Sinä lähdit pois

 Parin viime viikon aikana on jätetty jäähyväisiä musiikkimaailman jättiläisille. Toissa viikonloppuna Katri Helena pisti puhelinlangat vielä kerran laulamaan ja tänä viikonloppuna stadionilta lähti pois Ultra Bra. Voisi varmaan sanoa, että kahden eri sukupolven end of an era nähtiin isolla lavalla.

Minua Katri Helena ei oikein puhuttele. Joo, totta kai osaan laulaa varmaan pari levyllistä hänen biisejään ulkoa, mutta se ei johdu niiden hyvyydestä vaan toistosta ja pakkosyötöstä. Noita Suomi-iskelmän helmiä on tullut kuunneltua enon Ladan takapenkillä jokusen sata(tuhatta) kertaa. Riittävällä toistolla mikä tahansa jää pitkäkestoiseen muistiin.

Katri Helenan biisit ovat aitoa kotimaista Finnhits-kamaa. Sanoitukset ovat lapsellisia, helppoja ja tarttuvia. Parin kuuntelukerran jälkeen biisi menee karaokessa pienessä nosteessa - ja niin sen pitääkin. Ei tätä musiikkia ole tehty ajateltavaksi vaan pelkästään kuunneltavaksi. Sen ajatus on laulaa mukana ja unohtaa. Ei sen syvällisempää.

Vaikka en kuuntele, niin arvostan Katri Helenan uraa. Päälle kuuttakymmentä vuotta ei Suomessa moni tee tuolla pieteetillä. Kalaojan tyttö lauloi hittejä niin monella peräkkäisellä vuosikymmenellä, ettei yhden käden sormet enää riitä. Tuttuja biisejä löytyy uran kaikilta jaksoilta. Tämä eroaa esim. Frederikistä, joka ei alun huippuvuosien jälkeen ole tehnyt ensimmäistäkään käyttökelpoista rallia. Ja Katri Helena teki tämän kaiken ilman sen suurempia kohuja tai tarvetta seiska-tason julkisuuteen. Kliinisti hoidettu homma. 

Ylisukupolvinen kokemus

Kuuntelin stadionkeikan kommentteja ja luin siitä kirjoitettuja artikkeleita, joten tietoni perustuvat puhtaasti niin sanottuun kerran jalostettuun tietoon. Katri Helenan keikalla oli nähty paljon ylisukupolvista liikettä. Lapset olivat katsomassa isoa keikkaan vanhempien tai isovanhempien kanssa. Letkistä jorattiin yhtä lailla omilla lonkilla kuin keinotekoisilla implanteilla. Harva musiikki yltää Suomi-iskelmän tavoin noin laajalle ikäskaalalle.

Katri Helenassa ja hänen sukupolvensa musiikissa tulee ehkä ikävä kestotähtiä, joiden ura kestää pidempään kuin Spotifyn viikon lista. On hyvin vaikea uskoa, että tämän päivän Suomi Top-10 -biiseistä ensimmäistäkään yhteislauletaan 2080-luvulla.

Tosin tuo kertoo enemmän musiikin kuluttajista kuin tekijöistä. Jokainen tekijä tekee omista lähtökohdistaan ei vain työtä, vaan taidetta. Taiteessa olennaista on tehdä vaikutus katsojaan, kuulijaan tai muuhun kokijaan. Tekijä on tuskin 70-luvullakaan miettinyt asiaa niin, että raapaisen hitin, jota yhteislauletaan stadikalla viidenkymmenen vuoden päästä. Kuluttaja sen sijaan hakee hetken huumaa, jonka voi helposti korvata vielä suuremmalla elämyksellä. Kuluttajan käyttäytyminen tekee kestävän musiikin luomisesta vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Musiikin kulutus on muuttunut myös siinä, että enää ei autossa kuunnella pakolla sitä musiikkia, mitä vanhemmat radiosta puristavat ulos (tai c-kasetilta). Nyt jokainen autossa olija luo oman musiikkimaailmansa luureilla, napeilla tai muilla henkilökohtaisilla laitteilla. Yhteistä tilaa ei ole autossakaan.

Tämän vuoksi Katri Helenan myötä hyvästelemme myös vuosikymmeniä kestäviä hittejä luoneen Finnhits-kulttuurin sekä kotimaisen iskelmän sellaisena kuin se on loistonsa päivinä luotu. Ei ole musiikkia, joka siirtyy meidän sukupolvelta seuraavalle ja siitä taas jonkinlaisen pakkosyötön kautta seuraavalle. 

Savanni nukahtaa

Ultra Bra on täydellisesti minun sukupolveni musiikkia. Kaikessa upeassa naiiviudessaan ja pikku-poliittisuudessaan bändi loi kuolemattomia hittejä, joita minä ja ikätoverini hoilattiin nuorena ja uudelleen nyt aikuisena nostalgiamielessä. Jo menestyksen vuosina bändi jakoi ihmiset tasan kahteen joukkoon - bändiä joko rakastettiin tai vihattiin, välimuotoja ei ollut. Se tekee musiikista vielä korkeampaa taidetta kuin ohimenevä lallatus, joka menee toisesta korvasta sisään ja tulee matona toisesta ulos. Hyvä bändi ymmärtää, että parhaudessaan on oltava joidenkin mielestä paska. Korkea taide ei ole sitä, jota jokainen osaa ymmärtää ja arvostaa.

Luulen, että Ultra Bran huippuvuodet sattuvat niin tiiviille jaksolle, että se ei iske useampaan sukupolveen ihan Katri Helenan tavoin. Omana aikanaan bändi oli ilmiö sen vuoksi, että musiikki erottui. Sanoitukset olivat perus "rakastan sinua, vihaan sinua"-genrestä älykkäämpiä ja vaativat kuulijoilta jo vähän "jazzin tajua". Ultra Bran musiikki ei ole helppoa, eikä yksitajuista. Sanoitukset ovat tavallaan aikakausi-sidonnaisia ja sävelmaailma on jotenkin YUP:n iskelmäversio. Huippuvuosien jälkeen bändi ei ehkä samalla tavoin iske ylisukupolvisesti muutamia kestohittejä lukuun ottamatta. 

Valitettavasti en päässyt stadionille. Ehkä siellä olisi kuulunut olla hyvästelemässä, ei bändiä vaan omaa nuoruuttaan. Me, jotka eksyimme Latviassa ja poltettiin erkkerissä tupakkaa, alamme olla vakavasti otettavassa iässä. Alan olla Junnu Vainion kanssa samaa mieltä, että "Yö Nyhavenin, sen kertoi kuitenkin, ei nuoruuttaan voi elää uudelleen". Niin se vaan menee, eskoseni.

Kuuntelin Ultra Bran stadionkeikan (ja kuuntelen sitä paraikaa tätä kirjoitettaessa) tallenteena Yle Areenalta. Kiitos Yle, kun käytät verorahani laadukkaasti. Tästä maksan mielelläni. Bändi näyttää iloiselta, hyvinvoivalta ja siltä, että tekeminen on kivaa. Tällaisiin fiiliksiin on hyvä lopettaa stadionillisen verran ihmisiä todistamassa. Kaikki upeat hitit ja vähän päälle, koko soitin- ja laulusektioiden voimin. Aivan upea elämys, varmaan livenä vielä monin verroin hienompi.

"Sinä lähdit pois

Minä katselin parvekkeelta

Loittonevaa selkääsi

Kiersit vesilammikot

Ja arvaan ettet

murehdi tätä eroa"

Hyvästi sekä Katri Helena että Ultra Bra. Molemmat teistä ovat ansainneet paikkansa musiikin tähtien joukossa. Ja kiitos - elämyksistä, hienoista sanoituksista sekä konserttielämyksistä. 

Viisi (ensimmäistä) vuotta yrittäjänä

 

Lappeen Hierontastudion logo puuhun ikuistettuna, tekijä Verstas Saimaa ja Jyri

Rakas virtuaalipäiväkirjani Facebook tarjosi pari päivää sitten muiston viiden vuoden takaa. Olin juuri saanut postissa Y-tunnuksen ja yrittäjäurani virallinen alkupiste lyötiin kansiin ja kirjoihin. On huimaa, että tuosta on kulunut tosiaan viisi vuotta. En pidä lukijoita jännityksessä, vaan paljastan että firma on edelleen pystyssä, voi hyvin ja maksaa pienyrittäjälle jopa säännöllisesti paperirahaakin.

Viisi vuotta yrittäjänä on opettanut enemmän kuin kymmenen vuotta palkkatöissä. Yrittäjien maailma on erilainen, kun hädän hetkellä ei muihin voi nojata kuin peiliin ja aika ajoin murenevaan itsetuntoon. Kaikki asiat on selvitettävä itse, koska massiivista hr-osastoa, ay-liikettä tai edes itseä huonompaa esimiestä ei rosterista löydy. Mutta kun tekee, niin oppii. Suurin osa suomalaisen yhteiskunnan pakollisista asioista on maalaisjärjellä selvitettävissä ja apua löytyy kaikilta byrokratian tasolta noin yhden puhelun päästä. 

Kun juttelen yrittäjyyttä harkitsevien tai siitä unelmoivien kanssa, suosittelen kokeilemaan – mutta varauksella. Tämäkään homma ei kaikille sovi (enkä tiedä vielä, sopiiko se minullekaan). Edes yrittäjyys ei ole täysin win-win-sopimus itsen kanssa, vaan siinä on omat hyvät sekä huonot puolensa. Joitakin asioita palkkatyön pumpulinpehmeästä maailmasta kaipaan, mutta suunnilleen yhtä paljon on asioita, joiden puuttumisesta olen syvästi helpottunut. Koetan suhtautua omaan statukseeni yrittäjä-toimitusjohtaja-työntekijä-orja-roolissa nöyrästi, mutta suurella ylpeydellä. Ja olenkin firmastani ylpeä ja koetan tehdä työt niin, ettei paremmissakaan pöydissä tarvitse nöyristellä. Töitä se vaatii ja aikaa se vie, mutta minusta homma on edelleen vähintään yhtä palkitsevaa kuin ennenkin.

Kuva Pixabay / Kemence99

Mitä teen, miten teen

Pyöritän käytännössä kahta firmaa yhdellä y-tunnuksella. Aamupäivät tuotan hienosti sanottuna logistiikan suunnittelupalveluja, mutta käytännössä teen alihankintana mitä tahansa postin lajittelijasta jakeluesimieheen ja kaikki mahdolliset kilkkeet siitä väliltä. Tämän työn minulle mahdollistaa kaksi asiaa. Ensimmäinen – ja tärkein – on luottoasiakas, jonka kanssa asiat sujuvat ja bisnes pysyy molemmin puolin järkevänä. Olen toiminut saman yhteistyökumppanin kanssa kaikki viisi vuotta ja yleisesti ottaen minusta tuntuu, että olen enemmän sinne päin firman mies kuin monet palkalliset tekijät. 

Toinen homman mahdollistava tekijä on noin kolmenkymmenen vuoden kokemus postilogistiikasta. Olen sillä saralla tehnyt lähes kaikkea mahdollista ja osaamista löytyy kattavasti eri kokoisista firmoista, erilaisista rooleista sekä työstä niin palveluntuottajan kuin maksavan asiakkaan puolelta. Veikkaan, että tästä maasta ei samanlaista tartuntapintaa monelta löydy. Kaikki tuo antaa perspektiiviä, kokemusta ja myös ymmärryksen tuotannon kokonaisuuksista. Silti se ei ole ainoa asia, mistä minulle maksetaan. Minulle maksetaan siitä, että kiltisti vedän hanskat käteen ja teen sitä, mille on tarvis. Edes minun CV:llä ei ole varaa potkia joitain töitä, koska haluaa olla herra ja hidalgo kulmapöksyt jalassa. 

Illat sitten hieron asiakkaita toisen firman nimissä. Lappeen Hierontastudio on yhden miehen unelma, joka syntyi joskus vuosia ennen hierojakoulua tai y-tunnusta. Halusin saada jotain omaa, sellaisen tehtaan, jossa päätän omat tekemiseni. Ja toinen draiveri oli auttaa muita. On edelleen hämmästyttävän hienoa, että omin käsin tehdyllä työllä voi auttaa.

Koin entiset työni jollain tapaa hyödyttömiksi ja päämäärättömiksi. Heikko johtaminen, päättömät projektit ja alituinen yt-ralli säästötavoitteineen ja työteon epävarmuus, johon ei itse voi vaikuttaa söivät omaa motivaatiota. Epävarmuutta riittää nytkin – entistä enemmän jopa – MUTTA se on itsevalittua. Niissä on vissi ero.

