Blogit.fi

sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Ikuinen rockin kultainen jumala - Robert Plant


Paul Rees - Robert Plant, elämä - kansi


Koulun jälkeen olen päässyt taas lukemisen makuun. Kirjaston varauslista on pitkä kuin nälkävuosi ja lisäksi olen tehnyt vähän hyllyshoppailua löytäen luettavaksi muutamia vanhoja klassikoita. Opiskelujen päättyminen vapautti energiaa - ja aikaa - aivan tolkuttomasti. On suorastaan nautinnollista istua kirja kädessä ja luurit korvilla fiilistellen.

Luen paljon muusikkojen elämänkertoja. Pyrin löytämään kavalkadin niistä musiikkigenreistä, joita myös kuuntelen. Siksi jätän suosiolla Adelet ja Anttituiskut hyllyyn kasvamaan korkoa ja pitäydyn "oikeassa" musiikissa. Kirjakauppojen uutuushyllyistä näkee, että rockin vanhempien klassikkoyhtyeiden jäsenten elämänkerrat ovat tehneet voimallisen esiintulon.

Muusikkoelämänkerroissa parasta on yhdistää lukeminen musiikkiin. Samalla, kun luen tarinaa levyn teosta, voin myös kuunnella lopputulosta ja miettiä, olenko samaa mieltä kirjoittajan kanssa biisien klassikkoaineksesta. Sen takia lukeminen saattaa joskus kestää tuhottoman kauan, kun eksyn ensin kuuntelemaan levyn ja sen jälkeen katson vielä keikkataltioinnin Youtubesta. Se kirja siinä saattaa vähän unohtua.... Lukemisesta huolimatta mikään rock-tietäjä en ole, en jaksa opetella mitään turhia knoppitietoja.

Bändeissä minua kiehtoo tarina. Lähes kaikissa lähdetään liikkeelle palavasta rakkaudesta musiikkiin ja halusta soittaa. Menestyvien yhtyeiden tarina ei koskaan ole "salamana suosioon"-tyyppinen menestystarina, vaan yleensä alku on takkuista ja työtä menestyksen eteen saatetaan tehdä vuosia. Eikä lahjakkainkaan muusikko pärjää pelkällä soittotaidolla, vaan menestys on yhdistelmä lahjakkuutta, raakaa työtä - ja myös sattumaa.

Tarinan lisäksi kiinnostaa se, kuinka klassikkobiisit syntyvät. Mikä on tarina vaikkapa maailman parhaaksi biisiksi useamman kerran valitun "Stairway to heavenin" takana. Lisäksi on kiinnostavaa nähdä, miten menestys muokkaa yhtyettä, sen jäseniä ja musiikkia.

Ja myös se, mihin elämä johtaa suurimman hypyn jälkeen. Osa bändeistä ja muusikoista tuhoutuu menestyksen valokeilan takia. Jim Morrison teki Doorsista ikuisen legendan kuolemalla nuorena pariisilaiseen kylpyammeeseen ja Curt Cobainin luoti jätti Nirvanan loistamaan grunge-taivaalle. Osa yhtyeistä jatkaa yhden linjan taktiikalla hamaan loppuun saakka. Scorpions tekee tällä hetkellä jäähyväiskiertuetta jo varmaan kymmenettä vuotta ja meno alkaa olla yhtä kiusallista kuin epämieluisan sukulaisen kyläily - "taasko se tulee". Ja aika lailla samaa rahastuksen rataa ajaa myös KISS, joka on jopa Suomessa joka vuotinen kiusa.

Sitten on legenda nimeltä Led Zeppelin.

The way you squeeze my lemon ah,
I'm gonna fall right out of bed

Varmaan jokaisella 70-luvulla syntyneellä pojalla on ollut oma hevari-vaihe farkkutakkeineen, selkälippuineen ja pitkine tukkineen. Minun omani piti sisällään armotonta W.A.S.P ja Iron Maiden fanitusta ja tupladekillä poltettuja c-kasetteja. Suurin innostus kuoli siihen, kun ainoa tarjolla ollut farkkutakki oli äidin vanha ja tietenkin genreen väärän värinen. Eikä se tukkakaan kasvanut olkapäitä pidemmälle, vaikka sitä lannoitti millä. Parempi oli siirtyä musiikkiin, joka olisi ystävällisempää vähän lyhyemmille hiuksille.

Led Zeppelinin musiikin olen löytänyt vasta aikuisemmalla iällä. Elettiin aikaa, jolloin CD-levyt edustivat tekniikan kovinta kärkeä ja levyjen haaliminen tapahtui joko Anttilan ale-hyllystä tai sitten tilaamalla postimyynnistä. Kaukana horisontin takana näkymättömissä olivat ajat, jolloin koko bändin tuotannon saattoi soittaa puhelimesta Spotifyn kautta - saatikka, että omista suosikeista sai tehdä kokoelman - ilman, että se tarvitsi polttaa levylle. Terveisin nimimerkki "Rippikoulusta 30 vuotta"

Led Zeppelinin musiikissa minua kiehtoo sen raaka poljento, aitous sekä suoruus. Levyt on tuotettu aikana, jolloin työt tehtiin studiossa ilman digitaalista kikkailua ja äänen parantelua. Se, mikä soitettiin, jätettiin nauhalle. Yhtye on kombinaatio alansa kiistattomia lahjakkuuksia. Rummuissa vielä tänäkin päivänä maailman paras rumpali ja hurjapää John Bonham ja kitarassa säveltäjä ja muusikko Jimmy Page. Kakun komein kirsikka on kuitenkin Robert Plant, joka äänellään ruoskii biiseihin sen kaiun, jonka tunnistaa ja erottaa muista. Lisäksi Plant oli myös bändin kiistaton visuaalinen keulakuva lavalla ja sen ulkopuolella. Ilman kultaisen jumalan kosketusta edes Led Zeppelin ei olisi noussut ikuiseen kuuluisuuteen.

Shake for me girl, i wanna be your backdoor man

Bändin tarina osuu lähes päivälleen oikeaan saumaan. Rockin vallankumous oli alkanut jo aiemmin, mutta sen ensimmäinen aalto Elviksineen ja Beatleseineen alkoi laantua. Tilaa syntyi Doorsin ja Led Zeppelinin kaltaisillle kovemman rockin bändeille, jotka veivät myös lavan ulkopuolisen hedonismin ja seksuaalisen vallankumouksen aivan uusille sivuille. Bändin juhliminen ja seksin sekä huumeiden sävyttämät bakkanaalit ovat synnyttäneet legendoja, jotka jatkavat eloaan vielä tänäkin päivänä.

Led Zeppelinin ansio jälkipolville on ollut raskaamman rockin synnyttäminen. Tuota genreä on jalostettu sen jälkeen uusille urille ja viety vielä pidemmälle, mutta juuret löytyvät pitkälti LedZepistä. Lisäksi musiikki vietiin uuteen kokoluokkaan. Led Zeppelinin voitaneen katsoa olevan se bändi, joka synnytti stadion-rockin.

Tarinan suola on kuitenkin sen loppu. Musiikillisesti bändin parhaat ajat oli jo kiistatta eletty ja edessä olisi ollut joko uudistuminen tai kuolema. Rumpali Bonzon äkillinen kuolema loi Led Zeppelinistä sen myytin, joka se tänä päivänä on. Bändi ei enää halunnut jatkaa uusilla jäsenillä ja reunion-keikkoja on tehty todella säästeliäästi. Suosio ei kuitenkaan ole aikojen myötä kuollut.

Kun Led Zeppelin teki yhden keikan 2007 O2-areenalla Lontoossa, lippujen ostajat arvottiin. Hakemuksia keikan 125 punnan hintaisille lipuille tuli 20 miljoonaa kappaletta ja vain 18 000 onnellista voitti noissa arpajaisissa. Se kertonee ihan riittävästi siitä, kuinka klassinen asema yhtyeellä on. Paljon yhtyeestä kertoo se, että se ei lähtenyt Lontoon keikan jälkeen suunnitellulle 30 keikan maailmankiertueelle, joka oletettavasti olisi rahallisesti ollut kymmenien miljoonien arvoinen.


Robert Plant, elämä

Paul Reesen kirjoittama Robert Plantin elämänkerta on vuodelta 2014, jolloin Lontoon reunion-keikasta oli vettä virrannut Thamesissa jo 7 vuoden verran. Plantin tarina on mielenkiintoinen siksi, että kirja paljastaa juuri Plantin olevan se henkilö, joka on halunnut pysyä erossa Les Zeppelinistä. Ja siten kasvattanut yhtyeen myyttistä mainetta entisestään.

Itse kirjan päähenkilö ei ole auktorisoinut kirjaa, eikä myöskään ole antanut kirjaan suoria haastatteluja. Mutta kirjoittaja on tehnyt hartiavoimin töitä kaikkien muiden kanssa. Plantin lähipiiriä on jututettu urakalla ja Plantista on maalattu monipuolinen kuva elämälle uteliaana muusikkona. Plantille Led Zeppelin on ollut uralla vain yksi, joskin se merkittävin, virstanpylväs. Zeppelinin kahdeksan vuoden lento loi Plantin uralle rahallisesti turvatun pohjan ja antoi vapauden tehdä loppuelämällään mitä huvittaa. Ja Plantia on läpi elämän huvittanut edelleen tehdä musiikkia.

Omistan pari pari Robert Plantin soololevyä ja olen niitä jonkin verran kuunnellut. Materiaali on kieltämättä hyvää ja eroaa totaalisesti Led Zeppelinin tuotannosta. Minun makuuni noista tuotoksista puuttuu se kiihko ja raivo, joka soi vanhoissa levyissä. Se lopullisesti alleviivaa, että Led Zeppelin oli ainutkertainen ajan tuotos, jota ei voida monistaa.

Musiikillaan Plant haluaakin tehdä pesäeron Led Zeppelinin musiikkiin. Läheiset kuvaavat Plantia ikuisesti uteliaaksi ja tarmokkaaksi muusikoksi, jonka perisynti on perfektionismi ja peräänantamattomuus. Bändejä sekä muusikoita on Plantin vierellä ollut - ja myös mennyt. Ainoa läpi vuosikymmenten säilynyt kumppani on Jimmy Page, jonka kanssa suhde on muuten melko kompleksinen.

Kirjan parasta antia minusta ovat kuvaukset Led Zeppelinin ajoista, jolloin koko musiikkia kuunteleva kansanosa maailmasta palvoi kultaista jumalaa. On vaikea kuvitella, miten sellaisesta pyörityksestä selviää hengissä - ja järjissään. Toki aika oli 70-luvulla erilaista, koska maailman tiedonvälitys oli vielä hitaampaa ja eristetympää. Kirja maalaa hyvän kuvan koko aikakauden musiikista ja siitä, kuinka lapsenkengissä kaupallisuus ja musiikin tuotanto olivat. Luettuani kuvauksia levyjen äänityksistä, tajusin, kuinka aito vanhojen Zeppelin-levyjen soundi on. Rumpujen kaikua ei synnytä tietokone, vaan porraskäytävä.

Kirja sisälsi minulle paljonkin uutta tietoa. Kirjoittajasta huomaa, että hän on kovan luokan fani, sen verran tarkkaan eri asiat on kaivettu esiin ja kuvattu. Musiikin lisäksi kirjan sivuilta löytää kuvaukset Plantin henkilökohtaisesta elämästä. Bändikavereita enemmän on vierellä kulkenut naisia - kaiken ikäisiä ja -näköisiä.

Tätä kirjaa suosittelen kaikille Led Zeppelin-faneille. Vaikka kirja sisältää vähän uutta, niin se kokoaa tiedot hyvin yksiin kansiin. Lisäksi jotkin bändiä koskevat seikat vaikuttavat erilaisilta, kun niitä katsoo tiukasti Plantin silmin.

Toinen ryhmä, joille tätä voi suositella, ovat 70-luvun hard rockin fanit. Kirjassa kuvataan minusta hienosti sitä, mistä nykyinen hard rock (tai 80-lukulaisesti "hevi"), on saanut alkunsa. Ennen Zeppeliniä ei ollut kunnon stadion-kokoluokan rockia. Led Zeppelin teki myös muusikoista kuninkaita, kun puhutaan keikkojen muuntamisesta rahaksi. Ennen Zeppeliniä rahat valuivat promoottoreiden ja keikanjärjestäjien taskuun, mutta Zeppelin muutti suhdetta niin, että lopulta 90% tuloista tuli bändille. Oman aikansa ay-teko sekin.

