Putinin trollit - pelottava perusteos infovaikuttamisesta

Sain käsiini tämän vuoden ehkä kuumimman ja kiistellyimmän tietokirjan. Putinin trollit on Venäjän tietovaikuttamiseen erikoistuneen toimittaja Jessikka Aron kirjoittama teos, jossa esimerkkien kautta käsitellään Venäjän harjoittamaa tietoverkkoterroria ja informaatiosodankäyntiä.

Mielenkiintoisen teoksesta tekee se, että kirjoittaja itse on joutunut massiivisen lokakampanjan kohteeksi. Maalittaminen alkoi massiivisesti sen jälkeen, kun Aro teki Ylelle Pietarin trollitehtaita koskevan jutun. Aroa koetettiin saada luopumaan tietovaikuttamisen tutkimisesta uhkailun, painostamisen sekä lokakampanjoiden avulla. Lehtien perusteella Aron kimppuun hyökättiin koko trolliarmeijan rintaman leveydeltä.

Kirja on myös tällä hetkellä erittäin ajankohtainen. Parhaillaan hovioikeudessa käsitellään MV-lehteä vastaan nostettua kannetta, jossa lehteä syytetään vainoamisesta ja tutkitaan lehden kirjoittelua laajemminkin. Aro on asiassa asianomistajana ja keskeisessä roolissa. Kyseessä on Suomen mittakaavassa uraauurtava oikeuskäsittely, sillä siinä puututaan järjestelmälliseen henkilöön kohdistettuun infoterroriin.

Missä keski-ikäinen nainen on onnellisimmillaan - Facebookissa

Sosiaalisen median alustat sotatantereena

Olemme tottuneet siihen, että jokainen meistä luo sosiaalisen median alustoille itsestään tarinaa, joka on enemmän tai vähemmän kapea keila elämämme kokonaisuudessa. Koko totuutta on mahdotonta someen kuvata, joten viisasta on näyttää vain parhaat fileet. Varmaan jokainen meistä tietää ihmisen, joka somessa paistattelee superonnellisena, mutta totuus on jotain muuta.

Tätä samaa ilmiötä käytetään hyväksi informaatiosodassa. Maalitettavasta henkilöstä kirjoitetaan eri alustoille herjaavia artikkeleita. Hänestä pyritään luomaan kuva epäluotettavana ja epäuskottavana toimijana. Tällä pyritään toisaalta vaikuttamaan siihen, että yleinen mielipide kääntyisi kohdetta vastaan, mutta toisaalta myös horjuttamaan kohteen itseluottamusta. Vaikutusta tavoitellaan totuuteen ja totuuden paljastajaan.

Putinin trollit luettuani en koskaan enää katso sosiaalisen median alustoja samalla tapaa. Väärentämällä dokumentteja, puheluita tai videoita, on mahdollista saada kuka tahansa meistä näyttämään lähes miltä tahansa. Eikä väärentäminen tai maalittaminen vaadi edes mahdottomia.

On suhteellisen pientä, että ihminen väärentää itse oman elämänsä astetta onnellisemmaksi. Se ei ole pientä, että yksittäinen henkilö maalataan valkoisesta mustaksi, eikä varsinkaan se, että häneen yllytetään käyttämään väkivaltaa tai vielä pahempaa. Putinin trolleissa kerrotut esimierkit osoittavat, että vaikutukset ovat huomattavasti vakavampia. Maalittamisen lopputulos voi olla henkilökohtaiselle elämällä traaginen.

Vaikka Aron kirja käsittelee Venäjän tekemää tietovaikuttamista, niin Venäjä ei ole ainoa, joka tätä harrastaa. Informaatiosota on oleellinen osa nykyaikaista sodankäyntiä ja sen taitajia löytyy sekä idästä että lännestä. Valtiollisten toimijoiden lisäksi infosotaa käyvät myös ei-valtiolliset toimijat, joista tällä hetkellä tunnetuimpia lienevät terroristijärjestöt Al Qaida ja ISIS. Aro itsekin on sanonut haastatteluissa, että hän ei väitä Venäjän olevan ainoa toimija infosodan rintamalla. Kirjoittajalla on Venäjään taustaa toimittajana sekä henkilökohtaista intressiä jo ennen Pietarin trollitehtaita.

Kiehtova ja pelottava teos

Putinin trollit on yhtä aikaa kiehtova ja pelottava teos. Kun lukee esimerkkejä infosodan uhreista, tulee väistämättä mieleen, että totuus on tänä päivänä erittäin häilyvä käsite. Mihinkään näkemäänsä ei voi luottaa tai uskoa. Video, jonka näet, voi olla väärennös tai tarkoituksella tehty, jotta mielipiteeseeni pystytään vaikuttamaan. Lisäksi tietovaikuttaminen ylittää valtioiden rajat höyhenenkeveästi. Infosotaa voidaan käydä vaikka toiselta puolen maapalloa, eikä Suomikaan ole mikään turvasatama.

Toimin itse usealla eri sosiaalisen median kentällä. On toisaalta mielenkiintoista nähdä nuo alustat sodankäynnin tai terrorin välineenä. Se, mikä tarkoitettiin harmittomaksi huviksi ja yhdistämään ihmisiä, voikin joskus kääntyä meitä itseämme vastaan. Infosodan mittakaavan tajuaa, kun miettii, kuinka monelle ihmiselle viestin voi Youtuben tai Facebookin kautta välittää.

Jos haluaisin tavoittaa tällä blogikirjoituksella vaikka tuhat ihmistä, se olisi suhteellisen helppoa ja jopa huokeaa niin, että mainostaisin tekstiäni Facebookissa. Kustannus olisi korkeintaan kymppejä ja teho olisi taattu. Entäpä jos tämä kirjoitus ei kertoisi kirjasta, vaan olisi suunnattu jotakuta ihmistä vastaan. Luultavasti sillä muutamalla kympillä voisin käännyttää tuhannesta ihmisestä ainakin jokusen omalle kannalleni - ja samalla syyllistyisin rikokseen ehkä herjauksen tai kunnianloukkauksen kautta. Ei kuulosta liian vaikealta?

Tuossa juuri on kirjan pelottava elementti. Sosiaalinen media on tehnyt infovaikuttamisesta liian helppoa ja halpaa. Aloittaakseen sodankäynnin ei tarvitse ajaa tankilla rajan yli, vaan riittää, kun koettaa somekanavien kautta tavoittaa asialle uskolliset samanmieliset ja pyrkiä vaikuttamaan heidän kauttaan sisältäpäin. Kirjan mukaan näin juuri toimittiin Ukrainassa, kun Venäjä soitti Krimin kriisin alkutahteja.

Peittyykö journalismin riippumattomuus trollauksen alle?

Voin rehellisesti sanoa, että ihailen Jessikka Aroa. Moni ei olisi kestänyt sitä ryöpytystä, herjausta ja uhkailua, mitä hän on kokenut. Iso osa meistä olisi jättänyt minkä tahansa asian tutkimisen sikseen siinä vaiheessa, kun verkossa uhataan väkivallalla tai koetetaan yllyttää ihmisiä käyttämään väkivaltaa sinua kohtaan.

Tämä onkin infosodan huolestuttavin piirre. Jos totuuden paljastaminen saadaan loppumaan uhkailemalla, maalittamalla tai infovaikuttamisen kautta, niin kuinka usein käy niin, että tutkiminen ja asioiden paljastaminen lopetetaan?

Olen elänyt ja hengittänyt sanomalehteä ison osan työelämästäni. Tiedän, että suomalaisissa sanomalehdissä tuotetaan korkean moraalin rehellistä uutisointia. Suomalaisen journalismin tavoite on tuottaa yhteiskunnasta rehellistä ja avointa informaatiota. Kuinka vaarassa tämä tavoite on siinä vaiheessa, kun toimittajia maalitetaan tai heidän työhönsä koetetaan vaikuttaa sosiaalisen median alustoilta?

Toisaalta taas verkko on siinä mielessä avoin alusta, että sille on helppo perustaa disinformatiivisia tietolähteitä, joiden kautta on suhteettoman yksinkertaista välittää totuudenvastaista propagandaa.

Enemmän kuin lehtien tulevaisuudesta, olen huolissani toimittajista. Kuinka moni haluaa työssään joutua uhkailun tai vainon kohteeksi? Kaikki meistä eivät ole Aroja, jotka käyvät tulta päin, vaikka sosiaalisen median kautta tulee nuolia joka suunnasta. Tiedän toimittajan työn olevan monen haaveammatti (itseni mukaanlukien). Mistä tulevaisuudessa löydetään tulenkestävät toimittajat, jotka jatkavat totuuden puolella kaikissa olosuhteissa. Ja kuinka myös tulevaisuudessa pystytään takaamaan toimittajien koskemattomuus ja puolustamaan heidän oikeuksiaan tehdä työtään. Lainsäädännöltä ja tutkinnalta se vaatii nykyistä nopeampaa reagointikykyä ja tahtotilaa.

Totuus koskee

Asiallinen kritiikki on kuulunut aina kirjoitteluun - puhutaanpa lehdistä, blogeista tai kirjoista. Mielipiteitä saa ja pitää olla. Kritiikki on kuitenkin kohdistettava sisältöön, eikä kirjoittajaan. Ja eri mieltä tulisi voida olla ilman, että kritiikki muuttuu vainoamiseksi. Ja pahimmissakin tapauksissa ratkaisu löytyy viimeistään käräjiltä.

Esimerkiksi tämä toimittaja Aroon kohdistettu systemaattinen vaino kertoo minusta kiistatta siitä, että toimittaja on pystynyt paljastamaan jotain, mitä ei olisi kaivattu päivänvaloon. Se, että ei enää pärjätä perinteisen kritiikin keinoin kertoo siitä, että totuuden kieltäminen on liian vaikeaa ja tutkiminen on epätoivoisesti saatava poikki (tai miksei kerro myös siitä, että kyky kritiikin antamiseen on kroonisesti alentunut). Tai ehkä vastapuolen totuus on sellainen, ettei sitä voida päivänvalossa edes käsitellä?

Aro itse on palkittu toimittaja ja kysytty puhuja myös Suomen ulkopuolella. Etenkin muualla länsimaissa Venäjä-tietoudella on suuri mielenkiinto ja sille löytyy kysyntää. Tämä itsessään kertoo, että Aron tekemä työ on saanut ansaitsemansa huomion myös oikealla puolella.

Somessa Putinin trollit on saanut aikaan positiivisen aallon, jossa Aroa kiitetään ja puolustetaan siitä, että hän uskaltaa ja jaksaa. Ja mitä enemmän ihmisiä asettu totuuden puolelle maalittamista ja vainoa vastaan sitä vaimeammaksi käyvät myös trollitehtaan äänet.

Lue ja kauhistu

En ikinä kirjoita kirjoista, jotka ovat ihan ookoo (vaikka paljon sellaisia luenkin). Tämä Putinin trollit on meille jokaiselle lukemisen arvoinen teos. Se avaa lukijalle, miten varauksella verkosta löytyvään tietoon tulee suhtautua. Lisäksi se kertoo, kuinka monin tavoin meihin pyritään vaikuttamaan ja kuinka helppoa informaatioterrorin käynnistäminen on. Somealustat ovat meille normikuluttajille kiva asia, mutta niilä on myös musta kääntöpuoli, johon emme halua tutustua.