Välillä päivät venyvät ylipitkiksi ja ihan aina ei mennä työaikalain tai lepoaikojen puitteissa, mutta toisinaan taas pitkät viikonloput tai yllärivapaat pelastavat jaksamista paljon. Vaikeinta tässä työssä on kieltäytyä jostain. Tehtävää työtä riittää ja asiakkaita (onneksi!) on enemmän kuin pystyy vastaanottamaan, joten toisinaan on vaan pakko pystyä sanomaan ei. 

Kuva Pixabay / genesis3g

Töiden määrä vaihtelee, kun itse pitää siitä huolen

Tänä kesänä olen tehnyt töitä vähemmän kuin edellisinä vuosina. Se johtuu parista jutusta. Ensinnäkin painoin alkuvuoden aika hullun lailla hommia ja se tarkoittaa verotuksellisesti hankaluuksia. Haluan pitää vuosiennakot siedettävällä tasolla, joten loppuvuodesta on pakko tasoittaa. Ylimääräisten verojen maksaminen nyky-Suomessa kiinnostaa ihan yhtä vähän kuin palkkatyöläisiäkin. Onneksi minulla on mahdollisuus säädellä niin työtä kuin verokuormaa.

Toinen syy on se, että olen halunnut keskittyä yhteen itselle tärkeään kirjalliseen projektiin. Aloitin heinäkuussa kirjoittaa romaanin käsikirjoitusta, joka on ylittänyt puolenvälin. Lupasin pyhästi itselleni, että jos saan puolet kirjasta kasaan, kirjoitan homman loppuun. Nyt tuosta tavoitesanamäärästä puuttuu enää neljännes, joten hommaa ei voi jättää kesken. 

Tämäkään ei vielä tarkoita, että tuosta syntyy mitään näkyvää. Se voi hyvästä yrityksestä huolimatta jäädä kustantajan hylkäämäksi tekeleeksi, mutta olenpahan ainakin tosissani asiaa koettanut. Se riittää minulle.

Kokonaisen kirjan kirjoittaminen on ehkä suurin unelmani, jota olen vaalinut vuosia (ja kun puhun suurimmasta, jätetään laskuista pois elämän aidosti suurimmat jutut, kuten lapset). Tuntuu jotenkin hurjalta, kun asiat siirtyvät unelmakartalta konkretiaan ja muodostuvat ihan oikeiksi teoiksi. Tätä samaa koin, kun alussa mainittu Y-tunnuksen sisältänyt kirje pamahti postilaatikkoon. Jokin immateriaalinen konkretisoituu ja sen voi nähdä. Kun tuon kirjoitusajan kiristää itselleen muutenkin vähästä vapaa-ajasta, niin sitä unelmaa todellakin jahtaa eläväksi.

Kuva Pixabay / Tama66

Viisi oppia yrittämisestä

Laitan loppuun vielä viisi asiaa, jotka itse olen oppinut yrittämisestä. Tällainen kädestä-suuhun – yksinyrittäminen on vielä suhteellisen helppoa hallita, eikä tätä voi edes verrata siihen tuskaan, jota ”oikeat yrittäjät” kokevat – siis ne, jotka pelaavat omilla rahoillaan, mutta työllistävät siinä sivussa muita. Heidän kokemusmaailmansa on minuun verrattuna monin verroin hankalampi, enkä väitä siitä ymmärtäväni juuri mitään. Perusperiaate lienee kuitenkin sama – haetaan maailmalta työtä, joka jalostetaan rahaksi.

1) Yrittämisen vapaus on harha

Klassisin klisee yrittämiseen liittyen on puhe siitä, kuinka vapaata yrittäminen on. Yrittäjän tehtävä on muodostaa työllä oma palkkansa. Yksikään kolikko ei tilille tai taskunpohjalle kilahda ilman, että sen eteen on tehty töitä. Sen vuoksi vapauden sijaan mekin olemme omalla tavallamme rahan orjia.

Käytän usein vertausta, että kuukauden kaksi ensimmäistä viikkoa teen töitä kaikille muille. Jonossa ensimmäisenä on käsi ojossa verottaja, jonka takaa kurkistelee eläkeyhtiö. Kun nämä kaksi feodaaliherraa on saatu tyytyväiseksi, tulevat vielä pienemmät saapalaiset – firma kun tarvitsee erilaisia palveluja ja hyödykkeitä pöyriäkseen. 

Mutta ne kuukauden kaksi viimeistä viikkoa tuottavatkin sitten rahaa minulle. Viimeisen kahden viikon aikana teen oman tilini, joka vaihtelee joka kuukausi. Mitään varmuutta ei tuloista ole. Jos käy huono tuuri, ettei asiakkaita ole, sairastun tai tulee muita pakollisia menoja, jää oma tilini tasan sen verran laihemmaksi. 

Yrittäjän vapaus tarkoittaa minulle vapautta tienata niin paljon kuin jaksan tehdä töitä. Minun palkallani tai työmäärällä ei ole varsinaista kattoa, vaan rahaa voi tehdä vaikka seitsemänä päivänä viikossa. Kuukausipalkkainen ihminen on sidoksissa tiettyyn summaan, jolla sielunsa myy. Minä en. Minun sieluni hinta vaihtelee rahantarpeen mukaan.

Tarkoittaa vapaus myös sitä, että voin pitää lomani silloin kun huvittaa. Voin pitää kaikki helaperjantait tai joulun välipäivät vapaana, eikä niistä tarvitse tapella kenenkään kanssa. Samoin voin ottaa kesälomani niin pienissä pätkissä kuin haluan. Tänä kesänä pidin joka toisen perjantain vapaana kirjoitushommien takia – homma ei ihan onnistunut suunnitellusti, mutta idea oli kyllä toimiva. 

2) Yrittäminen on aina epävarmaa

Yrittäjänä joutuu sietämään jatkuvaa epävarmuutta. Kukaan ei takaa sitä, että asiakkaita riittää läpi vuoden samalla tavalla. Kukaan ei takaa, että töitä riittää niin paljon, että tulotavoitteet täyttyvät. Hyvin usein matkassa on onnea ja vielä useammin sitä, että omaa joustavuutta pitää löytyä. Jos jossain kuukaudessa tulos uhkaa painua, on lisättävä työpäiviä ja haettava puuttuva osa jostain. 

Kukaan ei myöskään maksa sairaslomista tai siitä, että hoidan lasta kotona. Pahin skenaarioni minulle on se, että hajotan käteni niin, että korjaaminen kestäisi kuukausia. Se tietäisi tulojen putoamista merkittävästi. Hommaa pystyy onneksi tasoittamaan vakuutusten ja säästöjen avulla, mutta nekin lähtevät täysin omasta pussista. 

Olen joskus ennenkin kirjoittanut, että yrittäjä pudottautuu vapaaehtoisesti järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle. Me emme ole työehtosopimusten tai työaikalakien piirissä – eikä meitä koske juuri muutkaan niistä hyödykkeistä, joista kuitenkin maksamme.

Mutta lohdulllista on se, että epävarmuutta oppii sietämään. Siitä tulee normi, jota ei enää vuosien jälkeen kyseinalaista. Syntyy usko, että kaikki järjestyy aina jollain tapaa – ja niin ne järjestyvätkin. Suurin oppi itselle yrittämisen osalta on ollut kyky sopeutua, oppia ja pärjätä. Yrittäminen jättää niin yksin, että siinä on opittava – tai upottava. Minusta on firman myötä tullut itsenäisempi, itseohjautuvampi ja rohkeampi. Nämä ovat asioita, joita en olisi missään firmassa tai roolissa oppinut palkkatyön maailmassa. Pakko on niin hiton hyvä opettaja. 

3) Suhde rahaan muuttuu

Olen ollut parillakin yrittäjällä töissä. Silloin jo huomasin, että firman pomolla on kovin kummallinen suhde rahaan. Raha on yrittäjälle pelkkä käyttöväline, jota tulee ja jota menee. Sitä on turha hillota, koska sitä voi tehdä koko ajan lisää. Asenne on erilainen kuukausipalkkaiseen verrattuna. Kun liksa tulee kerran kuussa ja siihen ei muutosta saa kuin rukoilemalla ja työpaikkaa vaihtamalla, niin on pakko elää eri lailla. Kuukausipalkkainen kuluttaa saatua summaa euro kerrallaan ja jossain vaiheessa ne rahat sitten loppuu. Jos on hyvä tuuri, rahat loppuu vasta palkkapäivän lähellä.

Samaa huomaan nyt itsessäni viiden vuoden jälkeen. Rahaa tulee ja sitä menee. Edelleenkään sitä ei ole tuhlattavaksi saakka, mutta helpommin se tuntuu välillä tuolta lompakosta irtoavan. Itse muutan investointi-kokoluokan asiat aina työtunneiksi. Montako tuntia pitää tehdä töitä tai montako asiakasta pitää saada pöydälle houkuteltua, että joku hankinta on mahdollinen. Jos työ tuntuu liian suurelta suhteessa hankittavaan asiaan, menee idea hylkykoriin äkkiä. 

Raha on ehkä yrittäjälle jotenkin konkreettisempaa. Sen kulkemisen näkee asiakkaan lompakosta omaan. Ja samalla tavalla näkee, kuinka monta euroa jokaisesta satasesta vedetään välistä. Suomalainen verojärjestelmä on tällä hetkellä yhtä aikaa reilu, mutta kohtuuttoman ankara. Sitä mukaa kun palvelut huononevat, kasvaa verojen ja sen tapaisten maksujen määrä. Maksetulle rahalle ei siis saa enää vastinetta. Minä en kapinoi verojen määrää vastaan, mutta siitä en pidä, että maksetut rahat käytetään huonosti. 

4) Aika on arvokkain omaisuutemme

Kun tekee kiistatta paljon töitä, osaa omaa aikaansa arvostaa eri tavalla. Ja etenkin kun ajankäytöstä päättää itse, muuttuu vapaa-aika kummallisen arvokkaaksi. Tätä samaa tekee myös ikääntyminen. Mitä vanhemmaksi tulee sitä enemmän tarvitsee aikaa palautuakseen ja pysyäkseen työkuntoisena. 

Arvostan vapaa-aikaa, vapaata ja sitä, että voin olla tekemättä mitään. Tämän vuoden lyhyet vapaat ovat saaneet taas pään toimimaan niin että esim. blogin kirjoittaminen maistuu ihan eri tavalla. Syntyy ideoita, mistä kirjoittaa ja teksti valuu aivoista paperille lähes itsestään. Kun ideat loppuvat, on tehty liikaa töitä. Nyt osaan lukea vaaranmerkit ajoissa. 

Kun perheen isommat lapset olivat pieniä, tein liikaa töitä ja vääristä syistä. Heidän kasvustaan jäi tietty siivu varmaan näkemättä ja en ehkä onnistunut olemaan niin osallistuva vanhempi kuin olisi pitänyt. Viimeisen painoksen kanssa olen pitänyt huolen, että näin ei ole. Työtä ja rahaa tulee olemaan aina – mutta aika läheisten kanssa voi loppua kesken. Pienistä lapsista jää parhaat muistot, vaikkei aikuisissa lapsissakaan mitään vikaa ole. 

Ihmisen pitää olla uskollinen itselleen. Toteuttaa unelmiaan ja luoda elämästä sellainen kuin haaveilee. Se tarkoittaa jokaiselle eri asiaa. Toisille tärkeää on matkustella, toisille olla paras padelissa. Jokaisen unelman tulisi olla yhtä arvokas ja tärkein hänelle itselleen. Unelmat vaativat aikaa ja kaikkea aikaa ei kannata uhrata työnantajalle – tai edes omalle firmalle. Aika on hyödyke, jota ei valmisteta lisää.

5) Usko ideaasi ja yritä

Pidän nykyisestä elämäntyylistäni. Rakastan sitä vapautta tehdä omia asioitani ja palvella asiakkaita, niin, että olen firman kasvot. Kannan vastuun työn tuloksesta tai epäonnistumisesta itse. En voi mennä piiloon paskan pomon, huonon luottamusmiehen tai onnettoman työkaverin taakse. Minun tapauksessani syyllinen kaikkeen löytyy aina peilistä. Se on rehellistä työtä, johon voin suoraan vaikuttaa itse. Suurissa organisaatioissa minua turhautti asioiden hitaus ja muutoksen kankeus. Asioita ei saanut muutettua ennen kuin se oli käynyt hyväksyttävänä kolmessa eri portaassa, jotka kaikki huononsivat alkuperäistä ideaa omalla tavallaan  - ihan vain ollakseen jotain mieltä. 