If the sun refused to shine, i'd be still be loving you

Omat Led Zeppelinin top-5 biisit ehkä eroavat monien muiden vastaavista. En pidä esim. Stairway to heavenia kovinkaan bändiä kuvaavana biisinä, vaikka se toki klassikko on.

Minulle parhaat biisit ovat:

1) All my love - Plantin kuolleelle pojalleen Karacille säveltämä biisi, josta kuulee sen tuskan, jota isä tuntee. Sanoissa on kaipuuta ja kipua ja biisin herkkä tunnelma säilyy alusta loppuun saakka.

2) Kashmir - Todellinen rock-eepos. Tiukkaa poljentoa alusta loppuun ja erittäin intensiivinen ja suorastaan kiihkeä rytmitys. Biisistä kuulee Plantin rakkauden pohjois-Afrikan aavikoihin (ei siis Kashmirin vuoristoihin).

3) Thank You - Plantin vaimolleen säveltämä slow-klassikko, joka alkaa yhdellä rockin hienoimmista lyriikoista. "If the sun refused to shine, i'd be still be loving you". Kukapa ei noita sanoja haluaisi kuulla?

4) Whole lotta love - Hitti vuonna 1969 ja hitti tänään. Rockin kiistaton perusteos, joka lopulta singautti Led Zeppelinin lentoon. Sanoissa suurta rietasta symboliikkaa, joka varmaan on pyöräyttänyt omana aikanaan monet tukisukkahousut ympäri.

5) Nobody's fault but mine - Tämä on listalla soitannollisten ansioiden takia. Biisi on alunperin tehty jo 20-luvulla blues-biisinä, mutta Led Zeppelin veti sen uusille leveleille. Kitaran juoksutusta ja kitaristin sekä laulajan saumatonta yhteistyötä on aina yhtä ihmeellistä kuunnella. Tämän biisin sijaan viitosena olisi voinut olla vaikka Custard pie, When the levee breaks tai In the evening, joissa on samaa kitarointia/rummutusta.



lauantai 28. joulukuuta 2019

Erilainen 2019 ja uusi 2020

Jälleen on vuosikalenterista ruksittu viimeisiä vaille kaikki päivät ja on aika tehdä pieni yhteenveto. Tykkään aina lukea edellisen vuoden ajatukset ja lupaukset. Yleensä lupaukset pitävät jotenkin kutinsa - tai ainakin alitajuisesti ohjaavat toimintaa tiettyyn suuntaan. Jotkut lupauksista tosin jäävät - enemmän tai vähemmän tahallisesti - toteutumatta. Pidän tärkeänä tutkia kulunutta vuotta ja myös suunnitella tulevaa. Jos elämänsä päästää täysin ajopuuna ajelehtimaan, haaveet jäävät toteutumatta, eikä elämälle synny minkäänlaista päämäärää. Tai vaikka päämäärä olisikin, niin ne pienet välietapit eivät löydä paikkaansa.


Opiskelun ja ajanhallinnan vuosi

Nyt päättyvää vuotta leimasi ajan hallittu kaaos. Vuoden alussa alkaneet opiskelut aiheuttivat tiettyä turbulenssia omaan ajanhallintaan ja oikeastaan koko perheen ajankäyttöön. Olin 16 viikonloppua poissa kotoa ja sen lisäksi koulun eteen piti tehdä töitä - suhteellisen monena iltana. Ja koko vuoden vedin ruhtinaallisella viikon mittaisella lomalla. Eli nyt voi hyvillä mielin sanoa olleensa täystyöllistetty. Yllättävää kyllä lomattomuus ei tuntunut takaraivossa - johtuen varmaan siitä, että työ oli mielekästä ja sille sopivana vastapainona oli koulu. Eli elämässä ei aina rasittavinta ole työnteko, vaan se, että tekee jotain, mikä ei ole itselle mieluista.

Tunnen pientä ylpeyttä siitä, että kaikki hommat on hoidettu mallikkaasti. Työt on tehty sovitusti ja suunnitellut hommat ovat menneet eteenpäin. Koulu on onnistuneesti takana - ja mikä parasta perhesopu säilyi läpi vuoden. Liekö tekemistä sillä, että tosiaan olin aika paljon pois kotoa...

Opiskelu olikin tämän vuoden pääteema. Hyppäsin täysin oman mukavuushiekkalaatikkoni ulkopuolelle tutustumaan hoitoalan työhön - ja hyppy oli enemmän kuin kannattava. Vuoden koulu toi mukanaan ammatin ja uutta virtaa elämään - sekä tusinan verran uusia ystäviä. Opiskelusta en kirjoita enempää, kun siitä on joka askel ruodittu aikaisemmin, mutta edelleen kannustan kaikkia aikuisena opiskelevia lähtemään rohkeasti opinpolulle. 


Unelmatyön parissa

Tammikuu alkoi hiljaisesti, kun olin vapaana miehenä kotosalla. Mieleen jäivät pitkät aamut lapsen kanssa kaksin. Kun aamuhommat oli tehty, niin pakkasimme joko luistimet tai rattikelkan ja lähdimme ulos puuhailemaan. Monesti olimme Juvakan kentällä ainoina piirtelemässä kuvioita jäähän, mutta joskus samaan aikaan sattui baanalle myös lapsia läheisestä päiväkodista.

Minulla on käynyt töiden suhteen kummallinen tuuri niin, että olen jokaisen perheen lapsen kanssa saanut olla pidempiä aikoja kotona töiden välissä. Minulle noista ajoista on jäänyt todella hyvät muistot. Lisäksi on tunne siitä, että on oikeasti viettänyt aikaa lasten kanssa ja antanut sitä kaivattua rajatonta huomiota. Jos minulta kysytään perhevapaiden pitämisestä, niin kannustan jokaista isää ottamaan töistä vapaata ja viettämään aikaa, vaikka vähänkin, lasten kanssa - ihan ilman äitiä.

No töiden suhteen minulla on muutenkin käynyt tuuria. Nytkin helmikuussa minulle tarjoutui tilaisuus lähteä mukaan puuhaamaan elämäni ehkä mielenkiintoisinta projektia - jonka parissa kuluikin parin kuukauden sijaan koko vuosi. Töiden suhteen elinkin tämän vuoden unelmaani.

Mikä tekee unelmatyön?

Minun unelmatyöni koostuu siitä, että siinä on selkeä työnkuva ja päämäärät. Päämäärät ovat mitattavia ja niitä myös seurataan säännöllisesti. Käytännössä myös näen käteni jäljet sitä mukaa, kun työ etenee. Työnkuva ei myöskään ole ollut kiveen hakattu ja kiinteä. Välillä olen tehnyt sitä ja toisinaan tätä - mutta aina olen innolla tarttunut niihin tilaisuuksiin, mitä tielle on heitetty.

Toinen merkittävä tekijä - etenkin tänä vuonna - on se, että työ on joustanut ajallisesti. Olen tehnyt työni jo yli vuoden kokonaan etänä, mikä helpottaa montaa seikkaa. Pystyin tekemään koulupäivät sisään puurtamalla etukäteen vähän pidempää päivää ja tällöin tappiolle ei jäänyt firma, enkä minä. Ainoa negatiivinen seikka totaalisessa etätyössä on sosiaalisten suhteiden kapeus,mutta sitäkin pystyy paikkaamaan monin keinoin.

Kolmas positiivinen tekijä on tietenkin yritys ja sen kulttuuri. Viihdyn firmassa, jossa jokainen tekijä puurtaa 110% tavoitteiden takana ja pyrkii tekemään aina parhaansa. Johtaminen on reilua ja eteenpäin vievää. Minulle tärkeää on myös se, että keskustelukulttuuri on avointa ja asiallista.

Jossain vaiheessa kirjoitan etätyön tekemisestä enemmänkin, mutta omat kokemukset totaalietätyöstä ovat erittäin kannustavia. Tiedän, että jokaiselle se ei sovi, eikä sitä voi jokaiseen työhön tarjotakaan, mutta minulle se on ollut paras mahdollinen ratkaisu. Onneksi laitoin omat kotityöpisteen fasiliteetit ajoissa kuntoon.

Kuten siis voitte huomata, niin hyvän työpaikan periaatteet eivät ole mitään LEAN-johdettua coaching-tiedettä, vaan pikemminkin perusasioiden hoitamista, järkevää päämäärittämistä sekä hyvää arkijohtamista. Ja ainakin omalta kohdaltani voin tunnustaa, että raha ei ole työpaikan valinnassa se kärkikriteeri, vaikka sillä jotain merkitystä toki on.


Poislähtöjä monella tavalla

Perheessämme vuosi oli monenlaisten muutosten vuosi. Lapsista vanhin sai ilmeisesti meistä tarpeekseen ja teki oman päätöksen muuttaa omilleen. On tavallaan outoa nähdä senioria nyt, kun hän ei asu täällä. Irtipäästäminen ei ole vaikeaa, mutta on vaikeaa asennoitua siihen, että hän pärjää nyt omillaan. Suhde lapseen muuttuu, kun asutaan eri osoitteissa. Jossain siinä menee raja sen suhteen, että lapseen suhtautuu ihan oikeasti aikuisena. Sen verran täytyy omaan kasvatustyöhön luottaa, että uskoo lapsen pärjäävän - eikä tuo itsellistynyt kyllä pettymystä ole tuottanutkaan.

Lapsista pienin sen sijaan aloitti kulkunsa eskarissa. Hyppy tarhalapsesta eskarilaiseen on jättikokoinen. Yhdessä päivässä pienestä taaperosta kuoriutuu lähes kaiken tietävä ja -osaava kouluehdokas. On ollut ihana kotoa käsin seurata, kuinka hienosti eskarissa lapsia pyritään ajamaan sisään koulunkäyntiin. Suurena osana arjessa on leikki, mutta vähän kerrallaan aletaan pieniin pellavapäihin istuttaa myös opinsiemeniä. Parasta on nähdä lapsessa ylpeys opituista asioista.

Kolmas suuri lähtö oli isovanhempieni poismeno. Vuoden alussa hautasimme isoäitini ja vuoden lopussa oli ukkini vuoro. Suru on toisenlaista, kun haudataan päälle yhdeksänkymmenen ikäisiä ihmisiä, mutta surua ja kaipuuta se on silti. Ymmärtämättömyyden, katkeruuden tai ihmettelyn sijaan on enemmän kiitollinen siitä, että on saanut viettää aikaa merkittävän sukupolven edustajien kanssa. Ja myös ymmärtää sen, kun hautajaisvärssyissä puhutaan pääsystä parempaan paikkaan. Laitoshoidossa olevan liikuntakyvyttömän ihmisen elämä ei todellakaan ole hohdokasta. Olen ollut todella onnekas siinä, että lapsena minulla oli oikea vanhanajan mummola, jossa myös vietin aikaa - varmaan joskus jopa riesaksi asti. Kiitos vielä sinne pilvenreunalle mummo ja ukki!


Näpit - ja pää - jäässä

Kirjoittamisen suhteen vuosi oli sanalla sanoen vaatimaton. Jokseenkin rajallisen aivokapasiteettini varasti koulu ja opiskelu. Vaikka aiemmin hehkutin opiskelun ihanuutta, niin on tunnustettava, että suhteessa raskaampaa se on kuin nuorena. Asioiden oppiminen vie aikaa - ja vielä haastavampaa on pitää opitut asiat pitkäkestoisessa muistissa. Tuo energia on muualta pois.

Koko vuoden tuntui, että pää oli jotenkin jäässä kirjoittamisen suhteen. Usein mietin, että blogiin pitäisi saada täytettä, mutta näpit - ja etenkin pää - olivat niin jäässä, ettei mitään järkevää syntynyt. Ja jos  tuloksena on pelkkää yhdentekevää kuraa, niin parempi on jättää tekemättä. Ensimmäistä kertaa ymmärrän, mitä tarkoittaa, kun kirjailija pohtii tyhjän paperin kammoa. Tilanne, jossa päästä ei tule ulos mitään fiksua, on kamala. Ja kuten kaikessa harrastamisessa, kun mailaa puristaa tarpeeksi, niin blokki vaan pahenee.

