesta herrasmiehestä. Tämä viittaa enemmän ehkä rakkaaseen harrastukseeni eli historian tutkimiseen. Tosin tuo harmaa jää usein pimentoon, koska hiukseni ovat malli +/- 1mm pituiset.

Tyyppiesimerkki siitä, kuinka käytännöllisyys ajaa usein tyylin ohi. Vasemmalla rouvan kenkä...

Vaatteet

Vaatteissa tyylini on pragmaattisuus. Se tarkoittaa sitä, että vaatteiden valinnan määrittää niiden käyttötarkoitus. Käytännössä niin, että sateella puetaan sadetakki ja pyöräillessä kypärä. Talvella laitetaan nilkat piiloon ja kovilla pakkasilla jalat peitetään toppahousuilla. Pragmaattinen pukeutuminen ei ehkä ulkoisesti ole se kaunein valinta, mutta toisaalta taas se on sisäisesti lämpimin ja kuivin tapa pukeutua.

Pragamaattisuuden lisäksi toinen valintakriteeri on ekonomisuus. Usein vaatteen ostopaikkana on halpahallin alelaari ja lopullisen valinnan aiheuttaa hintalapun riittävän pienet numerot tai tarpeeksi suuri aleprosentti. Olen jo aikojen saatossa joutunut luopumaan lähes kokonaan legendaaristen Levisten käytöstä, mutta jonain päivänä perstaskun kaaret tekevät paluun. Sinä päivänä, kun kuittaan asuntolainan viimeisen erän, lupaan ostaa heti kolmet parit vanhoja kunnon bootcut levareita!
Retroa vaatekaapissani edustavat edelliseltä sukupolvelta perityt vaatteet. Oli Luojan lykky, että isäni oli kanssani samankokoinen sekä vaatteiltaan että kengiltään. Pari vuotta säästyin lähes kokonaan vaatekaupassa käynniltä, koska kaapit pursuivat käyttökelpoista vaatetta.

Minulle yksi suurimpia pelastuksia nykymuodissa oli se, että revityt ja kuluneet vaatteet tulivat takaisin muotiin. Omat farkkuni kun muodinmukaiseksi oli muokannut ystäväni aika. Muistan vielä elävästi, kun kuljin vähän resuisissa farkuissa läpi ostoskeskuksen ja naureskelun sijaan kommentit vaatteistani olivatkin positiivisen kannustavia. Siinä voisi sanoa, että hyppäsin muodinharjalle kertaloikalla.

Rakkain vaatteeni lienee nahkainen moottoripyörätakki, jota en lainaa kenellekään ja jonka todennäköisesti vien mukaani myös ison kiven alle. Kun aikoinani ajoin A-kortin ja ostin ensimmäistä motskaria, niin silloin ei moiseen takkiin ollut vielä varaa. Mutta kun riittävästi haaveili ja säästi, niin lopulta sain myös takin. Tavallaan se takki ehkä muistuttaakin eniten nuoruuden haaveista.

Meikki

Minut laittaa ulkonäöllisesti kuntoon aika ja elämä. Silmieni alle olen liian lyhyiden yöunien seurauksena kerännyt jonkin verran mustaa ja muutenkin silmiäni varjostavat nahkaiset uurteet. Ne kertovat ulkopuoliselle sen, että on tässä elämää eletty ja vedetty muutakin kuin pulkkaa (tai no oikeastaan siitä pulkan vetämisestä ja muusta lapsenhoidosta nuo uurteet varmaan ovat tulleetkin).
Kosmetiikkahyllyni on vessassa miehelle tyypillinen. Hammasharjan ja deodorantin lisäksi sieltä ei löydy juuri muuta kuin vaimolle kuuluvia tavaroita (ne kun eivät millään mahdu hänen omalle puolelleen). Pohdin aika usein, että jos olen luonnollisena näin hyvännäköinen, niin mitenkähän hyvältä näyttäisin, jos vetelisin naamaani niitä päälle kahtakymmentä eri rasvaa, joita taloudestamme löytyy (ja näiden ulkopuolelle on jätetty kaikki petrokemialliset autonhoitoon liittyvät rasvat sekä keittämiseen ja paistamiseen tarkoitetut ruokarasvatuotteet).

Jos haluan tehdä ulkonäkööni suurempia muutoksia, niin se tapahtuu siten, että otan pitkät päiväunet ja herättyäni on taas silmiin syttynyt valo ja naamakin on sileä kuin raudalla prässätty. Uni, vesi ja positiiviset ajatukset tekevät ihmeitä itse kenenkin kropalle.

Toki käytän tehokeinona myös Dressman-miehelle tyypillistä parin päivän parransänkeä. Minulle tuo ei vaan aina ole varsinainen tyylivalinta, vaan enemmänkin laiskuuden ja pakon sanelema lopputulos - mutta tarvitseeko sitä varsinaisesti kenellekään kertoa. Tosin, jos minulla kasvaisi oikeasti parta ja muu tuuhea vartalokarvoitus, niin luultavasti antaisin sen rehottaa valtoimenaan, kunnes muistuttaisin mystistä lumimies Jetiä - sinne peittyisi turkin alle ruipelo vartalo kuin enimmät rypyt ja
 silmäpussitkin.