En myöskään ollut koskaan mikään ay-liikkeen fani. Koin, että heidän tehtävä on olla työelämän neuvostoliitto, joka pystyy muokkaamaan kullasta paskaa. Fanaattinen työntekijöiden oikeuksien jahtaaminen ja työnantajan velvollisuuksien ruotiminen vie työltä tuottavuuden – ja ilon. Ymmärrän heidän olemassaolonsa ja se kuuluu suomalaisen työelämän periaatteisiin, mutta heidän aikansa jäi jonnekin menneille vuosikymmenille. 

Yrittäminen tulee lisääntymään. Yhä useammasta työntekijästä tulee ainakin osa-aikainen yrittäjä. Jokainen yritys on yhden ihmisen unelma jostain omasta. Minusta unelman kutsua tulee noudattaa. Taloudellinen tai laadullinen onnistuminen ei tule hetkessä, eikä helpolla, mutta usein ne pienetkin voitot antavat enemmän kuin lomarahaorjuus vieraan palveluksessa.

Ideoita on tasan kahdenlaisia – niitä on hyviä ja huonoja. Hyvät menestyy, huonot jalostuu. Epäonnistuminen ei ole maailman vakavin asia edes Suomessa. Mekin alamme oppia amerikkalaisen mentaliteetin, jossa nurin narahtanutta yrittäjää ei kivitetä suoralta kädeltä, vaan ymmärretään se, että jokaisen ne oppirahat on jostain maksettava. 

Yksi unelmani on se, että joskus vielä saisin opettaa yrittäjyyttä muille. Uskon pystyväni kertomaan tuleville tai aloittaville yrittäjäntaimille, mihin suuntaan kannattaa kasvaa tai miten omaa ideaa jalostetaan y-tunnukseksi saakka. Uskoisin pystyväni kasvattamaan itseensä uskovia yrittäjiä,joilla kuitenkin pysyy järki päässä.

Meni hieman pitkäksi tämä teksti, mutta asia on jotenkin ruotimisen arvoinen. Tiedän monien pohtivan elämän vaihtoehtoja yrittäjyys voi monelle olla yksi harkittava vaihtoehto muiden joukossa. Kuten sanoin, tässä on puolensa. Minulle tässä elämäntilanteessa ja tässä hetkessä tämä sopii paremmin kuin hyvin. Yhden täysmuutoksen tehneenä en koskaan sano, etten tee jotain tai teen varmasti jotain. Nautiskelen nykyisestä työstä ja katselen aina avoimin silmin elämää. Yrittäjän elämä on vähän sellaista porttiteorian kanssa olemista. Kun yhden homman on saanut alulle, alkaa nähdä mahdollisuuksia muuallakin. Tunnustan joskus katsovani vapaita liiketiloja sillä silmällä, että niihin saattaisi perustaa jotain kivaa tulevaisuudessa. Parasta olisi, jos pystyisi tekemään firman, jonka alla voisi työllistää itsen lisäksi vaikka perheenjäseniä. Mutta nää nyt on vaan näitä….

Kesäloma over and out

 Aamulla kello soi seitsemältä, mutta mies soi hereille jo varmaan ennen kuutta. On kesäloman jälkeisen maanantain aamu. Takana kaksi viikkoa täysin työtöntä aikaa. En tehnyt mitään edes vähänkään työltä haisevaa, vaan pitäydyin pelkissä kotihommissa. Ketkä edellistä kahta viikkoa muistelevat, niin hellettä pukkasi - ihan jokaisena neljänätoista päivänä. Aurinkoa rajattomasti, lämmintä niin, ettei vanhoja luita paljon tarvinnut saunottaa erikseen ja totta kai tilastolukemien varmistamiseksi yksi ukkosmyrsky. 

Olin lomalla varmaan enemmän ulkona takapihalla kuin sisällä. Tällaisella säällä ei kaipaa edes kesämökkiä. Niin inhottavan kermaperseistä kuin se onkin sanoa, niin hellepäivän päälle koneellisesti viilennetty asumus on kyllä nannaa.

Aamupäivät menivät sujuvasti lukien ja kirjoittaen ja illat ihaillen luontoa. Korkeintaan terassi vaihtui välillä auringosta varjon puolelle. Nimittäisin tällaista lomaa "easy living"-lomaksi. Suunnitteluun, toteutukseen tai edes matkanjohtajan rooliin ei tarvinnut juuri energiaa tuhlata, mutta kuitenkin tekemistä riitti tasaisesti koko jaksolle. Helppoa, halpaa ja mukavaa.

Parasta lomassa oli kiireettömyys ja suloinen joutilaisuus. Pitkät aamut kirjojen parissa ilman painetta lähteä johonkin tai tehdä jotain. Iltapäivät, joihin kuuluivat lähes pakollisina päiväunet ja päälle illat täynnä hyviä kotimaisia tv-sarjoja tai sitten istuskelua ulkona.

Mietin hetken jopa eläkettä - siis sitä eläkettä, jota vaille tulen itse jäämään. Ehkä minun eläkkeeni eletään pienissä paloissa keskellä työuraa. Varastettuja perjantaita, joista kalenteri putsataan ja pitkiä viikonloppuja, joihin jo yksikin lisäpäivä tuo loman tuntua. Yrittäjänä tuo valinta olisi täysin mahdollinen ja jopa melko harkittava.

Onnistunut lomastrategia - suunnittele itse itsellesi ja heitä suunnitelmat roskiin

Tämän kesän loma ajoittui ruuhkaisimpaan aikaan heinäkuussa. Siis ne viikot, kun jokaiseen lomaaktiviteetiltä tuoksuvaan paikkaan pitää jonottaa. Ei ehkä minun suosikkini, mutta kun ei käy missään turistikatiskoissa tai -rysissä, ei ruuhkaa edes huomaa. Säiden puolesta minulle parempaa osumaa ei olisi voinut tulla. Veikkaan, että näistä kahdesta helleviikosta lähetän armolahjoja säänhaltijalle vielä lokakuussakin. Sen verran hyvin henkiset aurinkopaneelini akkuja latasivat. Sain valo- ja lämpöhoitoa todellakin riittävästi, enkä minuuttiakaan liikaa.

Jotenkin tähän vuoteen suunnittelemattomuus osui hyvin. Pidempi lomareissu ei oikein jaksanut kiinnostaa ketään osakkaista, eikä suunnittelupöydällä ollut mitään järkevää näkemistä. Ulkomaille ei olisi tehnyt edes mieli. Siis parempi pysyä kotona, mutta pysyä myös erossa kaikesta tekemättömästä metatyöstä. En pessyt mattojaikkunoitaterasseja tai oikeastaan mitään muuta kuin itseni iltaisin.

Loma tuntui jotenkin enemmän itsevalitulta kuin aikoihin. Siitä jäi nyt puuttumaan tunne, että lomailen  muita varten. Vaikka kotona olikin täysmiehitys, ei kukaan tuntunut kaipaavan seuramiestä tai matkanjohtajaa - tai edes kiinteistöpäällikköä. 

Helppo elämä

Kotona ollessakin mentiin melko ohkasilla ohjaksilla. Ruokavalikoima oli suunnilleen grillimakkaraa ja jotain muuta. Pääasiassa helppoa, vaivatonta ja jotakuinkin ruokkivaa. Maisteltua tuli kyllä lomamaiseen tapaan Lörtsyt Savonlinnan torilla, Vedyt Lappeenrannan torilla ja jopa pannini Mikkelin torilla. Meni siis aika lailla torittamiseksi koko homma - eikä sovi unohtaa vanhan Porvoon toria, jossa ei tosin syöty mitään. 

Vaatteiksi kelpasivat shortsit ja t-paita, koko kahden viikon ajan. Tosin kerran puin päälle uimashortsit ja pari kertaa saattoi t-paitakin vaihtua pellavapaitaan. Viimeistään tänä kesänä muuten lopullisesti rakastuin pellavavaatteisiin. Tarjolla oli keveitä, suht viileitä ja ennen kaikkea kivan näköisiä pellavaisia housuja, shortseja ja paitoja. Missä nämä kaikki ovat olleet aiemmin?!

Innolla töihin

Tästä alkaa sitten syyskausi. Minun vuoteni vaihtuu jotenkin aina kesällä ja loman jälkeen palataan töihin levännein ja uudistetuin aivoin. On suorastaan ihana palata takaisin tutun pöydän ääreen ja asiakkaiden pariin. Tämän päivän mieli pyörittelee jo huomista ja suunnittelen ennakkoon aamun kulkua. Projektit jatkuvat, työ ei lopu ja into on taas huipussaan. Kädet syyhyävät päästä jatkamaan siitä, mihin pari viikkoa sitten jäin.

Loman onnistumisesta kertoo se, että olo on levännyt. Sellainen kuin se on parhaimmillaan pitkien yöunien jälkeen. Mieli on saanut syötettä jostain muusta kuin työstä. Se on saanut syötettä kirjoista, kirjoittamisesta ja ajattelusta. Lomalla aina tajuaa, miten ajatukset urautuvat ei-loma-aikaan. Ne miettivät työtä, sen jälkeistä vapaata ja sitten taas töitä. Vapaa ajattelu häviää ja luovuus katoaa. Se on työssäolon suurin harmi.

Työstä muuten kertoo se, millä mielin sinne palaa loman jälkeen. Kun lukee ihmisten postauksia, sieltä joutuu valitettavan paljon lukemaan sitä, miten vähän töihinpaluu kiinnostaa tai miten vähän töitä huvittaa aloittaa loman jälkeen. Jos paluu ahdistaa, kannattaa aina miettiä, onko paikka oikea. Yleensä loma tuo hyvää perspektiiviä omaan työhön ja saa näkemään tutun ja turvallisen työn toisessa valossa. 

Minullakin oli vuosia, jolloin loman viimeisenä iltana ahdisti ja jopa pelotti mennä töihin takaisin. Loma oli ollut liian ihana, että siitä olisi halunnut luopua tai sitten odottava työ oli jotain, mitä ei halunnut enää suorittaa. Jos olisin silloin tarttunut tuohon ajatukseen kiinni, olisin saattanut tehdä monta ratkaisua jo aiemmin. Kannattaa siis kuunnella omia tuntemuksiaan rehellisesti.

Mitä tapahtuu syksyllä?

Eipä juuri mitään erikoista. Työt jatkuvat ennallaan ja elämä pysyy kiireisenä. Jos Luoja suo, yksi iso kirjoitusprojekti pääsee maaliin ja olen tehnyt jotain, mistä olen haaveillut. Sen takia olen valmis jopa himmaamaan vähän töissäkin. Mutta sen näyttää aika ja jaksaminen. En ota asiasta sen isompia paineita, koska kyse on harrastuksesta.

Syksyllä on vähän koulutusta. Aloitin yhtä kolmen kurssin sarjaa ennen kesää ja sen toinen osa on elokuussa. Mielenkiintoinen kokonaisuus, joka vie ammatillisesti hieman jäsenkorjauksen puolelle. Tämä kurssisarja on ikään kuin tiiseri jäsenkorjauksesta ja ainakin ensimmäisen jakson perusteella asiaa pitää alkaa vakavasti harkitsemaan. Hierontaa on nyt viisi vuotta takana ja lisäoppi auttaisi ratkaisemaan asiakkaiden ongelmia entistä paremmin. Olen huomannut, että osaamiselle on kysyntää ja apua tarvitsevia on joka päivä enemmän. Kyse ei ehkä niinkään ole siitä, että ihmiset olisivat huonompikuntoisia vaan siitä, että apua ei saa enää sieltä, mistä ennen. Mielelläni vastaan huutoon omalta osaltani.

Ja vapaata aion pitää myös loppuvuonna aiempia vuosia enemmän. Elokuussa on vielä pari vapaata perjantaita ja sen jälkeen alan miettiä, jatkuvatko perjantaivapaat vielä syksylläkin. Ainakin lisälepo on tehnyt hyvää. Homma täytyy pyöräyttää laskukoneen kautta ja tsekata rehellisesti, mihin on varaa. Itsentä loppuunajamiseen ei ole varaa.

Hyvää alkavaa elokuuta ja hyvää työviikkoa niille, joiden lomat loppuu tähän!

Mikä ihme on lomastressi?

Porvoon upeat ranta-aitat

 Ensimmäinen lomaviikko mennä huristeli ohi niin, että juuri ja juuri ehti nähdä kalenterinlehden kääntyvän. Oli kivan joutuisa viikko, joka piti sisällään sopivasti aktiviteettejä ja rentoutumista superhelteisessä auringossa. Mutta tärkeintä oli se, että uni, valvominen sekä päivärytmit löysivät oikean tahdin heti alussa. Ja käsi sydämellä vannon, etten ajatellut töitä hetkeäkään. Minulle loma muuttuu lomaksi heti ensimmäisestä päivästä lähtien, koska tiedän, ettei maailma valmistu teinpä mitä tahansa, eivätkä kesken jääneetkään asiat luultavasti aiheuta maailmanloppua (ja jos aiheuttivat, niin löyhässä oli sekin loppu). 

