Niin kuin minä sen muistan - 50's sarja osa 2

 

Elämää pitää välillä katsoa taaksepäin. Olen viime päivät muistellut elämääni vuosikymmeniä taaksepäin. Jokainen meistä näkee ympäröivän maailman eri tavoin ja varmaan jokaiselle jäävät mieleen eri asiat. Tätä kirjoittaessa olen koettanut hakea kuluneista viidestäkymmenestä vuodesta highlightit, jotka ovat jättäneet jonkinlaiset muistikuvat. En siis ole tehnyt google-hakuja tai käyttänyt tekoälyä, mutta päivämäärät ja asioiden oikean järjestyksen olen tarkistanut lopuksi. Aika on siinä mielessä jännän venyvä käsite, että asiat erottuvat aikajanalle eri tavalla. Kyseessä ei varmaan ole maailmanhistoriassa merkittävimmät tapahtumat, mutta jollain tapaa nämä resonoivat omaan elämään tai ovat sattuneet sellaiseen saumaan, että muistiin jää jotain pysyvää.

Nämä asiat minä muistan menneestä elämästä

Urho Kekkosen kuolema 1986 – kekkoslovakian hautajaiset

Ensimmäinen vahva muistikuva jostain todella merkittävästä oli Urho Kekkosen kuolema vuonna 1986. Vaikka asian merkitystä koko Suomella tuskin kaikki tajusivat, oli selvää, että siihen päättyi yksi ajanjakso koko Suomen historiassa. Suomi siirtyi pienin askelin pois Neuvostoliiton valtapiiristä kohti lopullisesti itsenäistä, puolueetonta ja omin jaloin seisovaa valtiota.

Kekkonen ei ollut minun presidenttini – olin siihen vielä liian nuori. En myöskään tajunnut sitä merkitystä, joka Kekkosella oli ollut sodanjälkeiselle Suomelle. Myöhemmin historiaa luettuani (ja jotain jopa ymmärrettyäni) olen oppinut arvostamaan sitä työtä, jota UKK teki maamme eteen.

Minun muistikuvani liittyvät jonkinlaiseen konkreettiseen suruun. Sen jälkeen en ole kokenut samanlaista ”maan isän” kuolemaa. Koko Suomi pysähtyi, hautajaiset näytettiin televisiossa ja vanhemmat vakavoituivat. Voisin kuvitella, että marsalkka Mannerheimin kuoltua oli samanlaiset fiilikset.

Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus 1986

Tämän muistan kirkkaasti. Neuvostoliitossa ”räjähti” ydinvoimala, jonka jälkeiset laskeumat ylsivät Suomeen saakka. Ihmisiä kehotettiin välttämään syömästä sieniä ja poroja teurastettiin valtavia määriä, koska niiden epäiltiin syöneen säteilyä sisältänyttä jäkälää.

Kyseessä oli ensimmäinen massiivinen ydinonnettomuus, joka aiheutti normaalin tietämättömyydestä ja kokemuksen puutteesta johtuvan paniikin. Vähän vastaavaa ylivarautumista tapahtui Koronan aikaan. Kun ei tiedetä, mennään tiukemmalla kammalla. Ydinvoiman turvallisuutta alettiin onnettomuuden jälkeen kyseenalaistamaan enemmän kuin koskaan ennen tuota ja säteilyonnettomuudet – samoin kuin ydinjätteen säilytys – otettiin yleiseen keskusteluun. Tšernobylin jälkeen ydinvoimasta tuli ”likaisempaa”.

Kuvan lähde: MTV

Mikkelin panttivankidraama – 1986

Tästä minulla on uutisiin ja radioon liittyvät mielikuvat. Panttivankien ja kaappaajien autoa seurattiin Helsingin Jakomäestä aina Mikkeliin saakka, missä uhrit sekä kaappaajat sisältänyt auto lopulta räjähti. Asiaa puitiin vielä pitkään lehdistössä, koska poliisin katsottiin syyllistyneen turhaan voimankäyttöön. Epäselväksi jäi, räjähtikö kaappaajien auto poliisien luotien takia vai räjäyttivätkö kaappaajat auton itse. Hahmona tapauksesta jäi mieleen poliisiylijohtaja Olli Urponen (jossain komediasarjassa Mulli Turpanen)

Koko 80-luku oli pankkiryöstäjien kulta-aikaa. Harva se päivä sai lehdestä lukea, miten joku konttori oli ryöstetty ja käteiset siirtyivät korottomana pikaluottona haulikkomiesten matkaan. Se kertoi yhtä paljon siitä, että pankin konttoreita oli joka nurkalla kuin siitä, että silloisessa lintukodossa kaikki turvallisuustekijät ja varautuminen rikollisuuteen oli lapsenkengissä.

Euro-terrorismi – koko 1980-luku

Tämän päivän Eurooppaa pidetään vaarallisena ja terrorismia jotenkin modernina keksintönä. Kuitenkin koko keskinen Eurooppa eli terrorismin pelossa 1980-luvun. Lapsuuden uutisissa toistuivat kirjainyhdistelmät IRA, ETA, RAF. Terroristi-iskut tehtiin pommeina kaupunkien keskustoihin, lentokonekaappauksina sekä kidnappauksina. Kohteena olivat länsi-Saksa, Iso-Britannia samoin kuin Ranska ja Espanja. Terrorismi kumpusi vähemmistöjen oikeuksista samoin kuin erittäin voimakkaasta vasemmiston ja oikeiston liikehdinnästä. Poliittiset mielipide-erot olivat nykyistä voimakkaampia ja jakolinjat paljon syvempiä kuin tämän päivän konsensus-politiikassa.

Koko lapsuuden ajan terrorismi ja sota riehuivat myös lähi-idässä - aivan kuten tänäänkin. Israel pommitti jo tuolloin Beirutin maan tasalle (aivan kuten tänäänkin) taistellessaan PLO:ta ja Yasser Arafatin joukkoja vastaan. Kun Israelin kulmille saatiin jonkinlainen staasi aikaan, alkoi sota ensin Iranin ja Irakin välillä ja sitten pikkuhiljaa myös Yhdysvallat aloitti oman ristiretkensä 90-luvulla taistellen Kuwaitissa, Irakissa ja lopulta Afganistanissa.

Jonkinlainen hatara mielikuva minulla on myös Afganistanin sodasta, jossa Neuvostoliitto kävi hakemassa verta nenästään Yhdysvaltain tukemia Mujahidineja vastaan. Omat mielikuvat liittyvät ehkä Neuvostoliiton joukkojen vetäytymiseen 80-luvun lopussa.

Maapallolla on sodittu siis koko ajan, kun olen ollut elossa. Tulipalojen paikka, voimakkuus ja osapuolet ovat vaihtuneet. Kansallisvaltioiden välisistä sodista on vaihdettu erilaisiin sisällissotiin sekä kansanryhmien välisiin konflikteihin. Euroopan mantereella laajin käyty sota lienee ollut Jugoslavian sisällissota 90-luvun puolessavälissä.

Kuvan lähde: YLE

AIDS ja homovastaisuus

Tämä muistikuva selvisi tarkennuksissa jo 80-luvulle, kun luulin sen koskettavan vasta vuosikymmentä myöhempää aikaa. Mutta 1983 alettiin lehdissä puhua homoseksuaalien keskuudessa leviävästä sukupuolitaudista, joka johtaa kuolemaan. Muistikuvissa näen aina saman lääkärin, joka oli televisiossa puhumassa taudin leviämisestä ja ehkäisystä (varmistin, että kyseessä on lääkäri Sirkka-Liisa Valle).

AIDS:ia pelättiin ja sen tarttumista kammottiin. Eihän se ensimmäinen sukupuolitauti tässä maassa ollut, mutta se oli viimeinen niitti, joka sai kaikki kansalaiset huolehtimaan ehkäisystä. Pahinta taudissa oli sen yhdistäminen homoseksuaalisuuteen. Seksuaalinen tasa-arvo oli ottanut ensimmäiset askeleet, kun homous poistettiin tautiluokituksesta sekä rikoslaista, mutta AIDS:n myötä se otti isoja askelia taaksepäin. AIDS:n yhteydessä puhuttiin jopa homorutosta. 

Kuvan lähde: www.europeana.eu

Neuvostoliiton hajoaminen 1991 – Saksojen yhdistyminen 1990

Olin täysi-ikäisyyyden kynnyksellä, kun Euroopan kahtiajako purkautui. Vanha itäblokki murtui valtio kerrallaan ja lopputulos oli Neuvostoliiton vasallivaltioiden demokratisoituminen ja selkeä askel kohti länttä. Noiden asioiden merkitystä ei tajunnut tuolloin, kun ne tapahtuivat. Oli totta kai iso asia, että Neuvostoliitto purettiin, mutta teini-ikäiselle asian merkitys valkeni vasta vuosien päästä.

Neuvostoliiton hajoaminen oli ehkä pidempi prosessi, jonka lopputulos oli valmis vasta 90-luvun puolessavälissä. Sen sijaan Saksojen yhdistyminen tuntui nopeammalta ratkaisulta. Minulla on aika selkeä muistikuva ohjelmista, joissa näytettiin Berliinin muurin murtuminen ja Itä-Saksalaisten ”ossien” valuminen länteen. Katkeamaton jono Trabanteja suuntaamassa Checkpoint Charlielta kohti entistä Länsi-Saksaa.

Mieleen ovat jääneet myös erilaiset demokratisoitumis-aallot esimerkiksi Romaniassa, jossa silloinen diktaattori Nikolae Ceausescu tapettiin ja kansa vyöryi presidentinpalatsiin tuhoamaan ja ryöstelemään.

Lama 1990-1995

Lama jätti syvimmät muistijäljet, joista monet ovat aktivoituneet ja konkretisoituneet vasta nyt kun Suomi marssii kohti uutta hiljaista lamaa. Joka paikassa oli tyhjiä toimitiloja, joita kukaan ei halunnut vuokrata. Kauppakeskuksissa olleet eri pankkien konttorit tyhjenivät, kun pankit kaatuivat rytinällä.

Muistan työttömyyden niin omassa perheessä kuin kavereiden perheissä. Töitä ei ollut missään, eikä niitä edes jaksettu hakea, koska tyhjän sai pyytämättäkin. Koko maa eli kansallisen masennuksen piirissä ja joka paikka oli harmaata ja taantunutta. Uutiset kertoivat kuukausi toisensa jälkeen kasvavista työttömyysluvuista sekä konkurssien määristä. Syntyi tokmannistuminen, kun halpakaupat löivät itsensä läpi. Kalliimmista kaupoista ei ollut vara ostaa mitään.

Politiikan voimahahmona hääri Iiro Viinanen, jonka toimenpiteitä kirottiin ja koko miestä pidettiin aikanaan varmaan saatanan ruumillistumana. Nyt taas tiedetään paremmin, että silloinen talouspolitiikka oli ainoa mahdollinen. Ja verrattuna tämän päivänä oikeistopolitiikkaan toimenpiteet olivat pehmoisia.

