Blogit.fi

lauantai 13. toukokuuta 2023

Koululaisena juoksemassa

"Hiki valuu otsalta ja jättää pitkän märän viivan pitkin paidan etumusta. Vilkaisen kellon näyttöä, joka kertoo, että 7,5 km on täynnä. Ylitän viime viikkoisen lenkin pituuden melkein kahdella kilometrillä. Kilometrivauhti kertoo, että viimeinen kilometri on tultu melkein minuuttia alle tavoitevauhdin. Pudistelen päätäni, koska sen ei pitäisi olla mahdollista. Mutta korvissa kuulen valmentajan sanat "kuntonne nousee kohisten, ettekä te voi sille mitään" - mies näköjään tietää, mitä puhuu.

 Hymyilyttää, koska askel on edelleen kevyt. Enää ei jokaista askelta edes ajattele, vaan tulee metrejä, ei - satoja metrejä, että ajatus on juoksun sijaan jossain muualla. Keuhkoissa ilma kulkee tasaisesti ja testaan itsekseni ääneen puhumalla, että kellon kertoma vauhti on sopivaa. Kun vihdoin lopetan tajuan, että olen viimeisen tunnin aikana juossut enemmän kuin edelliseen viiteen vuoteen yhteensä. Ajatus naurattaa, vaikka oikean jalan rakko hieman kurtistaa kulmia. Lienee pakko mennä ostamaan sittenkin uudet lenkkarit...." 



Viime vuosien liikuntasuoritukset ovat olleet omalta osaltani "enemmän puhetta, vähemmän tekoja"-tyyppistä puurtamista, jossa haaveita ja ideoita oman ruhon liikuttamiseen kyllä löytyy, mutta asioiden realisoituminen tuskanhieksi on jäänyt minimiin. Vuosi toisensa jälkeen valahtaa ohi ilman, että fitnes-päiväkirjan sivut täyttyisivät muista kuin kukkasista ja kauniista lupauksista. 

Ongelma on keski-ikäiselle kovin tyypillinen. Arki on aikataulutettu niin pitkälle, että omien harrastusten sovittaminen muutenkin turhan tiukaksi aikataulutettuun elämään on kuin survoisi viisikymppisen miehen jalkoja pillifarkkuihin - epämukavaa, toimimatonta ja ennen kaikkea rumaa katsella. Keski-iässä aikavarkaita löytyy joka nurkan takaa, ja jokainen niistä on omasta mielestään se numero yksi. Omien harrastusten sovittaminen kaikkeen muuhun tuntuu jopa hieman itsekkäältä. Ja itsekäs pitääkin olla - terveellä tavalla. Loppujen lopuksi kukaan ei pyydä hylkäämään perhettä, jättämään kotitöitä tekemättä tai vähentämään töitä - vaikka pahimmillaan harrastaminen sitä tekeekin. Maailma on pullollaan golf-, metsästys- tai purjehdusleskiä jotka tuntevat jääneensä armotta kakkoseksi puolison harrastuksen jälkeen.

Usein ongelmaksi väitetään ajanpuute. Ajasta ei kenelläkään ole sen enempää puutetta kuin toisilla. Jokainen meistä saa vuorokauteensa samat 24 tuntia, joiden käytön saamme suunnitella loppujen lopuksi melkein itse. Ajan kuluttaminen oikein on taiteen ja tieteen suloinen riemuvoitto. Mitä enemmän käytät aikaasi hyödyttömästi "tiktokkaillen" sitä vähemmän sitä jää lenkkeilylle. Ei moite, vaan fakta - ja samalla valintakysymys.

Yrittäjän ajanvalinnat

Itse syyllistyn ajankäytössä todelliseen laiskuuteen. Työpäivät venähtävät monesti (onneksi nykyisin on keskiviikkoisin ja torstaisin stoppari, joka estää turhat venymiset) ja kun illalla tulee kotiin, on liian puhki liikkuakseen sohvan ja jääkaapin väliä pidemmälle. Ja työn aikataulut ovat melko kaoottiset - alkuviikosta tulen kotiin vasta kahdeksan jälkeen - ja monesti ensimmäiset tahdit näppäimistöllä lyödään seitsemän jälkeen, aamulla. 

Ja koska viikot kuluvat tiiviisti töiden merkeissä, jää viikonlopuille vähän turha paine sekä lepäämisestä että muista pakollisista aktiviteeteista. Yleensä olen nykyisin jo torstaisin niin poikki, ettei minusta kovin suurta iloa kotona olekaan. Ja vika ei edelleenkään ole työssä - tai sen aikatauluissa, vaan siinä, etten osaa hyödyntää työn ulkopuolisia aikoja riittävän tehokkaasti. 