Helteet antavat lomalla loistavan etelä-eurooppalaisen säväyksen, kun kuumuudessa vellova Lappeenranta muuttuu hiostavaksi Rivieraksi kesän pariksi viikoksi. Aamulla voi hiipiä suoraan kahville takapihalle ja pysyä ulkona koko päivän. Illalla sitten ennen nukkumaanmenoa laskeutuu ilmalämpöpumpun viilentämään asumukseen ja nukkuu yönsä kuin murmeli. Olen melko varmasti istunut tällä samaisella terassisohvalla, jossa nyt kirjoitan, enemmän loman aikana kuin sisällä.

Olen aloittanut aamut Jerry Cottonin seikkailuilla, kuten jossain postauksessa kerroin. Niitä kuluu lääkärin määräyksen mukaisesti yksi aamussa. Sen lisäksi olen lukenut romaaneja ja kirjoittanut. Voi luoja, että olen kirjoittanut - blogia, blogiaihioita, muistiinpanoja sekä kaikkea "sekalaista", josta joskus syntyy jotain tai ei synny.

Joskus ennenkin olen maininnut, että lomalla pää toimii ihan eri tavalla kuin töissä. Ajatus on vapaampi, kirkkaampi ja luovempi. Rakkaus kaikenlaiseen kirjoittamiseen on roihahtanut taas ja toivottavasti jossain alle vuosisadan mittaisessa jänteessä se tuottaakin jotain.

Tämän aamun Cottonin jälkeen kävin pohtimaan sanaparia lomastressi. Siitä puhutaan monissa eri yhteyksissä. Sanaparina loma ja stressi kuuluvat yhteen suunnilleen yhtä todennäköisesti kuin köyhä porvari tai suvaitsevainen persu.

Miksi jotkut stressaa lomalla? Onko kyse huonosta suunnittelusta vai kyvyttömyydestä irtaantua töistä?

Olavinlinnan jyhkeä muuri

Mikä lomassa stressaa?

Suomessa on Euroopan ja varmaan lähes koko maailman pisimmät palkalliset lomat. Jos lomaa on kesässä neljä viikkoa, sen pitäisi riittää lähes mihin tahansa. Kuten pari viikkoa sitten kirjoitin, imee työelämä meistä energiaa siihen tahtiin, että kunnolliselle palautuiselle ei mikään loma tunnu riittävän. Stressi tulee silloin liian rankasta työelämästä eikä lomasta. 

Lomassa stressaa sen pituus, lyhyys, ajankohta tai sisältö. Itse pidän kesässä kaksi viikkoa lomaa. Tänä kesänä olen noiden parin viikon lisäksi pitänyt vielä joka toisen perjantain vapaata, jotta saan taatusti riittävästi valohoitoa ennen pimeää syksyä. Oikeasti kahta viikkoa pidempää lomaa en kesällä tarvitsekaan. Näissä viikoissa ehdin tehdä kaiken tarpeellisen ja ladata akut niin, että loman jälkeen olen valmis palaamaan töiden ja asiakkaiden pariin. Kakkosviikon lopussa alkaa mieli jo kääntyä työhön päin ja odotan innolla, että pääsen taas hierontapöydän ääreen.

Rakastan työtäni edelleen, vaikka suhteessamme koittaa jo viides vuosi. On kiva mennä asiakkaiden luo takaisin ja aloittaa työt. Sitä tiettyä työn sosiaalista puolta on tavallaan ikävä. Mutta tauko tekee hyvää. Yleensä loman jälkeen alkavat uudet jutut ja päästään kertailemaan lomakuulumisia kantisten kanssa. 

Ajankohdassa on ratkaisevaa sen sijoittuminen kesällä sekä sijoittuminen suhteessa puolison tai lasten lomiin. Porukkahan jakaantuu kahtia. Osa haluaa olla puolisonsa kanssa samaan aikaan ja osa taas haluaa olla nimenomaan eri aikaan lomalla. Makuja on monia. Stressaavaa hommasta tulee, jos toiveet eivät toteudu. Jos haluat reissata puolison kanssa matkailuautolla pitkin Eurooppaa, se on vaikeaa, jos toinen on lomalla kesäkuussa ja toinen elokuussa. Samoin ongelmia tulee, jos haluat metsästää sorsia lomalla, mutta loma pätkähtää kesäkuuhun. Noista syntyy jo ymmärrettävästi pientä stressinpoikasta.

Meillä stressiä on tullut silloin, kun lapset olivat pieniä. Lomat piti sovitella limittäin niin, että lapsille saatiin järjestettyä joku aikuinen kotiin ainakin lähes koko kesän ajaksi. Koululaisten kahdeksan viikon loma voi olla vanhempien painajainen, jos aikuisten lomia ei saa rakenneltua koko kesäksi putkeen. Hoitopaikan järjestäminen isommalle lapselle on mahdottomuus ja yhtä vaikeaa on lasta jättää koko päiväksi yksin kotiinkaan.

Lapsena minut raahattiin kesäksi mummolaan. Ei lapsen mielestä aina ideaalein ratkaisu, kun kaverit jäivät kaupunkiin, mutta nyt aikuisena kiitän vanhempiani valppaudesta ja isovanhempiani turvallisesta lapsuudesta. Pysyin ehkä paremmin poissa pahanteosta.

Suunniteltu vai suunnittelematon loma?

Toisille on olennaista, että lomalla saadaan tehtyä kaikki rempallaan olevat kodin työt. Kun aloitetaan terassien öljyämisestä ja jatketaan mattojen ja ikkunoiden pesulla voi vielä loppulomaksi keskittyä kesämökin laiturin korjaukseen, ettei naapurin Penan hirsiaitan kengitys jää tekemättä. To-do -lista on loman alussa kilometrin mittainen, eikä se lyhene neljässä viikossa edes puoleen. Liian ilmatiiviiksi tehty loma saa varmaan aikaan verenpainetta ja vitutusta. 

Toiset osaavat ottaa rennommin. Mitään suunnitelmia ei ole ja hommat menee fiilis- ja kelipohjalta. Meidän tämän kesän loma on juuri sellainen. Mitään reissuja ei ole varattu eikä suunniteltu, mutta tähän mennessä on nähty jo Mikkeliä, Kouvolaa, Porvoota, Vantaata sekä Savonlinnaa. Aamulla kun katsoo lämpötilaa ja lompakon sisältöä, voi päivän tehdä mitä huvittaa - tai olla tekemättä mitään. Minulla on ensimmäisen viikon jälkeen niin reissannut olo, että tuntuu kuin olisin vähintään kolmatta viikkoa lomalla. Ja kaikki yöt olen nukkunut kotona omassa sängyssä. Reissujen pitäminen lähialueilla helpottaa budjetin suunnittelua ja hallintaa ja uniongelmat pysyvät poissa, kun iltaisin köllähtää tuttuun petiin. Voi kuulostaa keski-ikäiseltä ja hc-boomerilta, mutta toimii meille.

Suunnittelussa homman juju on se, että sen suunnittelee itse, eikä anna kenenkään muun suunnitella aktiviteettejaan. Monesti perheen aktiviteetit kaatuvat yhden niskaan. Silloin vaarana on horjuvan demokratian normaali kohtalo, eli demokratian sijaan valtaan astuu diktatuuri. Myös perhepiirissä on hyvä muistaa, että elämme sopimuksellisen demokratian viimeisiä pyhiä aikoja ja suuremmista menoista, tuloista sekä ajankäytöstä on hyvä neuvotella ennen täytäntöönpanoa.

Suunnittelemattoman loman ongelma on eräänlainen fomous (älkää lukeko väärin!). Tulee tunne, että pitäisi tehdä jotain, että elämä tuntuu joltain. Lomaan on jollain tapaa syötetty tekemisen ja näkemisen pakko. Loma ei ole lomaa, jos ei Kreetan rannat näy. Todellisuudessa loman fiilis tulee ihmisestä itsestä. Jos loma tuntuu lomalta, vaikka takapihan hiekkalaatikolla, se on onnistunut. 

Budjettipuoli stressaa

Meillä tämän kesän reissut jäävät väliin osin budjettisyistä. Kotimaan matkailu on kallistunut sen verran, että skipattiin suosiolla hotellireissut kokonaan. Niihin ei oikeastaan ole kunnolla varaa ja huonoa lomaa ei kannata tehdä, vaan käyttää rahat kotimaakunnassa.

Rahaa ei kuitenkaan ole jätetty kuluttamatta. On vierailtu torikahviloissa, tehtaanmyymälöissä, käsityökaupoissa ja itse asiassa pienyrittäjille on tiputettu rahaa taatusti lähes se määrä, mikä olisi mennyt hotelleihin. Minusta tuo raha on mennyt jopa parempaan käyttöön näin. 

Ymmärrän hyvin perheitä, joilla ei lomaan ole varaa. Kun kaikki kallistuu, on jostain tingittävä. Lomailu ei ole halvinta mahdollista puuhaa, jos meinaa suunnata jonnekin yön yli reissuille tai vierailla huvipuistoissa. Mutta toki halvempiakin mahdollisuuksia on. Luontoretkeily ja telttailu vaikka kansallispuistoissa pudottaa kustannuksia merkittävästi. Jos lomalla pystyy välttämään ulkona syömistä, säästyy taas rahaa ja ruuankin suhteen voi tehdä budjettipäätöksiä, vaikka söisi ulkona. Se vaatii vain enemmän vaivaa ja ennakkosuunnittelua.

Vaikka ohje kuulostaa tylsältä ja setämäiseltä, niin silti sanon sen. Lomassa tärkeintä eivät ole maksetut elämykset, vaan tunne yhdessäolosta ja yhdessä tekemisestä. Lapsen mieli ei välttämättä kaipaa Rivieralle, jos vanhempi vie hänet vaikka lähirannalle ja jakaa aidosti oman aikansa hänen kanssaan. Lapselle ei välttämättä tarvitse ostaa tai hankkia mitään kallista, koska kalleinta saattaa kuitenkin olla jokin satamakahvilassa syöty jäätelö ja juttuhetki. Monesti lomafantasiat syntyvät aikuisten päässä ja ne vain reflektoidaan lapsiin suotta. 

Työ ei jätä rauhaan lomallakaan

Ainakin ennen stressin suurin aiheuttaja lomalla oli työ. Oli aika, jolloin omaa merkitystään piti pönkittää sillä, että ainakin piipahti työmaalla kesken loman katsomassa, että kaikki on ok, työtuoli tallessa ja kirjekuoret ojennuksessa. Ja sähköposteja piti vilkaiseman vähintään kerran viikossa, että pysyi varmasti työelämän rytmissä mukana. Noista ajoista on onneksi tultu takaisinpäin.

Kyseessä on arvojen muuttuminen sekä johtajissa että alaisissa. Alaiset osaavat arvostaa omaa aikaansa tänä päivänä niin paljon, ettei lomalla paljon työpuhelinta kiinnosta vilkuilla. Loman arvo nousee vuosi vuodelta ja ylipäätään vapaa-ajan arvostus on jatkuvassa kasvussa. Ajasta tulee euroa suurempi valuutta. Lomalta ei haluta ulottaa minuuttiakaan työn puolelle.

Samoin on löytynyt järki siihen, että työmaailmassa harva asia on niin merkityksellinen, että se vaatii 24/7/365 läsnäoloa, josta ei voisi poiketa muutamaksi viikoksi. Ylipäätään harva asia on niin kriittisen tärkeä, että se olisi pakko ratkaista heti nyt ja tällä sekunnilla. 

Myös johtajuus on muuttunut. Nykyisin harva (hyvä) johtaja enää olettaa työntekijöiden vastaavan työpuhelimeen tai työsähköpostiin lomalta. Jopa johtajat ymmärtävät, että kun työntekijä saa ladata akkunsa täyteen lomalla, palaa loman jälkeen ruotuun tuottavampi tekijä ja homma kulkee entistä paremmin. 

Minä ja mammutti, mammutti vasemmalla

Elekee ressatko, vaan ottakaa löysin rantein

Loma on työvuoden parasta aikaa, koska silloin ei tehdä töitä ja palkkaorjille jopa maksetaan palkkaa. Sen vuoksi tuosta ajasta tulisi osata nauttia täysin siemauksin vailla mielenpäällä vellovaa myrskypilveä. Toivottavasti jokainen oppisi hakeaan nautinnot pienistä arjen asioista, kuten siitä, että voi nukkua pidempään tai valvoa myöhempään. Voi juoda takapihalla iltakahvia vielä kahdeksan jälkeen, koska ei ole oikeastaan merkitystä, saako heti unta vai ei. 