Mihinkään podcast-haaveisiin en vuoden aikana ehtinyt paneutua edes ajatustasolla. Hauskaa oli, että perheen pienin kyseli pitkin vuotta, että millos iskä aloitat taas ne äänijuttujen tekemiset. Pitäisköhän pienelle tehdä joku oma satu-podcast eksklusiivisesti ensi vuonna - kiehtova ajatus muuten...

Itse asiassa vasta eilen, kun tein muistiinpanoja tätä kirjoitusta varten, tajusin, kuinka paljon tänä vuonna on tapahtunut. On suoranainen ihme, että kaiken on jossain välissä ehtinyt tehdä.


Tulevaks vuodeks...

Tulevana vuonna on edessä taas muutama projekti. Niin ihana kuin tuo unelmatyöni onkin, niin se on valitettavasti määräaikainen. Jossain vaiheessa vuotta on siis luultavasti uuden työn etsiminen edessä. Haaveita ja unelmia toki on, mutta aika näyttää, mihin työelämän tie johtaa. Parin viime vuoden jälkeen olo on luottavaisempi sille, että elämä kyllä kuljettaa johonkin suuntaan ja jokainen löytää paikkansa. Työnhakua enemmän harmittaa se, että on päässyt maistamaan jotain, mistä ei haluaisi luopua.

Kerran joku kysyi, että enkö ole katkera siitä, että olen viime vuodet joutunut etsimään paikkaani työmaailmassa - kun muitakin vaihtoehtoja olisi ehkä ollut. Vastasin, että päinvastoin olen onnellinen siitä, että olen saanut elää todella mielenkiintoisen ja vaiherikkaan elämän, jossa olen nähnyt mielenkiintoisia asioita ja tavannut ihmisiä, joita en koskaan olisi tavannut, jos olisin aikoinani pitänyt kynsin ja hampain kiinni pitkästä urasta samalla työnantajalla. Uteliaisuus ja vaihtelu on parempaa kuin staattisuus ja menettämisen pelko.

Työelämän muutosten lisäksi kiinnostaa yrittäminen. Koulun jälkeen olen suurella mielenkiinnolla seurannut opiskelukavereiden askelia. Tammikuussa starttaa parikin yrittäjää, joiden taivalta tulen seuraamaan haukankatseella. Onnea ja menestystä kamut yrittäjyyden tielle!!!

Nyt minulle on ojennettu avaimet aloittaa joko kokoaikainen tai osa-aikainen yrittäjyys. Loppu olisikin sitten itsestä kiinni. Yrittämisessä on paljon pelottavia tekijöitä, mutta siinä on myös paljon houkuttelevia puolia. Eniten pelkään sitä, että minkä tahansa yrittämisen ensiaskeleet ovat takkuisia. Asiakaskunnan löytäminen ja tulon haaliminen kasaan ei tapahdu itsestään, eikä nopeasti. Se tarkoittaa sitä, että perheen elanto on jossain vaiheessa heitettävä epävarmoille rattaille. Vakavassa harkinnassa asia kuitenkin on...


Liikettä niveliin

Ensi vuoden kärkihanke on liikunta. Tänä vuonna liikuntakin jäi koulun jalkoihin, mutta onneksi fyysinen koulutusala ja sen mukanaan tuoma liikunta edes vähän paikkasi asiaa. Voin nimittäin kokemuksesta sanoa, että tuollaisen päälle satakiloisen voimamiehen lihasten vääntely käy ihan kunnon salitreenistä.

Ykköstavoite on lähteä takaisin kuntosalille rautojen pariin. Kädet ovat jo nyt vähän heikossa kunnossa ja koko nivelistö kaipaa kroppaan parempaa tukea - ja lisää liikettä. Lisäksi salilla puuhailussa on uusi klangi, kun kehon rakenteen tuntee aiempaa paremmin.

Olin vähän tyhmä, kun laskin hyvästä liikunnanrytmistä kiinni viime vuoden jälkeen. Pienet kävelyt joka aamu pitivät mielen ja ruumiin kunnossa ja olin jo tiukasti kiinni säännöllisessä rytmissä, mutta vielä kerran pääsi laiskottelu yllättämään.

Terveyteen liittyy myös muita tavoitteita. Olen jo joku aika sitten päättänyt luopua alkuvuodesta tuokioksi muutamista nautintoaineista kokonaan. Syyt liittyvät terveyteen ja yleiseen hyvinvointiin, mutta yhtä lailla myös siihen,että haluan nähdä, mitä ihminen elämässään todella kaipaa - tai oikeastaan ei kaipaa. Tästä kirjoitan alkuvuodesta ihan oman jutun, joten enpä availe sitä vielä.

Haarapussit olalla opintielle kuin veljekset Toukolassa


Toinen tulevan vuoden hanke on jatkaa opiskeluja. Uuden oppiminen on jotenkin niin koukuttavaa, että siitä ei raaski luopua. Ajatukset liittyvät tänä vuonna hankitun tutkinnon täydentämiseen ja lisäopiskeluun. Luultavasti vielä tänä vuonna en hanki uusia tutkintoja, mutta pienet viikonlopun mittaiset happihypyt hoitoalalla varmaan tekevät hyvää. Ja opiskelua kannattaa jatkaa senkin takia, että nyt on päässyt hyvään rytmiin ja oppiminen on todennäköisesti helpompaa.

Ammattiopiskelun lisäksi haluaisin palata takaisin kieliopintojen pariin. Olin jo hyvässä vauhdissa venäjän ja espanjan opiskelussa, mutta valitettavasti prioriteetit ehtivät muuttumaan ja kieliopinnot vaihtuivat hieronnan opiskeluun. Mutta täältä tullaan vanha ystäväni Duolingo!

Näpit sulamaan

Kirjoittamisen suhteen aion olla ensi vuonna ahkerampi. Blogi saa jälleen yhden jatkovuoden ja sen lisäksi olen suunnitellut muutamaa muutakin juttua. Mielelläni kirjoittaisin jotain pidempääkin ja jotain on alustavasti jo piirustuslaudallakin. Tällä hetkellä tosin mielessä on vasta aihioita, joten niistäkin lisää sitä mukaa, jos ajatukset kasvavat joskus toimintaan saakka.

Ajanpuutteesta ei kirjoittamisen pitäisi ensi vuonna jäädä kiinni. Koulun loppuminen vapautti aikaa ja energiaa aivan tolkuttoman määrän. Nyt tuntuu, että iltaisin ehtii jopa olla vähän tylsää, kun ei tarvitse kertailla nivelien ja lihasten nimiä latinaksi. Osan energiasta meinaan suunnata tosin lukemiseen, mutta lupaan, että kirjoittaminen tulee saamaan osansa. 

Podcasteista en edes ala puhumaan. Mielelläni tekisin lisää jotain äänijuttuja, mutta siinä tuntuu juonen päästä kiinnisaaminen tällä hetkellä vaikealta.

Aikaa perheelle

Ensi vuonna aion myös antaa enemmän aikaa perheelle. Luultavasti aikaa tulee jäämään, jos työelämä hiljenee, mutta vaikka ei hiljenisi, niin jotain kivaa on keksittävä. Rahatalous näyttää yhtä ankealta kuin aina, joten matkustelu jää Yle Areenan matkailuohjelmien varaan. Sen sijaan pystyn toivottavasti panostamaan joihinkin pienempiin juttuihin. Mielelläni näkisin hyviä kotimaisten artistien keikkoja (parit liput on jo varattukin....) ja jotain pientä kotimaan matkaa voisi myös tehdä (siitäkin on jo virityksiä...).

Elämä on muutoksia täynnä, vaikkei niitä huomaakaan

Kun elämäänsä katsoo taaksepäin, huomaa, että jokainen vuosi on omalla tavallaan erittäin tapahtumarikas ja vaihteleva. Tämänkin blogin elossaoloajan yksikään vuosi ei ole ollut samanlainen, eikä elämä vuoden päätteeksi näytä samalta kuin vuoden alussa. Ja vaikka elämä päivätasolla tuntuu joskus arkiselta ja tylsältä, niin vuoden aikajana saa muutokset kätevästi esiin.

Muutoksia tapahtuu elämän kaikilla rintamilla. Ainakaan minulla ei ole koskaan ollut sellaista vuotta, etteikö perhe-, työ- ja muussa elämässä kaikissa tapahtuisi liikkeitä. Aina muutokset eivät ole mukavia tai miellyttäviä, mutta aina ne ovat kasvattavia. Elämän onnellisuuden ratkaisee pitkälti se, kuinka oppii suhtautumaan muutoksiin ja elämän tarjoamiin opetuksiin. Muutos on vakio ja sitä on mahdotonta ehkäistä. Sen sijaan omaa asennetta voi kasvattaa, kehittää ja muuttaa.

Huomaan kasvavani vielä tässä kauniissa keski-iässäkin. Olen iän myötä oppinut suhtautumaan elämään uteliaasti ja ympäröivään maailmaan lähtökohtaisesti positiivisesti. Minulle se on antanut energiaa, jota olen voinut käyttää omaan hyvinvointiini. Silloin syntyy positiivisen energian pyörre, jossa oma positiivisuus ruokkii hyvinvointia ja toisaalta taas hyvinvointi helpottaa elämän suhteen positiivista asennetta.

Jos käyttäisin aikani uteliaisuuden ja avoimuuden sijaan murehtimiseen, negatiivisten asioiden pohtimiseen tai pahimmillaan elämälle katkeroitumiseen, energiani virtaisi toiseen suuntaan. Murehtiminen ruokkii väsymistä ja väsyminen helpottaa katkeroitumista. Lopulta energia virtaisi minusta poispäin ja lopputulos olisi entistä pahempi väsyminen. Tuosta negatiivisuuden kierteestä on vielä melkoisen hankalaa päästä pois.

Näillä ajatuksilla sitten kohti uutta vuotta!

Kiitoksia kuluneesta vuodesta ja hyvää uutta vuotta 2020 kaikille lukijoille!


sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Koulu ohi!



"...ja näillä sanoilla toteamme tämän näytön meidän osaltamme hyväksytyksi. Onnea valmistumisen johdosta!"

Takana on kolmen tunnin kirjaimellisesti hikinen urakka viimeisen näytön kimpussa. Kahden haukan lailla vahtivan silmäparin alla olen hoitanut kolmea urheilijaa putkeen (ja vailla lounasta....). Sitä ennen olin viettänyt tuskaiset kaksi viikkoa katsellen opetusvideoita sekä tutkien urheiluhieronnan kirjoja. Viimeinen näyttö oli todellinen henkinen taistelu.

Nyt kuitenkin vuoden urakka on takana ja voin iloisesti - ja ylpeänä - todeta valmistuneeni koulutetuksi urheiluhierojaksi. Jos käyttäisin yhtä sanaa kuvaamaan kulunutta vuotta, niin se olisi "erilainen". Muita mahdollisia adjektiiveja voisivat olla pitkä, vaativa, iloinen, monipuolinen, antoisa, nopea ja elämää kääntävä.

Astuin maailmaan, josta en tiennyt mitään ja josta minulla ei ollut mitään kokemusta ennakolta. Olin lähtenyt seuraamaan kymmenen vuotta sitten herännyttä mielenkiinnon juonnetta, joka pikkuhiljaa vahvistui ajatukseksi lähteä seuraamaan elämässä aivan uudenlaista polku, joka lopulta johti ensimmäiseen ammattiini.

Lähtökahvilla katsoin porukkaa, jonka kanssa tiiviitä viikonloppuja oli vuoden aikana vietetty. Tuli haikea olo siitä, että tämä sakki tuskin kokonaan kokoontuu missään. Samalla tuli fiilis, että on ollut osallinen jossain erityisessä. Vuosi antoi toki tutkinnon, mutta sitäkin tärkeämpää oli saada tutustua uusiin ihmisiin. Tämä matka oli hieno, se oli matkaa uuteen, mutta se oli myös matka itseen.