Kirjan arvo on lisäksi siinä, että se pistää pohtimaan arvoa nimeltä totuus. Periaatetasolla on helppoa olla totuuden puolella, mutta entä siinä vaiheessa, kun löydät nimesi verkon keskustelupalstoilta haukuttuna ja saat jatkuvalla syötöllä uhkaavia viestejä tai puheluja? Kuinka moni meistä jatkaa totuuden puolella siinä vaiheessa, kun oma terveys, tai pahimmassa tapauksessa henki, on uhattuna?
Kuinka arvokasta totuuden puolustaminen itse kullekin lopulta on?

Kun luin Putinen trollien artikkelia Ukrainan verkkovastarinnasta, mieleen nousi moderni sissisota ja ihailu heitä kohtaan, jotka sotivat suurta vastaan samalla rintamalla. Infosodan hyvä puoli on se, että se ei välttämättä riipu sotilaiden määrästä - ennemminkin taidosta ja asenteesta. Totuus voi vaatia uhrinsa, mutta aina se on arvona puolustamisen arvoinen.

Ei liene sattumaa, että tämän vuoden presidentin itsenäisyyspäivän vastaanoton teemana ovat tieto ja yhteiskunnallinen keskustelu. Vieraina juhlissa on instituutioita ja henkilöitä, jotka toiminnallaan edistävät yhteiskunnallista keskustelua ja luotettavan tiedon välittämistä. Minusta tämä on merkittävä kannaotto juuri totuuden puolesta.

Kellokepulointi

Armoton ajannäyttäjämme heijastettuna keittiössä

Puhelimen kello näyttää 4:08, kun silmät aukeavat ihmettelemään ympäröivää pimeyttä. Pimeydessä on sinällään ole mitään ihmeteltävää, mutta siinä on, mitä teen sen keskellä. Kummastelen outoa heräämisaikaa, kunnes muistan, että luurin älyautomatiikka on siirtänyt elämän itsestään talviaikaan. Nousen hetkeksi ylös kiroamaan saamatonta hallintoa, joka ei lopeta tätä jokavuotista kellojen venkslaamista. Kellojen siirto on saatanasta - siis suoraan saatanasta, ainakin meille uniongelmaisille.

Kellojen siirtoa perustellaan sillä, että sillä rakennetaan aamuun lisää valoa ja ruokitaan pimeän murjomaa käpyrauhasta. Totta tuokin niille kaikille, jotka enää menevät töihin aikaisin. Mutta toisaalta jos hiipii töihin läpitunkevassa pimeydessä ja viettää päivän keinovalossa palaten illalla kotiin saman mustan verhon läpi, niin liekö tuolla tunnilla kovinkaan suurta merkitystä.

Käsittääkseni alunperin kellopelleilyllä on haluttu auttaa ulkotyöläisiä ja heitä, jotka aloittavat työt luvattoman aikaisin (kuten minäkin nykyisin). Tuon ulkona työpäivänsä viettävien määrä on pienentynyt (vaikkapa maa- ja metsätyöt) ja heidänkin töiden aloitusaika on siirtynyt kuudesta johonkin toisaalle. Yhtä lailla on pienentynyt sen muunkin joukon määrä, joka työnsä aloittaa viideltä tai kuudelta (esim. entinen tehdastyö). Eli ketä tämä kellojen siirto sitten oikein palvelee?!

Kesä- vai talviaika?

Byrokratian rattaissa kysymys kellonaikojen vaihtelusta on pysähtynyt kysymykseen siitä, kumpi aika jäisi vallitsevaksi - kesä- vai talviaika? Asiasta järjestettiin monenlaisia nettikyselyitä - osa virallisia ja osa epävirallisia. Minusta suurin kysymys on lopulta se kaikken merkityksettömin.

Jos Luoja joskus suo, että tämä ajan veivaaminen loppuu, niin sillä ei ole yhtikäs mitään merkitystä, mikä aika jää voimaan. Kun elämä kuitenkin ajautuu vielä tuonkin menetyksen jälkeen oikeille raiteilleen, niin viiden vuoden jälkeen kukaan ei edes muista, että vuodessa on ollut kaksi eri aikajaksoa. Ihminen on todistetusti evoluutiossa menestynyt siksi, että se on pystynyt adaptoitumaan eri olosuhteisiin ja keksinyt keinot selvitä aina jääkaudesta ilmastokriisiin saakka. Ja ihan maalaisjärjellä veikkaan, että yhteen kellonaikaan tottuminen on adaptaatioprosesseista kevyimpiä.

Hyvin harvoin, jos koskaan, sanon tätä. Otetaanpa esimerkkiä itänaapuristamme. Venäjällä siirryttiin yhteen aikaan viisi vuotta sitten ja kas kummaa maa on edelleen pystyssä ja voi suhteellisen hyvin. Suurin ongelma Venäjän yksiaikaisessa systeemissä on muistaa, miten se suhtautuu meihin muihin, jotka kellojaan ru(n)kkaavat.

Venäjällä nopean siirron taustalla oli se, että ajatusta ei saatu viivytettyä siirtämällä päätösvastuuta toimenpidemaasta jonnekin Brysseliin. Venäjällä kellot pysähtyivät presidentin päätöksellä, eikä siitä lipsuttu sekuntiakaan.

Suomessa, kun päätöksentekijöitä vaivaa päätöksenteon uskalluksen puute, ikävät asiat lakaistaan pyörimään EU:n rattaisiin. Silloin syy tehottomuudelle voidaan sysätä "jollekin toiselle". Ja toisaalta, kun asiat riittävät pitkään jauhautuvat byrokratian rattaissa, ihmiset kyllästyvät ja unohtavat koko jutun. Mitenkähän niille muutamille kyseenalaisille euroedustajille saataisiin käymään sama....

Lähes postikorttimaisema Lappeen kirkon kellotornista

Mikä siinä ajan siirrossa mättää?

Vaikka tekstistä sitä ei ehkä huomaa, otan tämän kellojen siirron asteen verran henkilökohtaisesti. Se johtuu siitä, että unirytmini on herkkä kuin Tyynenmeren koralliriutta. Kellon siirto yhdessä yössä vaikuttaa minuun noin kaksi viikkoa - eikä millään tapaa positiivisesti.

Ensimmäiset päivät menevät sumussa ja perheeseen astuu taas kesken talviunien herätetty karhu. En jaksa juurikaan seurustella edes itseni kanssa, vaan murahtelen sohvannurkassa ja odottelen illan unta, joka ei edes tule, koska keho on eri mieltä kellon kanssa siitä, mitä hetkeä puolikuollut biologinen kello tikkaa. Käytänössä olen koko vuorokauden väsymystilassa ja valveilla ollessa odotan unta ja vice versa. Semiperseestä.

"Käy aikaisemmin nukkumaan!", sanovat viisaammat. No en käy, koska uneni on samanpituinen huolimatta siitä, mihin aikaan käyn nukkumaan. Eli jos käyn nukkumaan yhdeksältä, niin keho herää neljän maissa. Ja jokusen kerran maailmaa siihen aikaan tutkineena voin sanoa, että silloin ei tapahdu yhtään mitään. Käytännössä saatan istuskella sohvalla tunnin tai kaksi ja koetan kuluttaa aikaa ja löytää kadonnutta unta. Ja uskokaa tai älkää, niin se valvominen kostautuu päivällä.

Totta kai tuohon tottuu ja parin viikon jälkeen rytmi palautuu suht normaaliksi. Kuten edellä totesin - ihminen on nisäkäs, joka adaptoituu. Siis leuka rintaan ja kohti uusia kellonsiirtoja.

Itse en mielelläni härnää unirytmiäni valvomalla turhaan tai käymällä nukkumaan liian aikaisin. Yleensä olen tullut siihen lopputulokseen, että suhteessa saatuihin hyötyihin muutaman tunnin valvominen on harvoin sen väärti. (Ja jos joskus pohditte, miksi keski-ikäisiä nähdään baarissa niin harvoin, niin tässä oiva selitys - eipä ole wörttii)

Setäni ottama kuva Uimaharjun ensilumesta (kuvan ottaja Teuvo Jouhkimo)

Syysajatukset 

Ja sitten positiivisempiin asioihin. Huomasin ilokseni, että syksystä on ensi viikolla lusittu kaksi kolmasosaa. Pahin on takana ja enää on loppuliuku kohti talvea. Kiva työ, koulun tuomat kiireet ja elämän tasarytmisyys antavat elämälle todellakin positiivisen pohjavireen. Kun katson muutamaa vuotta taaksepäin, niin syksyt tuntuvat helpommilta vuosi vuodelta. Tuleekohan minusta vanhana syysihminen - tai, hyi olkoon, jopa jouluihminen. Pelkkä ajatuskin kauhistuttaa.

Tässä syksyssä on parasta värikkyys. Tuntuu, että ruska puhkesi todella nopeasti kukkaan, mutta se kukkiminen on kestänyt pidempään kuin tavallista. Puiden värit luovat maailmaan ihan toisenlaisen taustan ja päivästä toiseen jaksan ihmetellä muuttuvia keltaisen ja punaisen eri sävyjä. Harmittaa, etten ehtinyt tehdä kunnon ruskaretkeä suolle tänä syksynä, mutta onneksi väripaletti yltää myös taajaman kaduille.

Koulussa aletaan tarpoa loppusuoraa (toivottavasti). Tähän saakka näytöt ovat onnistuneet jopa omia odotuksia paremmin ja valinta kouluun menosta tuntuu vieläkin oikeammalta kuin alussa. Ala on herättänyt pohjattoman kiinnostuksen, halun oppia lisää ja päästä yhä pidemmälle. Fiilis on kuin seisoisi uuden tien alussa.

On yhtä aikaa pelottavaa ja kiinnostavaa kuulla, kuinka näytön arvioijat näkevät työni. Samalla on tietyllä tavalla mahtavaa haastaa itsensä näyttötilanteissa. Niissä saa todella venyä oman osaamisen rajoille ja tehdä mallisuorituksia. Ja pienikin löysäily näkyy palautteessa (nimimerkillä kokemusta kerännyt). Mitään helppoa näyttöjen tekeminen ei ole, mutta toisaalta, jos asiat osaa, niin ei mitään kohtuuttoman vaikeaakaan.

Ensi kuussa odottaa siis synttärit (tämä perheelle tiedoksi!) ja syksyn taipuminen talveen. Sen lisäksi töissä yksi projekti kääntyy loppusuoralleen ja sen jälkeen odottelen, mitä tapahtuu. Jännittää, pelottaa ja toisaalta taas ajattelen, että jokin suora sen kurvin jälkeen on jälleen avauduttava. Aika näyttää.

Voikaa hyvin ystävät!

Tie onnelliseksi

Kuluneella viikolla vietettiin Maailman mielenterveyspäivää. On luojan lykky, että mielenterveyden ongelmat on nostettu fyysisen terveyden häiriöiden rinnalle ja ne otetaan yhtä vakavina kuin muutkin sairaudet. Harmillista sen sijaan on, että mielen ongelmien korjaamiseen tuntuu varoja olevan entistä vähemmän. Tuntuu pahalta lukea, kuinka nuoret joutuvat jonottamaan kuukausia saadakseen apua akuutteihin ongelmiin. Yhtä aikaa jonojen kanssa kasvaa myös niiden nuorten määrä, jotka mielenterveytensä kanssa kamppailee. Tulevan sukupolven tie on kivinen kulkea, jos heidät hylätään heti nuoresta pitäen.