Kesäisessä yössä on kiva valvoa, etenkin kun sää hellii niin, että kiikussa tarkenee istua shortseissa vielä puolenyön jälkeen. Yhtä ihania ovat aamut, kun voi ottaa kirjan ja kahvikupin jo kuuden jälkeen käteen ja tulla kuuntelemaan hiljaista aamua. Jotenkin tuntuu, että elämä on juuri nyt pienissä hetkissä ja aika pienissä elämyksissä.

Viisikymppiset vertailussa - mihin meistä oikein on?

Tekoälyn näkemys viisikymppisistä

Syksyllä vääjäämättä saapuva viidenkympin rajapyykki lähestyy ja se herättää tunteita. Ei kauhua tai pelkoa, enemmän uteliaisuutta. Vaikka ikää väitetään vain numeroksi, on maagisessa puolenvuosisadan lukemassa jotain erilaista. Se on vedenjakaja, joka siirtää ihmisen uuteen klubiin. Ei olla enää nuoria orhia, mutta ei kyllä suostuta vielä vanhenemaankaan. Elämme keski-iän kultaisia vuosia.

En ihmettele joidenkin kriisiytymistä. Elämä on tehtyjen tekojen ja kokemusten summa ja tässä vaiheessa on pelkästään luonnollista tehdä pientä välitilinpäätöstä siitä, ollaanko elämässä debetin vai creditin puolella. Takana on vuosikymmeniä kokemusta ja edessä parhaimmillaan jopa saman verran. Tänään viisikymppinen suomalainen mies elää odotusten mukaan kolmisenkymmentä vuotta ja nainen totta kai pidempään, että ehtii vielä tuhlata perikunnan varat loppuun. Tuosta kolmestakymmenestä vuodesta roikumme vielä työelämässä mukana vähintään kaksikymmentä vuotta. 

Työuraa meillä on koulutuksesta, ammatista, sattumasta ja omasta tahdosta riippuen noin kolmekymmentä vuotta. Työuralla puolivälin pyykki on mennyt ja loppuliukuun on pitkä aika. Käytännössä nyt viisikymppinen ehtii vielä hyvin tehdä elämässään täyskäännöksen ja aloittaa alusta, jos siltä tuntuu.

Mietitäänpä hetki meidän viisikymppisten statusta ja statistiikkaa - mihin meistä vielä on?

Työelämän kultakimpaleet

Jos lukee työelämää koskevia artikkeleita tai seuraa LinkedIn-pöhinää, saa tasan kaksi vastausta. Toisten mielestä viisikymppiset ovat työelämän ongelmajätettä ja toisten mielestä olemme "solid gold". Itse olen jälkimmäistä mieltä. Mielipiteeseeni löytyy sekä työelämän työntäviä että vetäviä tekijöitä.

Kokemus on tärkein seikka työmarkkinoilla pärjäämiseksi. Enkä puhu nyt työkokemuksesta. Tällä hetkellä markkinoille sopivampaa työkokemusta löytyy paremmin nuorisolaisten rosterista, mutta elämänkokemusta ja sitä kautta työkaluja pärjätä haastavissa, muuttuvissa sekä vaikeutuvissa oloissa, on enemmän tallennettu keski-ikäisten taskuun.

Elämänkokemus antaa suoritusvarmuutta, uskoa omaan tekemiseen ja ennen kaikkea kykyä hahmottaa paremmin, mikä on olennaista ja mikä merkityksetöntä. Keskimäärin olemme oppineet olemaan työyhteisöissä mukana kymmeniä vuosia ja todennäköisesti nähneet erilaisia työkavereita ja eri tavoin toimivia työyhteisöjä. Työkaverina olemme luultavasti sieltä luotettavimmasta päästä. 

Alaistaidoiltame päihitämme sekä meitä edeltävät että meidän perässä tulleet mennen tullen. Olemme töissä ajoissa ja ymmärrämme, että töihin tullaan joka päivä ja siellä on pääasiallisena tarkoituksena suorittaa työhön kuuluvia tehtäviä. Simppeliä, mutta ei kaikille itsestään selvää.

On totta, että emme varmaan teknisen osaamisen alalla ole parasta kymmenystä, mutta perusvarmoina suorittajina päihitämme ainakin ne, joilla on vaikeuksia keskittyä johonkin rasittavaan puurtamiseen tai rutinoituneisiin tehtäviin. 

Meille työn arvo on luultavasti suurempi kuin nuoremmille. Olemme viimeistä umpiteräksistä työn sukupolvea, joka määrittää itsensä työn kautta ja jonka merkitys elämälle tulee siitä, mitä olemme ja teemme työksemme. Nuoriso on (luojan kiitos!) oppinut höllentämään tästä elämäntavasta ja osaa nauttia elämästä paremmin työn ulkopuolella. Jos keski-ikäiseltä viisikymppiseltä viet työn, viet häneltä kaiken. 

Sitä mukaa, kun työelämän yhteisöt rakennetaan käsin poimien pala kerrallaan, on siellä varmasti pala myös rutinoituneelle, perusvarmalle tekijälle. Uskon, että viisikymppinen on roolipelaaja samassa missä tietoteknisesti tekoälyä räpläävä someosaajakin, osaamisen taso on vain erilainen - ei huonompi, vain erilainen. 

Parisuhteessa osaamme arvostaa vakautta ja arjen hallintaa

Ikäluokkani on monesti jo toisella tai jopa kolmannella kierroksella pitkissä parisuhteissa. Lapsiluku on pääasiassa täynnä, joten elämässä häämöttää vaihe, jossa saa keskittyä takaisin omiin unelmiin, suunnitella ajankäyttöä itsekkäästi omista tarpeista ja hakee myös parisuhde-elämältä toisenlaisia asioita kuin parikymmentä vuotta sitten. 

Harva meistä etsii itselleen puolisoa sieltä, missä valitaan isä- tai äitiehdokkaita. Alamme hakea kumppania, jonka kanssa voimme viettää aikaa kaksin. Monesti taloudellinen tilanne vapauttaa vaikkapa höllentämään työelämässä ja käyttämään rahaa matkusteluun tai laadukkaaseen vapaa-ajan harrastamiseen. Asuntolainoja on kuuliaisesti tilitetty pankille parikymmentä vuotta, joten sielläkin voi olla loppusuora edessä.

Emme ehkä kuitenkaan ole seikkailijoita. Ainakaan suurin osa meistä ei haaveile reppureissusta Laosin retkeilymajoihin tai kajakkiretkelle Grönlantiin (eikä kummassakaan ole siis mitään vikaa!!). Me alamme olla hieman maltillisempaa, laatutietoisempaa ja ennen kaikkea helppoa elämää vailla. Jos matkustamme, valitsemme all inclusiven ja matkatoimiston. Tai sitten hyppäämme Karibian risteilylle, jossa suurin ongelma on valita oikea asu illalliselle. 

Arvostamme myös arjen rutiineja. Suurin elämys voi olla (kuten tätä kirjoitettaessa) se, että pääset kotona terassille juomaan kaikessa rauhassa aamukahvia ja kuuntelemaan luonnonääniä. Asiat ovat parhaimmillaan pienissä arjen hetkissä. 

Tätä samaa etsimme myös kumppaneistamme. Perusturvaa, arjen onnellisuutta ja sitä, että voi luottaa sen toisen olevan siinä aamulla (hengissä). 

Jos tilastoja katsoo, niin viidenkympin korvilla myös erotaan paljon. Vedenjakaja voi jakaa parit myös eri suuntiin. Kun lapset on kasvatettu ja parisuhde on niin sanotusti tehtävänsä tehnyt, on monille tullut aika suunnata kohti omia unelmia. Aikuistenkaan kasvu ei aina mene samaan suuntaan ja silloin on viisaampaa tutkia omia unelmiaan vielä kun niihin on aikaa ja energiaa. Liika odottaminen ei tee hyvää missään asiassa, sillä se usein katkeroittaa.

Kuluttajien aatelia

Hämmästelen, kuinka vähän meille keski-ikäisille suunnataan mitään fiksua markkinointia. Totta kai meillä on Trivago-miehet ja Testomaxit, mutta oikeaa älyllistä kuluttajamarkkinointia meille tehdään kohtalaisen vähän. Enemmän kuluttajina nähdään nuoremmat, joille suunnataan pikakulutuksen sekä suurempien hankintojen palstamillit.

Kun rahallisesti ajatellaan, on keski-ikäisillä suhteessa eniten löysää kulutusrahaa. Olemme työelämässä usein saavuttamassa huipputason, missä myös rahalliset kannusteet ovat suurimmat. Peruspalkoissa ikälisät alkavat olla tapissa ja jo sekin nostaa vuositason ansioita kivasti. Se raha, mikä ennen meni asuntolainaan ja lapsiin, alkaa vähän kerrassaan valua omiin taskuihin. Ja ennen kuin tuo taskussa oleva raha alkaa mennä lääkkeisiin ja tulovirta supistuu pelkkään kuvitteelliseen eläkkeeseen, olisimme loistava saalis kuluttajamarkkinointiin. 

Kuluttajina olemme toki harkitsevia, vertailevia ja ehkä rytmiltämme hitaampia kuin nuoremmat. Me punnitsemme etenkin isoja ostoksia pidempään ja teemme ostopäätökset pidemmällä aikajänteellä. Jos etsimme televisiota, emme välttämättä osta sitä ensimmäisestä kaupasta ensimmäiseltä myyjältä, vaan viikkojen excelöinnin jälkeen sieltä, missä palvelun ja hinnan kultainen keskijana leikkaa. 

Palvelun ostajina olemme vaativia ja osaamme jo arvostaa premium-tason tuotteistusta. Emme ehkä palautteen antajina ole vielä hyviä, vaan äänestämme liian usein pelkästään jaloillamme. Emme koskaan mene toista kertaa kauppaan, jonka palvelu ei tyydytä vaatimustasoamme tai käy toista kertaa kampaajalla, joka ei saa oloamme tuntumaan kotoisalta. Palveluita ostetaan enemmän kuin vanhempiemme aikaan, mutta mitään super-wolttaajia emme suinkaan ole. Palvelut ovat meille enemmän vielä luksusta kuin arjen rutiinia.

Mutta kulutamme isommin. Autot, televisiot, kodit ovat hintaluokaltaan varmasti suurempia kuin aiemmin. Yksinkertaisesti siksi, että meillä on niihin varaa. Joillakin ehkä ensimmäistä kertaa ikinä. Osaamme arvostaa laatua ja kestävyyttä. Ongelmamme kulutuksen näkökulmasta on rahan turhan hidas liikuttaminen ja astetta huonompi vihreän ajattelun malli. Ekologisuus on meillä osin vielä opettelussa - olemmehan enemmän maapallon tuhooja- kuin pelastaja-sukupolvea. 

Ongelmina yksinäisyys, alkoholi ja kyvyttömyys unelmointiin

Olemme sosiaalisilta suhteilta hieman kömpelömpiä kuin nuoremmat. Meidän elämän prioriteettirinki koostuu yleensä sukulaisista, perheestä ja sitä kautta tulleista henkilöistä. Kun seuraa nuorempia ihmisiä, on heidän primääririnki enemmän ei-sukulaisista koostuvia ystäviä. Heille perhe on enemmän itse valittu kuin naimalla tehty.

Olemmekin hieman ongelmallisia ystävystymisen kanssa. Useimmilla meistä on luottoystäviä, mutta ei se puhelinmuistio ihan kilometrien mittainen silti ole. Ja koska olemme juuri eläneet ruuhkavuodet, jotka tunnetusti syövät kaiken ajallisen resurssin mustaan aukkoonsa, olemme myös jättäneet ystävillemme turhan vähän aikaa. Meidän ongelmamme on monesti yksinäisyys ja ystävien puute. Etsimme elämäämme turhankin vakavia ystävyyssuhteita ja pidämme oman elämämme usein jopa turhan privaattina. 

Toinen selkeä ongelma on suhteemme alkoholiin. Me olemme pussikalja-sukupolvea, joka on vielä viimeisenä tottunut sen perjantaikossun nauttimaan saunan jälkeen. Tässä eroamme selvästi nuoremmista. Mitä nuorempaan ikäpolveen tullaan vähenee alkoholin käyttö samaa tahtia. Toki osin tilalle tulee muita päihteitä, mutta alkoholi on se meidän juttumme. Alkoholiin sairastutaan ja jopa kuollaan. Sen suhteen meidän sukupolvemme on tietyllä tapaa hieman aseeton. 