Suomessa kansa ei käynyt kaduille kapinoimaan, vaikka kaikki meni päin persettä. Ehkä tajuttiin, että kaikki meistä seisovat samassa suossa ja kapinointi ei auttaisi mitään. Suomessa olot olivat laman kourissakin melko hyvin verrattuna muihin maihin. Työttömyysturva ja sosiaalisturva pyörivät ja jotain rahaa oli tarjolla.

Verrattuna 90-luvun lamaan meillä menee paljon huonommin nyt. Rahan liike on pysähtynyt ja hallituksen tekemät heikennykset ovat pakottaneet ihmiset poteroihin. Eriarvoistuminen on lisääntynyt ja ihmisten keskinäinen luottamus sekä luottamus valtioon ovat kateissa. 

Tänä päivänä viennillä on vaikeuksia, kun tarjotut tuotteet eivät markkinoille kelpaa tai hinta ei ole kilpailukykyinen. Menneessä lamassa paperi-, puu- ja metalliteollisuus toivat edelleen vientimarkkoja ja rahan liike oli olemassa.

Osasyynä lamaan oli sama kuin tänäänkin – Venäjä. Suomen vienti Neuvostoliittoon loppui, kun koko maa hajosi alta. Ja vientiä Venäjälle haittasivat maan epävakaiset poliittiset ja taloudelliset olot. Olimme nojanneet liian vahvasti itävientiin ja samalla laiminlyöneet laiskuuttamme länsimarkkinoiden mahdollisuudet.

Lähde: people.com

Freddie Mercuryn kuolema – 1991

Olin löytänyt Queenin musiikin varmaan vuotta tai kahta aikaisemmin ja luukutin LP-soittimesta Innuendoa aina, kun se oli mahdollista. Queenin musiikki ja ennen kaikkea Freddien ääni olivat jotain käsittämätöntä – biisien tempo, rehellinen rock yhdistettynä erittäin taitavaan laulamiseen iskivät tajuntaan kuin Korkeajännityksen 10 000 volttia.

Sitten tuli hetki, kun Freddie kuoli. Muistan hetken vielä tänä päivänä aivan kristallinkirkkaasti. Olin kotona silloisen tyttöystäväni kanssa ja silloinen nuoren pojan maailma pysähtyi. Freddie Mercury oli ensimmäinen artisti, jonka kuolema kosketti.

Queen ei ole muuten tänä päivänäkään poistunut soittolistalta. Edelleen se vastaa tiettyyn tunnetilaan täydellisesti. Välillä biisit vaihtuvat, suosikit muuttuvat, mutta Freddie laulaa ikuisesti.

Saman vuoden tammikuussa kuoli muuten Irwin. Siitä muistan enemmän uutiset lehdistä, miten Irwinin kuolema oli ennakoimaton ja äkillinen. Muistaakseni joitain vuosia aikaisemmin vanha renttu oli tehnyt taas yhden comebackin ja keikkaili täysillä, kunnes meno lopulta pysähtyi muistaakseni Vaalimaan tulliin.

MM-95

Minun sukupolvelle lienee aika lailla jokaisen muistoissa jääkiekon maailmanmestaruus 1995. Ennen tuota maagista vuotta olimme tottuneet lähtemään kaukalosta nenä veressä alkukarsintojen jälkeen. Meillä pyyhkivät lattiaa kaikki A-sarjan joukkueet vuoronperään, eikä kukaan oikeasti uskonut, että Suomi voisi koskaan olla maailmanmestari.

Tuon maailmanmestaruuden jälkeen urheilun kiistaton ykköspaikka parrasvaloissa oli jääkiekolla. Kotimainen liiga, pelaajavienti NHL:n ja koko lajin näkyvyys Suomessa hyppäsivät nextille levelille. Vuosikymmeniin ei puhutta jalkapallosta, koripallosta tai mistään muusta pallosta. 

Jääkiekon maailmanmestaruus oli myös jonkinlainen symboli laman päättymiselle. Suomikin pystyi onnistumaan jossain, joten tie ylöspäin oli auki. Se oli onnistuminen, jota koko maa tarvitsi.

Suomen liittyminen Euroopan Unioniin – kansanäänestys 1994

Vanhoista arkistoistani löysin vielä paperisen ilmoituksen äänioikeudesta koskien EU-kansanäänestystä. Olin säästänyt lapun luultavasti siksi, että kyseessä olivat ensimmäiset vaalit, joissa sain äänestää. Kyseessä ei ollut vain neuvoa-antavat äänestys, vaan taistelu taantumuksen ja kehityksen välillä. Suomen historia siihen saakka oli ollut Neuvostoliiton kainalossa kyhjöttämistä ja varovaista taiteilua idän ja lännen välillä. Suomelle oli kunnia-asia pysyä puolueettomana ja neutraalina kumpaankin suuntaan. Kyse ei ollut kuitenkaan valinnasta, vaan geopoliittisesta pakosta. Liittyminen Euroopan Unioniin oli selkeä askel länteen sekä selkeä kannanotto pois näennäisestä puolueettomuudesta.

Vaaleista muistan valtavan mainostulvan, joka asiaa koskien oli näkyvissä. Joka paikassa oli ”Kyllä EY:lle” tai ”Ei EY:lle” tarroja, mainoksia, julisteita ja muuta sälää. Itse en nuorena nähnyt muuta tietä kuin liittymisen. Omat mielipiteeni tosin liittyivät vain matkustamisen helppouteen sekä ajatukseen tehdä töitä tai opiskella helpommin muualla Euroopassa.

Myös tämä liittyy lamasta selviytymiseen. Suomelle oli eheyttävää päästä mukaan keskisen Euroopan markkinoille ja päästä korvaamaan vanhaa ladakauppaa uusien kumppaneiden kanssa. Pitkässä juoksussa vielä rahauudistus ja yhteistalouden mukanaan tuoma vakaa korkotaso tekivät Suomelle hyvää.

Milleniumin pelko – 2000

Vuosi 2000 oli tuntemattomien pelkojen aikaa. Pelättiin kaikkien tietokoneiden menevän sekaisin, kun vuosituhat vaihtuu. Pelättiin ydinvoimaloiden sammumista tai pahimmassa tapauksessa ydinsodan alkamista, kun atk-järjestelmät menevät solmuun kellojen takia. Myös lentokoneet luultavasti tippuisivat maahan vuosituhannen ensimmäisellä kellonlyömällä.

Loppujen lopuksi itse vuosituhannen vaihtuminen ei jättänyt itselle mitään muistijälkiä. Muistan krääsän, jota myytiin ja vuosituhannen vuodenvaihde, jonka piti tulla – lopputulos 25 vuotta myöhemmin – ei mitään muistikuvaa.

Lähde: Iltalehti

WTC-iskut 2001

Televisiossa lentokone törmää pilvenpiirtäjään. Katson ruutua ja mietin, miksi tällaista elokuvaa näytetään keskellä päivää. Sitten jään tuijottamaan näkyä, jossa myös toinen lentokone törmää viereiseen rakennukseen. Mieli ei suostu uskomaan todeksi, että tällaista voi tapahtua.

Euro-terrorismin vuodet olivat jääneet kauas taa, mutta nyt uhka ei tule Euroopan keskeltä, vaan sen ulkopuolelta. Alkaa syntyä kahtiajako lännen ja kiihko-islamistien välille. Pilvenpiirtäjät romahtavat, ihmisiä kuolee ja on selvää, että Yhdysvallat ei jätä tätä tähän. Alkaa massiivinen terroristijahti, joka johtaa myös uuteen sotaan Persianlahdella.

Hard Rock Hallelujah – Lordi ja Euroviisut 2006

Sanotaan, että mikään takki ei käänny samalla tavalla kuin keskustapoliitikon sarkanuttu, mutta väärässä ovat. Vielä nopeammin kääntyy suomalaisen euroviisufanin takki, kun hävettävän huonoksi haukuttu biisi voittaa viisukisan.

Suomessa on sanonta, että helvetti jäätyy, kun tapahtuu kaksi asiaa. Kun Suomi voittaa jääkiekon maailmanmestaruuden ja Suomi voittaa Euroviisut. Vuonna 2006 ilmeisesti jopa Saatana joutui ostamaan lämpöpatterit alakertaan.

Lordin kappaletta ja koko artistia pidettiin totaalisena floppina etukäteen. Tämä oli poikkeus siihen, kun sitä ennen (ja sen jälkeen) suomalaiset ovat aina ennakkosuosikkeja vedonlyönnissä. Suomalaisen hirviö-rockin mahdollisuuksiin ei uskonut edes oma äiti tai ainakaan naapuri. Silti ihme tapahtui.

Tämä oli aikaa, jolloin en ehkä niinkään katsonut Euroviisuja, mutta huuma jäi mieleen. Suomi oli enää jalkapallon maailmanmestaruuden päässä todellisesta menestysmaasta.

Koronasulku 2020-2022

Tämä on tuore asia, mutta tulee jäämään mieleen varmaan ikuisesti. Suomi ajettiin pitkäksi aikaa lockdowniin. Lapset vedettiin pois koulusta ja sekä opettajat että muu työväki joutuivat opettelemaan etätyön salat alusta saakka erittäin nopealla aikataululla. Tuli taudin pelko, johon kaikki eivät uskoneet. Tuli rokotteita, joita vastustettiin periaatesyistä.

Muistan, kun olin lapsen kanssa kotona. Pienin oli eskari-iässä ja he muodostivat kolmen lapsen kuplan naapurin lasten kanssa. Tämä oli vanhempien kesken yhteisesti sovittu. Olin kiitollinen siitä, että työelämäni mahdollisti kotona olemisen ja olin kiitollinen niistä naapureista ja lapsista, jotka antoivat lapselleni seuraa.

Minua ei oikeasti pelottanut korona tai tartunnat. Minua pelotti se, mitä tapahtuu, kun maa laitetaan kiinni. Olin juuri laittamassa firmaa pystyyn ja alku tuollaisessa tilanteessa ei ollut se ideaalein. Myöhemmin tosin on selvinnyt, ettei mitään normaalia tilannetta enää tulekaan.

Koronan jälkipyykkiä tullaan pesemään pitkään. Kotiin sulkeminen ei tee edes umpimielisille suomalaisille hyvää – ainakaan noin pitkinä annoksina. Moniin nuoriin jäi eristyksestä jälkiä, jotka purkautuvat vasta ajan myötä, jos sittenkään. Väitän, että sulkuajan lasku tulee olemaan suurempi kuin olisi ollut pitää maa täysin käynnissä. Mutta ratkaisut tehtiin oikein silloisesta näkökulmasta. En pidä sulkua virheenä, koska päätökset ja päätelmät tehtiin sillä tiedolla, joka silloin oli.