Ihminen on yksi iso kokonaisuus, jossa nahkapussin sisään on ommeltuna sekä mieli että keho. Mikä tahansa noista paikoista saattaa pettää arvaamatta ja yhtäkkiä tai sitten hiljaa hiipumalla. Kuntoutuminen on yhtä haastavaa, olipa kyseessä patellajänteen katkeaminen tai masennus.

Oma tieni niin fyysisen kuin henkisen terveyden suhteen on kulkenut melko onnellisten tähtien alla. Rajoilla on kuljettu niin pään kuin muiden osasten kanssa, mutta suurimmilta kolhuilta olen saanut välttyä. Olen valitettavan läheltäkin saanut seurata, millaista kamppailu oman mielen kanssa voi olla. Sitä tietä en soisi kenenkään joutuvan valitsemaan.

Pohdin tätä mielenterveys-asiaa onnellisuuden näkökulmasta. Onnellinen ihminen tutkitusti sairastuu onnetonta harvemmin ja senkin vuoksi jokaisen tulisi pyrkiä kohti henkilökohtaista onnellisuutta. Onnellisuus on hyvä tavoite myös silloin, kun mieli voi pahoin.

Vuodet liikuttaa ja opettaa

Kun katson elämääni kymmenen vuotta taaksepäin (keski-ikäisen tuntee siitä, että hän tietää, mitä on tapahtunut kymmenen vuotta sitten - eikä arkaile kertoa siitä), olen kasvanut henkisesti suuren harppauksen. Suurin osa elämääni johonkin suuntaan suuresti liikuttaneista tapahtumista mahtuu noin kymmenen vuoden sisään. On erottu, rakastuttu, synnytty ja kuoltu. On saatu töitä ja menetetty töitä. On valvottu, väsytty, nukuttu ja oltu nukkumatta.On ensin käyty monenmoisten ongelmien porteilla ja lopulta sitä huomaa istuvansa ohimoiltaan harmaana keittiönpöydän ääressä ja katsoo, kuinka oma tytär värittää kuviaan ja höpöttelee omiaan (todiste tuossa yllä). Mihin se aikaa menee ja miksi sitä ei tule jostain lisää?

Omat oppini onnellisuutta kohti olen saanut elämällä. Jokaisesta kolhusta ja takaiskusta on tullut jotain uutta ja olen nykyisin oppinut olemaan elämälle enemmän nöyrä kuin vihainen. On turha kirota vastoinkäymisiä tai tappioita, koska pelkkä viha ei kasvata. Sen sijaan olen kasvanut eniten silloin, kun olen ensimmäisenä tsekannut peilin syyllisen löytämiseksi ja sen jälkeen jututtanut päärikollista syvähaastattelun metodein. Kuitenkin monissa tapauksissa vika löytyy omien korvien välistä.

Nämä jutut ovat vuodet opettaneet....

1) Suhtaudu positiivisesti

Aloitetaan aivan järkyttävällä kliseellä, mutta kliseeksi ei synnytä, jos lause ei pidä totta. Kaikki Carpe Diemin hokijat joutaa ampua, mutta tähän positiiviseen ajatteluun olen itse alkanut uskoa vakaaasti.

Asiat elämässä tulee nähdä lähtökohtaisesti positiivisina. Kaikessa, mitä elämässä tapahtuu, on olemassa positiivisuuden siemen. Joskus sen löytäminen ottaa aikaa ja joskus on vaikea tunnustaa itselleen, että löytää elämän vittumaisimmista käänteistä jotain hyvää, mutta näin se on valitettavasti tarkoitettu.

Elämä ei muutenkaan ole aina kivaa - eikä sitä ole sellaiseksi tarkoitettu. Vastoinkäymiset luovat elämään tarpeellisia kontrasteja, jotka saavat hyvät asiat näyttämään paremmalta. Modernein räppitermein kuvattuna "ilman negaa ei oo posii". Tärkeintä on aina uskoa siihen, että jonain päivänä asiat paranevat ja tie "eteen ja ylös" on olemassa.

Minussa suurin muutos on tapahtunut suhteessa toisiin ihmisiin. Olen luonteeltani suhteellisen introvertti ja tutustun suht hankalasti uusiin tyyppeihin. Olen ajan myötä oppinut suhtautumaan uusiin kohtaamisiin positiivisesti ja pääsääntöisesti halunnut tutustua tyyppeihin. Ja aika lailla suureksi ilokseni se on tuonut elämääni huikeita tyyppejä. Olen myös tietoisesti pyrkinyt saattamaan itseni tilanteisiin, joissa uusia ihmisiä tapaa ja joutuu heidän kanssaan tekemisiin.

Yksi itselleni suurimpia saavutuksia on valtavan puhelinkammon selättäminen. Inhosin puhelimessa puhumista, ja suorastaan välttelin sitä, että jouduin soittamaan tuntemattomille ihmisille. Kammon voittamisessa auttoi yksi tyyppi (sekin näiden enemmän tai vähemmän epäonnisten työelämäkokeilujen sivutuotteena), kiitos Saku. Oma kammoni johtui pääasiassa siitä, että pelkäsin soittaessani sitä, ettei vastapuoli tunne, kuka olen ja joudun epämukavasti selittämään itseni ja asiani moneen kertaan. Voi kuulostaa tyhmältä, mutta arjessa ei todellakaan ole mitään miellyttävää kokea.

Ja toinen työvoitto on opiskelu. Voin kertoa, että on melkoista tahtojen taistelua raahata itsensä koulunpenkille sellaisella alalla, jossa olet "hands on" tekemisissä asiakkaiden kanssa ja asiakaspalvelu menee ihan omalle levelille. Muistot ensimmäisistä asiakkaista kyllä nyt naurattaa, mutta....

Mutta kun katson taaksepäin, on kehitys ollut nousujohteista ja pidän itsestäni tässä suhteessa enemmän kuin vuosikymmen sitten.

2) Älä elä muille

Isän kuolema herätti ajattelemaan montaa asiaa. Yksi tärkein oivallus oli se, että olin elänyt siihen astisen elämäni muille. Tavoitteet, päämäärät ja arvot oli johdettu ihan muista lähtökohdista kuin omasta onnellisuudesta. Työelämässä olin ajanut takaa mainetta, rahaa, tunnettuutta ja sitä, että onnen pystyi mittaamaan rahallisilla tai muilla näkyvillä arvoilla. Elämän lähtökohtana oli se, että muut kuin minä itse määrittävät sen, mikä on hyvää ja oikein ja elämän mittarina oli se, mitä muut minusta ajattelevat.
 
Omaa onnellisuutta ja työarjen siedettävyyttä tärkeämpää oli saada palkkaa, alaisia, vastuuta ja työsuhdeauto. Hyviä yöunia tärkeämpää oli miettiä, milloin voi vaihtaa puhelimensa uuteen tai se, kenellä on kokouksessa kallein kauluspaita. Sitten tuli stoppi. Huomasin, että kulissit eivät tuo onnea tai että kenenkään elämä ei maistu hyvälle, jos arki on sisällötöntä.

Vaihdoin taktiikkaa siihen, että aloin etsiä arkeen sisältöä ja onnellisuutta. Työni on tänä päivänä melko lailla erilaista kuin aiemmin, mutta olen siinä onnellisempi kuin aikoihin. Arvotan rahaa vähemmän kuin ennen (vaikka elämä rahatta on yhtä vaikeaa kuin rahakkaana). Pyrin siihen, että pystyn asettamaan itselleni tavoitteet sen mukaan, mitä itse tavoittelen.

Minusta tärkeää on se, että elämässä on unelmia ja päämääriä ja vielä tärkeämpää on se, että ne unelmat ovat omia. On paljon helpompaa lukea naistenlehdistä (tai no miksei miestenlehdistäkin), millainen elämä on tavoittelemisen arvoista. On yksinkertaista tavoitella onnellisuutta siitä, että muut arvostavat, peukuttavat ja kehuvat virtuaalimaailmassa. Elämä on peukkujen kautta mitattavaa ja helppoa. Mutta valitettavasti tuhatkaan peukkua eivät tuo onnea, jos et itse siihen usko.

Olen myös huomannut, että omien unelmien vahvuus on suorassa linjassa siihen, kuinka katkera ja kateellinen olet. Kun omaat omia unelmia, et ole kateellinen muille. Ja kun et ole kateellinen muille, et ole katkera elämälle siitä, mitä olet jäänyt vaille.

Kateus ja katkeruus ovat energiasyöppöjä, joiden poistaminen luo onnea. Jos elämää kuluttaa siihen, että on katkera ja katellinen muille, oma energia syöpyy negatiivisten tunteiden ruokkimiseen. On viisaampaa käyttää energia hyödyksi ja edistää omaa onnellisuutta. 

Lapsia haluan kannustaa siihen, että heillä olisi tavoitteita ja unelmia. Toivoisin, että omat lapset löytävät tavoitteensa korviensa välistä, eivätkä somen syövereistä. Olen nimittäin kantapään kautta oppinut, että omia unelmia on uskottavampaa tavoitella.

3) Älä häpeä!

Itseäsi, unelmiasi, mielipiteitäsi....

Onnellisuuden esteenä on liian usein häpeä. Häpeä estää meitä tekemästä sitä, mistä haaveilemme ja häpeä estää meitä nauttimasta asioista, joihin uskomme. Kävin taannoin erittäin hauskan keskustelun Vain elämää -ohjelmasta. On ilmeisesti noloa tykätä ohjelmasta ja vielä nolompaa harrastaa ankaraa twiittailua ohjelman tiimoilta. Valitettavasti nautin siitä, koska uskon ohjelman aitouteen ja nautin siitä, että televisiossa esitetään ohjelmaa, jonka pohjavire on positiivinen ja kannustava. Vanha minä olisi suhtautunut asiaan toisin...

Kun aiemmin määritin omaa arvoani sillä, mitä muut ajattelivat, koetin niin tiukasti pysyä kaistojen välissä, että oikein kipeää teki. Lopputulos oli melkoisen mielipiteetön ja kapea maailmankuva. Varoin olemasta mieltä, josta muut eivät pidä tai mitä muut eivät hyväksy. Tuo vaati loppujen lopuksi enemmän työtä kuin muodostaa omat mielipiteet ja kannatella niitä. Tänään koetan suhtautua maailmaan avarakatseisemmin ja olen ylpeä omista mielipiteistäni - olenhan ne itse luonut ja päättänyt.

Häpeän voittaminen helpottaa oman onnellisuuden löytämistä. Itse olen löytänyt häpeän takaa omat unelmani ja mielenkiinnon kohteeni. Häpeän väistyttyä olen uskonut muun muassa omiin kykyihini kirjoittaa ja uskaltautunut julkaisemaan mielipiteitäni ja tekstejäni julkiseksi. Vanha minä olisi jättänyt teksti pöytälaatikkoon ja sen päälle polttanut laatikon. Oman häpeäni takia olen menettänyt taatusti elämästä monta hienoa juttua ja valitettavasti pelkään, että on unelmia, jotka jäävätkin toteutumatta.