Ei tutkintoa, vaan elämää varten

Lähtökohta oli siis se, että lähden opiskelemaan reilun kahdensadan kilometrin päähän viikonlopuiksi alaa, josta en tiennyt mitään ihmisten kanssa, joista ketään en tuntenut. Semi-introvertille ja vähän ihmiskammoiselle ihmiselle puhutaan sellaisesta elämän Kilimanjarosta, että kapuamiseen kaivattiin kummasti lisähappea ja apuvälineitä.

Paras apuväline oli keski-ikä. Viisitoista vuotta sitten tehtävä olisi ollut yksinkertaisesti mahdoton. Olisin jäänyt kotiin miettimään, miksi en uskalla ja miksi en halua tarpeeksi asioita itselleni. Todennäköisesti harmitus olisi ajastaan mennyt ohi, koska kaltaiseni ihmiset ovat kovin taitavia löytämään enemmän kokemuksia kieltäviä kuin puoltavia tekijöitä. Muille koulunpenkillä haluaville annankin ensimmäisen vinkin: "Harkita kannattaa, mutta ei liian pitkään". Juna ajaa yllättävän äkkiä aseman ohi ja ennen kuin huomaatkaan olet palvelutalossa vaipat jalassa pohtimassa niitä juttuja, jotka jäivät tekemättä.

Keski-iän suurin apu on sen mukanaan tuoma terve uteliaisuus varustettuna sillä, että on pyrkinyt aktiivisesti jättämään taakse kaikki häpeään ja  nolosteluun liittyvät asiat ja rohkeasti suuntaamaan kohti liekkien kuuminta polttopistettä. Lisäksi olen kehittänyt riittävän määrän itsearmoa, joka pyrkii ymmärtämään omaa itseä ja antamaan epäonnistumiset anteeksi. Koulu pakotti kohtaamaan ison osan omia demoneita ja pakotti yrittämään asioita, jotka aiemmin olisivat tuntuneet vieraalta. Opiskelu pienessä ryhmässä tarkoittaa sitä, että jokainen oppilas on taatusti vuorollaan valokeilassa ja huomion kohteena. Ja pienessä ryhmässä on myös mahdotonta olla tutustumatta toisiin. Enkä edes kerro, mitä kauhua ensimmäinen oikea asiakas pöydällä aiheutti.

Olen vuoden aikana löytänyt itsestäni ison nipun uusia puolia ja väittäisin keittiönpöytäsosiologina, että tämä vuosi kasvatti minua hurjasti ihmisenä. Huomasin tulevani loppujen lopuksi helposti toimeen uppo-outojen ihmisten kanssa ja opin äkkiä kohtaamaan ihmiset pöydällä oikealla tavalla.

Rippituolia vastaava kohtaaminen


Ihmisten kohtaaminen muuttuu, kun vaatteet heitetään pois. Hierojanpöytä onkin monesti lähes rippituolia vastaava paikka. Kehon vaivojen lisäksi käsitellään henkisen puolen asioita - tai joskus ihan vaan kuulumisia. Hyvältä hierojalta vaaditaan valtavan paljon sosiaalista taitoa sekä kykyä kohdata ihmiset oikealla tavalla. Sensitiivisyyttä voi toki opetella, mutta parhaat hierojat ovat asiassa väkisin vähän lahjakkaitakin. Ihminen saapuu pöydälle sieluna ja kehona ja molemmat osat kaipaavat yhtä lailla myös hoitoa.

Koulu opettaa pääsääntöisesti taitopuoliset asiat. Oppitunneilla kerrotaan luut ja lihakset päästä päähän, mutta koska sielusta on niin vaikea piirtää kuvaa, niin työn henkinen ja sosiaalinen puoli kehittyy ainoastaan tekemällä. Vuoden ajalta en muista yhtään negatiivista kokemusta asiakkaista, eikä yksikään tapaus jäänyt jälkeenpäin kolkuttelemaan takaraivossa. Sen sijaan muistan hyvät keskustelut pyödän ääressä ja asiakkaiden positiivisen fiiliksen pöydältä lähtiessä. Minä lasken nuo kaikki onnistumisten piiriin.

Sosiaalisessa taidossa hyvä kiinnepiste on se, että suhtautuu ympäristöön ja muihin ihmisiin lähtökohtaisesti positiivisesti. Hymyilevä ihminen on helpompi kohdata ja jokainen meistä aistii ainakin alitajunnassaan, millä mielellä hänet kohtaava ihminen on. 

Tähän muuten vielä kontrastina se, että teen käytännössä nykyisin päivät itsekseni töitä eli palkkatyön sosiaalinen aspekti on sanalla sanoen köyhähkö. Siihen kouluviikonloput tekivät erittäin positiivista vaihtelua. Kun starttasin auton kohti Joensuuta, aloitin samalla matkan aivan toisenlaiseen maailmaan, jossa olivat koulukaverit, asiakkaat ja opiskelu.

Mitä opiskelu vaatii?

Aikuisopiskelu poikkeaa nuoruusiän opiskelusta monella tapaa. Opiskeluryhmässä oli ihmisiä eri elämäntilanteista ja elämänvaiheista. Ikähaitari levisi erittäin leveäksi. Monimuotoisuus oli myös rikkaus. Erilaisuus ruokkii erilaisuuden hyväksymistä. Jokainen toi ryhmään oman persoonansa ja noista persoonista muokkautui hienosti yhdessä oppiva ja toisia kannustava tiimi. Todistimme sen, että toimivan joukon voima on paljon yksilöitään suurempi.

Vuoden opiskelu sisälsi paljon erilaista oppimista ja aina joukossa oli joku, jolla asiat olivat paremmin hallussa. Tuota osaamista pyrittiin hyödyntämään koko porukan hyväksi. Ja loppujen lopuksi kukaan meistä ei tainnut ihan kaikessa olla suvereeni osaaja, mikä sekin oli vain hyvästä.

Aikuisiällä opiskelu vaatii sosiaalisuutta enemmän kuin nuorena. Itsekseen ei kukaan meistä pärjää ja tukea on osattava kysyä ja toisaalta myös kyettävä antamaan. Ainakin minulla oppiminen oli hidastunut ja vaikeutunut nuoruusvuosista. Välillä asiat jopa tuottivat pientä tuskaa, kun tieto valui päästä ulos kuin munakas teflonpannulta. Silloin aina auttoivat oman porukan neuvot ja ohjeet sekä henkinen tuki.

Aika ja raha resursseina


Aika ja raha ovat kaksi sellaista elementtiä, joita on syytä olla opiskelujen aikana. Monimuoto-opiskelu vaati yllättävän paljon aikaa kotitehtävien ja itseopiskelun vuoksi. Mitä enemmän treeniä ehti kotona tehdä sitä helpompaa koulussa oli. Vaikka opiskelun hullun lailla kotona, niin käytännön treeni jäi ehkä liian vähälle. Etenkin loppumetreillä sen huomasi, kun enemmän treenanneet kaverit painelivat ohi tekemisen varmuudella, monipuolisuudella ja silkalla itsevarmuudella.

Aika resurssina tarkoittaa myös sitä, että kotona on oltava asiat ennakkoon kunnossa. Olen aivan superkiitollinen omalle perheelleni, että he mahdollistivat tämän opiskeluvuoden. Kotisirkuksen pyörittäminen ei ole helpointa yksin ja kun minä olin pois, niin tekeviä käsipareja oli viikonloppuisin yksi vähemmän. Vuoden aikana minun kouluni takia joutui joustamaan vähän yksi jos toinenkin. Ja nyt kun tämän on itse kokenut, niin enemmän kuin mielelläni tarjoaisin saman mahdollisuuden vaimolleni. Opiskelu piristää aivoja monella tapaa.

Kolmas aikaan vaikuttava tekijä on työ. Maailma ei valitettavasti pysähtynyt minunkaan opiskelujen ajaksi, vaan töissä oli käytävä, jotta loputon velka lyhenee ja vuoti ei pääse kolkuttelemaan oven taakse. Omalle työnantajalleni lähetän kyllä kiitokset jokaisessa iltarukouksessa, että sain tehtyä koulupäivät säntillisesti sisään ja oltua kaikki tarpeelliset päivät pois. Tiedän, että kaikki työnantajat eivät suhtaudu lisäkoulutukseen mitenkään riemusta kiljuen - etenkin jos koulutus ampuu oman alan ulkopuolelle. No sen, mitä työnantaja taas saa, on kovin kiitollisuudenvelkaisen työntekijän, joka tuskin ensimmäisessä joustettavassa paikassa aloittaa lauseella "Miksi aina minä?".

Rahaa taas on syytä olla aina vähän tarpeeseen. Minun tapauksessani koulu maksoi jotakin ja sen päälle vielä jotain lisää. Ostin kouluaikana alan kirjallisuutta, joka auttoi itseopiskelussa ja joka auttaa myös jatkossa. Ja tietenkin ehdin ostaa vuoden aikana jo pari hierontapöytää. Tosin natku-pihinä-ihmisenä hommasin molemmat käytettynä. Mitään halpaa ei myöskään ollut käydä koulua muualla. Minun pelastukseni oli, että asuminen ei käytännössä maksanut mitään, mutta kulkeminen toki tuo kuluja.

Oma ajatukseni on, että työ maksaa koulun takaisin. Olen käytännössä jokusen tonnin itselleni velkaa - onneksi olen myös velanantajana pitkämielinen, matalakorkoinen ja lyhennysvapaat kuukaudet salliva.

Mitäs nyt?

Tämä oli siis vasta ensimmäinen askel. Nyt on taskussa ammatti, mutta se, mitä sillä aion tehdä, on vielä hämärän peitossa. Uusi ammatihan ei automaattisesti tarkoita uutta työtä.

Vaihtoehtoja on useampia ja jokainen niistä on mahdollinen. Välttämättä en ala tekemään alan töitä kokopäiväisesti. Enemmän minua kiinnostaisi esim. osa-aikainen yrittäjyys palkkatyön ohella. Silloin pystyisin pitämään ammattitaitoni yllä ja tutustumaan työhön vielä lähemmin.

Se on varmaa, että tämä oli alalle vasta ensimmäinen askel. Seuraavana alan täydentää nyt hankittua tutkintoa. Ajatuksena on monipuolistaa omaa osaamista pidemmälle ja lopulta pystyä tarjoamaan omia palveluja huomattavasti perustyötä monipuolisemmin. Lisäkoulutuksissa mahdollisuuksia on lukemattomia. Hoitoala on siitä rikas, että sen varrelta on mahdollista löytää sivupolkuja omien mielenkiintojen mukaan.

Ihan ensimmäisenä kuitenkin aion pitää joulutauon kaikesta hierontaan liittyvästä. Koulusta vapautuneen ajan aion käyttää liikuntaan, lukemiseen ja perheen kanssa hengailuun. Äkkiseltään tuntuu, että koulunkäynnin jälkeen energiaa ja aikaa vapautuu ihan valtavia määriä.

Ja vielä kiitokset!

Ensinnäkin kiitos omalle perheelle - ihan huippua, että sain mahdollisuuden koulunkäyntiin ilman mitään ylimääräisiä mutinoita. Uhraus on ajallisesti ja toki rahallisesti suhteellisen iso. No totuuden nimissä perhe kyllä taitaa valmiista hierojasta vähän hyötyäkin....

Toinen kiitos tietty työnantajalle - jouston ansiosta pääsin kouluun perjantaisin ja sain myös iltaisin ja viikonloppuisin työrauhan, jonka saattoi käyttää opiskelulle.

Ja ennen kaikkea te rakkaat opiskelutoverit - tai siis nykyiset kollegat. Kiitos teille kuluneesta vuodesta. Matka oli huima, mutta se oli ennen kaikkea hieno, opettavainen ja täynnä uuden oppimista. Ilman teitä en olisi koulusta selvinnyt. Etenkin lopussa tuki ja turva oli tarpeen ja teiltä sitä löytyi. Olen kurssistamme ylpeä ja onnellinen kaikkien valmistuneiden puolesta. Olette taatusti alan timanttisia osaajia.

Ja kiitos vielä opettajat ja ISLO - Partapojat opettivat meille ehkä teknisesti asiat, mutta tärkein oppi oli se, että hieroja ei ole koskaan ammatissaan valmis. Opettajien oma kiinnostus alaan ja utelaisuus sekä kyky herättää mielenkiinto tuottaa taatusti parempia tuloksia kuin piinallinen oppikirjan tutkiminen. Parhaissa kouluissa opetetaan ajattelemaan, eikä lukemaan. Vielä viimeisellä viikolla puhuin toisen opettajan kanssa uskonvahvistuspuhelun ennen viimeistä näyttöä. Tuli tarpeeseen!