Liikunta

 

Liikunnan suhteen olen ehkä eniten mielikuvaharjoittelija. Mielessäni mietin, miltä tuntuisi liikkua riittävästi ja käydä vaikka taas salilla. Tuo mielikuvaharjoittelu ei vaan millään meinaa muuttua konkretiaksi. Fitness-pupusta minussa eniten muistuttaakin pupumaisen pyöreä ruumiinmuoto sekä pupuille tyypillinen makaava asento.

Koska en harrasta liikuntaa, niin vaatekaapistani ei juuri liikuntaa tukevia vaatteita löydy. Collaritkin ovat enemmän sovitettu sohvalla makaamista kuin mitään taiji-joogaa tai judoa varten. Ainoa omituisuus minussa lienee se, että omistan varmaan viisi paria lenkkareita ja sen päälle kahdeksan paria murtomaasuksia. Noihin on vaikutusta enemmän sattumalla kuin liikunnanhimolla.
Olen kuitenkin varautunut. Jos liikunnan himo ja tarjolla oleva vapaa aika sattuvat jonain päivänä kohtaamaan, niin varusteista asia ei tule jäämään kiinni. Sohvahousut saa äkkiä muutettua liikuntakäyttöön ja lenkkareistakaan ei tarvitse kuin valita paras pari. Tätä se elämä on, kun osaa olla sopivasti pragmaattinen.

Kokonaisuus

 

Omasta mielestäni olen tietenkin tyylin edelläkävijä. Nyt vaan uskollisesti odottelen, että tämä "middle age pragmatism" saavuttaa Voguen ja muiden lifestyle-lehtien kannet ja huomataan, että muodin ykköskenttä voi löytyä Suomesta ja ihan tavallisesta keski-ikäisestä miehestä. Nyt kun Putin jo toi hotelli Punkaharjun maailman tietoisuuteen, niin olisiko seuraavana vuorossa suomalaistyyppinen käytännöllinen juurevuus muodin catwalkeilla?

Harmituksen Top-5


 

Hyppään vaihteeksi pois omasta positiivisuuden neliöstä ja tuijotan tätä keski-ikäistä elämää hieman "out of the box". Me keski-ikäiset emme todellakaan ole aina iloista ja positiivista joukkoa, vaan välillä vain nippu väsyneitä ja vihaisia ihmisiä. Kenenkään elämä ei ole yhtä suurta iloista hyppelyä mättäältä mättäälle, vaikka kuinka puristaisi kädet nyrkkiin ja toivoisi niin.
Ihan ei vielä päästy käyttämään kyynärpäitä, mutta kylmää sotaa käytiin kyllä silmäpelin kautta (ei sen eroottissävytteisen, vaan ihan toisenlaisen!).
Tämä kirjoitus sai alkunsa hassusta jutusta. Astetta heikompi viikko päättyi kerrankin iloisissa merkeissä. Sain auton läpi katsastuksesta ilman suurempia korjauskehotuksia ja alkuviikon epäonni näytti hieman tasaantuvan. Tuon yhden onnistumisen kunniaksi päätin palkita itseni (niin juuri itseni!) pullolla punaviiniä ja kasalla irtokarkkeja (jotka olivat tarjouksessa 5€/kilo). 

Työpäivän päätteeksi sitten suunnistin itsekseni ostoshässäkkään (ostoslista vaimolta tietenkin - ja järjestyksessä 110% oikein tehtynä) ja alkon kautta ruokakauppaan. Ruokakaupassa nopeat ostokset aina siihen saakka, kunnes pääsin siihen irtokarkkihelvettiin. Tarjous oli houkutellut paikalle kaikki karkkirohmut ja siellä eri värinen kauha kädessä seikkaili kahta eri ihmistyyppiä - äitejä lapsineen ja uranaisia ilman lapsia, mutta karkinhimo kiilsi silmissä. Niin ja tietenkin minä. 

Koska kello oli neljä ja jakkupukuhirviöillä oli samalla tapaa viikko takana kuin kirjoittajalla, niin sehän tiesi sitä, että viehkoin mulkaisuin kiersimme samoja karkkilaareja kuvitellen, että jaettava loppuu varmasti kesken, jos ei pidä puoliaan. Ihan ei vielä päästy käyttämään kyynärpäitä, mutta kylmää sotaa käytiin kyllä silmäpelin kautta (ei sen eroottissävytteisen, vaan ihan toisenlaisen!).
Lopulta sain kuitenkin säkkini täytettyä ja otsa hiessä työntelin kärryt loputtoman kassajonon loppupäähän. Kun jonotin sen pakollisen 20  minuuttia kassalle, oli aika miettiä tätä kirjoitusta.