No toki alkoholinkin suhteen olemme nautiskelijoita. Joukossamme on paljon olut- tai viski-entusiasteja ja suuria viinintuntijoita. Sekin on eräs tapa kuluttaa, kun varansa pitää. 

Itselleni suurin ongelma - jos sukupolvikokemusta katsoo - on tietynlainen unelmattomuus. Koen, että olemme ehkä huonoja unelmoimaan tai ainakin toteuttamaan omia haaveitamme. Meihin on turhan paljon vielä iskostettu edellisen sukupolven kärsimyksen jalostavaa vaikutusta. Turhan usein hylkäämme omat unelmamme ja jätämme ne pöytälaatikkoon odottamaan "parempia aikoja", joita ei sitten koskaan tulekaan. 

Väitän - maan virallisena keittiösosiologina - että meissä näkyy vieläkin laman turruttava vaikutus. Laman vuodet tappoivat suomalaisista kyvyn unelmoida. Elämä vedettiin niinä vuosina niin perustoja myöten luille, että siinä kuolivat pienet ja suuremmatkin haaveet. Ja tuosta "älä unelmoi, niin et pety"-mentaliteetista ei meidän sukupolvi ehkä koskaan oppinut nousemaan.

Jos olisin oikea sosiologi (olenhan nyt sentään laillistettu keittiösosiologi), tekisin laajan haastattelututkimuksen keski-ikäisten unelmista ja niiden toteuttamisesta. Kyselisin, kuinka hyvin aikuisilla ihmisillä toteutuu unelmoi-laske-toteuta- mekanismi ja jos se ei toimi, missä vaiheessa omien unelmien annetaan hyytyä ja miksi. 

Parasta mitä maa päällään kantaa

En olisi sukupolveni edustaja, ellen aidosti uskoisi juuri meidän 70-lukulaisten olevan parasta, mitä maa päällään kantaa. Olemme lama-ajan veteraaneja ja lapsia, jotka vielä muistavat Neuvostoliiton. Meissä näkyy vanhempiemme kasvatus, joka kertoi meille, että elämä on kärsimystä ja kipu se vasta jalostaakin. Olemme tuosta yliprotestanttisesta etiikasta onnistuneet hölläämään jo muutaman napsun, mutta ennen kaikkea me olemme tuottaneet seuraavan sukupolven, joka aidosti uskaltaa unelmoida, carpeta dieminsä ja ottaa rennommin. 

Me olemme työelämän höyryveturit, joiden hieman vailinaiseen suorituskykyyn voi luottaa tuulessa ja myrskyssä. Teemme sen, minkä lupaamme ja saavumme töihin, vaikkei huvittaisi, koska töissä ihmisen on hyvä olla.

Emme varmasti ole se jännittävin sukupolvi. Unelmamme liittyvät uuteen matkailuautoon tai siihen, että sais omilla polvilla polvistua lapsenlapsen rippisunnuntain ehtoolliselle. Emme unelmoi suuria, mutta sen, mistä uskallamme unelmoida, toteutamme. 

Ja vaikka kolkuttelemme viittäkymppiä, me edelleen opimme ja kasvamme. Mitä vanhemmaksi tulee sitä enemmän osaa arvostaa helpon lauantai-aamun lisäksi elämänkokemusta ja ymmärtää, ettei ihminen lopulta ole koskaan valmis. Jokainen päivä on koulupäivä.

Mukavaa viikonloppua!

Olen niin väsynyt, etten jaksa lomailla

Kuva: Pixabay / Openclipart-Vectors

Sori, sorruin vähän klikkiotsikkoon - vanhemmiten vähän laiskistuu ja muuttuu huomiohakuisemmaksi. Tarina ei siis kerro vain minusta, vaan työelämästä yleisesti.

Kun puhuu ihmisten kanssa päivät pitkät (teen sitä siis työssäni paljon) on kesällä yleisesti kuultu mantra, että kun on neljä viikkoa lomaa,  menee ensimmäinen viikko toipuessa työstä, kaksi seuraavaa on puhdasta lomaa ja viimeinen viikko menee valmistautuessa työhön. Muistan tämän saman jo omilta palkkatyövuosiltani ja silloin se liittyi siihen, että työ oli joko itselle epäsopivaa tai sitten jäin lomalle jonkin projektin huonossa vaiheessa ja tekemätöntä työtä oli yksinkertaisesti liikaa. Ja joskus podin totta kai pientä jeesus-kompleksia, jossa kuvittelin olevani niin korvaamaton, ettei lomalle olisi voinut jäädä tai maailma pysähtyy ja jää keskentekoiseksi.  

Ongelma työelämän ylikuormitukseen on pääsääntöisesti työn muuttuminen. Olen itse pyörinyt työelämässä rattaissa lähes kolmekymmentä vuotta. Sinä aikana olen ehtinyt näkemään työarjen kaaostumisen, johtamisen huonontumisen, työn muuttumisen excel-suoritukseksi ja työntekijöiden muuttumisen perheestä pelkiksi luvuiksi. Työn arkea on talouden ehdoilla heikennetty erittäin rajulla kädellä. Sen vaikutukset näkyvät nyt loppuun ajetuissa työntekijöissä. Kesälomalle jäävä työmuurahainen on kuin ralliauto, jota on kolhittu ja rutattu ja lopuksi se bensan loppumisen takia työnnetään maaliviivalle.

Mikä sairastutti työelämän?

Kuva Pixabay / PublicDomainPictures

Talous johtaa kansaa

Työelämän muotivirtaukset näkee siitä, kuka organisaatiossa on toimitusjohtajan jälkeen kakkosmies. Kun aloitin ensimmäisiä linjaesimiehen tehtäviä vuosituhannen alussa, oli organisaation Jumalan, isän kaikkivaltiaan oikealla puolella aina HR-henkilö. Hänen vastuulleen kuuluivat työsuhdeasiat rekrytointeineen ja työsopimuskiemuroineen. Noihin aikoihin organisaatioissa oli vielä erikseen työhyvinvoinnista vastaava henkilö, jolle oli vastuutettu työsuhdeasioiden kivemmat puolet, kuten viihtyvyys, ergonimia ja työterveys sekä tyhy-toiminta (joka tuolloin eli kukoistusaikaansa).

Noista päivistä on henkilöstöjohtamisen osioita vahvasti downgreidattu ja talouden osaamista vastaavasti upgreidattu. HR-managerit saattavat olla jopa kokonaan ulkoistettuja ja Controllerin toimisto alkaa olla toimitusjohtajan kulmakammaria suurempi.

Kun tänä päivänä organisaation suuntaviivat piirretään, on kakkospallilla poikkeuksetta talousihminen. Se kertoo siitä, että talous on ajanut ihmisten ohi. Raha määrittää sen, ketä firmassa tarvitaan ja kuinka paljon. Se kertoo myös sen, kuinka suuri osa tuotannosta kuuluu kullekin työntekijälle. Mitä vähemmän tekijöitä per prosessi, sitä suurempi osa prosessia on yhden ihmisen vastuulla.

Talousjohtoiset organisaatiomallit ovat jatkuvassa voitontavoittelussaan epästabiileja ja niissä on jatkuvan tehostamisen pakko. Kun haetaan kullekin kvartaalille yltiöpositiivista onnistumista, on organisaation oltava viimeistä piirtoa vaille virtaviivainen kuin maranellon orhi. Silloin tehtäviä ja henkilömääriä muokataan jatkuvasti ja kokonaisuuksista tulee alati muuttuvia. Tätä jatkuvan muutoksen mallia ei sovi sekoittaa elastiseen organisaatiomalliin, joka on positiivinen termi. Tällainen jatkuvasti rakennettava organisaatiomalli tarkoittaa toistuvia yt-neuvotteluja, epävarmuutta omasta positiosta ja henkilöstön näkökulmasta pienempää kiinnittymistä firmaan ja sen tavoitteisiin. Kun olet mukana kolmatta kertaa vuoden sisällä yt-hyrrässä, alat väkisin vilkuilla naapuripöytiin sillä silmällä, josko sieltä löytyisi vähemmän tuulinen paikka. 

Pelko väsyttää. Työntekijöitä väsyttää pelko oman työn menettämisestä tai se, että työssä joutuu tekemään kohtuuttoman suuria kokonaisuuksia, joihin kyvyt eivät yllä kenelläkään muulla kuin sillä organisaatio-excelin luojan mielikuvituksella. Johtaja nimeltä talous pakottaa tekemään organisaatioista liian tiiviitä ja utopistisia. Nauroin tätä kerran äitini kanssa, kun kumpikin muisti eri firmoista saman käytännön. Kun tuli yt-hässäkän aika, otettiin firmassa kolmen hengen tiimi, joista poistettiin yksi ja loput työt jaettiin jäljelle jäävien kesken. Alussa tämä vielä oli oikeasti mahdollista, kun organisaatioissa oli löysää. Mutta kun sama tiivistys tehtiin kolmatta tai neljättä kertaa, alkoi homma mennä mahdottomaksi. 

Kuva luotu tekoälyn avulla

Elastinen organisaatiomalli joustaa, venyy, paukkuu - ja toimii

Elastinen organisaatio on toisenlainen ratkaisu. Siinä on jo alunperin henkilömitoitus tehty pieneksi, mutta tehtäväkenttä ei ole tiukasti rajattu roolien tai välttämättä edes tasojen välillä. On erilaisia tehtäväkokonaisuuksia, joista osaan kuuluu vastuu toiminnan vetämisestä ja johtamisesta. Organisaation henkilöt pystyvät tekemään töitä ristiin ja ovat niin itseohjautuvia, että siirrot tehtävien välillä (vertikaalisesti tai horisontaalisesti) voivat olla päivittäisiä tai jopa työpäivän sisäisiä aina hetken tarpeen mukaan. Tämä vaatii organisaation rakentamiselta paljon ja päivittäisjohtamiselta vielä enemmän, mutta kun nuo asiat ovat kunnossa, on elastinen organisaatio tuottavampi ja tekijöilleen mielekkäämpi työnteon malli. Tällainen malli sopii totta kai vain tiettyyn henkilömäärään yltäviin organisaatioihin. Suuremmissa kokonaisuuksissa homma menee farssiksi jo todennäköisyyslaskennan kautta.

Teen itse töitä pitkälti tällaiseen organisaatioon. Liikun hallin lattialta porukan vetäjäksi ja alueetkin vaihtelevat tehtävästä riippuen. Porukka on pieni, mutta se pystyy hoitamaan hommat joustavasti toisiaan paikaten, auttaen ja positiota muuttaen. Henkilöt on jotakuinkin käsinpoimittu niin, että he sopivat yhteen ja firma pystyy hyödyntämään kunkin tekijän henkilökohtaisia ominaisuuksia ja saamaan heistä "parhaat tehot" irti. Väitän, että työntekijöistä ainakin suurin osa, jos ei jopa kaikki, viihtyvät ja tuottavat tulosta parhaan kykynsä mukaan. Vaihtuvuus on pientä ja sitoutuminen keskimääräistä suurempaa. Henkilöstö haluaa itse kehittää toimintaa ja pyrkii luomaan uutta bisnestä alhaalta käsin. Hyvän johtamisen liian harvoja hyviä esimerkkejä.

Kuva luotu tekoälyn avustuksella

Liian vahva liittokulttuuri jäykistää ja haittaa toimintaa

Suomalaisten organisaatioiden epäonnistuminen lähtee osin työn normituksen jäykkyydestä, mutta vielä enemmän huonosta johtamisesta. Meillä työ on monesta suunnasta kahlittu työehtosopimuksiin ja suhteellisen tiukkaan työlainsäädäntöön. Työaika- ja työsopimuslaki sitovat meidät tiettyihin normeihin ja sen lisäksi koko työelämä on valjastettu ay-liikkeen orjaksi yleissitovien työehtosopimusten kautta. En ole koskaan peitellyt sitä, etten ole mikään ay-liikkeen ystävä. Suhteellisen irrationaaliset ja suoranaiset tuottavaa työtä haittaavat kokemukset erään Suomen suurimman firman ikioman ay-liikkeen edustajien kanssa veivät uskon siihen, että tässä maassa voitaisiin tehdä kannattavaa työtä niin kauan kun työoloista päättää liitto eikä työnantaja. 

Työelämän organisaatiot on sidottu sekä palkkojen että irtisanomisehtojen ja niihin johtavien protokollien myötä liittopapereihin, jotka heikentävät mahdollisuuksia organisaatioiden kehittämiseen nopeasti ja tuottavuutta edistävästi. Työehtosopimushan on käytännössä asiakirja, joka suojaa organisaation heikoimpia osasia. Tuottava ja ahkera työntekijä ei tarvitse suojaa - häntä suojelee työnantaja, joka haluaa pitää hänet töissä tuottamassa lisää. 