Lapsilleni toivoisin, että he jättävät tuon koko häpeävaiheen taakseen. En haluaisi heidän jäävän paitsi omista unelmistaan sen takia "ettei kehtaa". En välttämättä ole ollut paras esimerkki - varsinkaan vanhemmille lapsille, mutta tuon viimeisen kanssa aion kyllä ottaa lusikan kauniiseen käteen ja koettaa saada hänet etenemään omaa polkuaan. Lapsissa hienoa on se häpeilemättömyys, millä he tarttuvat uusiin asioihin, tutustuvat ihmisiin ja maailmaan ja uskaltavat koettaa.

4) Unelmoi!

Minun elämäni voima ja suunta tulevat unelmista. On asioita, joista haaveilen ja joiden suuntaan tähtään elämässäni. Tällä hetkellä suurin unelmani on koulu, jota käyn. Nautin siellä jokaisesta oppitunnista ja asiasta, joita saan nähdä. Jos vanhalla iällä oppiminen on muuten hiukka vaikeaa, niin usko omaan tekemiseen, auttaa sitäkin enemmän. Uskon myös, että opiskelusta nauttiminen näkyy myös ulospäin.

Unelmia ei myöskään kannata jättää lähtötelineisiin. Minä uskon siihen, että kun unelmat sanoo ääneen tai kirjoittaa paperille, ne alkavat toteuttaa itseään. Ääneen sanottu unelma on kuin lupaus itselle toteuttaa se. Tämä viisaus olisi tullut minulle korkojen kera takaisin, jos joku olisi opettanut sen nuorempana.

Olen sanonut tämän aiemmin ja sanon uudelleen. Unelmat ovat elämän moottori, jotka antavat elämälle liikkeen ja suunnan. Sen takia on rikollista jättää unelmoimatta. Ei ole väärin tyytyä johonkin, mutta pitkässä juoksussa se ei johda mihinkään. Ja on vaikea uskoa, että olisi olemassa ihmisiä, jotka haluavat elämässään vain tyytyä olemaan paikallaan.

Unelmien koolla ei ole väliä. Ainoa, millä on merkitystä on se, että unelmat ovat omiasi ja uskot niihin. Siinä, missä toisella on unelmana vuosi hippikommuunissa Goalla, voi toiselle olla yhtä tärkeää päästä kotoa ulos.

Ja sitten tikulla persiään niitä, jotka toisen unelmille nauraa!!

5) Hymyile

Jos aloittaa kliseellä voi myös lopettaa sellaiseen - silloin laatu on pysynyt tasaisena. Ei minunkaan elämä mitään riemun voittokulkua ole, mutta pyrkimys on joka aamu siihen, että päivästä tulee hyvä. Ja ainakin minua auttaa se, että hymyilen. Toisinaan sitä joutuu vähän pakottamaan ja onpa käynyt niinkin, että päivä on jäänyt yrityksistä huolimatta harmaaksi, mutta silti...

Hymy kertoo itselle, että pyrin hyvään. Hymy kertoo muille, että tämä tyyppi on hyvä. Olen aina luullut, että suomalaiset ovat hymyttömiä ja totisia, mutta kun kävin ensimmäisiä kertoja Venäjällä, huomasin, että suomalaisethan ovat suorastaan iloa tihkuvaa kansaa.

Huomaan hymyn levittävän hyvää ympärilleni. Huomaan, että kun hymyilen, niin se tarttuu ja ainakin joku sadasta syksyä vastaan taistelevasta suomalaisesta saa paremman startin päivälleen.

Kun perheen kuopus oli neljän, meillä oli tapana aina pelleillä kävellessämme autolta päiväkotiin. Joskus juostiin kilpaa ja joskus lapsi joutui väistelemään portteja, joita tein hänen eteensä. Ja joka ikinen kerta leikin häviäväni hänelle juoksukisassa kohti päiväkodin porttia. Joka tapauksessa lopputulos oli kiljumista ja naurua.

Kerran sitten eräs minulle vieras äiti pysäytti minut ja sanoi, että "Teillä taitaa olla aina tuon tyttäresi kanssa kivaa, kun tulette päiväkotiin. Se saa aina minutkin hyvälle tuulelle." Tuossa lauseessa oli jotain sellaista, mitä sopii tavoitella.

Olenko

onnellinen tänään? Monilta osin jopa erittäin. Elämä ei ole täydellistä, mutta ymmärrän, ettei kenenkään elämä ole. Olen kasvanut ihmisenä eri mittoihin ja olen oppinut itsestäni uusia asioita. Pidän itsestäni tänään enemmän kuin ennen. Toivon kasvun välittyvän ympärilleni - ennen kaikkea lapsiin. Kun katson itseäni taaksepäin, näen itseni kovin keskeneräisenä - ja näen edelleen, mutta hyvässä mielessä. Jotkut asiat harmittavat vielä tänäkin päivänä, mutta olen myös oppinut sen verran itsearmoa, että koko sekoilu on ollut pakollista tiellä nykyhetkeen.

Tärkeimmät opit itselleni ovat olleet kyky unelmoida ja se, etten häpeä itseäni tai ajatuksiani. Luojan kiitos osaan nauraa itselleni tänä päivänä enemmän kuin ennen - koska niin ne nauraa nuo omat lapsetkin, minulle.

Näyttämisen halusta - opiskelua aikuisena

Oppi tarttuu parhaiten monesta lähteestä

Kukkuluuruu kummajaiset!

Kesä ja syksy on mennyt taiteillessa työn, perhe-elämän ja koulun välissä. Toisinaan on pulaa ajasta, mutta kokonaisuutena olen saanut pidettyä kaikki hommat jotakuinkin kuosissa. Kun suunnittelee asiat hyvin ja priorisoi tekemiset oikeaan järjestykseen, ei vaimo lähde lieden äärestä lietsuun, eikä työnantajakaan lähesty erokirjalla tai postimaisella palkanleikkauksella. Joistakin asioista joutuu valitettavasti tilapäisesti luopumaan, mutta toisaalta ainakin minulle opiskelu on antanut niin paljon uutta ja erilaista, ettei harmita yhtään.

Nyt kun vuosi kääntyy kohti takasuoraa, alkavat opinnot saavuttaa lakipistettään - tältä osin. Loppuvuosi painottuu näyttöihin ja muuhun kuin perusopiskeluun. Tätä kirjoitettaessa on tutkinnon ensimmäisen näytön jännitys ja paniikki jo takana ja voin tunnustaa, että vähän hymyilyttää.

Opiskelu keski-iällä on kovin erilaista kuin nuorena. Moni asia on muuttunut itsessä ja moni asia on muuttunut siinä, miten opiskellaan.

Opiskelua aikuisena

Lukujärjestys, jonka tein itselleni näyttöopiskeluja varten

Suurin muutos itsessäni on se, että kyky vastaanottaa uutta sekä kyky pitää opitut asiat "pään sisällä" ovat heikentyneet todella paljon. Toki kyseessä on ihan treenin puute, mutta tietyn oppikokonaisuuden oppiminen ja etenkin muistaminen vaativat moninkertaisen työn verrattuna aikaan "ennen kaupallisia radioita", kun olen edellisen kerran opiskellut tosissani.

Välillä tuntuu kuin pää olisi teflonia - mikään ei pysy sisällä, vaikka kuinka tankkaisi ja ulkoa opiskelisi. Ilmeisesti sisäisen kovalevyn tila alkaa olla sen verran vähissä, että jos sinne synapsien väliin koettaa jotain tunkea, se vaatii taitoa ja tekniikkaa.

Opiskelu ei myöskään onnistu enää "siinä sivussa". Huomasin, että lukeminen vaatii oikeasti työrauhaa, hyvää ergonomiaa sekä sen, että hommaan voi keskittyä 115%. Ennen saattoi ympärillä pauhata televisio, stereot sekä lauma ihmissieluja, ja hyvin meni oppi kaaliin. Nyt tuntuu, että pienikin taustahäly heikentää oppimisen tuloksia. Yllättävä vaikutus on myös sillä, kuinka hyvin saat itsesi ergonomisesti sijoitettua.

Nämä kolme asiaa on hyvässä opintopesässä oltava ergonomisesti kunnossa:
1) Mahdollisimman hiljainen tila, joka mahdolllistaa tasaisen 100% keskittymisen.
2) Hyvä valo, jotta silmät eivät rasitu ja focus on oppikirjoissa.
3)  Hyvä ergonomia, joka takaa sen, että opiskelua voi jatkaa ilman kipuja sekä sen, että opiskelujen jälkeen ei samaa aikaa mene niskojen venyttelyyn ja kuntoutukseen.

=> Näiden kolmen tekijän ansiosta yksittäisen opintokerran teho on paras mahdollinen, opintoja voi kerralla jatkaa pidempään ja myös toistokerrat ovat helpompia saada aikaan.

Mikä on helpompaa?

On myös paljon asioita, jotka ovat aiempaa helpompia. Opiskelun motivaatio on tällä kertaa ihan toinen. Nyt tärkeintä ei ole se, että saa tutkinnon suoritettua tai saada paperit äkkiä ulos. Tärkeämpää on se, että asiat oikeasti oppii ja hallitsee. Entistä helpompaa on myös hallita suuria kokonaisuuksia. Tietyissä opintokokonaisuuksissa ei keskity vain sen yksittäisen osion hallitsemiseen, vaan enemmän miettii sitä, kuinka yksi osanen niveltyy (joskus jopa kirjaimellisesti) suureen kokonaisuuteen. Huomasin rakentavani ihmisestä yhtä suurta kokonaisuutta, jossa jokainen pieni kokonaisuus liittyy jollain tavalla muihin.

Mitä vähemmän käytät aikaa kysymällä itseltäsi "miksi tätä on opiskeltava?" tai "mihin tätä tarvitaan?" sitä enemmän sinulla on aikaa tuottaa tuloksia opiskelujen kautta.

 Motivaatio on tärkein onnistuneen opiskelun tekijä. Ilman sitä ei tieto tartu päähän ja ilman sitä kaikki opintoihin käytetty aika valuu hukkaan. Aivot toimivat jotenkin niin, että niihin on turhaa koettaa työntää väkisin tietoa, jota ei koe tarpeelliseksi.

Oikea motivaatio näkyy opiskelussa rentoutena. Itse huomasin, että kun opiskelu kiinnostaa, kelloa tuijottaa vähemmän ja opinnoille antaa aikaa sen verran, kun henkinen ja fyysinen kapasiteetti antavat myöten. Minulla ensimmäisenä yleensä periksi antoivat silmät. Kun on hiukkasen heikko näkö jo valmiiksi, niin silmät väsyvät liian nopeasti ja lukemisesta/ruudun tuijottamisesta tulee ylivoimaisen raskasta (arvatkaa vain, monestiko vaimo löysi minut nukkumasta naama kiinni kirjassa....).

Kämmenen luiden muistisääntö, jossa koetin hyödyntää kuvamuistia

Mikä opiskelussa on helpompaa?

Minua auttoi se, että nykyisin tietoa on löydettävissä aiempaa enemmän ja helpommin. Kun huomasin, että opiskelu ulkomuistista tankkaamalla ei onnistunut, oli keksittävä parempi keino. Päätin siis painella suoraan tulta päin ja opiskella asiat niin, että ymmärrän, miksi asiat ovat niin kuin ne ovat. Monesti se vaati melkoista joogaamista eri opintovälineiden kesken ja vaati se usein aikamoista tankkaamista ja muistelemista, mutta minusta lopputulos oli hyvä. Nyt ymmärrä, miksi käden hermot kulkevat siellä, missä ne kulkevat ja ymmärrän, miksi reiden lähentäjät lähtevät tietystä paikasta ja kiinnittyvät tiettyyn paikkaan.