Nyt kohti joulua ja uutta vuotta - seuraavassa jaksossa on luvassa vuosiyhteenveto ja tulevan vuoden lupaukset.


Hyvää joulunaikaa kaikki lukijat!




perjantai 6. joulukuuta 2019

Tervo ja Loiri




Ostin tänä vuonna tasan kaksi kirjaa. Toinen oli Putinin trollit, josta kirjoitin viimeksi ja toinen on Jari Tervon kirjanjärkäle Loiri. Molemmat kirjat olivat nappiostoksia ja hintansa väärtejä, mutta aivan eri syistä.

Tervon tarina Vesa-Matti Loirista on eittämättä vuoden kiistellyin, kiitellyin, luetuin, myydyin ja mitä näitä superlatiiveja nyt onkaan. On suoranainen sääli, että kirjan keräämä julkisuus on keskittynyt täysin tarinan kannalta epäolennaisiin detaljeihin. Ymmärrän toki, että iltapäivälehdet saavat lukijoita klikkihuorauksella ja mikäs maailmassa sen paremmin myy kuin seksi - vaikka se olisi tapahtunut joskus kultaisina vuosikymmeninä. Jos tarinasta jäävät mieleen vain naissuhteet ja spermaan liukastuminen, ei koko tarinaa ole oikeasti vaivauduttu lukemaan. Senkin ymmärtää - vajaat seitsemänsataa sivua on monelle iltapäivälehden toimittajalle ylivoimainen urakka.

Kuva kanvaasille

Somessa kirjaa on moitittu, että se ei keskity vain multitalentti Loiriin, vaan kertoo koko Loirin elinkaaren aikaisesta kotimaisesta taiteilijaelämästä. Minusta taas  tässä on juuri tarinan vahvuus. Tervo ei keskity maalaamaan muotokuvaa, vaan maalaa kohteen osaksi maisemaa. Pelkän tekijän ympärille kietoutuu kokonainen ajankuva, joka on kiehtova. Loiri sidotaan osaksi aikaa ja paikkaa, jolloin tarinaan pääsevät seikkailemaan myös he, joiden ansiota osittain on se, että Loiri on Loiri. Sain ehkä noin sata ahaa-elämystä siitä, kun tajusin, keiden kanssa Loiri on teatterin lavaa tai baarin penkkiä yhtä aikaa kuluttanut.

Kuva itse kohteesta ei häviä maisemaan, vaan päinvastoin terävöityy ja saavuttaa jopa paremman perspektiivin. Ajastaan tai ympäristöstään irrotettu Loiri ei kantaisi niin pitkälle kuin tarinat, joissa seikkailee käytännössä koko suomalaisen näyttämötaiteen ykkösrosteri. Kaikki tarinat on kirjoitettu kohdetta ja entouragea kunnioittaen pilke silmäkulmassa ja ymmärtäen. Jotenkin taustalla kuulee, kuinka tarinoita on kerrottu ja kirjoitettu mökinnurkassa aromalasi kourassa naureskellen.

Tarina ei päästä otteestaan. Loiri itsessään on kiinnostava, mutta vähintään yhtä kiinnostavaa on esimerkiksi henkilödynamiikka Spede Pasaseen - yhteen loirinluojista. Kirjallaan Tervo tekee tahtomattaankin palveluksen myös edesmenneelle Spedelle - olisin moukka, jos en seuraavana lukisi Tuomas Marjamäen 2017 ilmestynyttä "Spede nimittäin"-kirjaa. Haluan tietenkin kuulla myös toisen puolen tarinasta.



Kirjoittajan kirja

Suomeen on viime vuosina hiipinyt uusi tyyli tehdä elämänkertoja niin, että kirjoittajana on muilla kirjallisuuden alalla ansioituneita tekijöitä. Tällöin lopputulos on, että kirja kuulostaa myös muulta kuin itse kohteeltaan. Parhaiden kirjoittajien ääni kuuluu tarinan taustalta ja se saakin kuulua. Kuivahkoista elämänkerroista syntyy oikeaa viihdettä, kun näkökulma kohteeseen ei ole passikuvamaisen kohtisuora, vaan taiteellisen vino.

Toki focus kirjassa häipyy piirun verran kohteesta kirjailijaan päin. Mutta se tekee lukemisesta viihdyttävämpää ja uskoisin, että Loirin kirjaa lukevat Loiri-fanien lisäksi myös Tervo-fanit.

Voin hyvin tunnustaa, että ennen kirjan lukemista en itsekään ollut Loirin suurin fani. Toki hän on ollut minun aikakauteni suuria nimiä, mutta kapea iltapäivälehtien valokeila tai yksi Vain Elämää ei tehnyt vielä suurta vaikutusta.

Sen sijaan Tervon fani on helppo olla. Jari Tervon romaanit ovat kaikki samalla tavalla kimurantteja. Ensimmäiset sata sivua koettaa oppia ymmärtämään tarinaa ja päästä juoneen mukaan, mutta kun lopulta tarina avautuu, niin olo on kuin kulkisit vuoristoradalla - vauhti kiihtyy ja matkaa haluaisi jatkaa yhä pidemmälle. Viimeisen sivun jälkeen olo on yhtä aikaa tyhjä ja tyrmistynyt - "Nytkö se loppui ja olipa taas kokemus".

Taiteen renesanssinero

Minun kuvani Loirista oli jälkeenpäin katsottuna luvattoman kapea. En tiennyt hänen ansioistaan urheilun saralla ja muusikkonakin homma jäi vähän Nocturneen ja Lapin kesään.

Tervon kirjan ansio on kuvaus siitä, kuinka huiman laaja-alaisen uran Loiri on elämässään tehnyt. Tarina kertoo uteliaasta ihmisestä, joka on osannut tarttua tilaisuuksiin ja joka on oppinut hyödyntämään mahdollisuudet, jotka ovat lopulta vieneet hänet teatterin lavoilta täysimittaiseen spedeilyyn ja jalkapallomaalilta monikertaisiin vesipallomestaruuksiin. Minusta Loirin kohdalla voidaan helposti puhua taiteen monialaisesta renesanssinerosta. 

Mutta tuo kirjanjärkäle ei suinkaan ole vain tekoja listattuna. Se kuvaa myös hienosti ihmisen tekojen taustalla. Loirista piirtyy menestyksen fasadin takaa tunteva, inhimillinen ihminen, joka pystyy myös myöntämään, että henkilökohtaisessa elämässä ei Jusseja ole aina tullut.

Koomikon elämään on mahtunut myös kohtuuton määrä tragediaa perheenjäsenten ja lasten menetysten kautta. Menestyksen kääntöpuolena on ollut kaikkien suomalaisten taiteentarinoiden juoneen pakollisena kuuluva sivuhenkilö nimeltä verottaja. Joskus tuntuu, että näitä taiteentekijöiden tarinoita voisi verottaja käyttää hyväkseen yrittäjäopinnoissa.

Toinen taiteentarinoiden vakiovieras eli alkoholi juoksee myös Loirin matkassa läpi tarinan. Loiri ei peittele tai koeta kirkastaa kuvaansa. Välillä viina vie ja johtaa myös kohtuuttomuuksiin. Poikkeuksen tarinassa muihin verrattuna tekevät Loirin kertomukset huumeiden käytöstä. Uskon, että ajankuvaan huumeet ovat kuuluneet muillakin taiteentekijöillä, mutta yhtä rehellistä, avointa ja toisaalta arkista kertomusta niiden käytöstä taidan lukea ensimmäistä kertaa suomalaisessa elämänkertakirjallisuudessa.

Ykköspallilla syystä

En ihmettele, miksi Tervon Loiri. on ykköspallilla myynti- ja lukulistoilla. Koko tarina on yhtä suurta viihdettä, joka pitää otteessaan ensisivuista saakka. Mielenkiinnon ykköskeilassa taistelevat loistava kirjoitustyyli ja kohteen elämä. Välillä en itsekään osannut sanoa, kumpi on mielenkiintoisempaa - ja kuten hyvissä tiimeissä yleensä - yhteistulos on yksilöitään vahvempi.

Tätä kirjaa ei olisi voinut kirjoittaa kukaan muu kuin Jari Tervo. Tai tarinasta olisi tullut jotain muuta kuin nyt ulostautunut mestariteos. Tarinasta kuulee ja haistaa sen, että Loiria on kirjoitettaessa hengitetty syvälle sisään. Lopputulos on Tervon näköinen tarina Loirista, joka sattuu vielä olemaan 110% faktaa.

Minua viihdyttivät tervomaiset pikku anekdootit, knoppitiedot ja tervomaiset sutkautukset. Toki muutamassa kohdassa kirjaa lapiolla kouhaistaa muutama sentti tarinasta sivuun, mutta tarinan kulkua se ei vie harhaan. Kirjan paha puoli on se, että siitä on mahdotonta päästää irti ennen loppua. Teos on kuin suomalaiset sotaelokuvat - lopputuloksen sinällään tietää, mutta tarinan lukee loppuun, koska pelkkä matkanteko on päämäärää tärkeämpi.

Kirja on turkasen paksu ja pitkä, mutta lukemista enemmän hengästyttää se, että joku on oikeasti joutunut tuon Loirin elämän elämään. Sanonta "totuus on tarua ihmeellisempää" pätee. Tällaista tarinaa tuskin olisi keksinyt omasta päästään edes Jari Tervo.

Kaiken kaikkiaan Jari Tervon Loiri. on kehujensa väärti. Se ei killu myyntilistojen kärjessä iltapäivälehtien skuuppien takia, vaan siksi, että Vesa-Matti Loiri antaa tarinalle puitteet ja kun puitteet maalaa raameihin Tervo, niin lopputulos on väistämättä klassikko.

Suosittelen!


perjantai 1. marraskuuta 2019

Putinin trollit - pelottava perusteos infovaikuttamisesta



Sain käsiini tämän vuoden ehkä kuumimman ja kiistellyimmän tietokirjan. Putinin trollit on Venäjän tietovaikuttamiseen erikoistuneen toimittaja Jessikka Aron kirjoittama teos, jossa esimerkkien kautta käsitellään Venäjän harjoittamaa tietoverkkoterroria ja informaatiosodankäyntiä.

Mielenkiintoisen teoksesta tekee se, että kirjoittaja itse on joutunut massiivisen lokakampanjan kohteeksi. Maalittaminen alkoi massiivisesti sen jälkeen, kun Aro teki Ylelle Pietarin trollitehtaita koskevan jutun. Aroa koetettiin saada luopumaan tietovaikuttamisen tutkimisesta uhkailun, painostamisen sekä lokakampanjoiden avulla. Lehtien perusteella Aron kimppuun hyökättiin koko trolliarmeijan rintaman leveydeltä.

Kirja on myös tällä hetkellä erittäin ajankohtainen. Parhaillaan hovioikeudessa käsitellään MV-lehteä vastaan nostettua kannetta, jossa lehteä syytetään vainoamisesta ja tutkitaan lehden kirjoittelua laajemminkin. Aro on asiassa asianomistajana ja keskeisessä roolissa. Kyseessä on Suomen mittakaavassa uraauurtava oikeuskäsittely, sillä siinä puututaan järjestelmälliseen henkilöön kohdistettuun infoterroriin.

Missä keski-ikäinen nainen on onnellisimmillaan - Facebookissa

Sosiaalisen median alustat sotatantereena


Olemme tottuneet siihen, että jokainen meistä luo sosiaalisen median alustoille itsestään tarinaa, joka on enemmän tai vähemmän kapea keila elämämme kokonaisuudessa. Koko totuutta on mahdotonta someen kuvata, joten viisasta on näyttää vain parhaat fileet. Varmaan jokainen meistä tietää ihmisen, joka somessa paistattelee superonnellisena, mutta totuus on jotain muuta.