 *****

Näitä tarinoita riittäisi varmaan vähintään toisen yhtä pitkän tarinan aiheeksi, mutta on pakko laittaa jengat johonkin. Tämä kaikki tuli päähäni siis istumalla paikallaan ja muistelemalla. Nämä tarinat ovat muiden kuin itseni elämästä. Ne ovat maailmalla tapahtuneita hetkiä, jotka elävät edelleen muistoissa. Omassa elämässä on tapahtunut ihan erilaisia asioita, joista kerron lisää huomenna.

Mutta lopuksi vielä lista, mitä muuta tähän olisi voinut lisätä:

-          Falklandin sota – Margaret Thatcher 1982

-          Viron matkailun hullut vuodet 1990-2000-luvun alku

-          Itämafian pelko, nahkatakkimiehet ja pilukauppa 1990-luvulla

-          Topi Sorsakosken kuolema 2011

-          Juicen kuolema 2006

-          Olof Palmen murha 1986 – samoin Anna Lindhin murha 2003

-          Ebola 2014, Sars 2002, Hullun lehmän tauti 2003 ja muut kulkutaudit

-          Afrikan sisällissodat ja kansanmurhat (Somalia, Ruanda, Kongo)

-          Estonian uppoaminen 1994

Ikä on vain numero – 50’s sarja, osa 1

 

Luokkakuva - luotu tekoälyn avulla

Täytän tulevan viikon lopussa viisikymmentä vuotta. On vanha klisee sanoa, että ikä on vain numero, mutta lause on valitettavan tosi. Katsotaanpa hetkinen numeroiden valossa, millaisia me viisikymppiset suomalaiset oikein olemme.

Olen yksi elossa olevista noin 32 500 suomalaisesta miehestä, jotka syntyivät vuonna armon vuonna 1975. Alun perin meitä on ollut noin 33 817, joten matkan varrella turpeeseen on säilötty suunnilleen 4% matkaan lähteneistä. Meillä, jotka täällä matkaa edelleen taitamme, on edessä vielä aivan karvan verran alle 30 vuotta. Elinajanodote miehillä on tällä hetkellä 79,6 vuotta.

Yleisimmät kuolinsyyt ikäluokassa ovat itsemurhat, alkoholi, sydän- ja verisuonitaudit tai tapaturmat. Etenkin itsemurhien osuus ikäluokassa on vielä korkea. Olemmehan tunnekylmien vanha-suomalaisten viimeinen jäänne.

Pohjois-Karjalassa poikalapsia syntyi marraskuussa 1975 noin 1200 lasta. Tästä Joensuun osuus on vajaat kolmesataa lasta. Siitä kun vähennetään kuolleisuusluku, ei ole kaukaa haettu, että me melkein kaikki tunnemme toisemme (no, ainakin tiedämme jollain tasolla). Tosin suurin osa meistä on karannut kotimaakunnan ulkopuolella (itseni tavoin).

Koulutus ja työelämä

Minun ikäluokkani on edellisiin sukupolviin nähden harvinaisen koulutettua. Koska elimme nuoruuttamme lama-ajan kourissa, vietimme aikaa mahdollisimman pitkään koulunpenkillä. Koulusta ei ollut kiirettä pois, koska työelämässä ei tarjottu kuin lämmintä kättä tai lapikasta ahteriin.

Arviolta noin 40% ikäluokasta omaa akateemisen loppututkinnon, mikä tekee suunnilleen 13 000 maisteria, tohtoria tai muuta turhaketta. Samasta ikäluokasta leivottiin rautaisia ammattitutkinnon tekijöitä 17 500 kappaletta. Vielä tuolloin jakauma ammattikoulun ja lukion välillä oli lähes fifty-fifty. Kokonaan koulujen ulkopuolelle jäi todella harva joukko, koska koulutuksen katsottiin tuovan onnea, autuutta ja turvatun eläkkeen – vähänpä tiesimme!

Eläkettä meistä nauttii tällä hetkellä noin 3500 henkilöä. Ikäluokkamme viralliseen eläkeikään on matkaa vielä 14 vuotta ja 9 kuukautta, joten eläkeläiset ovat jonkin muun syyn kuin vanhuuden takia työmarkkinoilta poistuneet.

Meille työelämä on ollut se kaikkein merkittävin tekijä elämässä. Olemme tekijä-sukupolvea, joka on vääntäytynyt työpaikalle vaikka pää kainalossa yhdellä jalalla ja pysynyt siellä vähintään sen ajan, mitä pomo käskee ja yleensä hieman päälle. Kokonaan sielunsa työelämälle myyneistä yrittäjiä ikäluokastani on 5500 henkilöä. He tekevät työtä pyyteettömästi sydänverellä uskoen täysin omien kättensä tuloksiin.

Sen sijaan kun mennään ahkeruuden toiseen päähän ja tutkitaan virkamiehiä, on heitä joukossamme noin 1400 henkilöä. Ikäluokkamme kirkkain kärki edustaa tietenkin eduskunnassa, mistä löytyy tällä hetkellä yhdeksän kappaletta kultaisena vuonna 1975 syntynyttä kansanedustajaa. Istuvissa ministereissä ei tänä vuonna viisikymmentä täyttäviä henkilöitä ole ollenkaan, minkä kyllä lopputuloksesta näkeekin.

Naimisissa olevia omakotitalon omistajia

Koska sukupolvemme on varustettu kovin perinteisin arvoin, on meistä naimisissa reilu puolet. Ja koska olemme jo sen verran maailmaa nähneitä, iso osa meistä on naimisissa toista, kolmatta tai X:ttä kertaa. Tilastollisesti oikeita sinkkuja (eli ei koskaan naimisissa olleita) on ikäluokasta vajaa neljännes. Eronneiden määrä on tilastojen mukaan vajaa viidennes (eronnut, ei naimisissa) ja valitettavasti prosentin verran ikäluokasta on ehtinyt jo leskeytyä.  

Olemme myös pyrkineet korvaamaan itsemme tulevaisuudessa ja huolehtimaan jatkuvuudesta. Vuonna 1975 syntyneellä on keskimäärin 1,8 kappaletta lapsia. Meille on ollut tärkeää pitää huolta siitä, että suomen tarina jatkuu myös meidän jälkeemme. Tätä samaa ei voi sanoa tämän päivän nuorista, joille ei – ainakaan iltapäivälehtien mukaan – kelpaa seksi, eikä varsinakaan sen lopputuote.

Ja jos ei puolisossa ja lapsissa ole riittävästi riesaa, on moni meistä hommannut elämäntapaharrastuksekseen omakotitalon tai vähintään kesämökin. Reilu kolmannes kiroilee omalla pihallaan kesällä ruohonleikkurin ja talvella lumikolan kanssa. Yhtä lailla kolmannes ikäluokasta on valinnut helpon tien ja asuu kerrostalossa, missä riesana ei ole kuin naapurit ja hemmetin kalliit putkiremontit.

Reilu kymmenen prosenttia meistä viisikymppisistä on lisännyt elämän taitokerrointa hankkimalla riesakseen kesämökin. Tämä kymmenys on tehnyt päätöksen kärsiä elinkautisen työleirillä, joka ei valmistu koskaan, mutta samalla tarjoaa kuolemattoman kauniita luontoelämyksiä ja palauttaa heidät vanhasuomalaisen maalaisromantiikan aikaan.

Terveyshuolina stressi, alkoholi ja kuluminen

Kun elämää on takana kaksi kolmannesta, alkaa kehon osista myös takuuaika olla ummessa. Tämä siitäkin huolimatta, että meidät sentään tehtiin takoraudasta ja kelopuusta. Kärsimme elintasosairauksista, joita tuovat mukanaan työelämästä hankittu stressi, stressin myötä hankittu alkoholiongelma ja huonoista elintavoista syntyneet diabetes sekä ylipaino. Sen lisäksi meitä vaivaavat jo ensimmäiset kulumat, jotka rajoittavat liikkumista entisestään.

Stressi on suurin vihollinen. Otamme työelämän jopa liian vakavasti ja olemme enemmän naimisissa työpaikan kuin puolison kanssa. Ja kun työelämä ottaa kupoliin, turvaudutaan kuppiin. Ikäluokasta alkoholin riskikäyttäjiä on noin 8000 ja varsinaisia alkoholisteja noin 3000 kappaletta.

Stressi ja orastavat päihdeongelmat myös altistavat muiden tekijöiden kautta mielenterveyden ongelmille. Olemme ensimmäinen sukupolvi, jolla mielen rikkoontuminen on reilusti tunnustettu ja tunnistettu ongelma. Ja samalla olemme ensimmäinen sukupolvi, jolle on normaalia hakea ongelmiinsa apua.

Mitä muuta me oikein olemme?

Me olemme lineaarisen television sukupolvi. Muistamme tallentamisen koko ketjun lähtien VHS-kaseteista ja LP-levyistä. Ostimme hulluna CD-levyjä tai DVD-elokuvia, kunnes tuo kaikki korvaantui pelkällä digitaalisella bittisälällä jättäen kaappeihin kilotolkulla viihdejätettä.

Olemme sanomalehtien ja aikakauslehtien sukupolvi. Meidän nuoruuteen kuuluivat Apu, Seura ja Hymy ja postilaatikosta haettiin aamuisin paperinen sanomalehti. Nyt aikakauslehdet on korvattu TikTokilla ja sanomalehtien virkaa toimittavat digi-lehdet. Kaiken kaikkiaan maailma on siirtynyt paperista digiin sitä vauhtia, että paperia tuottavat tehtaat siirretään museoon.

Meidän nuoruuteen kuuluivat itäinen ja läntinen liittouma. Pelkäsimme ensin ydinsotaa, sitten AIDS:ia ja lopulta sitä, että vuosi 2000 tuhoaa kaikki tietokoneet, ydinvoimalat ja lentokoneet. Ja kun mitään niistä ei tapahtunut, saatiin riesaksi teknotauti Korona.

Kasvoimme laskemalla markkoja käteisenä. Jossain vaiheessa paljas raha vaihtui ensin shekkeihin, sitten pankkiautomaattikortteihin ja lopulta pankkikortteihin. Meille luottokortit olivat pitkään pelkkää utopiaa, eikä kulutusluotosta oltu kuultukaan ennen keski-ikää. Rahaa saatiin pankeista ja rahalla ostettiin asunto, jota maksettiin kuuliaisesti joka kuukausi niin paljon kuin varaa oli. Me sentään edes kuvittelimme lainojen loppuvan joskus.

Me kuuntelimme radiota jo ennen kuin kaupallista radiota oli keksittykään. Nykyisistä teemaradioista ei voinut lapsena kuvitellakaan. No aika taisi ajaa jopa koko radiogenren ohi vaihtuen podcasteihin ja äänen lisäksi elävään kuvaan.