Isoksi avuksi oli kirosana nimeltä Youtube. Olen muutenkin viimeisten vuosien aikana tullut siihen lopputulokseen, että kaverit löytyvät Facebookista, mielipiteet Twitteristä ja tieto on Youtubessa. Olen Youtuben suosiollisella avustuksella korjannut pesukoneita, vaihtanut auton lamppuja, korjannut mopoa ja nyt opiskellut muun muassa hermojen palpaatiota. Ei ihan turha ensyklopedia.

Muistisäännöt ja monikanavainen opiskelu

Kun ongelmana on jatkuvasti oheneva muisti ja massiivinen määrä uutta opittavaa, on keksittävä keinot, joilla esteet kierretään.

En rajoittanut opiskelua yhteen lähteeseen tai tyyliin, vaan koetin käyttää monipuolisesti erilaisia opintovälineitä. Tärkein johtolanka oppimiseen olivat opintomonisteet sekä koulussa kuvatut videot. Niiden kautta koostin itselleni opintojen luurangon, josta muodostin lukujärjestyksen oppiviikoille.

Kun kokonaisuuden jakaa pienempiin osiin, tuntuu kokonaisuus hallittavalta, eikä pelkältä suurelta kaaokselta. Lukujärjestyksen printtasin paperille ja kohtalaisen orjallisesti seurasin sitä aina näyttöön saakka. Tätä suosittelen kyllä muillekin. Muokkasin "lukkaria" vielä niin, että opintoja oli joka päivä, mutta viikonloppuisin kokonaisuudet olivat asteen verran kevyempiä.

Jokaista pientä kokonaisuutta koetin tutkia monesta eri lähteestä. Opintomonisteiden lisäksi lueskelin paria alan oppikirjaa ja niiden lisäksi vaikeimmat kohdat selätin Youtuben avulla. Voin ihan rehellisesti tunnustaa, että tube on oppimestari, joka minulle lopullisesti opetti kyynärvarren lihakset ja käden hermoituksen (ja tulipa treenattua samalla vähän anatomian englantiakin....). Ehkä häpeällistä, mutta totta - ja lopputulos ratkaisee!

Opiskellessa tietyt asiat on helpompi oppia ja toiset taas eivät mene kuuppaan, vaikka lekalla hakkaisi. Noista vaikeista asioista tein vielä erikseen muistiinpanot ja rakentelin erilaisia muistisääntöjä. Muistisäännöissä koetin hyödyntää sanaleikkejä, kuvia, loruja, aakkosia ja numeroita. Sainkin aikaan mielenkiintoisia lappusia esim. ranteen luista.

Ja vielä on ihan erikseen alleviivattava, että vaikka muistaminen ja oppiminen oli hiukkasen hankalaa, niin se ei johtunut puutteellisesta opetuksesta. Päinvastoin - koulussa asiat on opetettu taatusti niin hyvin kuin ne tällaiseen kelopölliin voi hakata, mutta ikä tekee tehtävänsä.

Mikä on radius ja mikä ulna?

Näyttötutkinnon anatomia

On paskapuhetta, etteikö vanhana jännitä mikään. Minä ainakin jännitin näyttöä ihan riittävästi. Ei nyt sentään mitään oksuripuli-jännitystä, mutta ehkä sellaista syke-130-ja-flimmeri-jännitystä. Jännitys johtuu siitä, ettet tiedä omaa tasoasi suhteessa tutkinnon vaatimuksiin. Ja toisaalta et tiedä, oletko varmasti opiskellut kaiken tarvittavan ja oikein. Ehkä pieni jännitys kuitenkin terävöittää suoritusta.

Ammattitutkinnot koostuvat usein (ja ilmeisesti nykyisin lähes aina) näytöistä. Näyttö on eräänlainen käytännön loppukoe tietystä tutkinnonosasta, jossa näytön vastaanottajalle osoitetaan, että ammattia varten tarvittavat asiat on omaksuttu riittävällä tavalla. Osaamisen lisäksi näyttö mittaa myös kykyä soveltaa opetettua, opintojen motivaatiota ja osoittaa kehittämisen kohteet. Tekeekö paperille kirjoitettu tentti samaa?

Näyttötutkinto on monella tapaa opiskelijalle myös armollinen. Opitun osoittamisen lisäksi tilaisuus on keskusteleva ja samalla hyvä mahdollisuus oppia. Oppimista ja oppineisuutta voi osoittaa monella eri tavalla ja monelle se kirjallinen ilmaisu ei ole se paras.

Kurkkaus anatomiaan

Anatomian osuus oli se etukäteen pelottavin. Hallittavana olivat ihmiskehosta luut, nivelet, lihakset, verisuonet sekä hermot. Tentti suoritettiin niin, että näytön vastaanottaja kyseli eri kokonaisuuksista tasaisesti tietoa. Lunttilappuna sai käyttää sentään omaa kehoa :D

Anatomian lisäksi ensimmäisessä näytössä suoritettiin mallihieronta, jolla osoitetaan hieronnan perusotteiden hallitseminen. Kolmantena osiona on vielä asiakashieronta, jota näytön vastaanottaja seuraa koko tapahtuman ajan.

Anatomiasta selvisin aika lailla kirkkain paperein. Olin tyytyväinen, että näin opiskeluun niin paljon vaivaa. Kysellyt asiat eivät tuottaneet pienen alkukankeuden jälkeen vaikeuksia ja arviossa tietomäärä arvioitiinkin jopa laajaksi. Ilmeisesti monikanavainen opiskelu tuotti heti hedelmää. Valitettavasti muistisääntöjä en joutunut hyödyntämään.

Loppuosa näytöstä sujuikin helposti ja sain näytön vastaanottajilta hyvää palautetta ja myös vinkkejä oman työn kehittämiseen. Itselle jäi koko näytöstä erittäin positiivinen fiilis. Tehty työ ei ole mennyt hukkaan ja olen tällä hetkellä siellä, minne kuulunkin. Hauskinta oli kuulla kommentti, että osaan ottaa vastaan myös palautetta työstäni - siihen vastasin, että "olisittepa tunteneet minut parikymmentä vuotta sitten".

On mielenkiintoista kuulla, kuinka täysin ulkopuolinen näkee oman työn. Näytön vastaanottajista kumpikaan ei ollut nähnyt minun työskentelyä pöydän ääressä aiemmin ja sen takia uskon, että he katsoivat työtäni melko lailla neitseellisin silmin. Ilahduttavinta oli kuulla, että motivaatio ja oppimisen halu näkyvät työssä ulospäin sekä kommentit, että olen oikealla alalla menossa oikeaan suuntaan.

Viikonlopun jälkeen olikin aika lailla tyhjä takki, mutta samalla fiilis, että olisin voinut melkein lentää kotiin. Tästä on hyvä jatkaa.....

Syöttöporsaiden kesäloma

Harvoin saa yhdellä kannanotolla repäistyä samanlaista mariaanien hautaa sukupolvien välille niin kuin teki SYL nostamalla pöydälle tarpeen opiskelijoiden palkallisesta kesälomasta. Kannanottoa seurannut Twitter-älämölö tuntui vetävän kierrokset punaiselle niin nuorison kuin setienkin leirissä.

Vanha mainosmiehen slogan sanoo, että tyylistä viis, kunhan huomio on taattu - ja siinä SYL onnistui yli odotusten. Ajatus opiskelijoille Suomessa(kaan) maksettavasti kesälomasta on toki pähkähullu, mutta perusteet ovat aiheellisia tarkasteltaviksi. Opiskelijoiden uupumus, väsyminen ja loppuunpalaminen ovat konkreettisia ongelmia, joihin täytyisi pystyä jotenkin vastaamaan.

Yhtä hämmästyttävää on se, kuinka lyhytnäköisiä jopa itse itseään viisaana pitävät ihmiset ovat. Ymmärrys seuraavan sukupolven elämästä katoaa siinä samassa kun puhaltelet kynttilät keski-ikäisen ensimmäisestä syntymäpäiväkakusta. Sukupolvesta toiseen seuraava sukupolvi näkyy edeltäjilleen velttohousuina ja saamattomina vätyksinä. Samaa varmaan minun vanhempani ajattelivat minusta (ja ihan aiheesta) ja varmaan heidänkin vanhempansa omista lapsistaan. Kai se joku maailman laki on.

Opiskelijan kesä on töitä tai lainanottoa

Perinteinen ajatus on tähän saakka ollut, että opiskelija kasaa opintojaan talvet. Kesät sitten painetaan legendaarisia "paskatöitä", jotta talvipakkasillakin riittää kaljarahaa. Ja mikäli töitä ei löydy - tai niitä ei kiinnosta tehdä - nostellaan kesän ajan lainaa. Ellei keksitä jotain valmistumista tukevaa pseudo-opiskelua, joka oikeuttaa opintorahaan myös kouluvuoden ulkopuolella.

Nykynuoria paskaduunit eivät kiinnosta. Kesän aikana, kun pitäisi levätä, palautua, kiertää maailmaa ja elää nuoruutta. Eikä töitäkään tunnu olevan samalla lailla kuin meillä, jotka laman päälle niitä etsimme. Ja kesätyöt vielä ikävästi vääristävät CV:n kaunista linjaa. On ilmeisesti hankala selittää, minkä takia tiellä tähtiin joutui välilllä antautumaan ikävän ja matalampipalkkaisen suorittavan työn orjaksi. Jos pelkkää Twitteriä lukisi, menisi vahvemmaltakin usko siihen, että seuraava sukupolvi pystyy tätä yhteiskuntaa joskus kannattelemaan.

Lainanottoon en minäkään ketään kehota. Tämänkin päivän opiskelijalle tulevaisuutta ei ole tähtiin kirjoitettu, vaan pikemminkin se on suuren tähtisumun peitossa jokaisella. Jos opintoja tehdessä puristelet valtiolta satatuhatta lainaa, niin piikki on aika lailla täysi ennen ensimmäistäkään tiliä. Se jos hirvittäisi ketä tahansa.

Kuka maksaa?

Ajatus opiskelijoiden palkallisesta kesästä on absurdi samasta syystä kuin moni muukin asia tänä päivänä. Lystille ei löydy maksajaa. Vaikka itsekin olen yliopistoprässin läpikäynyt, en ole valmis kustantamaan vastikeetonta rahaa opiskelijoiden kesiin. Enkä moneen muuhunkaan asiaan. Vaikka vallankahvaa kantelee tällä hetkellä rahanjakokone Rinne, en silti usko, että opintolomien rahoitus saisi isompaa kannatusta minkään värisessä liittoutumassa.

Jopa tältä meidän omalta sukupolveltamme tuntuu olevan kateissa se valitettava fakta, että tämä kirjaimellisesti kallis kotimaa on pikkuhiljaa ajautumassa konkurssiin. Yhteiskuntarakenteemme on yksinkertaisesti liian kallis suhteessa siihen, että sitä maksamassa on koko ajan vähemmän työtätekeviä käsipareja. Se tarkoittaa tasan sitä, että rahanjako-elementtejä on alettava karsimaan ja toisaalta taas on löydettävä elementtejä, jotka tuovat valtion kassaan lisää tuloja. Kumpaa tekee se, että opiskelijat eivät käy töissä, vaan nostavat kesät tukia?