Ihmettelen suuresti keskustelua kiistellyn "potkulain" ympärillä. Meillä pelätään luoda työnantajalle työkalua, jolla hän pääsisi helpommin eroon työntekijästä, joka ei joko sovi palapeliin tai jonka suoritus ei yksinkertaisesti riitä vaadittuihin tehtäviin. Vieläkin osa katsoo, että työpaikka on jonkinlainen ikuisesti luvattu taivasosuus, josta ei pidä luopuman kuin kuoleman tai konkurssin edessä. 

Potkulain kautta vastuuta työsuhteista siirretään takaisin työnantajalle. Loppujen lopuksi palkanmaksajan pitää pystyä päättämään, kenellä hän palkkaa haluaa maksaa. Ja en hetkeäkään usko, että työnantajat luopuvat niistä työntekijöistä, jotka ovat toiminnan kannalta tarpeellisia, hyödyllisiä ja tuottavia. Heistähän suorastaan tapellaan näinä aikoina, kun osaavista tekijöistä on eri aloilla pulaa. Suomi lieneekin ainoita maita maailmassa, jossa henkilön huono työsuoritus ei ole pätevä syy irtisanomiselle. 

Ja kun joku kuitenkin ainakin salaisesti tätä ajattelee, että mitäs minä kermaperse tuollaisesta tiedän, niin valitettavasti "been there, done that". Omissa positioissani työtehtävistä on saanut vähentää ihan työsuoritusten tai halutessaan vaikka väärien mielipiteiden takia ja kaikenlaista on kolmeenkymmeneen vuoteen ehtinyt kokea. Kaikki tuo on otettu oppina ja kasvatuksena.

Huono johtaminen on tuottavuuden este

Potkulaki-keskustelussa on mennyt kaksi asiaa sekaisin. Itse laki ei potki ketään pihalle, mutta se antaa työnantajalle mahdollisuuden irtisanoa työsopimus henkilöstä johtuvista syistä. Käytännössä siis jos työsuoritus ei riitä, on mahdollisuus normaalin protokollan (huomautus-varoitus) kautta irtisanoa henkilö. Syiden kirjo irtisanomiselle kasvaa ja muuttuu rehellisemmäksi. 

Tähänkin saakka on epätoivotuista ihmisistä kyllä eroon päässyt. Se on vain vaatinut isomman joukon yt-neuvotteluja ja sitä, että siinä poistettavien joukossa ovat "sattumalta" juuri ne firman kannalta persona non gratat.

Keskusteluissa eniten vilisee pelko mielivaltaisuudesta. Siis käytännössä siitä, että porukkaa nyt potkitaan tuon lain varjolla oikealta ja vasemmalta sen enempiä miettimättä. Ensinnäkin työnantaja tarvitsee tuottavuutta varten parhaan mahdollisen kombon työntekijöitä ja sitä varten hänellä tulisi olla työkalut rakentaa sellainen organisaatio, joka tuloksen luo. Se vaatii välillä sitä, että henkilöitä tehtävissä on vaihdettava ja osasia korvattava toisilla. Mutta en oikein jaksa uskoa, että kovinkaan moni työnantaja potkisi pihalle niitä henkilöitä, jotka ovat hänelle tarpeellisia ja tuottavia. Miksi ihmeessä hän heistä luopuisi?

Ja jos taas organisaatioiden rakentelu on mielivaltaista ja perustuu vaikka työntekijän mielipiteisiin, ulkonäköön tai johonkin "ei järjellä ymmärrettävään", ei vika taaskaan ole laissa, vaan johtamisessa. Laki on pelkkä työkalu ja se, joka sitä käyttää eri asia. Seuraava kysymys kuuluu - miksi sinä haluaisit olla töissä organisaatiossa, jossa työntekijöiden kohtelu on mielivaltaista? Eikö se ole omalle mielenterveydelle jo vaarallista ja potkut moisesta, olisivat pelkkä helpotus?

Sama juttu pätee mitattavuuteen. Potkulain suhteen pelätään, että työn mittaaminen ei ole yhdenmukaista ja henkilö voi joutua irtisanotuksi sen vuoksi, ettei hänen työtään joko ymmärretä tai tuottavuutta ei lukujen takaa nähdä. Jälleen sama kysymys - jos organisaation johto ymmärtää omaa toimintaansa niin huonosti, ettei se tiedä, mitä kukakin tekee, ei organisaatiolla ole tulevaisuutta - eikö pako sellaisesta ole pelkästään itsesuojelua?

Olen nähnyt kolmeenkymmeneen vuoteen johtamisen kaikki väriskaalat huonoimmasta parhaaseen. Nuorempana en valitettavasti uskaltanut äänestää huonoa johtamista jaloillani niin kuin sitä olisi pitänyt. Huono johtaminen on irtisanoutumiselle ihan yhtä pätevä syy kuin paska liksa, huonot työolosuhteet tai mielenkiinto johonkin muualle. Huonoa johtamista ei yksinkertaisesti pidä sietää, sillä sen sietäminen rakentaa koko organisaatiota savijaloille. 

Sitä mukaa kun työelämästä on hävitetty kaikki ylimääräinen ilma ja rakenteet on tiivistetty lähelle tyhjiötä, on myös johtaminen vaikeutunut - sekä huonontunut. Ihmisten sijaan johdetaan numeroita ja rivejä excelissä unohtaen, että tuottavuus tulee elävien henkilöiden kautta. Ihmisten sijaan on alettu puhua nuppiluvusta ja käsipareista ikään kuin ne olisivat sielusta irrotettuja osasia, joita voidaan muokata ja kohdella miten huvittaa. 

Tunnen omasta lähipiiristä hyviä johtajia. Paras kaverini on yksi heistä. Mikä hänet erottaa muista? Hän on läsnä, kiinnostunut siitä, kuka hänelle tekee töitä ja edelleen hän kulkee kentällä katsomassa oman porukan tekemistä, vaikka se vaatii järjetöntä ajamista pitkin maata. Johtaminen on parhaimmillaan edelleen lähijohtamista, siis sitä että katsotaan silmäkkäin toista ja kysytään, että mitä kuuluu. Tuon merkitys ei ole kadonnut mihinkään. Monesti tuo johtajuus hävitetään lähimaastosta ja muutetaan Teams-tyyliseksi etähallinnaksi. Joskus se toimii, mutta ei läheskään aina. Teams-johtamisen taakse mennään valitettavan usein silloinkin, kun omaa henkilöstöä ei uskalleta kohdata maantasalla. Ruudulle on monesti helpompi lausua vaikeita asioita kuin naamatusten. Hyvän johtamisen este on turhankin usein toimimisen pelko. 

Johtajuus ei myöskään ole koskaan kaveruutta, vaan se on toimi, jolla on päämäärä ja tarkoitus. Johtaja uskaltaa ilmaista, kun hommat menee pieleen ja myös toimia sen mukaan, että homma korjaantuu. Päätöksenteon heikkous on huonon johtamisen kulmakiviä. Varmistellaan liikaa, vältellään päätöksentekoa tai tehdään vain kivoja päätöksiä. Johtamiseen kuuluu paljon ikäviä asioita, jotka pitää pystyä käymään läpi ja pistää toimeksi. Päätösten tekemisessä more is more. Meistä jokainen tekee jopa arjessaan päivässä satoja päätöksiä, joista suurin osa on joko merkityksettömiä tai menee pieleen. Ja siltä elämä jatkuu. Liike on 100% onnistumista tärkeämpi seikka.

Vielä yksi hyvän johtajan merkki on kommunikointi. Tekemisen tavoitteet valuvat ylhäältä alaspäin niin, että ne tajuaa heikkolahjaisempikin ja tavoitteet ovat yksinkertaiset ja mahdolliset. On turha rakentaa sadan sivun power pointteja, jos sisältö on höttöä. Yleensä kaikki yli viiden kalvon (joista yksi on kansilehti) on liikaa. Johtajuus ei ole yleensä Show-offia, vaan se on Show-up:ia.

Paras (ja siis tarkoitan kauhein) oma kokemukseni ei ole niistä johtajista, joiden kaudella työt ovat loppuneet syystä tai toisesta. Erästä johtajaparia, joiden firmasta työsuhteeni purettiin, muistelen edelleen lämmöllä niistä neuvoista, joita sain lähtökeskustelussa. Tämä lyhyt ja myrskyisä suhde nimittäin oli yksi lähtölaukaus omalle yrittäjäuralleni, kun kokeneemmat yrittäjät valoivat uskoa omaan tiehen. Pahin kokemus ei myöskään ole siitä johtajasta, jonka vuoksi jouduin hieman ilman omaa syytäni pois (hyvillä ehdoilla tosin), sillä ymmärrän hänen johtajamantraansa ja sitä, että hän oli aikansa lapsi ja toimi niillä periaatteilla, jotka päähän oli iskostettu. Siis tavallaan hänen näkökulmastaan oikein toimittu.

Se pahin johtajakokemus tulee välinpitämättömyydestä. Sain organisaatioon uuden esimiehen, jonka tosin tunsin ennestään. Ehdin olla tuossa organisaatiossa noin puoli vuotta kuulematta esimiehestäni sanaakaan. Hän ei koskaan soittanut, kysellyt kuulumisia tai edes antanut tehtäviä ja pyytänyt tekemään mitään. Olin vain yksi organisaation liikkuva palanen vailla huolenpitoa. Sitten työsuhteeni vaihtui ja esimies jäi omaan lokeroonsa puuhailemaan. Työsuhteen jälkeen sain tosin tekstiviestin, jossa toivotettiin menestystä jatkoon. Se on edelleen tallessa - ihan vain muistuttamassa, millaiseksi en soisi itseni koskaan kasvavan. Rakkaudessa ja työelämässä pätee sama asia - pahinta on välinpitämättömyys.

Kun tätä leikkiä on leikkinyt kolmekymmentä vuotta, ymmärtää hyvin, että firmojen tulos tehdään johtamisella. Hyvä johtaja löytää organisaatioon palaset, jotka sopivat hyvin toisiinsa. Välttämättä yksilöiden ominaisuudet omana itsenään eivät ole 110%, mutta kun nuo tyypit lyödään yhteen, syntyy tulos, joka on osastensa summaa suurempi. Edelleenkään johtaminen ei ole rakettitiedettä. Se on ihmisten välistä suhdetoimintaa, jolla on päämäärä ja työkalut niiden saavuttamiseksi. 

Hyvää johtamista, eikä tulosta, tehdä lukujen kautta. Sitä tehdään edelleen ihmisten kautta. Kun saat ihmiset tajuamaan omat päämääränsä ja tekemään töitä vapaaehtoisesti tuloksen puolesta, on tuottavuus suurempaa kuin ruoskalla ja excelillä. Lukuja tarvitaan ja tuottavuuden seurantaa tarvitaan, mutta se ei saa olla kaiken muun orjuuttava tekotapa. 

Uskonkin, että henkilöistä lähtevä johtaminen tuolee taas korostumaan jossain aikahaarukassa. Siihen johtaa se, että työehtosopimusten sitovuus vähenee ja organisaatioiden tarve joustaville/muuttuville työtehtäville kasvaa. Silloin työntekijät täytyy poimia käsin sopimaan juuri kyseisen orkesterin tarpeisiin ja muuhun joukkoon. Pelkkä tutkinto tai työkokemuskaan eivät enää riitä, vaan henkilö on haettava yksilöllisesti.

Toinen tekijä johtajuuden muuttumiselle on johtamisen syväymmärryksen lisääntyminen. Paremman tuottavuuden vuoksi on ihmisiä johdettava yksilöinä ja tuottavuus on haettava henkilöiden halusta (ei pakosta) luoda työlleen lisäarvoa. Kun organisaatikoiden koko pienenee, on jokaista osasta pystyttävä "säätämään käsin". 

Ja liitot - vaikka pidän teitä käytännössä suomalaisen työelämän tuottavuuden jarruna ja kasvun heikentäjänä, annan neuvon. Alkakaa muuttaa lähestymistapaanne yleissitovuudesta ja suurten massojen ohjaamisesta kohti yksilötason neuvontaa ja neuvottelua. Pyrkikää siihen, että paikallinen sopiminen ja henkilökohtaiset kontaktit ovat primääri tapa hoitaa työehtoasioita. Ymmärtäkään alueellinen ja aloittainen erilaisuus ja niiden suhde kansainväliseen kilpailukykyyn. Yleissitovuuden aika on jopa keskipitkällä aikajänteellä ohi. Sitä eivät tue työntekijöiden yksilöllistyvä elämäntapa ja huono sitoutuminen työnantajiin. Eikä sitä myöskään tue työelämän jatkuvasti kiristyvä kilpailu markkinoilla. Jos liian kalliilla työllä tuhotaan vientialojen kilpailukyky, niin lopputulos on meille kaikille huono. 

kuva luotu tekoälyä hyödyntäen

Loma on hetki pohtia suhdetta omaan työelämäänsä

Lomailu stressaavan työputken jälkeen voi olla haastavaa, mutta myös terapeuttista. Neljän viikon lepo ja irtiotto oravanpyörästä voi olla hyvä paikka miettiä omaa onnellisuustasoaan työelämän suhteen. Jos töihin paluu tuntuu kamalalta ja työtehtävät ylitsepääsemättömiltä, voisi olla viisasta pohtia, onko oma työnantaja tai positio sittenkään se oikea. 