Synnyimme Suomeen, joka oli kovin homogeeninen. Punaiset housut oli jo erilaisuutta, eikä tasa-arvosta ollut vielä tietoakaan. Kun aloitin työelämän, ei naisen markka ollut edes 80:aa penniä. Noista ajoista on tultu monessa suhteessa puusta alas. Sama tasa-arvokehitys näkyy onneksi muuallakin.

Me olemme sukupolvi, jonka aikana maapallon kehitys ja etenkin Suomen kehitys on mennyt isoilla askelilla eteenpäin. Juntti-Suomesta on kuoriutunut NATO- ja EU-Suomi. Markkojen sijaan osakkeita ostetaan euroilla ja pelkällä passilla voi lentää Eurooppaa päästä päähän halpalentoyhtiöiden penkeillä (niillä vesipestyillä).

Huomenna paneudun siihen, mitkä minun mielikuvissa ovat olleet viidenkymmenen vuoden eniten muistijälkiä jättäneitä asioita.

Kesken jääneet unelmat

 

Kun saa suuremman kirjoitusurakan päätökseen, tulee tyhjiö. Sielu on imetty kuiviin tekstistä ja ajatuksista totaalisesti, eikä päässä liiku yhtään mitään. Omaa tekstiä katsoessa tulee ensin epätodellinen olo - minäkö tuon tein?! Kevyt ylpeyden puuska tehdystä urakasta ja aikaansaannoksesta lävistää mielen. Suusta karkaa helpotuksen huokaus.

Pari päivää ja sitten iskee alakulo. Tyhjällä päällä loputonta doomskrollausta ja mielihyvän jahtaamista, että aivot saisi käyntiin tai tuntisi ylipäätään jotain. Lievä jälkihäpeä tekstin lopputuloksesta. Ei sellaista voi mihinkään laittaa näytille - moista roskaa. Jos en olisi laittanut sitä eteenpäin, polttaisin luultavasti jopa kannettavan nuotiossa. Mieli seilaa edestakaisin hyvän ja huonon väliä.

Ja se loputon väsymys. Tekisi mieli vaipua pelkästään lokakuun takia pitkään horrokseen ja herätä seuraavan kerran keväällä, kun valo alkaa taas näkymään. Lokakuun päälle vielä univelkaa melkoisilla kiskurikoroilla. On valvottuja öitä ja aamuöitä, nukkumattomia päiväunia ja arjen venytystä joka suuntaan. Omalle tekemiselle on uhrannut aikaa joka paikasta, mistä sitä ylipäätään on varastettavissa. Päässä ei soi muuta kuin Dire Straitsin Brothers in arms - maailman masentavin rock-balladi. 

Onneksi on elämä, jota pitää suorittaa. Työ ja asiakkaat pakottavat nousemaan ylös ja tekemään jotain. Perhe pitää arjen onneksi sen verran kiireisenä, ettei turhia jouda murehtimaan, vaikka pää niin käskisi. Eteenpäin ja rintamaa kohti!

Mutta asiaan....

Keski-ikäiset eivät osaa unelmoida kunnolla!

Sain  tyttäreltäni - tuolta blogini uudelta päähahmolta sekä suloiselta totuudentorvelta hyvän opetuksen siitä, kuinka vajavaista ja rajoittunutta on aikuisen ihmisen unelmointi. Keskustelimme - sattuneesta syystä - kirjoista. Olen siis kirjoittanut yhden käsikirjoituksen, joka on mennyt tarjolle eteenpäin. Itse huokaisin, että homma on minun osaltani niin pitkällä kuin sen omin avuin saan, joten voin ottaa iisisti.

Tyttäreni kuitenkin kysyi, millaisen kannen halusin kirjaani tai mitä sen takakannessa lukisi. Viaton kysymys, joka paljasti, että olin jättänyt oman unelmani puolitiehen (taas kerran). Näen oman unelmani hyvin pelkistettynä ja vain mahdollisena, kun oikeastihan unelmat pitäisi nähdä rajoittamattomana tienä pidemmälle kuin mihin pystyy uskomaan. Eli käytännön kautta ajateltuna - keski-ikäisen keinoin ihminen olisi päässyt kuuhun ja lapsen rajattomilla kyvyillä olisi lennetty Marsiin asti (kuten luotaimet ovat jo tehneet). 

Aikuiset ihmiset ovat siinä mielessä tylsiä, että he pitäytyvät maailmassa, joka on varmasti mahdollinen. Rakennamme omien unelmiemme eteen, taakse ja sivuille rajoittimet, joiden sisällä oma tavoite pysyy kasassa ja varmasti pystyssä. Samalla unelmien henkiset turvarakenteet rajoittavat sitä, etteivät unelmat pääse oikeasti lentoon. 

Lapsellani oli kyky nähdä tuotokseni valmiina kirjana, joka on kirjakaupan hyllyssä odottamassa ostajaa. Hän pystyy näkemään siinä kannen sekä takakannen tekstit. Mihin minä pystyn? Pystyn näkemään nipun papereita tiukkailmeisen kustantajan pöydällä odottamassa joko hyväksyntää tai hylkäämistä (ja näistäkin näen todennäköisempänä hylkäämisen).

Rajatut unelmat estävät putoamasta korkealta

Missä vaiheessa meidän kykymme "lentää" kuolee? Milloin meistä tulee tylsiä ja kuolevaisia keski-ikäisiä ja menetämme kyvyn nähdä unelmat pidemmällä kuin silmin nähtynä on mahdollista? Monesti olen syyttänyt asiasta peruskoulua, joka onnistuneesti tappaa kaiken luovuuden lapsista, mutta ilmeisesti se ei tällä kertaa ole syypää. Verrokkiryhmän lapsi on kohta kuusi vuotta käynyt kotimaista ja laadukasta peruskoulua, eikä hänen luovuuttaan ole onnistuttu hyvistä aikeista huolimatta tuhoamaan. 

Ehkä vikaa pitää etsiä suomalaisesta perusluonteesta ja kasvatuksesta. Varsinkin meidät lama-ajan lapset kasvatettiin perinnesanonnoilla "pessimisti ei pety" ja "parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla" sekä tietenkin klassikoilla "joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa" ja "ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa". Kaikki nämä kuvaavat osuvasti sitä, että haaveiden tulee pysyä turvallisen pieninä, ettei niiden toteutumattomuus satuta.

Kyse on kuitenkin ajatusharhasta. Ihmisten unelmissa ei ole kyse pelkästään päämäärästä, vaan matkasta. Teemme asioita unelmien eteen, joiden kautta lopputulos lopulta jalostuu. Noista tekemiseen liittyvistä tehtävistä pitäisi nauttia niin täysillä, että pelkästään matka on tekemisen arvoinen, vaikka päämäärä jäisi toteutumatta. Jos otetaan vaikka huippu-urheilija, on hänen nautittava myös treenaamisesta, eikä pelkästään kilpailuista. Harjoittelun on maistuttava hyvälle ja annettava itselle jotain, minkä takia salille/ladulle/pururadalle tai urheilukentälle vääntäytyy päivästä toiseen viikonpäivästä tai kelistä huolimatta. 

Tätä samaa ajattelin nyt kirjoittaessani. Nautin itse tekemisestä ja tarinan kirjoittamisesta niin paljon, että tekeleen lopullinen lopputulos on oikeastaan yhdentekevää. Toivon totta kai, että tekemisestä nauttiminen näkyisi lopputuloksesta ja olisin tietenkin vallan ilahtunut, jos lopputulos kelpaisi jollekin jopa kirjan aihioksi. Mutta en mene suin päin suohautaan, vaikka homma ei tulta löisikään. Pelkästään tekemällä olen saanut itselleni elämyksen, joka oli kokemisen väärti.

Ehkä noita perinteisiä, hieman masentavia ja tunkkaisia sanontojakin pitäisi uudistaa. Jospa lapsemme lausuisivat "pettymykset kasvattavat", "jokainen pyy on metsästyksen väärti" tai niinkin radikaalisti kuin "kurkota kuuseen, saatat päätyä vieläkin korkeammalle". Kaikille meistä tekisi hyvää opetella hieman positiivista ajattelua päivittäisessä elämässä.

Tapa häpeä

Entinen minä olisi jättänyt nämä kaikki jutut kertomatta. En olisi paljastanut kenellekään, että koetan kirjoittaa ehjää käsikirjoitusta, enkä varsinkaan tunnustanut täällä julkisesti, että pyrin kohti isointa unelmaani - nähdä kirjastossa kirja, jossa komeilee oma nimeni. Tähän saakka nimi on vilahtanut ainoastaan varauslistalla ja sakkoluettelossa.

Entistä minää rajoitti vahva häpeän tunne sekä epäonnistumisen pelko. Olisin pitänyt kaiken tiedon itselläni siltä varalta, että jos epäonnistun, ei minun tarvitse kertoa sitä kenellekään. Olisin voinut yksikseni nuolla haavat jossain huoneen nurkassa ja häpeillä huonouttani. Nuorempana koin kaiken oman luovan tekemiseni jotenkin niin nolona, että jätin mieluummin unelmani toteuttamatta kuin otin riskin, että homma epäonnistuu - tai edes paljastuu muille. Se tie loi toki turvallisen, yllätyksettömän ja helpon nuoruuden, mutta eipä siinä juuri  unelmia toteuteltu - piiloteltiin ja kaduttiin kyllä.

Kerron nyt näistä jutuista siksi, että haluan muiden välttävän saman tien. Toivon, että osaisin kannustaa lapsia (niin omia ja vieraitakin) jahtaamaan unelmiaan 100%:sti ja ottamaan riskejä elämässä. Häpeilemällä, passaamalla ja vetäytymällä kaikista vaikealta tuntuvasta jää paitsi elämän highlighteista ja parhaista muistoista. Yrittäminen ei ole koskaan väärin, eikä omiin tavoitteisiinsa uskominen ole millään tapaa noloa. Päinvastoin - maailma arvostaa heitä, jotka urheasti taistelevat haaveidensa puolesta.

Eikä epäonnistumisia pidä pelätä tai vältellä. Epäonnistumiset kuuluvat elämään ja niiden kautta opitaan sekä kasvetaan ihmisinä. Teemme päivittäin satoja päätöksiä, joista suurin osa menee joko pieleen tai ovat kokonaan merkityksettömiä. Eikä arkemme ole silti sen kaoottisempaa tai tuhoon tuomittua. Ihmisen ei pidä jättää epäonnistumatta, vaan muuttaa suhdettaan siihen, että elämä viskoo tiellemme jatkuvia opetuksia epäonnen muodossa. Ilman epäonnistumisia ei voi kasvaa täyteen mittaansa.