Vitutuksen Top-5

Yläotsikkoon en kehdannut laittaa tuota v-sanaa, koska otsikko näkyy sanomalehtien verkkosivuilla ja siellä ei minusta ole sopivaa alatyyliä käyttää. Mutta todellisuudessa tämän kirjoituksen otsikko on nimenomaan vitutuksen top-5.

Nämä asiat meitä keski-ikäisiä harmittavat. Osaa harmittaa joku asia enemmän kuin toista ja varmaan miljoonaan elämään mahtuu suurempiakin harmituksen aiheita kuin nämä. Olen jutellut tästä ystävieni kanssa ja samoin he kuin minäkin omassa elämässäni taistelen eniten juuri näitä demoneja vastaan.

Toisinaan aika vain juoksee itseä nopeammin

1) Aika

Ajan huonoin elementti on se, että sitä ei valmisteta misään lisää. Rahaa voi aina hankkia ja untakin saa nukkumalla, mutta aika juoksee omaa tahtiaan - halusimme tai emme. Olen vakaasti sitä mieltä, että meille keski-ikäisille pitäisi saada viikkoon yksi lisäpäivä jonnekin keskiviikon ja torstain väliin. Joka viikko joudun tuskailemaan sen asian kanssa, että on tehtävä päätöksiä asioista, jotka jäävät tekemättä tai asioista, joita joutuu lykkäämään siihen ajankohtaan, että hommat hoitaa joku muu - tai aika.

Tämä sama ajanpuute vaivaa sekä töissä että kotona. Aivot raksuttavat jatkuvasti tehden päätöksiä ja priorisointia. Aikaa ei yksinkertaisesti riitä kaikkeen. Tosin väitän, että lähes puolet tuosta ajanpuutteen tunteesta on pelkkä tunne, joka johtuu siitä, että haluamme elämän olevan kiireistä tai sitten käytämme aikaa johonkin turhaan sen sijaan, että ensin tekisimme tärkeät asiat ja loppuajalla joutavaa.

Oman ajanhallintani piruja ovat some sekä päättämättömyys. Vietän aivan liikaa aikaa keräämällä huomiota somekanavilla. Keksin hauskoja twiittauksia (ainakin omasta mielestä) ja jotain kevyttä face-syötettä. Tämän kaiken takana on jonkinsortin näkymisen pakko ja huomionkaipuu. Todellisuudessa pärjäisin paljon vähemmälläkin somettamisella ja ajan, jonka käytän twiitin sorvaamiseen voisin käyttää fiksummin (no vaikka kirjoittamalla enemmän tänne blogiin!)
Toinen aikasyöppö on päättämättömyys. Istun liikaa miettimässä asioita, jotka pitäisi tehdä, mutta jotka eivät ota syntyäkseen. Lisäksi teen tiedostamattani sitä, että suunnittelen hyviä tekosyitä, miksi jotain tiettyä tehtävää ei juuri nyt pysty tekemään. Eli aika, jona tekisin esim. varaston siivouksen, menee paljon kätevämmin istumalla sohvalla ja miettimällä, miksi varastoa ei tarvitse siivota.
Tooosiiiii fiksua!

Ajan saisi paremmin hallintaan siten, että tuhoaisi järjestelmällisesti omat sisäiset aikavarkaat. Somelle voisi laittaa itselle sopivat aikarajat (muutama kerta päivässä kanavat läpi ja muuna aikana luuri pois kädestä). Sen lisäksi kodin tehtävistä olisi fiksua tehdä lista ihan puhtaasti ranskalaisin viivoin ja sen jälkeen yksinkertaisesti suorittaa tehtävät pois. Kun edessä on konkreettinen lista tehtävistä töistä, niin suorittaminen olisi luultavasti varmempaa.
Ajanpuute pakottaa meidät välillä lainaamaan aikaa tuolta unen puolelta. Tekemistä riittää niin paljon, että jostain on aikaa saatava ja muualta sitä ei ole helposti lainattavissa kuin unesta. Tie on väärä, mutta valitettavasti ainoa mahdollinen.

2) Uni

 

Jos otat yhden kahvipöydällisen keski-ikäisiä ihmisiä ja kuuntelet puoli tuntia heidän juttujaan, niin löydät varmasti yhdestä kahteen univammaista. Me keski-ikäiset nukumme huonosti ja erona nuorisoon on se, että tiedostamme ja myös tunnemme sen. Unta meiltä varastavat juuri nämä isot vitutuksen aiheet. Rahan- ja ajanpuute yhdistettynä maksimissaan keskinkertaiseen vanhemmuuteen ja riittämättömyyden tunteeseen eivät todellakaan paranna unta.

Ajanpuute pakottaa meidät välillä lainaamaan aikaa tuolta unen puolelta. Tekemistä riittää niin paljon, että jostain on aikaa saatava ja muualta sitä ei ole helposti lainattavissa kuin unesta. Tie on väärä, mutta valitettavasti ainoa mahdollinen.