Työtä on monenlaista ja monentasoista. Monet meistä ajautuvat työelämässä tehtäviin tai firmoihin, joissa ei loppujen lopuksi olekaan hyvä olla. Tuolle kaikelle on olemassa vaihtoehto. Se ei välttämättä löydy helpolla tai sitä ei hetkessä keksi, mutta aivojaan voi aina kutitella miettimällä vaihtoehtoista maailmaa.

Ja jos firma on oikea ja positio oikea, mutta innon tappaa tavoitteiden mahdottomuus ja arjen kohtuuttomuus, on ehkä syytä nostaa oma johto luokille ja alkaa pohtia, voisiko oloja muuttaa alhaalta käsin paremmiksi. En nyt mitään vallankumousta suosittele tekemään, mutta aikuisten välistä keskustelua siitä, mikä on kohtuullista ja mikä ei. Aikuiset ihmiset näitä firmoja yleensä pyörittää. 

Ja me loput, jotka nautimme lomasta vailla stressiä ja huolia, eikä työhönpaluu paljon kiristele takahampaita. Nautitaan helteistä ja ladataan akut kohti uusia koettelemuksia!

Lomalla viimeinkin

...saa ottaa rennommin

Huomenna alkaa kauan odotettu parin viikon kesätauko yrittämisestä. Taukoa on vähän vaikea kutsua lomaksi, koska kyseessähän on itse maksettua vapaa-aikaa. Joka tapauksessa aion tuon vapaan viettää loman lailla vapaana kuin taivaan lintu. Tällä kertaa kalenterissa ei ole edes kellontarkkaa suunnitelmaa tai kilometrin pitkää tehtävälistaa vapaata vauhdittamassa.

Luvassa lukemista, kirjoittamista, liikkumista ja nukkumista

Tämän kesän rytmi on jotenkin erilainen edellisiin verrattuna. Ensinnäkin mitään pidempää reissua ei ole varattu tai suunniteltu. Pari viikkoa menee aika lailla fiiliksen mukaan taiteillen. Retketkin pysyvät pääasiassa oman maakunnan puolella.

Liike ei kuitenkaan lopu. Minulle on tärkeää, että lomalla tapahtuu jotain. On vaikeaa pysyä paikallaan, koska on tottunut tekemään käsillään koko ajan jotain. Ja jos jää paikalleen, alkaa helposti työstää työasioita mielessään. Onneksi oma työ on sentään sellaista, ettei se perässä juuri kulje. Lomalla tulee usein fiilis, että pitää tehdä nimenomaan niitä juttuja, joihin aika ei töissä ollessa riitä. Ja nykyisinhän arjessa aika ei riitä juuri mihinkään.

Tekemisellä taas ei ole niin suurta väliä. On yhtä mielekästä käydä kävelyllä uusilla reiteillä, kirjoittaa jotain vapaa-ajan juttuja tai sitten lukea kirjoja takapihalla. Kaikki tuo on sellaista, mitä ei työviikkojen aikana tee - ja siinä se loman juju on. Loma on aikaa, joka on ei-työtä. 

Univelkojen kuittausta

Helle pistää kovasti kampoihin uniprojektille. Keväältä ja alkukesästä on kertynyt melkoinen määrä univelkaa taas maksettavaksi. Liiallinen kiire, hektinen elämä ja ajanhallinnan kadottaminen vie yöunet. Nyt on onneksi pari viikkoa tasaista aikaa, jolloin saa lähes joka aamu nukkua myöhään ja mikä parasta - nukkua pitkät päiväunet. Kuumassa on vaan hiton vaikea nukkua. Onneksi sentään taloa saa viilennettyä ilmalämpöpumpulla - se on ihana keksintö näin kesällä. 

Olen henkeen ja vereen päiväuni-ihminen. Rakastan lyhyitä nokosia ja voisin vetää vaikka koulutuksia siitä, kuinka akut ladataan kesken työpäivän mikro-näppäsillä. Päiväunet on tekniikkalaji, jota harvat hallitsee. Siinä taiteillaan oikeanlaisen nukkumaanmenon, riittävän lyhyiden, mutta tarpeeksi pitkien unien sekä sen kanssa, että päiväunet otetaan riittävän vakavasti. Monet nimittäin kuvittelevat, että päiväunet on jotain kevyttä ja merkityksetöntä. Todellisuudessa päikkäreihin pitää valmistautua kuten yöuniin, mutta sprinttimielellä. Käytä aina peittoa, pimennä huone ja päätä nukahtaa hetkeksi syvään uneen.

Kirjakassissa sekalainen valikoima dekkareita ja elämänkertoja

Lukeminen kuuluu kesään. Onko parempaa kuin viettää takaterassilla hetki lukien kahvikuppi kourassa. Kerrankin on aikaa keskittyä johonkin kirjaan pidemmäksi aikaa kuin se normaali kymmenen minuutin pikaluku ennen kuin uni vie voiton. Olen ollut lukemisen suhteen luvattoman laiska koko alkuvuoden. Saldona ei liene kymmentä kirjaa enempää.

Rakkaus kirjoihin ei sammu koskaan. Painettu kirja on edelleen minun maailmassani hittituote, jota ei mikään ääni- tai e-kirja voi päihittää. Uskon painetun kirjan formaattiin. Olen koettanut kovaa vauhtia vähentää kirjojen ostamista, koska tila kirjahyllyssä on rajallinen ja kirjojen hävittäminen käy sielun päälle liikaa. Jotenkin tuntuu aina pahalta heittää pois kirja, jonka eteen kirjoittaja on tehnyt ison työn. Samaa mietin aina, kun näen kirjakaupan ale-laarissa jonkun hengenteoksia parilla eurolla. 

Lukeminen kevenee kesällä. On kivempaa lukea jotain, mihin ei tarvitse laittaa 110% fokusta. Parhaita ovat kesäiset dekkarit, joita voi ahmia yhden päivässä. Perinteisesti olenkin lukenut loma-aikaan lähes jokaisen Reijo Mäen Vares-dekkarin ja sen päälle vielä Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjat. Niistä kun aloittaa, saa lukemiseen vauhtia. Sekä lukeminen että kirjoittaminen ovat kestävyyslajeja, joissa treenin merkitys on suuri. Lukeminen ruokkii lukemista samoin kuin kirjoittaminen ruokkii kirjoittamista.

Tämän kesän erikoisuus on Jerry Cotton. Muistin yksi päivä oman lapsuuteni ja valtavan Jerry Cotton -kokoelman, joka minulla oli ja joka taisi jossain muutos kadota keräyspaperiksi. Nyt toritin itselleni hyvän nipun Cottoneita, joilla aion aloittaa aamukahvin lomalla. Jerry Cottoneissa on hyvää 70-lukulaista naivismia ja aikaa, jolloin hyvät olivat hyviä ja pahat pahoja. Tänä päivänä moisia tekeleitä ei kukaan painaisi, mutta onneksi on tori ja sen tiskin alta löytyvät valikoimat.

Tietokirjapuolella jatkan tuttua muusikkoelämäkertojen viitoittamaa tietä. Pysyttelen vieläkin 80- ja 90-lukujen hard rock sankareissa. Tuo sukupolvi alkaa nyt olla siinä iässä, että kirjoittelevat elämänkertoja, koska on viime hetket muistaa mitään LSD:n huuruisesta elämästään. Kun mennään vuosikymmen eteenäpäin, on joukko varmasti jo harventunut ja elämäkerratkin ovat toisen käden tietoa. Siinä laatu kärsii, kun kertoja vaihtuu.

Noissa kirjoissa kiehtovat tarinat siitä, miten joku bändi, biisi tai levy on saanut alkunsa. Millaista yhtyeiden arki on kiertueella ollut sekä tietenkin se, miksi homma loppui. Yhteistä tuntuu olevan kaikille valtava viehtymys päihteisiin.

Rock-jumalien lisäksi tämän kesän minua kiinnostava hahmo on Björn Wahlroos. Hänestä on julkaistu useampi elämäkerta ja hahmo on jotenkin ristiriitaisen kiinnostava. Wahlroos on talouselämän tuntija, joka puhuu poikkeuksellisen suoraan ja jolla on myös varaa epäsuosittuihin mielipiteisiin. Talousasioissa totuus tuntuu monista aika pahalta. Lisäksi hänen tarinansa laman kourista rikkauksiin on Suomessa poikkeuksellinen, kuten on hänen omaisuutensa määräkin. 

Loman tavoitteena nähdä Olavinlinna, Simo Häyhä -museo sekä Heureka

Pari kesää sitten vierailimme Hämeenlinnassa ja viime kesänä Turun linnassa. On varmaan itsestään selvää, että tänä kesänä kohteeksi valikoituu Olavinlinna Savonlinnassa. Paikka on tuttu, sillä olen asunut jokusen vuoden Savonlinnassa, mutta itse linnaan en ole joutunut vuosikausiin. Nyt on ehkä aika päivittää tuokin.

Toinen lähimatkailukohde, jossa en ole ehtinyt koskaan käymään on Kollaa ja Simo Häyhä -museo Rautjärvellä. Tuohon samaan reissuun saa kätevästi ympättyä myös visiitin Rautjärven uudelle kirkolle sekä Hiitolanjoelle. Kaikki kun ovat käyntimatkan päässä toisistaan. Noiden ympärille saa rakennettua mukavan päiväretken. 

Kolmas "matkakohde" on Vantaan Heureka. Sielläkin olen kyllä käynyt, mutta edellisestä piipahduksesta on kulunut jo niin kauan, että varmaan paikka tuntuu ihan uudelta. Muuten museot saavat tältä kesältä jäädä rauhaan minun osalta. 

Toki käyntivaraa jää vielä noidenkin jälkeen. Lomaa ei ole koskaan fiksua suunnitella liian tiukaksi. Aina pitää olla varaa tehdä ex tempore -reissuja, päiväretkiä tai sitten vaikka pyöräretkiä johonkin lähikohteeseen. Suomessa on valtavasti nähtävää, eikä aina tarvitse lähteä sataa kilometriä kauemmas.

Loma on lomaa kelistä huolimatta

Olen aika lailla keli-ihminen. Alkukesän kylmä sää meinasi viedä hermot totaalisesti, kun kesä antoi odottaa itseään. Huomasin jopa salaa katselevani äkkilähtöjen aikatauluja ja hintoja. Mutta onneksi heinäkuu pelasti tilanteen. Viime päivien ihana helle on lähes kokonaan karkottanut pahan mielen kesäkuusta ja kesä alkaa maistua kesältä. 

Olen nyt ja aina helleihminen. Minulle sää ei voi olla liian kuuma eikä hellejakso liian pitkä. Minun akkuni latautuvat kesän lämmöstä ja kun syksy sekä talvi väistämättä tulevat esiin, on akkujen pakko olla piripinnassa aurinkoenergiaa. Sen vuoksi minun suustani ei koskaan kuule lausetta "sää on liian kuuma" tai "loppuisipa helle jo". Sen sijaan tutumpia ovat lauseet "syksy voisi tänä vuonna jäädä väliin" tai "kuka sitä lunta tarvitsee"

En toki väheksy pientä kesäsadetta. Mutta viikon kestävä yhtäjaksoinen monsuuni kyllä vie mieltä matalaksi. Silloin ei jaksa edes viihtyä sisällä kirjojen parissa nyhjäten. Mieli kaipaa ulos ja vanhat luut himoavat lämmintä. 

Mutta joka tapauksessa loma on lomaa säästä riippumatta. Tekemistä vapaille keksii kaikissa keleissä ja ajan saa kulumaan ilman, että tarvitsee vielä työkoneeseen tarttua. Yrittäjän elämähän on siitä jännää, että jos lomailu ei jostain syystä huvita, voi tehdä vaihtareita. Mennä pariksi päiväksi töihin ja pitää vapaita myöhemmin. Toivotaan, että tänä kesänä ei moiselle tarvetta ilmene. 

Helteistä heinäkuuta kaikille!!