Joten lapseni, kun luet tätä (joko tässä elämässä tai seuraavassa) - uskalla unelmoida, epäonnistua ja kasvaa. Elämässä ei koskaan ole tärkeintä päämäärä vaan matka. Eikä päämäärää pidä lukita liian lähelle, vaan tarpeeksi kauas niin, että matka sinne kestää. Sen matkan aikana tulet saamaan elämyksiä, joista et osannut unelmoida. Äläkä koskaan mieti, mitä muut ovat unelmistasi mieltä. Sinun haaveidesi tärkeyden ja järkevyyden päätät ainoastaan sinä. Jos Waltari olisi uskonut soraääniä, hän olisi kirjoittanut jotain muuta kuin Sinuhen. Tai jos SaiPa olisi viime kaudella kuunnellut vain kiekkoasiantuntijoita, se pelaisi divarissa. Unelmat lennättävät meitä korkealle ja luovat elämään perspektiivin, mitä kaipaamme tullaksemme täysin onnellisiksi. 

Unelmiin uskovat erottaa

Olen onnellisessa asemassa siinä(kin), että tuttavapiiriini kuuluu eri alan taiteilijoita ja monella tapaa luovia ihmisiä. Heitä kaikkia yhdistää vankkumaton usko omiin kykyihin sekä uskallus uida omien päämäärien vuoksi vastavirtaan. Runoilija tekee runoja kokonaisiksi teoksiksi, vaikka runoutta pidettäisiin aikansa eläneenä marginaalitaiteena. Viisikymppinen rokkari tekee huikeita kappaleita, koska uskoo omaan musiikkiinsa tai näyttelijä löytää elokuvaroolit, koska luottaa itseensä ja kykyihinsä. Ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat - olla täysin omia itsejään. Ihailen myös sitä, että eri alojensa ammattilaiset uskaltavat tehdä asioita vailla pelkoa epäonnistumisesta tai muiden ihmisten täystyrmäyksestä. Jos olisin nuorempana ollut samanlainen, en kirjoittelisi täällä pelkästään tätä blogia, vaan luultavasti menestysromaaneja huvilallani Caprin saarella. 

Enkä vähäksy pienempiäkään unelmia. Unelmat täytyy suhteuttaa omaan elämään. Yhdelle on yhtä suuri unelma saada itsensä ylös sängystä masennuskauden jälkeen kuin toiselle on luoda menestyskirja tai -levy. Ihmisten elämät eivät koskaan ole keskenään verrannollisia, eikä oman onnensa mittarina saa koskaan pitää jonkun toisen saavutuksia. Jälleen kerran synti, johon itse olen nuorempana syyllistynyt. Kun oma horisontti oli kateissa, lainasin muiden. Kun tuijottaa liikaa muiden saavutuksia tai tavoittelee muiden unelmia, menee omissa tavoitteissaan vikaan - ja vahvasti!

Tätä ongelmaa korostaa vielä nykyinen instagram-maailma, jossa muiden elämää seurataan pelkästään highlightien kautta. Näemme somessa postauksia menestyksen hetkistä ja niistäkin vain sen valoisan puolen. Ei urheilija kuvaa sitä, kun itkee väsymyksestä lokakuisen pimeän urheilukentän laidalla, eikä kirjailija kuvaa sitä seitsemättä hylkäyskirjettä kustantajalta. Kiillotamme omaa kuvaamme ja esitämme elämän tähtihetket pelkässä kohdevalossa, jotta varjot jäävät pois näkyvistä. Se saa katsojat turhan usein uskomaan siihen, että elämä voisi - tai sen pitäisi - olla pelkkää onnea ja päivänpaistetta. 

Tarvitsemmekin lisää kriittistä silmää sekä alastomuutta elämän erilaisten hetkien suhteen. Jos elämää on elettävä somen kautta, pitäisi sinne saada nykyistä enemmän sisältöä, joka kuvaa tähtihetkien lisäksi myös tähdehetkiä, niitä, joissa homma pusertuu vihkon puolelle. Kontrastit tekevät arjesta elävämmän ja todellisen. Ja juuri siitä syystä kerron myös näistä oman elämäni kokeiluista, vaikka ne eivät aina mihinkään johdakaan. 

Surkea kasvatus luo umpimielisiä nolostelijoita

Itse syytän omasta keskenkasvuisuudestani lapsuuttani. En ehkä koskaan kokenut, että minua olisi kannustettu luovuuteen tai harrastamaan mitään itseäni esittävää. Eikä tämä ole syytös kasvattajia kohtaan, vaan aikaa ja ajan henkeä. Ikäpolveni vanhempia ei lasten tekemiset juuri kiinnostaneet, vaan kakarat kasvoivat pitkälti keskenään vanhempien käydessä töissä. Olisin tarvinnut nimenomaan emotionaalisen puolen turvaa ja kannustusta. Maailma oli kokonaisuutena hieman yksiniittisempi ja tunneköyhempi kuin tänä päivänä. Nykyisin tunnepuolen ilmaisu ja ylipäätään tunnesiteet lapsiin ovat monimuotoisemmat ja vahvemmat. Olemme emotionaalisesti paljon lähempänä lapsiamme kuin vanhempamme olivat meihin.

Toivon, että teen asiat toisin kuin vanhempani. Toivon pystyväni kannustamaan lapsia olemaan sellaisia kuin he luonnostaan ovat. Toivon, että he uskaltavat ilmaista itseään ja olla itsenäisiä, itseensä uskovia yksilöitä, joilla on tavoitteita, päämääriä - ja ennen kaikkea unelmia. Olkoon heidän unelmansa millaisia tahansa (laillisuuden ja veronkantokyvyn puitteissa totta kai!), toivon voivani kannustaa heitä niiden toteuttamisessa. Olisin itse onnellinen, jos lapseni saisivat tuossa mielessä onnellisemman elämän kuin itse sain. Ja pyrin myös olemaan esimerkkinä siinä, että täydellistä elämää ei meistä kukaan elä, mutta epätäydellisiä kannattaa olla omina itsenään. Epäonnistuakin saa - ja välillä pitääkin.

PS. Kuvitus on tällä kertaa ihan itse otettua ja kuvattua. Pari ensimmäistä kuvaa ovat Ilomantsin Koitajoelta ja viimeinen näkymä on Koivusuon luonnonsuojelualueelta. Tehtiin syyskuussa viikonlopun happihyppyvaellus Hattuvaaraan Pirhon kierrolle. Upea reitti, loistava keli ja vielä huikeammat maisemat!

Kasvaako sodan uhka Euroopassa?

Kuva luotu tekoälyn avulla

 Tämä teksti menee enemmän tai vähemmän ajankuva- ja päiväkirjaosastoon. Sota Ukrainassa tuntuu junnaavan paikallaan ja alkukesän ponnistelut tulitauon tai rauhan eteen valuvat hiekkaan kuin beduiinin virtsa. Sodan loppua ei ole sen enempää näkyvissä kuin aiemminkaan - kauniista puheista huolimatta. 

Sen sijaan idän ja lännen välinen juopa kasvaa isommaksi. Yhdysvaltain aloittama tullisota uhkaa vyöryttää Kiinaa ja Venäjää lähemmäs toisiaan. Lisäksi on olettavaa, että Kiinan sisäinen talouskriisi pakottaa sitä keskittymään sekä omiin että Aasian sisäisiin asioihin. Vaikka luulisi, että Venäjän kanssa heilastelu ei juuri nyt ole ykkösprioriteettinä, taisimme luulla väärin. Kuvat Aasian kauhukaksikosta yhdessä Putinin kanssa aiheuttivat kylmiä väreitä varmaan jokaiselle. Sanat "pahan akseli" tulevat väkisin mieleen.

Taloudessa vanha totuus on, että kun kriisi tiukkenee, otetaan likaisemmat keinot käyttöön. Jos Kiinan talouden kriisi on niin syvä kuin uskotaan, on sen pakko syventää kumppanuutta niiden kanssa, jotka siihen helpoiten taipuvat ja joiden kanssa kauppaa ylipäätään voi käydä. Yksi näistä valtioista on mitä luultavimmin Venäjä. Venäjän kauppakumppanuudessa asemat ovat vähintään mielenkiintoiset. Venäjällä ei ole rahaa, mutta sillä on kaikkea muuta. Länsimaiden suuntaan pakotteet ovat pienentäneet kaikenlaisten tuotteiden kauppaa, mutta itään päin kauppaa tehdään edelleen. Ei ole kovinkaan suuri salaisuus, että etenkin Intian sekä luultavasti myös Kiinan uskotaan ostavan sekä öljyä että maakaasua Venäjän kentiltä. Tätä samaista öljyä valuu myös länteen, tosin se valkopestään jossain välillä. 

Toinen Venäjän hyvä puoli Kiinan kannalta on se, että sillä on luultavasti halukkuutta myös ottaa Kiinalta velkaa. Länsimaissa Kiinalta otetun velan määrä pienenee, koska Kiinan kanssa tehtävä kauppa katsotaan turhan riskaabeliksi. Ja kun raha ei käy kaupaksi, hidastuu jopa Kiinan kokoisen valtion talous. Venäjää riskit eivät pelota. Se on päättänyt pelata upporikasta tai rutiköyhää joka tapauksessa.

Tätä kautta koko maailman jakolinja uhkaa taas tulla idän ja lännen väliin - tosin piirua idemmäs kuin toisen maailmansodan jälkeen. 

Mistä päästäänkin päivän varsinaiseen asiaan...

Kuva luotu tekoälyn avulla

Mitä droneiskut Puolan maaperällä oikein olivat?

Viikolla uutisoitiin, että Venäjän lähettämiä droneja oli ammuttu alas Puolan maaperällä. Kyseessä oli joko selkeä provokaatio tai ainakin pienimuotoinen tunnustelu sille, miten länsi vastaa, kun sinne huudetaan. Puola on Venäjälle ikävä piikki lihassa Ukrainan kriisissä. Puolan kautta kulkevat sekä ihmiset että tavarat keski-Euroopasta Ukrainaan ja Puola on eräänlainen turvasatama myös Ukrainasta poispäin. Lisäksi Puola on näkyvästi tukenut Ukrainaa kriisissä ja ottanut aseman länsikoalition yhtenä vahvimmista Ukrainan puolestapuhujista. Tosin syykin on selkeä - jos Ukrainan kriisi päättyisi Venäjän voittoon, olisi seuraava kohde hyvin todennäköisesti Puola. Ja Puolan ykkösprioriteettinä on ratkaista ongelma vielä silloin, kun se pyörii Ukrainassa eikä Puolassa. Puolan yli on historian saatossa kävelty niin monilla saappailla, että maa tärisee vieläkin.

Poliittisen vastaanoton lisäksi Venäjä testasi hyvin todennäköisesti myös lännen puolustusvalmiutta ja -halukkuuttta. Venäjää kiinnostaa, miten dronehyökkäykseen reagoidaan. Kuka reagoi ja millä voimalla. Isku on lisäksi Venäjälle riskitön. Euroopan minkään maan sotilaalliseen doktriiniin tuskin kuuluu välitön vastaisku, vaan pikemminkin perikristillinen toisen (ja ehkä kolmannenkin) posken kääntäminen. 