Lisäksi unta varastavat lapset - kaikenkokoiset lapset! Ensin niitä syötetään pitkin yötä, sitten niiden unta valvotaan ja lapsia pissitetään keskellä yötä. Seuraavaksi tulee se aika, että ne kävelevät omasta sängystään vanhempien keskeen nukkumaan - vaikka kantaisit ne sata kertaa yössä omaan sänkyyn.
Kouluiässä, jos säilytään ilman painajaisia, lapsilla on muutaman vuoden hyvien unien aika, kunnes koittaa harrastus- ja teini-ikä. Sitten niitä lapsia kuskataan pelireissuille keskellä yötä tai odotellaan kotiin tunti virallisen kotiintuloajan jälkeen. Ja tämä kaikki suht normaalissa perheessä. En edes uskalla kuvitella, mitä se on niiden perheiden kotona, joiden lapset karkailevat kotoa päiväkausiksi...
Minäkin kärsin unettomuudesta. Olen todella hyvä nukahtamaan, mutta heräilen joskus aamuyöllä miettimään elämääni ja asioitani. Yleensä annan itselleni vähän aikaa käydä ajatukset läpi ja sen jälkeen laitan korviini kuulumaan jotain podcastia, joka tainnuttaa minut nopeasti uneen. Ja jos sekään ei auta, niin nousen ylös ja luen kirjaa, kunnes ihana raukeus valtaa mielen ja teksti on vienyt huolet mennessään. Lopulta hiivin hyvillä mielin nukkumaan.

En ole enää vuosiin antanut uniongelmien harmittaa mieltä, vaan olen tottunut siihen, että välillä nukuttaa ja välillä ei. Tiedän nimittäin senkin, että toisille unettomuus ja katkonaiset unet vaivaavat mieltä ja se saa aikaan kierteen, jossa unettomuudesta murehtiminen aiheuttaa lisää unettomuutta, joka taas lisää murhetta ja niin eteenpäin.

Me tavan duunarit usein pohdimme, mihin kaikkeen rahat riittävät - vai riittävätkö ne?

 

3) Raha


Miksi keski-ikäiset lottoavat hulluna? Siksi, että he haluaisivat saada turvatun arkielämän ilman minkäänlaisia rahahuolia. Ja siksi, että voisivat kirjoittaa Veikkauksen vieraskirjaan "köyhät kyykkyyn". Oikeasti raha on luultavasti keski-ikäisten suurin ongelma. Sitä on hyvin harvalla tarpeeksi koko ajan kasvavia menoja paikkaamaan.

Keski-iässä ihmisten menot ovat kaikken suurimmat. Lainaa on yleensä eniten ja lapset sen ikäisiä, että raha ei riitä, vaikka kaataisit sitä suoraan säkistä. Kasvava perhe ja lyhentymätön laina ovat erittäin huono yhdistelmä, etenkin, kun aikaa lisätienestien hankkimiseen on suht niukasti. Ja onhan sanomattakin selvää, että kaikki menoreiät ovat sellaisia juuri kaikkein tärkempiä. Ja kyllä joskus on oikeasti mahdotonta päättää, onko tärkeämpää turvata lasten harrastukset vai talon tarvitsemat korjaukset. Kummankin jäljet näkyvät valitettavasti tulevaisuudessa ja yhtä ankaralla tavalla.
Raha on myös hankalin asia parisuhteen ongelmissa. Parisuhteessa harvoin on tilannetta, että molemmat tuovat yhtä määrin rahaa taloon ja että rahaa tulisi edes kahdesta pussista niin paljon, että kolmensadan sähkölaskulle voidaan yhdessä hyväntahoisesti naureskella latte-kupin ääressä.

 Useammin nuo Arabiat taitaa lentää seinään, kun mietitään, mistä viimeinen satanen revitään...
Ja kyllähän rahassa on ominaisuus, että korkeat tulot tuovat tullessaan myös korkeat menot. Vähälläkin pärjää, jos osaa elää suu säkkiä myöten. Ja kyllähän tämä melkoista taiteilua aina välillä on. Meilläkin oli tällä viikolla tilanne, että korjauspajalle oli menossa yhtä aikaa polkupyörä, moottoripyörä ja auto. Sen lisäksi yhdessä makuuhuoneessa huomattiin joku kosteuteen viittaava ongelma, jota on pakko alkaa selvittää. Tällä kertaa kävi onni onnettomuudessa, että osasta korjauksista selvittiin vähällä vaivalla, mutta seinä vaatii vielä tarkempia tutkimuksia. Luojalle kiitos käsistään kätevästä lankomiehestä!!

Minä voin tunnustaa, että minulle raha on suurin ongelma. Se on ongelma sen vuoksi, että haluaisin tietää rahojen riittävän tulevaisuudessa ja haluaisin, että rahaa olisi käytettävissä pakollisten menojen ulkopuolella. Vihaan sitä, että kaikki kuukauden aikana tehty työ valuu laskujen maksuun ja pakolliseen selviytymiseen. Tuntuu kuin koko työnteko menisi hukkaan, jos itselle ei tuosta työstä ole minulle mitään iloa. Samaan lopputulokseen pääsisin vähemmälläkin vaivalla. On tietenkin hieno asia, että rahat riittävät laskuihin, eikä jokaista suupalaa tarvitse miettiä, mutta en oikein usko, että elämän tarkoitus ja työnteon tarkoitus on pelkkä selviäminen.