Kyse on pelkän liikunnan lisäksi muustakin. Liikkuminen on paras tapa pitää omasta työkunnostaan huolta - ja yksinyrittäjän kunnosta ei huolehdi kukaan muu kuin yrittäjä itse. Työkunnosta huolehtiminen tarkoittaa perimmiltään sitä, että liikkumalla ja pitämällä itsestä huolta, varmistan sen, että pystyn tuottamaan sen palvelun, mitä minulta odotetaan ja pystyn toimimaan täysipainoisesti läpi vuoden ja jopa vuodesta toiseen. 

Työskentelen päivät urheilijoiden, paljon urheilevien sekä myös ei-urheilevien parissa. Kunnosta huolehtimisen näkee ihmisistä monella tapaa. Liikkuvat ihmiset ovat keskimäärin elämässään tasapainoisempia, onnellisempia ja kaikin tavoin toimintakykyisiä. Ja jos liikunta ei kiinnosta, tai mahdu muuten elämään, se näkyy usein myös alavireisyytenä muussakin kuin pururadalla. Tämä on raaka yleistys vailla tieteellistä pohjaa, mutta tulee kyllä riittävän laajalla otannalla.



Aikataulutus ja kuinka se hallitaan

Tähän mennessä lienee tullut selväksi, että ongelma on ajanhallintani. Kaoottiseen työaikatauluun ei saa mahtumaan järkevästi harrastuksia, joissa on joku kiinnitetty aikataulu. Se syö pois siis lajitreenit. Lisäksi työ on luonteeltaan sellaista, että esim. omia sormia on varjeltava vammoilta, koska muutaman viikon murtumaloma voisi käydä turhan rajusti kukkaron päälle. Siis unohdetaan judot ja muut sen tyyppiset. 

Onneksi harrastaa voi myös ilman aikatauluja. Talvella hiihtää voi aamuyön tunneista aina iltapimeään saakka ja kesällä taas pururadalle pääsee silloin, kun kello ja kalenteri sen sallii. Samoin kuntosalit ovat nykyisin sellaisia, että sinne pääsee melkein mihin aikaan tahansa. Itse olisin luonteeltani enemmän aamutreenaaja, kun vaan sali löytyy sopivan matkan päästä sekä kotoa että työmaalta.

Aikataulutuksen salaisuus on suunnitelmallisuudessa, itsekkyydessä ja ryhdikkyydessä. Paras tapa olisi raa'asti kalenteroida menonsa joka viikolle ja laittaa niistä muistutukset. Silloin kalenteri ystävällisesti kehottaa liikkumaan ja jopa itselle valehtelu unohtamisesta menee hankalaksi. Itsekkyyttä taas vaatii se, että osaa laittaa omat liikunta-asiat edes joskus etusijalle ja työntää jotain muuta sivuun. Monesti etenkin äiti-ihmisten perisynti on se, että järjestys on kiveenhakattu "lapset-kotityöt-palkkatyöt-"ja jos ehtii, niin sitten omat jutut"- koira- mies. Tällöin harvoin päästään edes sinne omiin harrastuksiin saakka ennen kuin kaikki potentiaalinen aika- ja energiavaranto on tuhlattu loppuun. 

Ryhdikkyys taas meinaa sitä, että kalenteroiduista ja suunnitelluista menoista pidetään kiinni. Rumasti sanottuna, jos kalenteri käskee liikkumaan, silloin pistetään Tiktokit kiinni ja painellaan baanalle. Luovuutta on hyvä käyttää sen verran, että kaikista omatoimilajeista etsii sen itselleen sopivimman. Juoksu ei sovi kaikille, eikä pyörää löydy läheskään jokaisesta autotallista. Ja kaikkiin lajeihin saa apua, jos homma ei itsestään luista. 
Siitäpä tarinaa seuraavassa...



Juoksukouluun

Oma suhtautumisena juoksuun on ollut viha-rakkaus-suhde vailla rakkautta. Olen käytännössä aina ollut kehno juoksija, enkä ole vaivautunut ikinä opettelemaan tekniikkaa tai käyttämään aikaa harjoitteluun. Ajatuksellisesti onnistunut alku on tyssännyt siihen, että ensimmäisen suoran päässä sydän pyrkii ulos rintakehästä ja keuhkot huutavat happea niin, ettei sijaa jää edes kunnon vit.... harmitukselle. Yleensä olen syyttänyt asiasta joko huonoja kenkiä tai olematonta kuntoa - mutta kuinka väärässä olenkaan ollut nämä vuodet.