Mikäli olisin optimisti, voisivat iskut myös olla joko vahinko tai sitten jonkun villin rintamakenraalin yksittäinen hairahdus. Venäjän puolella rintamaa yleistilanne tuskin on sen koordinoidumpi kuin koko maan asiat yleensäkään. Tähän sirkukseen mahtuisi hyvin kenraali, joka pienessä sievässä päättäisi kokeilla, pääseekö dronella Puolaan. Jos (ja ihan vi...n iso jos) näin olisi, tuota komentajaa tuskin rintamalla ainakaan yhtenä kappaleena enää nähdään, joten lopullinen totuus tuskin selviää koskaan. 

Kuva on tekoälyn luoma

Joku on Taistelunsa lukenut

Jälleen kerran joudun toteamaan, että lukekaa historiaa, koska sieltä löytyy vastaus lähes kaikkeen. Venäjän provokaatio läntisen Euroopan puolella noudattelee samaa linjaa Hitlerin sotasuunnitelman kanssa. Hitler teki samanlaista "iske ja kuuntele"-tyyppistä politiikkaa toisen maailmansodan alla. Hän aloitti sodan marssimalla naapurimaihin ja testasi samalla, miten vastapuoli hänen toimiinsa reagoi. Toisen maailmansodan suurimpia jossitteluja onkin, olisiko suursota voitu välttää jyrkemmällä reagoinnilla Reininmaan, Itävallan tai Tsekkoslovakian alueliitoksiin. Ja olisiko Puolan valtaaminen pitänyt estää ja ryhtyä sotimaan heti, eikä odottaa, että rintamalinjat siirtyvät Englannin kanaalille saakka. 

Tätä samaa tekee luultavasti myös Venäjä. Se testaa nyt länsimaiden selkärankaa sekä kykyä että halua reagoida sen pieneen perseilyyn. Vaikka alueita ei varsinaisesti pyritä valloittamaan, tehdään pientä kiusaa Nato-rajojen yli koko ajan. Ja tätä kohinaa kasvatetaan koko ajan isommaksi. Halutaan saada selville, onko lännestä muuhunkin kuin vain puhumaan kahta kaunista ja kolmea hyvää. Tämä lännen on hyvä tiedostaa - ja myös lukea oma historiansa vielä kerran uudelleen. 

Luulisin, että Baltiassa tämä Venäjän kiusanteko aiheuttaa kulmien rypistelyä voimakkaammin. Venäjän nykyhallinnon mielipide on, että Baltian maat kuuluvat tulevaan suur-Venäjään ja lisäksi Venäjä kaipaa taas isompaa porttia itämerelle. Luultavaa on, että jos droneiskut jatkuvat, niiden kohteet ovat seuraavana jossain Suomea lähempänä. 

Kuva on tekoälyn luoma

Tarttis varmaan tehdä jotain?

Lännen on pakko alkaa valmistautumaan siihen, että sodan pitkittyessä kaikenlainen provosointi lännen suuntaan lisääntyy. Venäjä haluaa jakaa länsiliittouman pienempiin osiin ja Ukrainan tuki on tällä hetkellä lännelle vaikea asia. Tuen määrä on pitkälti riippuvainen Yhdysvaltojen tuesta ja kaikki tietävät, että se tuki taas riippuu täysin siitä, millainen päivä maan johtajalla on. Hyvänä päivänä hänen tukihanat sekä materiaaliapuhanat ovat täysin auki, mutta huonona päivänä kanta saattaa kääntyä täysin Venäjä-myönteiseksi, mikä jättäisi EU:n yksin puolustamaan Ukrainaa. Tämä taas on erittäin haastavaa, kun koko Euroopan talous yskii ja rahaa ei tunnu riittävän edes omiin tarpeisiin. Ukrainalle annettava tuki tulee olemaan vaikeiden keskustelujen alla tulevana talvena. 

Selkeää on, että toisen maailmansodan kaltaista lepsuilua ei tule sallia. Provosointiin on vastattava samall amitalla ja kaikenlaiset hyökkäykset rajojen yli tulee torjua sillä voimalla, mitä se vaatii. Ja viimeistään nyt on luovuttava uskosta, että asiat ratkaistaan YK:n kautta. Sen mandaatti rauhanluomisessa on jo tähän mennessä osoittautunut mitättömäksi. YK on kriisinratkaisussa täysin rampa, kun kriisin pääpukarina on yksi turvallisuusneuvoston pysyvistä suurmaista.

Valitettavasti tämä koskettaa myös Suomea. Me emme ole täällä turvassa siltä, etteikö Venäjän droneja nähtäisi myös meidän ilmatilassa. Venäjältä kuuluu vielä toistaiseksi vain joutavaa sanahelinää propagandan muodossa, mutta siinäkin on viitteitä, että Suomea ei ainakaan Venäjän ylimpänä ystävänä enää pidetä. Eikä meillä todellakaan ole mitään erityisasemaa Venäjän joulukorttilistalla. Tiukan paikan tullen tänne tullaan varmasti samalla voimalla kuin muuallekin. 

Ratkaisut löytyvät Kiinasta ja taloudesta

Ykkösasia olisi saada koko Euroopan talous taas vetämään niin, että raha pyörii ja tuottaa lisäarvoa. Se vaatisi kauppakumppanuuksien korjaamista pikaisesti Yhdysvaltain sekä myös Kiinan suuntaan. Talouden hidastuminen ja hiipivä lama syövät pelivaraa sekä poliittiseen vääntöön että Ukrainalle annettavaan apuun. Tällä hetkellä kaikkien - myös Venäjän - etu on se, että kriisi pysyy Ukrainassa. Se taas vaatii sen, että Ukrainalla on rahaa ja materiaalia taisteluun. Piristyvä talous pitäisi myös lännen yhtenäisempänä, kun Ukrainan tukea on mahdollista antaa ilman pelkoa kansallisten talouksien kärsimisestä.

Seuraavien vuosien aikana EU:n on pakko varautua siihen, että Yhdysvaltain suoraan jakaman tuen varaan ei voi mitään laskea. Sen poliittinen ilmapiiri on tällä hetkellä niin sekavaa ja ailahtelevaa, että nojaaminen siihen olisi vaarallista. Valitettavasti tämä koskee myös NATO:a. Jenkit ovat NATO:n kiistaton veturi ja ykkösnyrkki. Ilman Yhdysvaltain vahvaa sotilaallista osallistumista jää koko sotilasliitto paperitiikeriksi. Ja tämän haistaa totta kai myös Venäjä - samoin Kiina.

Kiinalla on yllättävän suuri merkitys kriisin ratkaisussa - on ollut koko ajan. Kiinan luisuminen Venäjän vaikutuspiiriin voi olla sodan kannalta kohtalokas asia. Lisäksi Kiina todennäköisesti ajaa Ukrainan kriisin kautta myös omaa asiaansa. Sillä on ratkaistavana maan talouskriisin lisäksi myös Taiwanin ongelma. Jos NATO on kiireinen Ukrainassa, jää Aasia kokonaan Kiinan käsiin. 

Kypärä päähän

Isku Puolaan on suurempi asia kuin annetaan ymmärtää. Se on kiistaton fyysinen provokaatio EU:n ja samalla NATO:n maaperälle. Seuraavat viikot kertovat, jatkuuko Venäjän aloittama linja samanlaisena ja mihin suuntaan seuraavat iskut suunnataan. Jo nyt tiedustelu on antanut viitteitä, että iskuja suunniteltaisiin esim. Romanian suuntaan. Ehkä tosiaan menossa on testi koko EU:n länsirajalle.

Muuta vaihtoehtoa ei tällä hetkellä ole kuin odottaa ja toivoa, että rauhanneuvotteluissa päästäisiin nopeasti eteenpäin. Rauha Ukrainassa piristäisi Euroopan turvallisuutta mutta myös taloutta. Luottamus talouteen pudottaa rahan hintaa ja piristää kauppaa. Sitä kaikkea tarvitsee myös Suomi.

Hieman tavoitteellisesta kirjoittamisesta

Kuva: Pixabay / jestemrobert

Olen kirjoittanut erilaisia tekstejä kohta parin vuosikymmenen ajan. Suurin osa teksteistä on suljettu muistikirjojen sivujen sisälle, eikä niiden ole tarkoituskaan saavuttaa päivänvaloa, vaan jäädä perikunnan riesaksi komeron ylähyllylle. En ole koskaan ollut mikään päiväkirjan pitäjä. Ra(s)kas Keski-ikä on minun versioni päiväkirjasta.

Toistaiseksi näkyvin kirjallinen tuotokseni on tämä blogi. Siihen olen kirjannut elämääni, tapahtumia ja myös koko suomalaisen yhteiskunnan elämää vuosia. Nämä jäljet jäävät virtuaalimaailmaan näkyville niin kauan kuin alusta elää. Blogin aloitin alunperin siksi, että saan jonkinlaisen julkisen alusta ajatuksilleni. Halusin jollain tapaa ilmaista itseäni, mutta samalla myös kirjoittaa pysyvämmin muistiin elämäni tapahtumia.

Edelleen käväisen lukemassa vanhoja tekstejä, koska Ra(s)kaan Keski-iän sivuille on kirjattu oman elämän ylä- ja alamäkiä. Palaan mukaviin hetkiin ja muistelen vanhoja. Joskus tekisi mieli korjata sanamuotoja tai jopa sisältöjä, mutta autenttisuutta on kunnioitettava, vaikka se vähän kirvelee.

Blogi on ollut koulu. Se on opettanut kirjoittamaan ja siirtämään tajunnanvirtaa muistikirjan syheröistä ihmisen luettavaan muotoon. Blogi on myös ollut terapiapaikka. Kun lukee omaa tekstiään, tajuaa myös omia ajatuksiaan paremmin. Näkee itsensä ulkopuolisena ja osaa jotenkin fiksummin analysoida, mikä tässä elämässä on pielessä.

Kuva: Pixabay / Pexels

Runoja, satuja, kaikkea muuta kirjallista

Blogin lisäksi olen kirjoittanut muutakin. Kun viimeinen lapsi oli pieni, kirjoitin hänelle tarinoita ja satuja. Paras palaute, mitä olen koskaan saanut kirjoituksista oli se, kun lapsi palasi tänä kesänä yhden vanhan sadun pariin ja sanoi sen olevan edelleen hyvä. Olen onnistunut sentään jossain.

En rajaa itseltäni mitään pois. Olen testannut runojen kirjoittamista - ei ehkä ominta alaa, mutta ehdottomasti kokeilemisen arvoista. Viime aikoina olen huomannut vielä, että kotimainen runous nostaa taas päätään. Luulen, että kotimaisen musiikin suosio ja lyriikoiden arvostus heijastuu kirjoitettuun runouteen. Runoushan on sanataidetta parhaimmillaan. Pieneen määrään tekstiä riimitellään tarina. 