Tätä samaa ilmiötä käytetään hyväksi informaatiosodassa. Maalitettavasta henkilöstä kirjoitetaan eri alustoille herjaavia artikkeleita. Hänestä pyritään luomaan kuva epäluotettavana ja epäuskottavana toimijana. Tällä pyritään toisaalta vaikuttamaan siihen, että yleinen mielipide kääntyisi kohdetta vastaan, mutta toisaalta myös horjuttamaan kohteen itseluottamusta. Vaikutusta tavoitellaan totuuteen ja totuuden paljastajaan.

Putinin trollit luettuani en koskaan enää katso sosiaalisen median alustoja samalla tapaa. Väärentämällä dokumentteja, puheluita tai videoita, on mahdollista saada kuka tahansa meistä näyttämään lähes miltä tahansa. Eikä väärentäminen tai maalittaminen vaadi edes mahdottomia.

On suhteellisen pientä, että ihminen väärentää itse oman elämänsä astetta onnellisemmaksi. Se ei ole pientä, että yksittäinen henkilö maalataan valkoisesta mustaksi, eikä varsinkaan se, että häneen yllytetään käyttämään väkivaltaa tai vielä pahempaa. Putinin trolleissa kerrotut esimierkit osoittavat, että vaikutukset ovat huomattavasti vakavampia. Maalittamisen lopputulos voi olla henkilökohtaiselle elämällä traaginen.

Vaikka Aron kirja käsittelee Venäjän tekemää tietovaikuttamista, niin Venäjä ei ole ainoa, joka tätä harrastaa. Informaatiosota on oleellinen osa nykyaikaista sodankäyntiä ja sen taitajia löytyy sekä idästä että lännestä. Valtiollisten toimijoiden lisäksi infosotaa käyvät myös ei-valtiolliset toimijat, joista tällä hetkellä tunnetuimpia lienevät terroristijärjestöt Al Qaida ja ISIS. Aro itsekin on sanonut haastatteluissa, että hän ei väitä Venäjän olevan ainoa toimija infosodan rintamalla. Kirjoittajalla on Venäjään taustaa toimittajana sekä henkilökohtaista intressiä jo ennen Pietarin trollitehtaita.

Kiehtova ja pelottava teos

Putinin trollit on yhtä aikaa kiehtova ja pelottava teos. Kun lukee esimerkkejä infosodan uhreista, tulee väistämättä mieleen, että totuus on tänä päivänä erittäin häilyvä käsite. Mihinkään näkemäänsä ei voi luottaa tai uskoa. Video, jonka näet, voi olla väärennös tai tarkoituksella tehty, jotta mielipiteeseeni pystytään vaikuttamaan. Lisäksi tietovaikuttaminen ylittää valtioiden rajat höyhenenkeveästi. Infosotaa voidaan käydä vaikka toiselta puolen maapalloa, eikä Suomikaan ole mikään turvasatama.

Toimin itse usealla eri sosiaalisen median kentällä. On toisaalta mielenkiintoista nähdä nuo alustat sodankäynnin tai terrorin välineenä. Se, mikä tarkoitettiin harmittomaksi huviksi ja yhdistämään ihmisiä, voikin joskus kääntyä meitä itseämme vastaan. Infosodan mittakaavan tajuaa, kun miettii, kuinka monelle ihmiselle viestin voi Youtuben tai Facebookin kautta välittää.

Jos haluaisin tavoittaa tällä blogikirjoituksella vaikka tuhat ihmistä, se olisi suhteellisen helppoa ja jopa huokeaa niin, että mainostaisin tekstiäni Facebookissa. Kustannus olisi korkeintaan kymppejä ja teho olisi taattu. Entäpä jos tämä kirjoitus ei kertoisi kirjasta, vaan olisi suunnattu jotakuta ihmistä vastaan. Luultavasti sillä muutamalla kympillä voisin käännyttää tuhannesta ihmisestä ainakin jokusen omalle kannalleni - ja samalla syyllistyisin rikokseen ehkä herjauksen tai kunnianloukkauksen kautta. Ei kuulosta liian vaikealta?

Tuossa juuri on kirjan pelottava elementti. Sosiaalinen media on tehnyt infovaikuttamisesta liian helppoa ja halpaa. Aloittaakseen sodankäynnin ei tarvitse ajaa tankilla rajan yli, vaan riittää, kun koettaa somekanavien kautta tavoittaa asialle uskolliset samanmieliset ja pyrkiä vaikuttamaan heidän kauttaan sisältäpäin. Kirjan mukaan näin juuri toimittiin Ukrainassa, kun Venäjä soitti Krimin kriisin alkutahteja.

Peittyykö journalismin riippumattomuus trollauksen alle?

Voin rehellisesti sanoa, että ihailen Jessikka Aroa. Moni ei olisi kestänyt sitä ryöpytystä, herjausta ja uhkailua, mitä hän on kokenut. Iso osa meistä olisi jättänyt minkä tahansa asian tutkimisen sikseen siinä vaiheessa, kun verkossa uhataan väkivallalla tai koetetaan yllyttää ihmisiä käyttämään väkivaltaa sinua kohtaan.

Tämä onkin infosodan huolestuttavin piirre. Jos totuuden paljastaminen saadaan loppumaan uhkailemalla, maalittamalla tai infovaikuttamisen kautta, niin kuinka usein käy niin, että tutkiminen ja asioiden paljastaminen lopetetaan?

Olen elänyt ja hengittänyt sanomalehteä ison osan työelämästäni. Tiedän, että suomalaisissa sanomalehdissä tuotetaan korkean moraalin rehellistä uutisointia. Suomalaisen journalismin tavoite on tuottaa yhteiskunnasta rehellistä ja avointa informaatiota. Kuinka vaarassa tämä tavoite on siinä vaiheessa, kun toimittajia maalitetaan tai heidän työhönsä koetetaan vaikuttaa sosiaalisen median alustoilta?

Toisaalta taas verkko on siinä mielessä avoin alusta, että sille on helppo perustaa disinformatiivisia tietolähteitä, joiden kautta on suhteettoman yksinkertaista välittää totuudenvastaista propagandaa.

Enemmän kuin lehtien tulevaisuudesta, olen huolissani toimittajista. Kuinka moni haluaa työssään joutua uhkailun tai vainon kohteeksi? Kaikki meistä eivät ole Aroja, jotka käyvät tulta päin, vaikka sosiaalisen median kautta tulee nuolia joka suunnasta. Tiedän toimittajan työn olevan monen haaveammatti (itseni mukaanlukien). Mistä tulevaisuudessa löydetään tulenkestävät toimittajat, jotka jatkavat totuuden puolella kaikissa olosuhteissa. Ja kuinka myös tulevaisuudessa pystytään takaamaan toimittajien koskemattomuus ja puolustamaan heidän oikeuksiaan tehdä työtään. Lainsäädännöltä ja tutkinnalta se vaatii nykyistä nopeampaa reagointikykyä ja tahtotilaa.

Totuus koskee

Asiallinen kritiikki on kuulunut aina kirjoitteluun - puhutaanpa lehdistä, blogeista tai kirjoista. Mielipiteitä saa ja pitää olla. Kritiikki on kuitenkin kohdistettava sisältöön, eikä kirjoittajaan. Ja eri mieltä tulisi voida olla ilman, että kritiikki muuttuu vainoamiseksi. Ja pahimmissakin tapauksissa ratkaisu löytyy viimeistään käräjiltä.

Esimerkiksi tämä toimittaja Aroon kohdistettu systemaattinen vaino kertoo minusta kiistatta siitä, että toimittaja on pystynyt paljastamaan jotain, mitä ei olisi kaivattu päivänvaloon. Se, että ei enää pärjätä perinteisen kritiikin keinoin kertoo siitä, että totuuden kieltäminen on liian vaikeaa ja tutkiminen on epätoivoisesti saatava poikki (tai miksei kerro myös siitä, että kyky kritiikin antamiseen on kroonisesti alentunut). Tai ehkä vastapuolen totuus on sellainen, ettei sitä voida päivänvalossa edes käsitellä?

Aro itse on palkittu toimittaja ja kysytty puhuja myös Suomen ulkopuolella. Etenkin muualla länsimaissa Venäjä-tietoudella on suuri mielenkiinto ja sille löytyy kysyntää. Tämä itsessään kertoo, että Aron tekemä työ on saanut ansaitsemansa huomion myös oikealla puolella.

Somessa Putinin trollit on saanut aikaan positiivisen aallon, jossa Aroa kiitetään ja puolustetaan siitä, että hän uskaltaa ja jaksaa. Ja mitä enemmän ihmisiä asettu totuuden puolelle maalittamista ja vainoa vastaan sitä vaimeammaksi käyvät myös trollitehtaan äänet.

Lue ja kauhistu

En ikinä kirjoita kirjoista, jotka ovat ihan ookoo (vaikka paljon sellaisia luenkin). Tämä Putinin trollit on meille jokaiselle lukemisen arvoinen teos. Se avaa lukijalle, miten varauksella verkosta löytyvään tietoon tulee suhtautua. Lisäksi se kertoo, kuinka monin tavoin meihin pyritään vaikuttamaan ja kuinka helppoa informaatioterrorin käynnistäminen on. Somealustat ovat meille normikuluttajille kiva asia, mutta niilä on myös musta kääntöpuoli, johon emme halua tutustua.

Kirjan arvo on lisäksi siinä, että se pistää pohtimaan arvoa nimeltä totuus. Periaatetasolla on helppoa olla totuuden puolella, mutta entä siinä vaiheessa, kun löydät nimesi verkon keskustelupalstoilta haukuttuna ja saat jatkuvalla syötöllä uhkaavia viestejä tai puheluja? Kuinka moni meistä jatkaa totuuden puolella siinä vaiheessa, kun oma terveys, tai pahimmassa tapauksessa henki, on uhattuna?
Kuinka arvokasta totuuden puolustaminen itse kullekin lopulta on?

Kun luin Putinen trollien artikkelia Ukrainan verkkovastarinnasta, mieleen nousi moderni sissisota ja ihailu heitä kohtaan, jotka sotivat suurta vastaan samalla rintamalla. Infosodan hyvä puoli on se, että se ei välttämättä riipu sotilaiden määrästä - ennemminkin taidosta ja asenteesta. Totuus voi vaatia uhrinsa, mutta aina se on arvona puolustamisen arvoinen.

Ei liene sattumaa, että tämän vuoden presidentin itsenäisyyspäivän vastaanoton teemana ovat tieto ja yhteiskunnallinen keskustelu. Vieraina juhlissa on instituutioita ja henkilöitä, jotka toiminnallaan edistävät yhteiskunnallista keskustelua ja luotettavan tiedon välittämistä. Minusta tämä on merkittävä kannaotto juuri totuuden puolesta.

sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Kellokepulointi

Armoton ajannäyttäjämme heijastettuna keittiössä


Puhelimen kello näyttää 4:08, kun silmät aukeavat ihmettelemään ympäröivää pimeyttä. Pimeydessä on sinällään ole mitään ihmeteltävää, mutta siinä on, mitä teen sen keskellä. Kummastelen outoa heräämisaikaa, kunnes muistan, että luurin älyautomatiikka on siirtänyt elämän itsestään talviaikaan. Nousen hetkeksi ylös kiroamaan saamatonta hallintoa, joka ei lopeta tätä jokavuotista kellojen venkslaamista. Kellojen siirto on saatanasta - siis suoraan saatanasta, ainakin meille uniongelmaisille.

Kellojen siirtoa perustellaan sillä, että sillä rakennetaan aamuun lisää valoa ja ruokitaan pimeän murjomaa käpyrauhasta. Totta tuokin niille kaikille, jotka enää menevät töihin aikaisin. Mutta toisaalta jos hiipii töihin läpitunkevassa pimeydessä ja viettää päivän keinovalossa palaten illalla kotiin saman mustan verhon läpi, niin liekö tuolla tunnilla kovinkaan suurta merkitystä.

Käsittääkseni alunperin kellopelleilyllä on haluttu auttaa ulkotyöläisiä ja heitä, jotka aloittavat työt luvattoman aikaisin (kuten minäkin nykyisin). Tuon ulkona työpäivänsä viettävien määrä on pienentynyt (vaikkapa maa- ja metsätyöt) ja heidänkin töiden aloitusaika on siirtynyt kuudesta johonkin toisaalle. Yhtä lailla on pienentynyt sen muunkin joukon määrä, joka työnsä aloittaa viideltä tai kuudelta (esim. entinen tehdastyö). Eli ketä tämä kellojen siirto sitten oikein palvelee?!