Twitterissä joku kysyi, mitä hyötyä on kesätöistä, jotka eivät edes hipaise omaa tulevaa alaa. No rakas lapseni, minäpä kerron. Kesätöissä opitaan yhteiskuntataitoja, jotka monelta tuntuvat luonnostaan olevan kateissa. Siellä opitaan tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Usein siellä saadaan ensimmäinen kurkkaus siihen, että maailmassa on muitakin kuin korkeuksia tavoittelevia filosofeja tai menestystä kohti kiitäviä ekonomeja. Kesätöissä opitaan se, että rahaa tienatakseen on joskus tehtävä jotain ja aina se tekeminen ei ole kivaa. Trendikkäästi sanottuna kesätöissä käyminen on astumista omalle epämukavuusalueelle.

Opiskelija ei ole syöttöporsas

En silti missään nimessä syyttäisi opiskelijoita syöttöporsaiksi. Suomi on Suomi juuri sen vuoksi, että olemme pystyneet tarjoamaan kaikille - sosiaalisista lähtökohdista huolimatta - ilmaisen koulutuksen ja vieläpä tarjoamaan kapean elannon opiskelujen ajaksi. Tuo systeemi on tuottanut meille huipputason osaajia sekä erittäin korkeatasoisen koulutuksen. Noiden asioiden varjelu on yhteiskunnan ykkösprioriteetteja. Jos romutamme kaikille yhtenäisen opinto-oikeuden ja -mahdollisuuden, vaarannamme koko yhteiskunnan sivistystason.

SYL:n kannanotto tuskin olikaan suunnattu palkallisiin kesälomiin, vaan pikemminkin syihin, miksi opiskelijat tarvitsevat lomaa. Nuorten(kin) keskuudessa mielenterveysongelmat ovat koko ajan kasvussa. Ja lisäksi ongelmien vakavuus nousee liian jyrkällä kulmalla. Se tarkoittaa, että iso osa nuorista on opintojen aikana liian kovilla. Ja tämän verran elämää nähneenä en salli sitä, että mielenterveyden ongelmille nauretaan tai niitä vähätellään.

Ja jopa ihan taloudellisessa mielessä, on typerää pakottaa yksikään nuori eläkkeelle suoraan koulunpenkiltä. Meille muille se eläkeläinen on aivan järkyttävän kallis sijoitus. Ja tämä siis sen inhimillisen tragedian päälle, mitä jokainen ennen aikojaan eläkkeelle joutunut tarkoittaa.

Ongelmat ovat todellisia niitä kokeville - huolimatta siitä, että pari sukupolvea sitten talvet rämmittiin tukkimetsässä ja kesät maattiin juoksuhaudassa, eikä opintotukea nähty edes unissa. Maailma muuttuu - ja ihminen muuttuu.

Tässäpä päästään kirjoitukseni pointtiin....

Kaiken kolaavat vanhemmat

Olen reilun parinkymmenen vuoden työurani aikana ollut kesätyöläinen, palkannut kesätyöntekijöitä ja myös tehnyt töitä kesäheikkien kanssa. Porukka on ollut monenkirjavaa ja joukkoon on mahtunut kaikenlaista paistinkääntäjää. Voin hyvällä omallatunnolla kuitenkin todeta, että suurin osa nuorisosta on selviytyjä-sakkia.

Minun silmiini on pistänyt selvimmin se, että osalla nuorista ovat perus-yhteiskuntataidot kateissa. Vaikka ikää on jo parikymppiä, kateissa on tieto, että töissä on oltava ajoissa ja siellä olisi syytä käydä jopa joka päivä. Ja samaa rataa kulkee myös taju siitä, että elämä ei ole aina kivaa. Postinjakajille on saattanut sataa vettä ja postia ei aina ole ollut pientä määrää niin, että rannalle olisi ehtinyt kymmeneksi (kun työaika kuitenkin kesti yhteen saakka....). Eikä ne vapaapäivätkään ole osuneet aina siihen hetkeen, kun Turussa pauhasi Ruis-rock.

Viisauden puute johtaa juurensa liian usein kotoa. Usealla nuorista kotiolot ovat olleet sellaiset, että lasten edestä kaikki vastoinkäymiset on koko lapsuus- ja nuoruusajan kolattu tehokkaammin kuin toimiva kiinteistönhuolto. Hyvinvointiperheen lapsi ei yksinkertaisesti ole koskaan joutunut kokemaan minkäänlaista vastoinkäymistä.

Mitä sitten tapahtuu, kun tuollaiset lapset lopulta päästetään yksin elämään omillaan? Kyvyt käsitellä väkisin vastaantulevia ongelmia, ovat olemattomat. Jokaiselle tulee jossain vaiheessa vastaan hetki, kun maailma kaataa kipollisen paskaa niskaan, eikä äiti olekaan lohduttamassa ja ratkomassa ongelmaa.

Vanhemman vastuu

Ongelma on monesti ollut se, että meidän sukupolvemme on tähän astisista kaikkein varakkain. Olemme hammasta purren pystyneet tarjoamaan lapsille elämän, jossa kaikki esteet on voitu raivata rahalla pois edestä. Varakkuus ei ole ehkä tehnyt meistäkään umpionnellisia, mutta vielä onnettomampia teemme lapsistamme, jos jätämme opettamatta heille elämän tärkeimmän opetuksen - sen, että täällä ei aina ole kivaa.

Kerrataan tämä nyt vielä kerran - vanhempien tehtävä ei ole tarjota lapsille elämää, jossa kaikki asiat ratkaistaan ja tehdään niin, että paha mieli ei lapsen sileitä poskia koskaan hivele. Ei - meidän vanhempien tehtävä on opettaa lapsemme pärjäämään tässä maailmassa niin, että myös ongelmahetkinä heillä on kyky selvitä ja etsiä itselleen ratkaisut.

Maailma on muuttunut ja tämän päivän nuori kokee varmaan sellaisia paineita ja ongelmia, jollaisia me emme tienneet olevankaan. Jokaisella sukupolvella on kuitenkin omat vastoinkäymisensä. Isovanhemmillani se oli sota, vanhemmillamme lama. Meille taas ongelma on maailman muutosnopeuden kiihtyvä tahti sekä se, että perinteiset rakenteet on pakko purkaa, kun Suomen idea sortuu alta. Me tulemme aloittamaan sopeutumisen, jonka seuraava sukupolvi lopettaa.

Siinä, missä vanhempani odottelivat autuaita eläkepäpäiviä, minä mietin, miten turvaan oman jaksamiseni niin, että pärjään taloudellisesti vielä vanhana. Mihinkään eläkkeeseen en jaksa edes uskoa.

Rakkaat kanssa-vanhemmat. Älkää sortuko siihen, että ratkaisette lastenne ongelmat aina heidän puolestaan. Paha mieli ei lasta tapa, mutta jos pahan mielen syitä ei opita ratkomaan, se voi jopa tappaa.Tärkein oppi, jonka voimme lapsillemme antaa, on oppia selviytymään ja ratkaisemaan ongelmia itse.

Ja loppu on sitten setämäistä pönötystä ja sukupolvitarinaa....

Erään opiskelijan tarina

Olen tainnut joskus ennenkin sanoa, että kotini ei ollut mitenkään varakas. Meidän nimemme löytyi yleensä sieltä äyrilistan toisesta päästä, vaikka varsinaisia köyhiä emme olleetkaan. Jossain toisessa maassa minä en olisi nähnyt yliopiston ovia edes vahtimestarina.

Mutta Suomessa onnistuin uimaan korkeakoulun portista sisään ja jopa uloskin säädyllisessä ajassa. Ja siinä välissä tein töitä - koska oli pakko. Kotoa ei taloudellista tukea voinut olettaa ja kun on Luojalta saanut tällaisen hulivili-luonteen, on huvitukset ja elämäntapa pakko jollain rahoittaa. En mennyt valtion kassalle lakki kourassa pyytämään lisää, vaan menin töihin. Kun koulu alkoi kymmeneltä, olin jo tehnyt kuudesta saakka töitä. Monesti se tosin tarkoitti sitä, että nuokuin aamutunnit tehokkaasti. Ja vaikutti se siihenkin, että lopetin opintoni hieman liian aikaisin. Virhe, jota tuskin koskaan saan paikattua.

Minun työurani pelastus olivat nuo kesän aikojen paskaduunit. Sosiologina en ole tehnyt töitä päivääkään, ja suurin hyöty yliopistosta on ollut se, että se opetti ajattelemaan itseäni osana yhteiskuntaa ja paljasti siinä sivussa, kuinka tämä suuri kone oikeasti pyörii. Enkä oikeasti pidä mitään työtä edes paskaduunina. Kaikissa töissä on omat hyvät ja myös huonot puolensa. On jokaisen oma valinta, millä kulmalla päättää työnsä kohdata ja miten työstään ne positiiviset puolet löytää.

Suurimmat oppini olen saanut työelämästä. Siellä olen oppinut tulemaan toimeen muiden kanssa ja oppinut, että jos meinaa pärjätä, on pakko laittaa joskus kädet paskaan. Kaikki ihmiset eivät ole mukavia, mutta mulkkujenkin kanssa pärjää, kun ei itse antaudu samalle tasolle. Samoin olen oppinut siihen, että jos rahaa tahtoo, on jotain täällä tehtävä.

Olen iän myötä oppinut, että elämä ei todellakaan ole aina kivaa ja joskus tulee pelkästä elämisestä niin paha mieli, että tekisi mieli painua suonsilmään. Mutta silti - kotoa saatu selviämisen eetos on pakottanut uimaan pinnalle. Köyhän kodin paras puoli on loppujen lopuksi ollut se, että olen oppinut tulemaan jotenkin toimeen tilanteessa kuin tilanteessa ja uskomaan siihen, että maailmassa ainoa, joka varmasti minut pelastaa, olen minä itse.

Olen toki edelleen monessa asiassa melkoinen toukohousu ja velliperse, mutta siinä olen hyvä, että uskon itseeni ja omaan selviämiseen tilanteessa kuin tilanteessa. Ja tuon saman opettaisin mielelläni myös lapsilleni, vaikka resursseja hyväänkin kolaamiseen olisi. Toivoa sopii, että elän kuin opetan.

Lomattoman kesä

Työn, koulun ja perhe-elämän yhteensovittaminen on pitänyt minut erossa blogin kirjoittamisesta. Ja samalla kyllä huomasin, että olin jollain keinoin nollannut aivot koko kirjoittamimoodista. Tekstiä ei synny, jos sitä ei treenaa ja kirjoittamista ei treenaa, jos ei tartu kynään, vaikka väkisin. Kesä onneksi inspiroi uudella tapaa ja tekee mieli tarttua saunavastan lisäksi myös muihin kuumiin puheenaihioihin.

Näkymä toimistosta on parhaimmillaan tällainen

Yleisin kysymys kesäkuun alusta alkaen käsittelee kesäloman viettoa, alkamista, loppumista tai suunnitelmia. Facebook täyttyy toinen toistaan nokkelammista tavoista ilmoittaa, kuinka työhön tulee nyt muutaman viikon pakollinen tauko, jonka aikana työn rasittamaa ruotoa lepuutetaan. Loman jälkeen maailma on taas parempi ja ihminen on valmis kohtaamaan syksyn rasitukset.