Ja jotta oppisin, olen tehnyt työelämää koskevia artikkeleita enemmän faktapohjalta kokemusasiantuntijana. Näitä on julkaistu LinkedIn:ssä ja pari taitaa löytyä Duunitorin sivuiltakin. Työelämä kiehtoo minua ja sen lainalaisuuksien ruotiminen etenkin esimiesasemasta oli mielenkiintoista. Nyt voisin tehdä samaa yrittämisestä. Viiden vuoden aikana kerätyt opit olisi hyvä jakaa eteenpäin, jotta joku saisi niistä joko inspiraation uudelle uralle tai oppeja yrittäjänpolun alkuun. Samanlaisia tekstejä olen itsekin kahlannut ennen kuin pistin Y-tunnuksen hakuun. 

Kuva: Pixabay / Ofuss

Kirjoittamaan oppii lukemalla

 Ennen kuin opin kirjoittamaan, tein valtavasti töitä kirjan sivujen vastakkaisella puolella - lukijana. Olen lukenut erilaisia kirjoja käytännössä siitä saakka, kun opin lukemaan - ja sain kirjastokortin. Kirjaston löytäminen ja sen sisällön rikkaus on ollut ensimmäinen askel opiskelussa minkään sortin kirjoittajaksi.

Kukaan ei ole Waltari syntyessään, paitsi kaikki Waltarit. Jotta oppisi kirjoittamaan, on luettava muiden tekemää kirjallista tuotantoa. Minun kirjoittajan tieni on lähtenyt Joensuun Rantakylän sivukirjastosta, jonka lasten- sekä aikuistenosaston kahlasin läpi ennen aikuisuutta. Oli maagista löytää uusia kirjoja ja kirjasarjoja. Sivuille painetut seikkailut veivät uusiin maailmoihin ja loivat eläväksi kirjoittajan luomat hahmot. Luin Enid Blytonin Viisikot ja Seikkailu- sarjat. Ahmin Edgar Rice Burroughsin tekemät Tarzan- ja Mars-sarjat. Noiden kanssa lukulistalla oli liuta muita nuorten kirjoja ennen kuin tajusin pelanneeni lastenosaston läpi ja oli aika siirtyä seuraavalle tasolle. Minulla on päässäni jopa tarkka muistikuva, kun seison ensimmäistä kertaa kirjaston aikuistenosaston ensimmäisen hyllyn päässä ja mietin, että kaikki nämä kirjat ovat lukematta.

Nykyinen lukemistoni kattaa kaikenlaista kirjallisuutta. Luen kaunokirjallista bulkkia ja vakavampaa proosaa. Selaan ja ahmin tietokirjallisuutta, etenkin toisen maailmansodan historiaa sekä muusikoiden ja urheilijoiden elämänkertoja. Tästä olen kirjoittanut täällä blogissa aiemminkin.

Lukeminen kertoo, miten tekstiä tuotetaan. Jos et ole lukenut romaania, et voi tietää, mitä sen pitäisi sisältää. Muiden tekstien lukeminen auttaa löytämään omaa ääntä ja kirjallista ilmaisumuotoa. Fiksu ei kopioi, eikä ota vaikutteita liikaa. Mutta fiksua on tutkia erilaisia kirjoitustyylejä ja -tapoja.

Vanhoista kirjailijoista kaksi suosikkiani ovat nyt ja aina Mika Waltari ja Leon Uris. Molempien historiaan sidotut eepokset vievät mukanaan. Kirjoitustyyli on dieselmäinen - alku on hidastempoista ja käynnistyminen vaatii vähän hehkua. Mutta kun kirjassa saa kierrokset päälle, ei lukemista voi lopettaa. Etenkin Waltarin tiiliskivissä monilla loppuu usko ensimmäiseen sataan sivuun. Hahmot ja tarinat ovat vaikeaselkoisia ja rytmiä on hankala löytää. Mutta kun alun on saanut runnottua väkisin läpi, ei kirjaa voi enää jättää kesken.

Hyvää kirjaa tulee aina ikävä, kun sen on lukenut. Kun pääset viimeiseen kolmannekseen, toivot, etteivät sivut ihan vielä loppuisi. Tarina ja hahmot ovat syöpyneet sisuksiin niin, että luulet niiden olevan jopa tuttujasi. Tällainen hahmo on esimerkiksi Jussi Waltteri Vares, Reijo Mäen rosoinen yksityisetsivä, jonka lähes kaikki tarinat löytyvät omasta kirjahyllystäni. Kun tyypin seikkailuja lukee vuosikymmenen, on hänestä väkisin tullut vähän tuttu. 

Kuva: Pixabay / Un-perfekt

Haaveena romaani

Ultimaattinen ja eittämättä suurin haaveeni kirjoittajana on luoda kustannettu kaunokirjallinen romaani. Tavallaan se kirjallinen ympyrä sulkeutuisi, kun kirjaston hyllyillä olisi kirja, jonka selkämyksessä komeilee oma nimi. Joku aikuisuuden alkumetreillä tarpova ihmisenalku saattaa tarttua kirjaani ja saada siitä alun omalle tielleen.

Ja on yritetty, on saatana kirjoitettu. Romaanin alkuja on koneiden kovalevyt pullollaan. On hyviä ideoita, jotka on kirjattu ylös ja sommiteltu pitkälle valmiiksi. On muistikirjojen sivumarginaalissa olevia hahmoja, lauseita tai tapahtumia. Parhaimmillaan olen kirjoittanut jopa koko käsikirjoituksen saamatta sitä kustantajalle läpi. Ehkä se paras idea tai tuotantotapa on odottanut löytäjäänsä.

Käsikirjoitukset olen kirjoittanut ideoina paperille. Mitä tapahtuu, kuka tekee ja mitä tekee. Kirjan kulku on noin-arvioituina lukuina ja niiden sisällä ranskalaiset viivat. Homma on yleensä tyssännyt ajan puutteeseen sekä uskon loppumiseen omaan ideaan. Edelleen tuolla kovalevyllä on ainakin pari sellaista kirjan alkua, joiden tekemiseen uskon jollain tasolla ainakin itse "sitten joskus". 

Romaanissa kiehtoo ajatus siitä, että luot tarinan, jossa on oma maailma ja sen sisältämät hahmot. Hahmot antavat mahdollisuuden olla jumalana kaunokirjallisilla elämillä ja luoda niille tapahtumia ja elämänjanaa. Voit leikkiä tyypeillä ja antaa heille tilaisuuden kokea mitä vaan. En kirjoita menestyksen tai tuoton takia. Kumpikin ovat huonoja lähtökohtia itseä kiinnostavalle tekemiselle. Haluan luoda jotain, mikä tuottaa iloa muille. Ja totta kai haluan todistaa itselleni, että romaanin tekeminen on mahdollista.

Kuva: Pixabay / Webandi

Puolivalmis tuotos

Kesällä sain inspiraation tarinasta, jota nyt kirjoitan. Kirjan käsikirjoituksesta on valmiina 7/8 eli aletaan mennä loppuliukuun. Muutama vuosi sitten en olisi hiiskunutkaan tekemisistäni, mutta tällä kertaa minulla on jotenkin vahva usko siihen, että saan työstettyä käsikirjoituksen ainakin kustantajalle saakka. Sehän ei tietenkään takaa vielä mitään, vaan työn pitäisi kiehtoa kustantavaa tahoa niin paljon, että se saisi julkaisuluvan. Mutta tällä hetkellä minulle riittää se, että tekisin tuo työn edes loppuun.

Tällä kertaa olen kirjoittanut täysin poikkeavalla tavalla. En sketsannut, en tehnyt yhtään muistiinpanoja tai ennakkosuunnitellut. Olen vain orjallisesti kirjoittanut tarinaa eteenpäin kronologisesti. Homma lähti sellaisesta "opettele kirjoittamaan"-haasteesta. Huomasin, että pääni ei kirjoittamisen suhteen (tai minkään muunkaan) ollut enää tikissä. Jotta pääsin edes blogitarinoissa eteenpäin, piti antaa päälle "hyppystartti". Siksi aloin kirjoittaa kaksi sivua päivässä ajatuksella "kirjoita mitä vain, kunhan paperi täyttyy".

Tuon kahden sivun pakkokirjoittamisen tuloksena kehittyi tarina, johon syntyivät hahmot ja heidän elämänsä. Pikkuhiljaa tarina vei minua eteenpäin sellaisella voimalla, etten voinut enää jättää asiaa sikseen. Nyt tuo käsikirjoitus on pakko työstää loppuun ja saattaa julkaisukuntoon. Tehköön sen kelvollisuudesta päätöksen joku viisaampi. 

Kuva: Pixabay / ds_30

Tarina kulkee päässä

Kun kirjoitan blogitekstiä tai tällä kertaa kaunokirjallista tarinaa, kulkee teksti eräänlaisena nauhana päässä. Siis käytännössä kuulen itseni kertovan minulle tarinaa, jota koetan jäljentää paperille (tai ruudulle). Nyt tuo tarina on kulkenut päässäni kahden kuukauden ajan ja kehittynyt sitä mukaa paremmaksi. Tuon sisäisen kerronnan takia minun on kirjoitettava auki jotain joka päivä. Jos jätän kirjoittamisen pariksikin päiväksi, katoaa tarina päästä ja lanka katoaa. Tarinasta uudelleen kiinnisaaminen on vaikeaa, enkä sen vuoksi haluaisi luopua hyvästä alusta. 

Kirjoittamiseen pätee sama sääntö kuin kaikkeen muuhun harrastamiseen. Sitä oppii vain tekemällä. Kirjoittamista ei opi kuin kirjoittamalla ja treenaamalla kehittyy paremmaksi koko ajan. Oikotietä tai mitään erityistä lahjakkuutta ei ole. Ja myös kirjoittamisessa pitää uskaltaa epäonnistua. Vaikka kirjoitan kaksi sivua päivässä, se ei tarkoita kahta sivua valmista tekstiä. Joskus joudun pyyhkimään puolet edellisen päivän tuotoksesta pois, koska sisältö on kuraa. Mutta kirjoittamalla lisää jalostuu kura savitiiliksi, joiden varaan rakentuu kokonainen maailma. 

Kirjoitan nykyisin siksi, että en enää häpeä mitään. Nuorempana olisin luultavasti ollut nykyistäkin lahjakkaampi kirjoittaja, mutta häpesin liikaa sitä, mitä halusin tehdä. En uskonut omiin kykyihin, enkä pitänyt harrastusta sen arvoisena, että olisin panostanut siihen tarpeeksi. Kirjoittaminen oli jotenkin noloa ja omat vaatimukset lopputulokselle liian kovia.