Lähinnä omien asiakkaiden tarinoista syntyi kipinä opetella juoksemaan. Kuulin pöydän ääressä riittävän monta menestystarinaa siitä, kuinka juoksunvihaajasta on leivottu lenkkeilijä, jotta aloin uskoa itsekin omiin mahdollisuuksiini. Ja mikä parasta, tieto juoksukoulun alustakin tuli omasta asiakaspiiristä. Jos hieroja huolehtii asiakkaistaan, niin toimii se yhtä lailla toiseenkin suuntaan.

Lappeenrannassa on onneksi saatavilla jopa valtakunnan tasolla erittäin tasokasta koulutusta Juoksuakatemian taholta. Juoksuakatemia järjestää joka vuosi kaksi juoksukoulua, jossa noviiseista koulitaan harrastajia. Jokainen pystyy treenaamaan omalla tasollaan ja koulusta saa vinkkejä niin maratonille treenaavat kuin pelkästään omaksi ilokseen hölköttelevät. Lisäksi akatemia järjestää säännöllisesti eri tyyppisiä treenejä, joihin on akatemian jäsenillä on mahdollisuus osallistua. 

Ja jotta sain murhattua kaksi kärpästä yhdellä läimäyksellä, niin patistin sohvan toisesta nurkasta vaimoni matkaan kouluun. Koulun kautta olisi mahdollisuus molemmille kehittyä yhtä aikaa ja ehkä jopa löytää jonkinlainen yhteinen harrastus, johon karata kotitöiltä ja lapsilta. Ja ajatuksena pariskuntana juoksukouluun meno oli hyvä. Niinä hetkinä, kun toisella meinaa usko loppua, toimii toinen puolisko varapatterina ja molemmat voittavat. Luulisin, että juoksukoulu on tehnyt hyvää meille molemmille.

Juoksuakatemian koulu sopii kaikenlaisille ja kaikentasoisille treenaajille. Jos minä pärjään koulussa, pärjää siellä varmasti melkein kuka vain. Jopa itselle oli yllätys, kuinka alhaalta treenaaminen alkoi (ja kuinka alhaalla oma juoksukunto todellisuudessa oli). Mutta viikko viikolta juoksuun alkoi löytyä sekä tahti että tyyli. Koulun opit askeltamisesta, vauhdin hakemisesta sekä "todella hitaasti kiiruhtamisesta" iskostuivat nopeasti päähän ja pikkuhiljaa treeneissä juostut matkat pitenivät.

Mihin koulu on johtanut? Juoksukoulusta viedään viimeisiä viikkoja ja nollatason juoksusta olen edennyt siihen, että tänä aamuna heitin lauantain aamulenkkinä 7,5km - kokonaan juosten ja vieläpä 7 minuutin kilometrivauhtia. Todellisiin juoksijoihin verrattuna se ei ole mitään, mutta omaan alkutilanteeseen nähden se on jotain, mihin en itse olisi uskonut. Ja mikä parasta - lopussakaan en tullut hampaat irvessä huohottaen, vaan enemmänkin naureskellen, kuinka helppoa eteneminen olikaan.

Hetkittäin - todella harvoin ja nopeasti ohikiitävissä minuuteissa - juoksu jopa tuntuu rennolta. Huomaa, kuinka pää tyhjenee, et mieti matkaa, aikaa tai uupumista, vaan liidät eteenpäin ilman mitään tuntemusta. Juoksussa on jokaisella löydettävissä se oma zen-taso, jolloin vai vain nauttia. Ymmärrän nyt niitä ihmisiä, joille juoksu on elämäntapa - onhan se vähän koukuttavaa, hyvällä tavalla.  

Mikään koulu ei tee juoksijaa (tai minkään muun lajin harrastajaa) ihmisestä, joka ei halua oppia. Mutta koulusta voi saada sen oikean asenteen sekä apua siihen "ensimmäisen askeleen dilemmaan". Vaikein askel otettavaksi on se, joka otetaan kodin kynnyksen yli. Sen jälkeen loput tulevat helpommalla. Itse sain koulusta totta kai apua juoksutekniikkaan, vauhdin hakemiseen, harjoittelumuotoihin, mutta ennen kaikkea koulu on luonut uskoa siihen, että minusta voisi olla juoksijaksi. Tuo tulos on saavutettu rehellisellä ja aidolla valmentamisella. Kun koulun peräsimessä on valmentaja, joka on todella vihkiytynyt juoksun saloihin ja itse aidosti haluaa opettaa ihmisiä juoksemaan, ei lopputulos voi olla muuta kuin onnistunut. Ja Jarmo Viskari on kaikkea tuota - mies, joka on luultavasti syntynyt lenkkarit jalassa.