Korjaisihan sitä kaiken itse, jos vaan osaisi!

4) Riittämättömyyden tunne

Keski-ikä on juoksuaika, jolloin meidän tehtävämme on luotsata laiva pahimpien karikoiden ohi niin, että jossain vaiheessa tämä kaikki helpottuu. On osattava nähdä ruuhkavuosien taakse kohti seesteisimpiä vesiä ja uskottava, että omat kyvyt riittävät sinne saakka.
Itse asiassa nuo kolme edellistä johtavat siihen, että koemme jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Kamppailu rahan- ja ajanpuutteen kourissa merkitsee sitä, että jatkuvasti arvioimme omaa kykyämme selvitä tästä elämästä. Mieleen tulee väkisin kysymys siitä, että tätäkö elämä on - juoksemista paikasta toiseen ilman varsinaista päämäärää tavoitteena vain pysyä hengissä.

Minäkin olen tällä viikolla tuntenut tunteita "huono isä", "heikko elättäjä", "kehno työtekijä", "osaamaton remonttimies", "keskimääräistä kehnompi aviomies", "väsynyt", "turhasta vihainen", "onneton" ja näiden lisäksi miettinyt vakavasti seuraavia asioita: "Onko pakko omistaa omakotitalo, jos ei haluu?", "Minkä vuoksi emme omista autoja, joita voi itse korjata?", "Olinpa tyhmä, kun en osannut korjata pyörääni itse!" sekä tietenkin klassikko "Jos tienaan tonnin ja kulutan kaksi, niin onko elämä nykymuodossaan järkevää?". Silti olen perisuomalaisesti onnellinen, että joillakin menee minua huonommin ja toisaalta en ole tuntenut kertaakaan tunnetta "No vittu ihan sama!". Negatiivisia tunteita paljon pahempi on se, ettei tunne mitään.

Keski-ikä on juoksuaika, jolloin meidän tehtävämme on luotsata laiva pahimpien karikoiden ohi niin, että jossain vaiheessa tämä kaikki helpottuu. On osattava nähdä ruuhkavuosien taakse kohti seesteisimpiä vesiä ja uskottava, että omat kyvyt riittävät sinne saakka. Jonain päivänä huomaamme, että lainat on maksettu ja lapset ovat omillaan ja on aika ottaa takaisin kaikki menetetty aika - ja nukkua viikonloppuisin kymmeneen.

Riittämättömyyden tunteessa on kaksi keinoa selvitä. Toinen on kylmäpäinen realismi sen suhteen, minkä verran on olemassa resurssia ja mihin se käytetään. Aikaa on tietty määrä ja rahaa samoin. On vain osattava tehdä päätökset, mihin tuo resurssi riittää ja loput on suljettava pois mielestä. Toinen selviämisen keino on nähdä ongelmien ulkopuolelle. Veikkaan, että suurimmalla osalla meistä löytyy enemmän syitä olla onnellinen kuin onneton. Ja jos elämän vaa'an painotus menee enemmän tuonne onnettomuuden puolelle, niin sitten täytyy tehdä jotain. Pahin, mitä voit tehdä itsellesi, on jäädä sohvalle murehtimaan.

5) Toiveiden ja todellisuuden välinen ristiriita

 

Keski-ikä on ikä, jolloin ensimmäistä kertaa miettii menneen ja tulevan ajan välistä suhdetta. Elämästä alkaa olla puoliväli takana ja silloin vähän väkisin miettii, mitä on saanut aikaan ja mitä olisi vielä tehtävä. Nuoruuden unelmista alkaa "parasta ennen"-päiväys mennä umpeen ja mielellään näkisi, että nuo unelmat olisivat jossain määrin toteutuneet. Ja jos ne eivät ole toteutuneet, niin kiirehän siinä tulee.

Toisaalta taas keski-iässä tulee uusia unelmia. Tunnen monia, jotka vaihtavat ammattia tai kouluttavat itsensä uudelleen. Tunnen myös monia, jotka eroavat keski-iässä ja muuttavat sitä kautta suuntaansa. Nuorena aloitettu elämä ei osoittautunutkaan sellaiseksi, mitä sen piti olla. Tällöin on tehtävä vaikea ratkaisu, joka muuttaa suuntaa. Samoin tunnen monia, joille keski-iässä tulee vastaan lapsenteon halu tai pakko. Nuoruus on ehkä eletty itselle ja syntyy halu tehdä asioita toisin. Toisaalta taas toiset tekevät lopullisen päätöksen elää ilman lapsia. Siinä solmitaan yksi solmu lopullisesti umpeen ja päätetään iso osa omasta elämäntyylistä.