Nyt kun vanhempana olen luopunut vapaaehtoisesti koko häpeän viitasta, uskallan ilmaista itseäni vapaammin ja vahvemmin. Tämän kappaleen toivon lukevan vaikka yhdenkin viisitoista-vuotiaan, joka miettii, voiko harrastaa runoutta, kirjoittamista tai muuta luovaa. Kyllä voi ja pitää voida. Häpeä ei saisi estää yhtään ihmistä luovuuden tieltä. Häpeä on oman pään sisällä olevaa ennakkoluuloa itseä ja omia kykyjä kohtaan. Se ei ole todellista väheksyntää kenenkään tekemisiä kohtaan.

Kuva: Pixabay / Printeboek

Raskainta on tarkastaminen ja itsekritiikki

Itse kirjoittaminen ei ole koskaan ollut minun ongelmani. Sanoja paperille tulee kuin porolta paskaa. Ongelma on sen tekstin siivoaminen. Blogi ei ole koskaan niin sniidu sanamuodoista tai tekstin 100% toimimisesta. Täällä kelpaa vähän skrodempikin jälki. Toki luen kaikki tekstini pariin kertaan ennen julkaisua ja korjaan sekä stilisoin, mutta en tykkää siitä yhtään. Olisi kiva, kun kaikki teksti tulisi päästä ulos valmiina ja siistittynä. 

Mutta annapa olla, kun tekstiä on 160 liuskaa. Se tarkastaminen ja kriittinen ajattelu on potenssiin kymmenen. Ei hirveästi kiinnostaisi kahlata omaa kirjaansa läpi kolmeen kertaan, muistaa kaikki epäjohdonmukaisuudet tai toistot ja viilata sanamuodot kerta kerralta virtaviivaisemmiksi. Nyt kun olen viimeisen tarinan tekstejä hieman korjannut jo kirjoitusvaiheessa, huomaan tekeväni tekstistä suoraan ääneenlukukelpoisempaa - siis käytännössä äänikirjakelpoisempaa. Siistin sanoja niin, että niiden lukeminen ääneen olisi helpompaa ja notkeampaa ja kuulijalle armollisempaa. 

Todelliset kirjailijat kuulemma hiovat, viilaavat ja tehostavat tekstiä moneen kertaan, jotkut jopa vuosia. Minua sellainen ei voisi vähempää kiinnostaa, vaikka se todellisuudessa on puolet tarinan kirjoittamisesta. Olen liian kärsimätön. Odotan liikaa, että joku muu saa tekstin luettavakseen (ihan sama pätee muuten näihin blogijuttuihinkin). Mutta tuohon tarkistustyöhönkin on vain nöyrryttävä.

Jollain tapaa toivon salaa vähän sateista ja synkkää syksyä, että inspiraatio kirjoittamiseen säilyisi. Toivon todella, että saan käsikirjoituksen maaliin niin, että sen voi lähettää eteenpäin. Ja totta kai salaisissa haaveissa on saada kirjoitukselle hyväksyntä, jotta tekstin näkee joku muukin kuin minä. 

PS. Lisäsin blogin sivupalkkiin palautelomakkeen, jos jollekin tulee salaisempaa asiaa, jota ei kommentteihin voi heittää. Saa käyttää, muttei oo pakko.

Musiikki nuoren näkökulmasta - vieraskynä by Taru

 Kuten viimeksi lupasin, niin tällä kertaa blogin tekstin kirjoittaja on ensimmäistä kertaa joku muu kuin minä. Lainasin kynää ja blogialustaa tyttärelleni Tarulle ja pyysin kirjoittamaan, miten hän kokee musiikin kuuntelun ja mitä musiikki merkitsee nuorelle ihmiselle.

Teksti on Tarun, en ole korjannut muuta kuin kielioppijuttuja. 

Olkaa hyvä!

Kuva: Pixabay / whoalice-moore

Heippa! 

Mun nimi on Taru. Oon syntynyt vuonna 2013 (siitä vaan laskemaan ikää :D ). Kirjotan tähän blogiin koska haluan tuoda oman näkemykseni esiin musiikista (ja myös iskän pyynnöstä).

Musiikin kuuntelu

Kuuntelen aika monenlaista musiikkia. Lempiartistejani ovat esim. Sanni, ja uusimpana kuuntelulistalleni on päässyt Katseye. Kuuntelen siis monenlaista pop-musiikkia. olen kuunnellut Sannia jo aika pienestä mutta silti en osaa kertoa, miksi sitä kuuntelen. Yksinkertaisesti - se vaan on hyvä! Katseyeta olen alkanut kuunella vasta aika pieni aika sitten. Ensimmäisen kerran näin Pinterestissä jonkun tanssivideon heidän biisistä ja tykkäsin siitä heti! K-pop -kulttuuriin tutustuin jo muutama vuosi sitten. Sieltä löysin Blackpinkin, mutta he lopettivat muutama vuosi sitten (ja jatkoivat tänä vuonna taas). Olen sellainen ihminen, jonka kiinnostuksenkohteet eivät juurikaan muutu. Siksi olen kuunnellut Sannia todella pienestä. 

Kuva: Pixabay / Alexey_Marcov

Vaikutteet ja opit

Vaikka sanoin, että kuuntelen monenlaista musiikkia, 60-80 -luvun musiikkiin en koske pitkällä tikullakaan (sori jo valmiiks kaikille jotka nyt rakastaa sellasta musiikkia). Mua ei siis saa helpolla kuuntelemaan edes radiosta sellasta musiikkia, vaikka mua kyllä taidettiin pienenä yrittää saada kuuntelemaan sellaisia. Tykkään ns. laadukkaasta musiikista, jota sellaiset biisit eivät juurikaan ole. 

En myöskään kuuntele iskelmähittejä. Voin kyllä vapaaehtoisesti kuunnella joitakin artisteja mutta ei ne ehkä ensimmäisenä soi, kun alan kuunnella musiikkia. On meillä ehkä silti joitakin samanlaisia musiikkimieltymyksiä vanhempieni kanssa. En nyt heti keksi mitään mutta ehkä meillä joitain on? hehe…. (eniten artisteja otan kuunteluun siskoltani <3) No mutta kuitenkin. 

Ensimmäisiä musiikkimuistoja mulla on varmaan just autonradiosta, päiväkodista tai lastenlauluista ja ohjelmien tunnareista. En tietenään osaa sanoa just yhtä tiettyä kertaa mutta niistä jostain se on. Lastenlauluja osaan kyllä ihan tarpeeksi! Osaan varmaan melkein joka ikisen lastenlaulun sanat. Siis ihan ”jänöjussin mäenlaskusta” ”lennä lennä leppäkerttuun”. Tunnareitakin osaan riittävän paljon. Olin juuri sellainen päiväkoti-ikäinen, joka toisti niitä samoja ohjelmia uudelleen ja uudelleen. Ja olen sellainen edelleen! Ja olin vielä sellainen, joka toisti mm. Paavo pesusientä, jossa on vanhempieni mielestä ärsyttävin tunnari IKINÄ. 

Kuva: Pixabay / Anncapictures

Milloin musiikkia?

Kuuntelen musiikkia kuulokkeilla aika usein. En kyllä tarkkaa määrää osaa sanoa, mutta ainakin joka viikko ja joskus enemmän. Musiikissa kuuntelen eniten ääntä. Äänellä en tarkoita säveltä ja soittimia vaan laulajan ääntä. Soittimilla minulle ei sinällään ole väliä :D. Enkä myöskään katso hirveän paljon musiikkivideoita, koska kuuntelen musiikkia Spotifylla (paitsi K-popissa jos nyt jotain tanssi-videota kattoo). En siis katso musiikkivideoita, mutta oon nähnhyt muutaman artistin livenä. muutama vuosi sitten kävimme Ilosaarirocissa. Siellä kävimme katsomasa (vai kuuntelemassa? en tiedä!) mm. Ellinooraa (ja Mouhousta ja Haloo Helsinkiä. muita en muista). Oon mä myös pienenä käynnyt jotain Hevisaurusta ja Fröbelin Palikoita kuuntelemassa mutta niistä mulla ei ole mitään muistikuvaa kun olin niin pieni :) 

Kuva: Pixabay / Bru-nO

Musiikin merkitys

Kuuntelen musiikkia, koska siitä tulee hyvä fiilis. En siis minkään syvemmän merkityksen takia, vaan koska se on kivaa! Kuuntelen musiikkia, kun huvittaa. Yleensä yksin, mutta välillä perheen ja kavereiden kanssa. Kuuntelen musiikkia kotona ja kodin ulkopuolella (harrastuksessa ja kavereilla). En kuuntele musiikkia missään tietyssä hetkessä. vaan esim., kun teen läksyjä.

Musiikkielämykset

Olen jo pitkään haaveillut Sannin keikasta (mutta ikärajojen takia se ei ole onnistunut :( ) Haluaisin kyllä myös nähdä Katseyen livenä. Pienenä halusin opetella soittamaan kitaraa, mutta sitten tajusin vähän vanhempana, että sitä pitäisi oikeasti opetella. Pieni minä siis luuli, että voit vaan ostaa vain ostaa kitaran ja sitten osaat soittaa sitä. Nykyään kyllä tiedän, että se ei toimi ihan niin, mutta ei 5v minä sitä tiennyt. Halusin myös osata soittaa pianoa (olisihan se nyt edelleen kivaa mutta kuulemma meidän taloon ei tule pianoa…). Olisihan se nyt siistiä olla nutiolla ja soittaa kitaraa ja paistaa vaahtokarkkeja! mutta ei mulla riitä keskittymistä nuottien opetteluun, joten ehkä ei. Joskus halusin myös tulla laulajaksi, mutta monien musiikintuntien jälkeen tajusin, että sekään ei ole mahdollista. ja sitten myös tajusin, että ne biisitkin täytyy kirjoittaa itse! Siis itse, alusta loppuun. Jokainen nuotti (joita en osaa) ja joka ikinen sana!!! Ehkä siis pysyn vain kuuntelu linjalla.

Kuva: Pixabay / Simedblack

Musiikki ja minä

olen nyt tässä puhunut tasan kahdesta musiikin tekijästä mutta mikä siten tekee mielestäni bändistä/artistista hyvän? no. en oikein osaa vastata tähänkään! Kuuntelen pop-musiikkia eli kuuntelen sellaisia artisteja (artistilla tarkoitan artistia/bändiä.). Muuta en oikein osaa sanoa :D Pienenä pidin siitä, että biisissä on musiikkivideo, mutta nykyään sillä ei oikein ole mitään väliä. En ole myöskään sellainen ihminen, joka menee musiikki ”trendien” perässä. En siis kuuntele musiikkia, joka löytyy suomen TOP 50 listalta, koska en mielelläni kuuntele koko räppi-biisejä. En siis ota kauheasti mitään vaikutteita musiikista - jos nyt jonkun yhden jutun joskus (jos sitäkään).

No se alkaisi olla siinä! Mun ainoa tavoite tässä kirjoittamisessa on, että mä saisin tän loppuun ja taisin onnistua siinä! oli muuten tosi vaikeeta kirjottaa ilman emojeja :) no mutta nähdään ehkä joskus (tai sitten ei - ken tietää).