Itse asetin kesän tavoitteeksi juosta kympin. Tällä hetkellä näyttää, että jopa tavoitteenasetanta on liian kesysti asetettu, mutta tavoitteita voi aina rukata. Ehkä tuohon on pistettävä matkan lisäksi joku vauhtitavoite, jotta se tuntuu riittävän haastavalta. 

Juoksuakatemian sivut löytyvät muuten täältä



Omat opit juoksemisesta

Ensimmäinen ja tärkein oppi on se, että älä luule osaavasi. Juoksemista pidetään taitona, jonka jokainen osaa ja joka onnistuu, jos osaa sitoa lenkkarin nauhoihin rusettisolmun. Joo, varmaan se joiltain onnistuu, mutta itse en olisi ikinä oppinut omin voimin juoksemaan. Juoksemiseen ja kaikkeen harrastamiseen liittyvä oppi - "hae apua". Kaikkiin lajeihin on joku, joka voi neuvoa. Ota neuvot vastaan ja opettele rauhassa. Ja vaikka osaatkin, saatat ammattilaisen näpeissä löytää vanhoihin taitoihin täysin uusia ulottuvuuksia.

Toinen oppi on se sama ja vanha, joka pätee joka asiaan. Älä häpeä! Ei se minunkaan taaperrus mitään kaunista katsottavaa ollut alussa (eikä varmaan ole vieläkään), mutta pohjalla olemisessa on se hyvä puoli, että sieltä tietää, mihin suuntaan on mentävä. Kukaan ei ole seppä tai suutari syntyessään ja jokainen on joskus aloittanut alusta. Tärkeintä on edetä itse itseään varten miettimättä vertailuja muihin. Ei se mitään hauskaa ole, kun porukka ohittaa treeneissä kierroksella, mutta mitä sinnikkäämmin treenaa sitä pienemmäksi se ero kapenee. Ja ylipäätään harjoitusringit ovat todella kannustavia ja niissä se positiivinen ryhmäpaine siivittää omaa tasoa parempiin suorituksiin. Eli rohkeasti mukaan vaan.

Kolmas - ja itselle se tärkein oppi - on se, että niitä asioita vastaan on käytävä, mitä todella pelkää tai vihaa. En todellakaan pitänyt juoksemisesta, enkä kuvitellut sitä millään tapaa omaksi maailmakseni. Mutta kun omia antipatioitaan oppii ravistelemaan ja uskaltaa mennä tulta päin, voi löytää itselleen jotain uutta ja ennen kaikkea oppii itsestään uutta. Harvoin näissä kokeiluissa mitään oikeaa menetettävää on - ehkä yrität ja epäonnistut, mutta vuoden jälkeen sitäkään et enää muistaisi. 

Neljäs oppi liittyy ajanhallintaan. Omat liikuntaharrastukset eivät synny sillä, että odotat jonkun heittävän sinut pihalle liikkumaan. Aika harrastamiseen on otettava - ja joskus se vaatii sitä, että jotain muuta on jätettävä tekemättä. Olen aina ollut (ja olen edelleen) sitä mieltä, että puhuminen epämukavuusalueesta on paskaa. Ihmisen ei tarvitse mennä epämukavuusalueelleen, vaan on kyettävä löytämään ne mukavuusalueet, joita ei aiemmin ole tiedostanut. Minusta epämukavuusalueet saavat edelleen jäädä kokemusrinkini ulkopuolelle, mutta ehkä suhtaudun avoimemmin niihin mahdollisuuksiin, joita oman mukavuusalueeni rajamailla on. 

Jopa lenkkeily - niin uskomattoman helppoa kuin se suorittamisena onkin, vaatii kovaa itsekuria. Ketään ei kiinnosta juosta sateessa, pakkasessa tai lumituiskussa, mutta lähteminen kannattaa silti. Fiilis siitä, kun suoritus on tehty ja hiki valuu joka huokosesta, on aika voittamaton. Itse suosittelen edelleen kalenterointia, aikatauluttamista ja puhelimen muistutuksia. Ne ovat kaikki sisäisen minän perseellepotkijoita, joiden ansiosta lähden useammin kuin jään. Ja ehkä - huom. ehkä - tulee aika, jolloin lähteminen on niin vakiota, ettei sitä enää mieti. Sinne on kuitenkin vielä aikaa.