Toiveiden ja todellisuuden välinen ristiriita syntyy, kun omille onnettomuuden pisteille ei tehdä tai ei voida tehdä mitään. Jotkut jäävät paskaan työhön, paskaan liittoon tai väärään elämäntapaan - katkeroituvat ja kadottavat elämänhalunsa. Toiset taas eivät keksi, mistä unelmoida tai mitä elämässä pitäisi tehdä. Nämä ihmiset istuvat sohvalla illasta toiseen miettien, mikä elämässä on pielessä vai onko mikään.

Oma teesini on, että elämässä pitää olla päämääriä. Elämässä pitää olla unelmia, jotta olisi suunta, mitä kohden edetä. Tälläkin viikolla käytin aikaa myös siihen, että toteuttaisin yhtä unelmaa - suunnitelma on edelleen kesken, mutta uskon sen valmistumiseen vahvasti. Minua unelmat pitävät elossa ja liikkeessä ja ne ovat este minun ja elämälle katkeruuden välillä.

Unelmoikaa ihmiset , se pitää liikkeessä!

Neuvottelu elämästä - novelli

 

- Haluan elämäsi, sanoi Saatana
- Mitä sinä sillä teet, onhan sinulla noita? Vastasin hämmästyneenä.
- Otan talteen, kun et sinä sillä mitään tee. Vietät huonoa elämää ja haaskaat sekä omaasi että muiden aikaa. Panos-tuotos-ajattelulla olet minulle yksi hukkasijoitus. Tässä kapitalismin hallitsemassa maailmassa ei minunkaan kannata säilöä sijoituksia, jotka tuottavat tappiota. Ehkä annankin sielusi jollekin, joka sitä osaa enemmän arvostaa.
- Mutta elämä on minun – eikö minulla siis ole sen loppumiseen mitään sanomista? Ja voinhan aina parantaa tapani.
- Sinä olet toivoton tapaus. Ja aivan liian vanha mihinkään elämäntaparemonttiin. On kaikille parempi, että luovutat ja annat loput elämästäsi minulle, Saatana jatkoi väsyneellä äänellä. Se oli ilmeisesti käynyt tämän saman keskustelun jo pari kertaa aiemmin iäisyyden aikana. 

Ja jatkoi vielä

- Eikä tämä ole mikään yt-neuvottelu, jossa minä ehdotan ja sinä vänkäät vastaan. Ota tämä ennemminkin purkuna kuin irtisanomisena. Sitä paitsi vika on omasi. Olisit elänyt viisaammin ja ollut tuottavampi, niin enpä seisoisi tässä kaviot ojossa ja hiilihanko olalla.
- Olet sinä Saatana aika piru! Koetat saada minut luopumaan kalleimmasta omaisuudestani taistelutta. Mutta et sinä sitä helpolla saa – ennemmin vaikka kuolen. Tai no...
- No niinhän siinä käy, vastasi Saatana nopeasti ja jatkoi. Sinä et surkea ihmispolo taida tajuta, etten minä ole mikään tosi-TV-juontaja, vaan helvetin kovin jätkä! Sen, minkä minä päätän, se pätee! Saatana oikein jyrähti niin, että tuolit kaatuivat ja kaappien astiat helähtivät.
- Höpöhöpö vihtahousu. Sinulla on kädet täynnä pitkin maailmaa. Miksi uhraisit kallista aikaasi yhden vaivaisen ihmissielun jahtaamiseen? Sitä paitsi maineesi on kärsinyt kovin inflaatiosta. Ei kukaan jaksa enää uskoa punanahkaiseen sarvipäähän, joka pukinkavioissa käy ikävänhajuisena rienaamassa ihmisiä pahaan. Nykyaikana on vaihtoehtoja niin paljon, että sinä vanha Saatana olet pudonnut vain yhdeksi monista. Toista se oli ennen kun olitte vain sinä ja Jumala. Todennäköisyys sinun kannattajakorttisi täyttämiseen oli aika lailla fifty-sixty.
- Lopeta nuo lapselliset mäkihyppyvertaukset rassukka. Te ihmiset olette nykyisin niin taitavia sotimaan ihan keskenänne, ettette enää tarvitse minun apuani vihan lietsomisessa ja pahuuden levittämisessä. Teistä on tullut yksi suuri pahuuden automaatio. Katso vaikka sitä Amerikan uusinta hölmöä - kädelläkään en ole hänen ajatuksiinsa koskenut ja puolessa vuodessa hän on saanut koko ihmiskunnan sekaisin. Siksi minulle jää aikaa erikoistua – se kun on vähän muotiakin.