Loma on ansaittua pakkotyötä

Suomalainen työelämä pyörii käytännössä kesälomien ympärillä. Työvuosi katkaistaan lomalla ja elämä jaetaan kahteen osaan - ennen ja jälkeen heinäkuun. Loma on useimmille monella tapaa ansaittu. Se on ansaittu jo sen vuoksi, että lomapäivät tienataan edellisvuonna ja kertyneistä palkallisista lompäivistä nautitaan useamman viikon jaksoissa. Suomessa suurin ihmisoikeusrikos - ainakin iltapäivälehtien mukaan - on se, jos työntekijä ei saakaan viettää lomaansa koko neljän viikon jaksoa kerrallaan.

Loma on ansaittu myös nykyisen työelämän kiireisyyden vuoksi. Kun vanhempieni sukupolvi pääsi lomalle, heidän suunnitelmissaan oli monesti mökinrakennustalkoot tai vaikka maalla asuvien sukulaisten auttaminen heinätöissä. Kun tämän päivän toimiston sankari jää lomalle, on hän pari ensimmäistä päivää silmät kiinni kuittaamassa univelkojaan - tai edes niiden korkoja.

Työelämän lisäksi stressaavaa on koko arkielämä. Jostain kumman syystä aikataulutamme elämämme aamusta iltaan niin, ettei varsinaista lepohetkeä koita ennen katkonaisia yöunia. Elämme jatkuvan menemisen pakon ja suorittamisen tilassa, josta emme tunnu pääsevän pakoon ennen lomaa.

Valitettavasti tuo kaikki luo myös paineita lomanviettoon. Pakkaamme koko toiveiden tynnyrin ratkeamispisteeseen saakka, jotta neljän viikon loputtoman vapauden aikana saisimme sekä rentoutettua itsemme että tehtyä tyhjäksi koko vuoden aikana kertyneen to-do-listan. Suoritamme myös lomalla. On käytävä visiteeraamassa kaukaisimmatkin sukulaiset ja on tehtävä huomiota vaille jääneet talon työt sekä kasvatettava lapset, kukat ja perunat. Eikä se riitä - olisi ehdittävä tekemään hienoja lomamatkoja, jotta voimme some-patsastella hiekkarannoilla täysien skumppalasien kanssa. Hymyiltävä on, vaikka poskia kuinka pakottaa.

Pahimmillaan kesäloma on yhtä lailla aikataulutetta juoksemista kuin arkikin, vaikka syy muuttuu. Lomastressistä saammekin lukea heijasteita lehtien palstoilta, kun poliisien kotihälytykset kasvavat ja heinäkuun jälkeen avioeropiikki hipoo taivasta.

Sisäinen kyynikkoni valitettavasti ennustaa, että nämä nykyiset pitkät kesälomat tulevat vielä tiensä päähän. Kun väki vähenee ja siirtyy eläkkeelle, niin työelämä tiivistyy entisestään. Ja kun ay-liike hellittää rasvaisia kouriaan vallankahvasta, niin pitkät lomaoikeudet lisukkeineen ovat ensimmäisenä sillä liipasimella, jonka maksamisesta työnantajat haluavat luopua. Toivottavasti samasta lomajärjestelmästä saavat vielä lapsemme nauttia, mutta hieman epäilen....

Lähialuematkalta naapurikaupunkiin

 Sitten on meitä, joilla ei lomaa olekaan

Työelämän muutosten takia minulla ei ole kesälomaa ollenkaan tänäkään vuonna. Viime vuonna olin toista kertaa elämässäni kesätöissä ja katselin hellekesän päivät toimiston huuruisen ikkunan takaa. Nyt taas painan duunia kesän putkeen ja koetan saada hieman vapaata tuonne syksyyn, kun perheen pienin starttaa eskariuraansa ja siirtyy yhteiskuntamme tarjoamaan koulutusputkeen.

Lomattoman kesä on hieman erilainen muihin verrattuna. Ei ole mitään pidempää pätkää, mitä odottaa. Ei ole sitä taukoa, joka katkaisisi vuoden sopivasti kahtia, eikä ole odotettavissa paussia, jonka aikana saisin kuitattua univelat nolliin. Ja silti - jostain syystä ei edes harmita.

En ole tosiaankaan mikään perustapaus lomattomasta työläisestä. Kun teen töitä pääasiassa kotona, ei työympäristöni ole se normaalein. En ole toivottamassa työkavereilleni suupielet kirstyen hyvää lomaa samalla salassa toivoen sadekauden osuvan kaikkien muiden lomaan paitsi omaani. En mussuta lomapullaa sen seitsemää kertaa, enkä ruksi kalenterista jäljellä olevia päiviä mustiksi.

Ympäristöni on muutenkin erilainen. Jos keli osuu kohdalleen, pystyn siirtymään takaterassille tekemään töitä auringonpaisteeseen. Ja jos kotinurkat alkavat kovasti ahdistaa, voin siirtää toimiston helposti Uimaharjuun. Jo pelkkä ympäristön vaihdos muuttaa työn tekemisen fiilistä.

Olen myös muuttanut työn tekemisen rytmiä kesän ajaksi. Kun päivät ovat aamusta saakka valoisia, aloitan työt jo kuudelta. Kun pistän koneen kiinni iltapäivällä kahden aikaan, on minulla käytettävissä pitkä iltapäivä melkein mihin tahansa. Voin kopata yhden tai useamman lapsen matkaan ja mennä rannalle, museoon tai vaikka Viipuriin. Ja jos auton starttaa kahden aikaan, ennen iltaa ehtii käymään vaikka pienellä road tripillä naapurikaupungissa. Vaihtoehtoja tekemiselle kyllä riittää, kun vaan viitsii lähteä.

Totta kai painetta tulee viikonloppuihin. Jos en ole koulussa, viikonlopuisin on kiva tehdä jotain kesätekemistä. Yleensä se ei tarkoita mitään ihmeellistä, mutta pääasia on, että se poikkeaa arjesta. Pitkä pyörälenkki satamaan tai muurinpohjalettujen paistaminen luo fiiliksen kuin olisi pidemmälläkin vapaalla.

Ja kesäinen Suomi painottuu muutenkin viikonloppuihin. Lähes kaikki tapahtumat ovat lauantaista sunnuntaihin, joten niistä nauttimiseen ei lomaa tarvita (toipumiseen ehkä). Tosin emme ainakaan vielä ole vaimoni kanssa intoutuneet festarieläimiksi tai tanssikansalaisiksi, mutta kuka ties se aika koittaa, kun pieninkin kasvaa sen ikäiseksi, että pärjää itsekseen.

Minulle vaihtelua tuo myös koulu. Kun pakkaa repun ja lähtee koulunpenkille viikonlopuksi, on kuin astuisi eri maailmaan. Koulukavereita en näe omassa arjessa, koska välystä muihin on melkein kolmesataa kilometriä. Onkin aika lailla rentouttavaa viettää sitten koulussa aikaa "uusien ihmisten" parissa. Ja varsinkin nyt, kun koulusta yhä isompi osa kuluu asiakkaiden parissa, saa siitä omaan elämään lisävirtaa. Ero syntyy tässäkin tapauksessa kontrastista. Eli väliä ei sinällään ole sillä, mitä teet, vaan sillä, että teet "jotain ihan muuta". 

Asenne ja ajankäytön optimointi

 Lomattomalle tärkeintä on löytää ne pienet lomasaarekkeet arjen keskeltä ja viikonlopuista. Ei ole helppoa repiä itseään mihinkään aktiviteetteihin viikonloppuna, kun takana on pitkä tai vielä pidempi työviikko. Pienen happihypyn tai kaupunkiretken jälkeen olo on rentoutunut ja fiilis on melkein sama kuin olisit ollut lomalla.

Oma asenne on syytä olla kohdillaan. Jos olet muiden lomista kateellinen tai omasta lomattomuudestasi katkera, hukkaat vain omaa energiaasi aivan turhaan. Jokainen löytää varmasti kesästään nautintoa, olivatpa muiden lomat kuinka monta viikkoa pidemmät tahansa. Ja omaa energiaa kannattaa ennemmin kerätä kuin hukata.

Jos omat lomapäivät ovat nollissa, niin silloin aikaa ei kannata hukata turhiin aikasyöppöihin. Minusta pahimmat aikasyöpöt ovat televisio, some ja alkoholi. Kun aikaa ei kerta ole, en mielelläni hukkaa sitä television edessä tuijottamalla uusintoja (Frendejä ei lasketa....) tai en myöskään oikein osaa istua pitkää iltaa terassilla tuoppi kourassa (hyviä kaverisynttäreitä ei lasketa :D ). En myöskään pidä mitään suureen ääneen julistettua somepaastoa, mutta jostain syystä huomaan puhelimeni viehätysvoiman katoavan kesän aikana. Jos on maisemia, mitä katsoa, teen sen mieluummin takapihalta kuin puhelimen ruudulta.

Olen (jälleen kerran) kiitollinen työnantajalleni siitä, että olen löytänyt näin erikoisen työn. Jos en tekisi töitä kotona (tai missä vaan), tuskin osaisin ottaa kesääni näin rennosti. Ja paljon on vaikutusta sillä, että saan tehdä töitä aika lailla omassa rytmissäni. Saan ajallisesti poimia rusinat pullasta, eli tehdä töitä aamupäivät ja lomailla iltapäivät.

Oli aika, kun kesät olivat loputtomia ja lomat kestivät ikuisesti

Loma on ansaittua vapaata

Te, joilla on lomaa, nauttikaa! Jokainen työtä tekevä on lomansa ansainnut omalla työllään. Aikaa ja energiaa ei kannata hukata joutavaan suorittamiseen, vaan mieluummin lepoon ja Suomen ah niin lyhyestä kesästä nauttimiseen. Jokaisen kesän jälkeen aurinko painuu taas mailleen ja edessä on pimeä syksy. Sen kohtaamiseen kannattaa kerätä kesältä aurinkoenergiaa sekä muistoja, jotka hymyilyttävät takuuvarmasti vielä marraskuussakin. 
 

Vaali-ilmasto 2019 - Uusi eduskunta

Viitsin harvoin kommentoida tai puhua politiikasta, mutta seuraan tällä hetkellä vielä kesken olevia eduskuntavaaleja ja nämä vaalit herättävät monta kommenttia ja kysymystä, joihin on pakko ottaa kantaa. Pitkästä aikaa vaalit ovat pop ja politiikassa on imua. 

Tässä siis vaali-illan analyysiä á la keittiösosiologi

Politiikassa on väriä - koko sateenkaaren verran

Näissä vaaleissa on selvää, että tulevaisuuden politiikassa tulee olemaan väriä entistä enemmän. Edellisten vaalien voittaja jää odotetusti ja perinteisesti oppositioon. Kansan luonne nyt vaan on sellainen, että vanhoja kuninkaita rankaistaan vaaleissa ja uudet voittajat haetaan linnan tyrmästä. Tämä asetelma tuli Suomessa tutuksi jo Vaasojen aikaan, kun Suomen herruudesta taistelivat Erik XIV ja Juhana III.

Nytkin Keskusta tulee ottamaan perinteisen turpasaunan, vaikka heidän hallituskaudellaan tehtiin monta asiaa enemmän oikein kuin monissa edeltäneissä hallituksissa. Voittajan viittaa sen sijaan päälleen pukevat kilpaa Demarit, Persut ja Kokoomus.