Kesä- vai talviaika?

Byrokratian rattaissa kysymys kellonaikojen vaihtelusta on pysähtynyt kysymykseen siitä, kumpi aika jäisi vallitsevaksi - kesä- vai talviaika? Asiasta järjestettiin monenlaisia nettikyselyitä - osa virallisia ja osa epävirallisia. Minusta suurin kysymys on lopulta se kaikken merkityksettömin.

Jos Luoja joskus suo, että tämä ajan veivaaminen loppuu, niin sillä ei ole yhtikäs mitään merkitystä, mikä aika jää voimaan. Kun elämä kuitenkin ajautuu vielä tuonkin menetyksen jälkeen oikeille raiteilleen, niin viiden vuoden jälkeen kukaan ei edes muista, että vuodessa on ollut kaksi eri aikajaksoa. Ihminen on todistetusti evoluutiossa menestynyt siksi, että se on pystynyt adaptoitumaan eri olosuhteisiin ja keksinyt keinot selvitä aina jääkaudesta ilmastokriisiin saakka. Ja ihan maalaisjärjellä veikkaan, että yhteen kellonaikaan tottuminen on adaptaatioprosesseista kevyimpiä.

Hyvin harvoin, jos koskaan, sanon tätä. Otetaanpa esimerkkiä itänaapuristamme. Venäjällä siirryttiin yhteen aikaan viisi vuotta sitten ja kas kummaa maa on edelleen pystyssä ja voi suhteellisen hyvin. Suurin ongelma Venäjän yksiaikaisessa systeemissä on muistaa, miten se suhtautuu meihin muihin, jotka kellojaan ru(n)kkaavat.

Venäjällä nopean siirron taustalla oli se, että ajatusta ei saatu viivytettyä siirtämällä päätösvastuuta toimenpidemaasta jonnekin Brysseliin. Venäjällä kellot pysähtyivät presidentin päätöksellä, eikä siitä lipsuttu sekuntiakaan.

Suomessa, kun päätöksentekijöitä vaivaa päätöksenteon uskalluksen puute, ikävät asiat lakaistaan pyörimään EU:n rattaisiin. Silloin syy tehottomuudelle voidaan sysätä "jollekin toiselle". Ja toisaalta, kun asiat riittävät pitkään jauhautuvat byrokratian rattaissa, ihmiset kyllästyvät ja unohtavat koko jutun. Mitenkähän niille muutamille kyseenalaisille euroedustajille saataisiin käymään sama....

Lähes postikorttimaisema Lappeen kirkon kellotornista


Mikä siinä ajan siirrossa mättää?

Vaikka tekstistä sitä ei ehkä huomaa, otan tämän kellojen siirron asteen verran henkilökohtaisesti. Se johtuu siitä, että unirytmini on herkkä kuin Tyynenmeren koralliriutta. Kellon siirto yhdessä yössä vaikuttaa minuun noin kaksi viikkoa - eikä millään tapaa positiivisesti.

Ensimmäiset päivät menevät sumussa ja perheeseen astuu taas kesken talviunien herätetty karhu. En jaksa juurikaan seurustella edes itseni kanssa, vaan murahtelen sohvannurkassa ja odottelen illan unta, joka ei edes tule, koska keho on eri mieltä kellon kanssa siitä, mitä hetkeä puolikuollut biologinen kello tikkaa. Käytänössä olen koko vuorokauden väsymystilassa ja valveilla ollessa odotan unta ja vice versa. Semiperseestä.

"Käy aikaisemmin nukkumaan!", sanovat viisaammat. No en käy, koska uneni on samanpituinen huolimatta siitä, mihin aikaan käyn nukkumaan. Eli jos käyn nukkumaan yhdeksältä, niin keho herää neljän maissa. Ja jokusen kerran maailmaa siihen aikaan tutkineena voin sanoa, että silloin ei tapahdu yhtään mitään. Käytännössä saatan istuskella sohvalla tunnin tai kaksi ja koetan kuluttaa aikaa ja löytää kadonnutta unta. Ja uskokaa tai älkää, niin se valvominen kostautuu päivällä.

Totta kai tuohon tottuu ja parin viikon jälkeen rytmi palautuu suht normaaliksi. Kuten edellä totesin - ihminen on nisäkäs, joka adaptoituu. Siis leuka rintaan ja kohti uusia kellonsiirtoja.

Itse en mielelläni härnää unirytmiäni valvomalla turhaan tai käymällä nukkumaan liian aikaisin. Yleensä olen tullut siihen lopputulokseen, että suhteessa saatuihin hyötyihin muutaman tunnin valvominen on harvoin sen väärti. (Ja jos joskus pohditte, miksi keski-ikäisiä nähdään baarissa niin harvoin, niin tässä oiva selitys - eipä ole wörttii)

Setäni ottama kuva Uimaharjun ensilumesta (kuvan ottaja Teuvo Jouhkimo)

Syysajatukset 

Ja sitten positiivisempiin asioihin. Huomasin ilokseni, että syksystä on ensi viikolla lusittu kaksi kolmasosaa. Pahin on takana ja enää on loppuliuku kohti talvea. Kiva työ, koulun tuomat kiireet ja elämän tasarytmisyys antavat elämälle todellakin positiivisen pohjavireen. Kun katson muutamaa vuotta taaksepäin, niin syksyt tuntuvat helpommilta vuosi vuodelta. Tuleekohan minusta vanhana syysihminen - tai, hyi olkoon, jopa jouluihminen. Pelkkä ajatuskin kauhistuttaa.

Tässä syksyssä on parasta värikkyys. Tuntuu, että ruska puhkesi todella nopeasti kukkaan, mutta se kukkiminen on kestänyt pidempään kuin tavallista. Puiden värit luovat maailmaan ihan toisenlaisen taustan ja päivästä toiseen jaksan ihmetellä muuttuvia keltaisen ja punaisen eri sävyjä. Harmittaa, etten ehtinyt tehdä kunnon ruskaretkeä suolle tänä syksynä, mutta onneksi väripaletti yltää myös taajaman kaduille.

Koulussa aletaan tarpoa loppusuoraa (toivottavasti). Tähän saakka näytöt ovat onnistuneet jopa omia odotuksia paremmin ja valinta kouluun menosta tuntuu vieläkin oikeammalta kuin alussa. Ala on herättänyt pohjattoman kiinnostuksen, halun oppia lisää ja päästä yhä pidemmälle. Fiilis on kuin seisoisi uuden tien alussa.

On yhtä aikaa pelottavaa ja kiinnostavaa kuulla, kuinka näytön arvioijat näkevät työni. Samalla on tietyllä tavalla mahtavaa haastaa itsensä näyttötilanteissa. Niissä saa todella venyä oman osaamisen rajoille ja tehdä mallisuorituksia. Ja pienikin löysäily näkyy palautteessa (nimimerkillä kokemusta kerännyt). Mitään helppoa näyttöjen tekeminen ei ole, mutta toisaalta, jos asiat osaa, niin ei mitään kohtuuttoman vaikeaakaan.

Ensi kuussa odottaa siis synttärit (tämä perheelle tiedoksi!) ja syksyn taipuminen talveen. Sen lisäksi töissä yksi projekti kääntyy loppusuoralleen ja sen jälkeen odottelen, mitä tapahtuu. Jännittää, pelottaa ja toisaalta taas ajattelen, että jokin suora sen kurvin jälkeen on jälleen avauduttava. Aika näyttää.

Voikaa hyvin ystävät!


lauantai 12. lokakuuta 2019

Tie onnelliseksi



Kuluneella viikolla vietettiin Maailman mielenterveyspäivää. On luojan lykky, että mielenterveyden ongelmat on nostettu fyysisen terveyden häiriöiden rinnalle ja ne otetaan yhtä vakavina kuin muutkin sairaudet. Harmillista sen sijaan on, että mielen ongelmien korjaamiseen tuntuu varoja olevan entistä vähemmän. Tuntuu pahalta lukea, kuinka nuoret joutuvat jonottamaan kuukausia saadakseen apua akuutteihin ongelmiin. Yhtä aikaa jonojen kanssa kasvaa myös niiden nuorten määrä, jotka mielenterveytensä kanssa kamppailee. Tulevan sukupolven tie on kivinen kulkea, jos heidät hylätään heti nuoresta pitäen.

Ihminen on yksi iso kokonaisuus, jossa nahkapussin sisään on ommeltuna sekä mieli että keho. Mikä tahansa noista paikoista saattaa pettää arvaamatta ja yhtäkkiä tai sitten hiljaa hiipumalla. Kuntoutuminen on yhtä haastavaa, olipa kyseessä patellajänteen katkeaminen tai masennus.

Oma tieni niin fyysisen kuin henkisen terveyden suhteen on kulkenut melko onnellisten tähtien alla. Rajoilla on kuljettu niin pään kuin muiden osasten kanssa, mutta suurimmilta kolhuilta olen saanut välttyä. Olen valitettavan läheltäkin saanut seurata, millaista kamppailu oman mielen kanssa voi olla. Sitä tietä en soisi kenenkään joutuvan valitsemaan.

Pohdin tätä mielenterveys-asiaa onnellisuuden näkökulmasta. Onnellinen ihminen tutkitusti sairastuu onnetonta harvemmin ja senkin vuoksi jokaisen tulisi pyrkiä kohti henkilökohtaista onnellisuutta. Onnellisuus on hyvä tavoite myös silloin, kun mieli voi pahoin.


Vuodet liikuttaa ja opettaa

Kun katson elämääni kymmenen vuotta taaksepäin (keski-ikäisen tuntee siitä, että hän tietää, mitä on tapahtunut kymmenen vuotta sitten - eikä arkaile kertoa siitä), olen kasvanut henkisesti suuren harppauksen. Suurin osa elämääni johonkin suuntaan suuresti liikuttaneista tapahtumista mahtuu noin kymmenen vuoden sisään. On erottu, rakastuttu, synnytty ja kuoltu. On saatu töitä ja menetetty töitä. On valvottu, väsytty, nukuttu ja oltu nukkumatta.On ensin käyty monenmoisten ongelmien porteilla ja lopulta sitä huomaa istuvansa ohimoiltaan harmaana keittiönpöydän ääressä ja katsoo, kuinka oma tytär värittää kuviaan ja höpöttelee omiaan (todiste tuossa yllä). Mihin se aikaa menee ja miksi sitä ei tule jostain lisää?

Omat oppini onnellisuutta kohti olen saanut elämällä. Jokaisesta kolhusta ja takaiskusta on tullut jotain uutta ja olen nykyisin oppinut olemaan elämälle enemmän nöyrä kuin vihainen. On turha kirota vastoinkäymisiä tai tappioita, koska pelkkä viha ei kasvata. Sen sijaan olen kasvanut eniten silloin, kun olen ensimmäisenä tsekannut peilin syyllisen löytämiseksi ja sen jälkeen jututtanut päärikollista syvähaastattelun metodein. Kuitenkin monissa tapauksissa vika löytyy omien korvien välistä.

Nämä jutut ovat vuodet opettaneet....

1) Suhtaudu positiivisesti

Aloitetaan aivan järkyttävällä kliseellä, mutta kliseeksi ei synnytä, jos lause ei pidä totta. Kaikki Carpe Diemin hokijat joutaa ampua, mutta tähän positiiviseen ajatteluun olen itse alkanut uskoa vakaaasti.

Asiat elämässä tulee nähdä lähtökohtaisesti positiivisina. Kaikessa, mitä elämässä tapahtuu, on olemassa positiivisuuden siemen. Joskus sen löytäminen ottaa aikaa ja joskus on vaikea tunnustaa itselleen, että löytää elämän vittumaisimmista käänteistä jotain hyvää, mutta näin se on valitettavasti tarkoitettu.

Elämä ei muutenkaan ole aina kivaa - eikä sitä ole sellaiseksi tarkoitettu. Vastoinkäymiset luovat elämään tarpeellisia kontrasteja, jotka saavat hyvät asiat näyttämään paremmalta. Modernein räppitermein kuvattuna "ilman negaa ei oo posii". Tärkeintä on aina uskoa siihen, että jonain päivänä asiat paranevat ja tie "eteen ja ylös" on olemassa.