Ja Saatana jatkoi vielä

- Sitä paitsi olen jotenkin kiintynyt tuohon sielupoloosi, Minun käy sitä niin kovin sääliksi...
- Sääliksin, naurahdin, Sinulla! Saatanalla!? No jo on aikoihin eletty, jos Saatanakin pehmoilee. Sinähän alat olla kuin keskustapuolue, että kaikki käy, kunhan ääni on taattu.
- Ei sinun kanssasi voi neuvotella – olet pahempi kuin minä. Mutta sielusi vien silti.
- Enpä usko. Ajattele vaikka veroseuraamuksia ja maineesi menetystä. Menee maine, jos Twitter laulaa sinun varastaneen väkisin sieluni ilman korvausta. Kannattajajoukkosi kapenee entisestään ja kohta lämmittelet helvetin uuneja ihan yksin. Siinä tulee hiki, kun yhtä aikaa lapioit hiiliä ja poljet palkeita. Ja eikös se helvetin orjatyö ole sitä paitsi jo kielletty kaikissa mahdollisissa lakiasteissa ja tuomioistuimissa?
- No ei kai sentään twitter...alkoi Saatana ja epäröidä ja jatkoi hieman pienemmällä äänellä.
- Josko me sitten päästäisiin jonkinlaiseen sopimukseen tästä?
- Ei me taideta päästä. Minulla on vielä elämätöntä elämää jäljellä, enkä aio luopua siitä. Mene sinä kiusaamaan jotain toista, joka olisi sanallesi myötämielisempi. Lie noita hölmöjä johdateltavia vielä jossain maailman pimeässä kolkassa.

Niin lähti Saatana allapäin taistelun hävinneenä. Käytävältä kuului tasainen kavioiden kopina, kun punainen häntä viimein vilahti ovesta ulos. Huoneeseen jäi leijumaan vieno rikinkatku, jonka tuuletin äkkiä pois. On surullista, kun jättiläiset kaatuvat.

Kesäloma - mitä jäi käteen?

Aivot kaipaavat tasaisin väliajoin nollausta, jossa ne vedetään pois arkirytmistä ja niille annetaan hyvin lepoa, ruokitaan grillimakkaralla ja pakotetaan miettimään muitakin asioita kuin työtä.

Kesän neljän viikon määräaikainen koevapaus on tältä kesältä nautittu ja matalalento on laskeutunut arkeen. Loman jälkeen olen jo ensimmäisen viikon tehnyt töitäkin ja totutellut uuteen rytmiin. Kuten aiemminkin olen kirjoittanut, niin kesäloma on todellinen vuodenvaihde, jossa käännetään katseet sekä taakse- että eteenpäin. Kun on aikaa miettiä elämäänsä, niin siinä saa aikaan hyviä visioita. Aivot kaipaavat tasaisin väliajoin nollausta, jossa ne vedetään pois arkirytmistä ja niille annetaan hyvin lepoa, ruokitaan grillimakkaralla ja pakotetaan miettimään muitakin asioita kuin työtä. 

Plussat ja miinukset

 

Melkoinen siunaus, että tuo nahkavekkarikin oppi juuri loman aikaan nukkumaan niin, että hänen unensa ylitti kuuden maagisen rajan.

Tälle lomalle ominaisinta oli vallitseva säätila, joka oli lomailuun mitä mainioin. Vaikka yleinen mielipide on sateista, märkää ja viileää kesää vastaan, niin katsotaanpa asian hyviä puolia. Kehossani ei ole niskaa lukuunottamatta yhtään palanutta ihoa eli melanoomaa ei tällä lomalla ruokittu yhtään. Lisäksi säätila "vahvasti suositteli" pysymään sisällä, joten tavallista enemmän tuli tehtyä sisäaktiviteetteja, kuten lukemista.

Ja kävimmehän me paikoissa. Perheen kesken sirkuksessa (iso peukku taas!), vaimon kanssa Puruvesi-Popissa (kesän positiivisin yllätys ja Happoradion näkeminen on aina paikallaan) ja sitten tutustuimme pienen kanssa kiipeilyyn (siis kiipeilyhallissa).

Eikä viileässä kesässä pihatyöt juuri mieltä rasita. Koska sateen näkeminen kyllästyttää, niin parempi on pitää kaihtimet kiinni ja sulkea koko ulkomaailma pois silmistä. Ja kun ulkomaailma on poissa silmistä, on se samalla poissa mielestä. Suurin pihatyöurakka taisi olla orapihlaja-aidan leikkuu. Eikä siinä tuuri pettänyt tälläkään kertaa - kesän kahdesta hellepäivästä se toinen osui juuri leikkuupäivään eli tiesi illalla työtä tehneensä.

Todellisuudessa tällä lomalla tuli liikuttua tavallista enemmän. Sattuman oikusta löysin itseni muutaman kerran kuntosalilta ihan treenimielessä. Tuntui oudolta taas pidemmän ajan jälkeen hypistellä rautaa ja ottaa vähän tuntumaa, mutta niin helpolla siihen taas saisi itsensä jäämään koukkuun. Siitä siis tulevan syksyn ensimmäinen tavoite - "Ala treenaamaan säännöllisesti ja kunnolla"

Lisäksi tuo lapsen pyöräily pakotti ottamaan hieman juoksuaskelia ja jopa pusertamaan hikeä juoksemalla. En edelleenkään ymmärrä, miksi pitäisi juosta, jos voi kävellä, mutta kieltämättä sain hieman fiilistä juoksemisen hauskuudesta. Ei yllä kuitenkaan tavoitelistalle.