Vaihtuvuus ja nuorennusleikkaus näyttävät näissä vaaleissa toteutuvan. Ensimmäisten ennusteiden mukaan jopa yli 80 kansanedustajaa leimaa kisapassinsa ensimmäistä kertaa. Hyvää on myös se, että äänestysvilkkaus nousee pari prosenttiyksikköä edellisistä vaaleista. Vaaleista saatiin leivottua mediassa ja sitä kautta kansan mielessä mielenkiintoinen paketti.

Miksi Keskustalle kävi näin?

Keskusta häviää kolmesta syystä. Suomessa edellisen voittajan kuuluu hävitä, koska kansa on perusluonteeltaan tyytymätön. Mikäli hallitustyössä kaikki ei mene putkeen - eikä koskaan mene - vanha kuninga syrjäytetään ja korvataan uudella. Tämä on Keskustan vaalitappion ensimmäinen syy.

Toinen syy vaalitappiolle on se, että Keskusta on puolueena muuttunut taantumuuden monumentiksi. Keskusta nähdään vanhojen puoluerakenteiden sekä politiikan ruumiillistumana. Puolue on kuin se ikävä vanha sukulainen, jota kukaan ei haluaisi kutsua juhliin, mutta pakko on, koska äiti käski.

Keskustan tappio on vanhan politiikan tappion lisäksi myös tappio edelliselle sukupolvelle. Keskustaa äänestävä nuori on kuin slipoveria pitävä yläastelainen - satavarma koulukiusattu. Tätä samaa taantumuksen viittaa olisi toki voitu pukea myös demareille, mutta koska demarit nousee oppositiosta uuteen nousuun, se perii osan Keskustaa vastaan annetuista protestiäänistä. Demareita äänestävät monet sellaiset, jotka eivät uskalla luottaa politiikan uusiin väreihin, mutta haluavat käyttää äänioikeuttaan. Demarit on värittömyydelle oikein hyvä vaihtoehto.

Kolmas syy Keskustan tappiolle onkin sukupolvikokemus. Näissä vaaleissa pääteemat rakennettiin ilmastokysymyksistä, maahanmuutosta ja tuloerojen poistamisesta. Näihin kysymyksiin vastasivat parhaiten Vihreät ja Vasemmisto. Pääpuolueet pyrkivät pysymään turvallisella keskitiellä ja nyt se oli väärä vaihtoehto. Tämä näkyy myös uuden eduskunnan paikkajaossa.

Uskallan tällä sosiologin kokemuksella väittää, että kun seurataan nuoremman sukupolven äänestyskäyttäytymistä, se jakaantuisi Vihreiden, Vasemmiston ja Persujen kesken. Toki osa nuoristakin on "Pappa-betalar-BMW-nuorisoa", jolle uus-trendikäs Kokoomus on oikea vaihtoehto. Tämä heille sallittakoon. Keskimäärin kuitenkin nuoret vaativat väriä ja rohkeaa kannanottoa. Meistä seuraavaa sukupolvea on melko lailla turha ruokkia paskapuheella ja propagandalla. Se nähtiin jo vaalityön aikaisena ilmastokeskusteluna. Nuoret vaativat eniten toimenpiteitä ja konkreettistä tekemistä ja olivat sen vuoksi valmiita marssimaan.

Hiljaa hyvä tulee

Uusi ilmiö suomalaisessa politiikassa on se, että vaaleissa eivät pärjää enää parhaat tai äänekkäimmät, vaan ne, jotka ovat strategisesti hiljaa. Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho nousi takarivistä vaalien alfaurokseksi pelkästään sillä, että piti suunsa kiinni. Kaikissa vaalitenteissä Halla-ahoa koetettiin hiillostaa ottamaan kantaa ja hänestä haluttiin väkisin maalata kauhu-persu ja viher-vasemmiston vastavipu siinä onnistumatta. Olemalla hillitty, kommentoimaton ja hiljainen, Halla-aho näytti fiksulta ja pääsi pukemaan tavallaan sen koulukiusatun sääliviitan, jolla kerätään massoittain ääniä. Halla-aho yksin keräsi puolueelleen valtavan äänisaaliin ja ennen kaikkea PR-voiton.

Todellisuudessa Halla-ahon ja koko persuremmin voiton takana on halu protestoida sekä erittäin onnistunut kampanja. Suomalaisiin puree yksinkertainen, tiivistetty ja helposti ymmärrettävä puhe. En ymmärrä, miksi muut puolueet eivät tätä tajua. Vähemmillä ja selkeämmillä teemoilla pärjää varmemmin kuin sillä, että selitetään globaaleista "alle 1,5 astetta"-teemoista.

Enkä siis ota kantaa, mikä on vaalien tärkein teema tai millä on eniten merkitystä tulevaisuuden kannalta. Otan kantaa siihen, että näissäkin vaaleissa voittoon noustaan hyvällä markkinapuheella ja antamalla kansalle sitä, mitä se haluaa. Kuuntelin radiosta aika monta kertaa Perussuomalaisten radiomainosta, jossa puhuttiin helpoista teemoista ymmärrettävästi ja selkeästi niin, että Ruosteisen Ankkurin kantapöydän tukkoisinkin keppana-veikko sen tajuaa. Ja valitettavasti sillä kerätään ääniä!

Koko vaaliväittelyistä on ajan saatossa tullut yhdentekevää teatteria. Lisäksi puoluejohtajat - Rinne etunenässä on omaksunut amerikkalaisen taktiikan, jossa vaalilupauksissa valehdellaan jo tarkoituksella ilman aikomustakaan pitää puheitaan. Minun mielestäni Antti Rinne on eniten tuomassa Trumpilaista lupaa-ja-petä-politiikkaa myös Suomeen. Vai mitä olette mieltä "Eläke-satasesta", jonka rahoitusta ei koskaan edes aiottu avata. Tai kuvitteellisesta lihaverosta, jonka ainoa tavoite oli häiriköidä ja pitää nimi otsikoissa. Minä en haluaisi nähdä Antti Rinnettä pääministerinä. Tosin en tiedä, kenet haluaisin...

Värittömät puheenjohtajat

Kun kirjoitan tätä, niin äänistä on laskettu alle 90%. Se povaisi demareille vaalivoittoa Rinteestä huolimatta. Tulos on kuitenkin erittäin tasainen ja voi vielä loppumetreillä kääntyä. Pistän tämän tekstin kuitenkin heti eetteriin, kun se valmistuu. Olkoon se ajankuva tästä hetkestä ja näistä ajatuksista.

Puoluejohtajista demareiden Antti Rinne on selvästi värittömin ja heikoin. SDP:n suurin ongelma tällä hetkellä onkin  vetovoimaisten ja värikkäiden kärkipolitiikkojen puute. Rinteen ohi mediaseksikkyydessä ajaa jopa Orpo, josta ei valtiomiehen vikaa puutu. Kokoomuksen pelastus on se, että se on aina osannut kasvattaa uutta sukupolvea. Nytkin nousukiidossa on Antti Häkkänen, joka kiiltää niin, että silmiä häikäisee.

Yleensä puolueiden puheenjohtajien tulisi olla suurimpia vetureita ja näkyvimpiä hahmoja. Persuilla käy taas niin, että valta jää kapeille harteille, kun vastuuta kantaa lähes yksin Halla-aho. Näkyvän johtohahmon vastapainona persuilla on rasitteena pellelauma, jonka hillitseminen ei olisi yhdellekään puheenjohtajalle helppoa. Nähtäväksi jää, kuinka Halla-aho tuossa onnistuu.

Trendikkäin, värikkäin ja terhakkain puheenjohtajista on selvästi Li Anderson. Jos Anderson olisi demareiden puheenjohtaja, SDP haukkaisi heittämällä ensimmäiset sata paikkaa yksin. Vasemmisto onkin onnistunut luomaan johtoonsa värikkäitä ja näkyviä hahmoja, kuten Paavo Arhinmäki ja Andersson. Harmi, että aate on ainakin minun silmääni nuhruinen ja valju.

Olen puhunut tästä useampien ystävieni kanssa ja monien "gallup-sakin" jäsenen mielestä suurin ongelma tällä hetkellä on todellisten vaihtoehtojen puute. Liike Nyt oli suomalaiseen politiikkaan piristävä poikkeus, mutta sen lento ei riittänyt Hjallista pidemmälle. Minulle oli suoraan sanottuna yllätys, että kohu näyttäisi tuovan vain yhden paikan. No Sinisille ei tullut sitäkään.

Politiikassa et voi liikaa munata

Eniten minua ihmetyttävä ilmiö on se, että politiikassa et voi munata niin pahasti, etteikö jatkopaikka tule - kunhan naama vain näkyy. Minun järkeen ei mitenkään mahdu, miksi esimerkiksi Laura Huhtasaari saa kerättyä ääniä jatkopaikan verran. Ja samaa voin sanoa Teuvo Hakkaraisesta, joka vaaleista toiseen nousee tunkiolta Arkadianmäelle. Kuinka tyhmää tämä kansa voi olla!? No ei aivan umpityhmää, jos sentään Paavo Väyrysestä päästiin vihdoin eroon. Ansaittuja eläkepäiviä Paavo!

Valitettava totuus on, että kansa saa itsensä näköisen eduskunnan. Me kaikki tunnemme kylältä yhden hakkaraisen ja toki tuttavapiiriimme kuuluu myös joku huhtasaari. Politiikan fakta nykymaailmassa on, että jos naama näkyy, niin liikaa et voi munata.

Pelko pois - suomalainen demokratia pelastaa!

Suomi on demokraattinen maa, jossa jokaiselle kansalaiselle on annettu yksi ääni. Jos minulta kysytään, äänestämisen tulisi olla oikeutetuille pakollista. En voi sietää ihmisiä, jotka eivät käytä ääntään, mutta käyttävät vaalien välissä omaa ääntään kaikesta valittamiseen. Äänestämättömän 28 prosentin ainoa paikka on olla komerossa hiljaa sillä välin, kun demokratia toimii. Jos yli neljännes äänistä jää käyttämättä, jää aina sellainen epäilys, että eduskunta ei ole koko kansan näköinen - tuskin meistä joka neljäs on mykkä. Kuinka tuo viimeinen neljännes muuttaisi paikkajakoa?

Suomalainen demokratia myös pelastaa. Meillä puoluekenttä on niin laaja ja mielipiteiden kirjo on sen verran sekava, että yksikään puolue ei voi saada niin määräävää valta-asemaa, että sillä olisi merkitystä. Loppujen lopuksi vaikka vaalien voittajat olisivat persut tai äärivasemmisto, niin tästä maasta ei tule Leijonan sinistä tai syvän punaista. Eduskunnasta muodostetaan hallitus ja siinä on aina edustettuna useampaa eri väriä. Luojan kiitos se tarkoittaa sitä tuttua kakofoniaa, joka kovasti kyllä yrittää, mutta pystyy lopulta vain vähään. En siis ole kovinkaan huolissani, vaikka Perussuomalaiset nousee vaaleissa kakkopallille. Se ei politiikan reaalitekemistä tule muuttamaan kovinkaan paljoa. Enemmän olen huolissani ääri-ilmiöiden herättämistä heijastevaikutuksista.

Kaiken kaikkiaan vaalit ovat loistavaa viihdettä ja tänä vuonna odotan innolla, millainen meidän tuleva eduskuntamme tulee olemaan. Ja mikä parasta, tätä vaalitulosta seuraa myös seuraavan sukupolven edustaja. Toivo ei politiikan tulevaisuuden suhteen ei siis ole menetetty.