Minussa suurin muutos on tapahtunut suhteessa toisiin ihmisiin. Olen luonteeltani suhteellisen introvertti ja tutustun suht hankalasti uusiin tyyppeihin. Olen ajan myötä oppinut suhtautumaan uusiin kohtaamisiin positiivisesti ja pääsääntöisesti halunnut tutustua tyyppeihin. Ja aika lailla suureksi ilokseni se on tuonut elämääni huikeita tyyppejä. Olen myös tietoisesti pyrkinyt saattamaan itseni tilanteisiin, joissa uusia ihmisiä tapaa ja joutuu heidän kanssaan tekemisiin.

Yksi itselleni suurimpia saavutuksia on valtavan puhelinkammon selättäminen. Inhosin puhelimessa puhumista, ja suorastaan välttelin sitä, että jouduin soittamaan tuntemattomille ihmisille. Kammon voittamisessa auttoi yksi tyyppi (sekin näiden enemmän tai vähemmän epäonnisten työelämäkokeilujen sivutuotteena), kiitos Saku. Oma kammoni johtui pääasiassa siitä, että pelkäsin soittaessani sitä, ettei vastapuoli tunne, kuka olen ja joudun epämukavasti selittämään itseni ja asiani moneen kertaan. Voi kuulostaa tyhmältä, mutta arjessa ei todellakaan ole mitään miellyttävää kokea.

Ja toinen työvoitto on opiskelu. Voin kertoa, että on melkoista tahtojen taistelua raahata itsensä koulunpenkille sellaisella alalla, jossa olet "hands on" tekemisissä asiakkaiden kanssa ja asiakaspalvelu menee ihan omalle levelille. Muistot ensimmäisistä asiakkaista kyllä nyt naurattaa, mutta....

Mutta kun katson taaksepäin, on kehitys ollut nousujohteista ja pidän itsestäni tässä suhteessa enemmän kuin vuosikymmen sitten.

2) Älä elä muille

Isän kuolema herätti ajattelemaan montaa asiaa. Yksi tärkein oivallus oli se, että olin elänyt siihen astisen elämäni muille. Tavoitteet, päämäärät ja arvot oli johdettu ihan muista lähtökohdista kuin omasta onnellisuudesta. Työelämässä olin ajanut takaa mainetta, rahaa, tunnettuutta ja sitä, että onnen pystyi mittaamaan rahallisilla tai muilla näkyvillä arvoilla. Elämän lähtökohtana oli se, että muut kuin minä itse määrittävät sen, mikä on hyvää ja oikein ja elämän mittarina oli se, mitä muut minusta ajattelevat.
 
Omaa onnellisuutta ja työarjen siedettävyyttä tärkeämpää oli saada palkkaa, alaisia, vastuuta ja työsuhdeauto. Hyviä yöunia tärkeämpää oli miettiä, milloin voi vaihtaa puhelimensa uuteen tai se, kenellä on kokouksessa kallein kauluspaita. Sitten tuli stoppi. Huomasin, että kulissit eivät tuo onnea tai että kenenkään elämä ei maistu hyvälle, jos arki on sisällötöntä.

Vaihdoin taktiikkaa siihen, että aloin etsiä arkeen sisältöä ja onnellisuutta. Työni on tänä päivänä melko lailla erilaista kuin aiemmin, mutta olen siinä onnellisempi kuin aikoihin. Arvotan rahaa vähemmän kuin ennen (vaikka elämä rahatta on yhtä vaikeaa kuin rahakkaana). Pyrin siihen, että pystyn asettamaan itselleni tavoitteet sen mukaan, mitä itse tavoittelen.

Minusta tärkeää on se, että elämässä on unelmia ja päämääriä ja vielä tärkeämpää on se, että ne unelmat ovat omia. On paljon helpompaa lukea naistenlehdistä (tai no miksei miestenlehdistäkin), millainen elämä on tavoittelemisen arvoista. On yksinkertaista tavoitella onnellisuutta siitä, että muut arvostavat, peukuttavat ja kehuvat virtuaalimaailmassa. Elämä on peukkujen kautta mitattavaa ja helppoa. Mutta valitettavasti tuhatkaan peukkua eivät tuo onnea, jos et itse siihen usko.

Olen myös huomannut, että omien unelmien vahvuus on suorassa linjassa siihen, kuinka katkera ja kateellinen olet. Kun omaat omia unelmia, et ole kateellinen muille. Ja kun et ole kateellinen muille, et ole katkera elämälle siitä, mitä olet jäänyt vaille.

Kateus ja katkeruus ovat energiasyöppöjä, joiden poistaminen luo onnea. Jos elämää kuluttaa siihen, että on katkera ja katellinen muille, oma energia syöpyy negatiivisten tunteiden ruokkimiseen. On viisaampaa käyttää energia hyödyksi ja edistää omaa onnellisuutta. 

Lapsia haluan kannustaa siihen, että heillä olisi tavoitteita ja unelmia. Toivoisin, että omat lapset löytävät tavoitteensa korviensa välistä, eivätkä somen syövereistä. Olen nimittäin kantapään kautta oppinut, että omia unelmia on uskottavampaa tavoitella.

3) Älä häpeä!

Itseäsi, unelmiasi, mielipiteitäsi....

Onnellisuuden esteenä on liian usein häpeä. Häpeä estää meitä tekemästä sitä, mistä haaveilemme ja häpeä estää meitä nauttimasta asioista, joihin uskomme. Kävin taannoin erittäin hauskan keskustelun Vain elämää -ohjelmasta. On ilmeisesti noloa tykätä ohjelmasta ja vielä nolompaa harrastaa ankaraa twiittailua ohjelman tiimoilta. Valitettavasti nautin siitä, koska uskon ohjelman aitouteen ja nautin siitä, että televisiossa esitetään ohjelmaa, jonka pohjavire on positiivinen ja kannustava. Vanha minä olisi suhtautunut asiaan toisin...

Kun aiemmin määritin omaa arvoani sillä, mitä muut ajattelivat, koetin niin tiukasti pysyä kaistojen välissä, että oikein kipeää teki. Lopputulos oli melkoisen mielipiteetön ja kapea maailmankuva. Varoin olemasta mieltä, josta muut eivät pidä tai mitä muut eivät hyväksy. Tuo vaati loppujen lopuksi enemmän työtä kuin muodostaa omat mielipiteet ja kannatella niitä. Tänään koetan suhtautua maailmaan avarakatseisemmin ja olen ylpeä omista mielipiteistäni - olenhan ne itse luonut ja päättänyt.

Häpeän voittaminen helpottaa oman onnellisuuden löytämistä. Itse olen löytänyt häpeän takaa omat unelmani ja mielenkiinnon kohteeni. Häpeän väistyttyä olen uskonut muun muassa omiin kykyihini kirjoittaa ja uskaltautunut julkaisemaan mielipiteitäni ja tekstejäni julkiseksi. Vanha minä olisi jättänyt teksti pöytälaatikkoon ja sen päälle polttanut laatikon. Oman häpeäni takia olen menettänyt taatusti elämästä monta hienoa juttua ja valitettavasti pelkään, että on unelmia, jotka jäävätkin toteutumatta.

Lapsilleni toivoisin, että he jättävät tuon koko häpeävaiheen taakseen. En haluaisi heidän jäävän paitsi omista unelmistaan sen takia "ettei kehtaa". En välttämättä ole ollut paras esimerkki - varsinkaan vanhemmille lapsille, mutta tuon viimeisen kanssa aion kyllä ottaa lusikan kauniiseen käteen ja koettaa saada hänet etenemään omaa polkuaan. Lapsissa hienoa on se häpeilemättömyys, millä he tarttuvat uusiin asioihin, tutustuvat ihmisiin ja maailmaan ja uskaltavat koettaa.

4) Unelmoi!

Minun elämäni voima ja suunta tulevat unelmista. On asioita, joista haaveilen ja joiden suuntaan tähtään elämässäni. Tällä hetkellä suurin unelmani on koulu, jota käyn. Nautin siellä jokaisesta oppitunnista ja asiasta, joita saan nähdä. Jos vanhalla iällä oppiminen on muuten hiukka vaikeaa, niin usko omaan tekemiseen, auttaa sitäkin enemmän. Uskon myös, että opiskelusta nauttiminen näkyy myös ulospäin.

Unelmia ei myöskään kannata jättää lähtötelineisiin. Minä uskon siihen, että kun unelmat sanoo ääneen tai kirjoittaa paperille, ne alkavat toteuttaa itseään. Ääneen sanottu unelma on kuin lupaus itselle toteuttaa se. Tämä viisaus olisi tullut minulle korkojen kera takaisin, jos joku olisi opettanut sen nuorempana.

Olen sanonut tämän aiemmin ja sanon uudelleen. Unelmat ovat elämän moottori, jotka antavat elämälle liikkeen ja suunnan. Sen takia on rikollista jättää unelmoimatta. Ei ole väärin tyytyä johonkin, mutta pitkässä juoksussa se ei johda mihinkään. Ja on vaikea uskoa, että olisi olemassa ihmisiä, jotka haluavat elämässään vain tyytyä olemaan paikallaan.

Unelmien koolla ei ole väliä. Ainoa, millä on merkitystä on se, että unelmat ovat omiasi ja uskot niihin. Siinä, missä toisella on unelmana vuosi hippikommuunissa Goalla, voi toiselle olla yhtä tärkeää päästä kotoa ulos.

Ja sitten tikulla persiään niitä, jotka toisen unelmille nauraa!!

5) Hymyile

Jos aloittaa kliseellä voi myös lopettaa sellaiseen - silloin laatu on pysynyt tasaisena. Ei minunkaan elämä mitään riemun voittokulkua ole, mutta pyrkimys on joka aamu siihen, että päivästä tulee hyvä. Ja ainakin minua auttaa se, että hymyilen. Toisinaan sitä joutuu vähän pakottamaan ja onpa käynyt niinkin, että päivä on jäänyt yrityksistä huolimatta harmaaksi, mutta silti...

Hymy kertoo itselle, että pyrin hyvään. Hymy kertoo muille, että tämä tyyppi on hyvä. Olen aina luullut, että suomalaiset ovat hymyttömiä ja totisia, mutta kun kävin ensimmäisiä kertoja Venäjällä, huomasin, että suomalaisethan ovat suorastaan iloa tihkuvaa kansaa.

Huomaan hymyn levittävän hyvää ympärilleni. Huomaan, että kun hymyilen, niin se tarttuu ja ainakin joku sadasta syksyä vastaan taistelevasta suomalaisesta saa paremman startin päivälleen.

Kun perheen kuopus oli neljän, meillä oli tapana aina pelleillä kävellessämme autolta päiväkotiin. Joskus juostiin kilpaa ja joskus lapsi joutui väistelemään portteja, joita tein hänen eteensä. Ja joka ikinen kerta leikin häviäväni hänelle juoksukisassa kohti päiväkodin porttia. Joka tapauksessa lopputulos oli kiljumista ja naurua.

Kerran sitten eräs minulle vieras äiti pysäytti minut ja sanoi, että "Teillä taitaa olla aina tuon tyttäresi kanssa kivaa, kun tulette päiväkotiin. Se saa aina minutkin hyvälle tuulelle." Tuossa lauseessa oli jotain sellaista, mitä sopii tavoitella.

Olenko

onnellinen tänään? Monilta osin jopa erittäin. Elämä ei ole täydellistä, mutta ymmärrän, ettei kenenkään elämä ole. Olen kasvanut ihmisenä eri mittoihin ja olen oppinut itsestäni uusia asioita. Pidän itsestäni tänään enemmän kuin ennen. Toivon kasvun välittyvän ympärilleni - ennen kaikkea lapsiin. Kun katson itseäni taaksepäin, näen itseni kovin keskeneräisenä - ja näen edelleen, mutta hyvässä mielessä. Jotkut asiat harmittavat vielä tänäkin päivänä, mutta olen myös oppinut sen verran itsearmoa, että koko sekoilu on ollut pakollista tiellä nykyhetkeen.

Tärkeimmät opit itselleni ovat olleet kyky unelmoida ja se, etten häpeä itseäni tai ajatuksiani. Luojan kiitos osaan nauraa itselleni tänä päivänä enemmän kuin ennen - koska niin ne nauraa nuo omat lapsetkin, minulle.