Yhtenä plussana myös lepo. Tällä lomalle en nukkunut pitkiä "viikonloppu-unia", mutta lepo oli tasaisempaa ja sisällöltään normaalia parempaa. Tuon sain aikaan säännöllisellä rytmillä, jossa nukkumaan kiipesin yhdentoista aikaan ja ylös taas puoli seitsemän maissa. Melkoinen siunaus, että tuo nahkavekkarikin oppi juuri loman aikaan nukkumaan niin, että hänen unensa ylitti kuuden maagisen rajan. Muutaman kerran pikkuihminen nukkui jopa puoli kahdeksaan saakka. Maailmassa on siis toivoa...

Ja viimeisenä plussana lukeminen. Luin muutamia huipputeoksia loman aikana. Elämykset hain tuolta faktan puolelta ahmimalla elämänkertoja. Kokeilin kyllä napakkaa fiktiota dekkareiden muodossa, mutta jotenkin ne eivät saaneet mielikuvitustani lentoon. Luen mielelläni kirjoja aina vähän sykleissä. Välillä lukemistoon kuuluu toisen maailmansodan historiaa ja väillä taas henkilökuvia politiikan, musiikin tai näyttelijöiden maailmasta. Tämän kesän suurimmat vaikutukset tekijät Phil Knightin tarina Nikestä "Shoe Dog" ja sitten Arnold Schwarzeneggerin omalla äänellä kirjoitettu tarina "Total recall". Molemmille niin monta peukkua, että riittää. Voisin noista kirjoista kirjoittaa vaikka oman tarinan, koska kumpikin herättivät aivolihakset melkoiseen juoksuun.

Miinuksena ehkä ainoastaan se, että matkailupuoli jäi vähän köyhäksi. Edelleenkään en päässyt paikkaan, johon tarvitsisi passin. Mutta minussa elää vahva toivo, että tuokin toive vielä toteutuu... Pääsin sentään käymään Korkeasaaressa. Kyseessä oli varmaan viides tai kuudes kerta aikuisiällä, mutta edelleen pidän eläintarhaa ehdottomasti yhtenä parhaista lomakohteista lasten kanssa.

Kesämuisto aamuiselta skootteriajelulta Uimaharjusta. Tehdas, jonka tehtävä on antaa kylälle sen ominaishaju - rahan tuoksu.

Vuodenvaihde

Nyt siis kamppaillaan sen kanssa, kun on oikeassa ja kuka on tyhmä. Noin 90% tapauksista isi on tyhmä ja lapsi tietää - oliko ylläri?!

Ja tuo "elämää lonkerolasissa"-keli pakotti myös tekemään paljon ajatustyötä. Syksylle virisi muutamia ideoita, joita haluaisin toteuttaa ja tällä hetkellä kamppailenkin oman ujouteni/saamattomuuteni kanssa tasaväkistä painia, että toteutuvatko nuo ajatukseni vaiko eivät. Uskoisin, että saan revittyä itseni tekemään jotain uutta ja erikoista. Vielä en kuitenkaan paljasta, mitä hauskaa olen itselleni suunnitellut, mutta tuonne harrastuspuolelle se liittyy.

Lomalla, kun tuon pienen kanssa oli aikaa olla enemmän, niin tavallaan heräsi siihen, että pieni tyttöhän alkaa olla jo aika iso. Huomenna vietämme lapsen nelivuotis-syntymäpäiviä ja tällä viikolla olenkin aika monta kertaa kuullut lauseen "Mitä?! Onko se pieni vauva jo neljä - vastahan....". Noista lauseista tulee aina mieleen muistoja, kun opettelin elämään huutavan käärön kanssa ja tuumailin, että mitenköhän tuosta vielä ihminen rakennetaan. Nyt se sama käärö huutaa kyllä edelleen, mutta puheeseen on tullut sisältöä ja paljon - valtavan paljon - omaa tahtoa. Nyt siis kamppaillaan sen kanssa, kuka on oikeassa ja kuka on tyhmä. Noin 90% tapauksista isi on tyhmä ja lapsi tietää - oliko ylläri?!

Olen edelleen aika tyytyväinen siihen, että keski-ikä ei ole taittanut minusta taitoa haaveilla tulevasta ja nähdä tulevassa maailmassa jotain, jota tavoitella. Minusta ihminen tuntee elävänsä silloin, kun hän suuntaa katseen johonkin ja on menossa tuota kiinnepistettä kohti. Unelmoiva ihminen on ainoa elävä ihminen. Jos antaa itselleen luvan pysähtyä niin, ettei maisema vaihdu, niin siinä saa varmasti olla kenenkään häiritsemättä. Siis unelmoikaa ihmiset - se vie eteenpäin!