Loppukaneetti - kilpavarustelun aakkoset

Vaikka juoksuun ei varsinaisesti tarvita kuin lenkkarit ja kyky solmia nauhat, niin totta kai kilpavarustelu on hiipinyt siihenkin lajiin.

Varusteet liittyvät yhtä lailla mukavuuteen kuin tekniikkaan. Minusta tärkeintä on alussa tehdä juoksusta mukavaa. Siihen vaikuttaa yllättävän paljon se, että juostessa ei tule liian kuuma (tai kylmä). Hengittävä vaatetus ja oikea kerrostelu on helppoa - ja halpaa - rakentaa. Hyvin alkanut fiilis menee taatusti pilalle, jos saat parin kierroksen jälkeen lämpöhalvauksen tai vaatteet tuntuvat päällä inhottavan märiltä ja raskailta. Siis housut ja paita on hyvä hankinta (ja halvin sellainen). Jos vaatetus ei ole mukava, loppuu harrastaminen alkuunsa. Ja unohtaa ei kannata muuten sukkiakaan - on melkoinen merkitys, että kengän sisällä on napakka sukka, joka ei tee jalalle ongelmia liikkuessaan kengän sisällä.

Kengät ostaisin vasta toisena. Tämä sen takia, että opetteluvaiheessa omasta askeleesta oppii paljon sellaista, joka vaikuttaa kenkien ostoon. Ja alussa juokseminen on joka tapauksessa sellaista rämpimistä, että sen tekee huonommillakin lenkkareilla. 

Lenkkareista puhutaan paljon, ja niissä tason variaatio onkin valtava. Juuri kenkäkaupasta tulleena, voin sanoa, etten tiennyt ennen koulua kenkien ostamisesta mitään. Onneksi - taas kerran - on omat asiakkaat. Parin viime viikon aikana olen keskustellut pöydän ääressä juoksukengistä jokusen tunnin ja sieltä se päämäärä on löytynyt. Kenkiin ei ole pakko sijoittaa miljoonaa, eikä se edes kannata harrastajatasolla, mutta omantyyppiseen kenkään kannattaa sijoittaa. Jotta kengät saa kulumaan, on niillä juostava paljon - eli perusharrastajan ei kenkiä tarvitse montaa kertaa vuodessa uusia.

Itse tein kenkävalinnan näin. Menin kauppaan ja pyysin molempiin jalkoihin eri merkin kengän. Niistä sitten raakkasin huonomman pois ja valikoin merkeistä parhaan vaihtamalla kengän aina toiseen niin, että parempi parista sai jäädä jalkaan. Kun pitää jalassa kahta eri merkin kenkää, huomaa merkkien väliset erot helpommin. Toki se myyjälle aiheuttaa harmaita hiuksia, kun lattialla saattaa olla kymmenkunta kenkää hujan hajan, mutta yleensä myyjä saa myös myytyä paremmat kengät asiakkaalle. 

Ja kolmas - yllättävän tärkeä - apuväline on urheilukello. Tunnustan itsekin nauraneeni ajatukselle, että kello muka opettaa (ja sopivasti myös pakottaa) juoksemaan. Mutta oikein käytettynä kello on todella hyvä apuväline, etenkin kun oman kehon ja sen rajojen tuntemus on vaillinainen. Kelloissa merkkejä ja malleja on valtavasti. Kalleinta ei kannata ostaa, jos elämässä on olemassa jonkinlainen budjetti. Tämä siksi, että halvemmallakin pärjää hyvin. 

Itse päädyin Polarin Vantage M2:een. Perusteluna kotimaisuus, ulkonäkö ja aikataulullisesti sopiva budjetointi (Powerin synttäritarjous). Vantagessa toiminnot ovat kaikki olemassa ja helposti löydettävissä. Kello on ulkonäöltään neutraali ja sopii käteen kuin hyvä hansikas. Lisäksi Polarin ohjelmisto toimii hyvin tallentamisessa ja arvojen tarkastelussa jälkikäteen. 

Koska en ymmärrä sykemaailmasta mitään, käytän kellossa eniten km-aikaa ja vauhtia. Tiedän suunnilleen oman kilometrivauhtini rajat ja pystyn juostessa pelaamaan niillä siten, ettei vauhti karkaa käsistä. Vaikka kehontuntemukseni on fyysisesti keskivertoa parempi, niin vauhdin arvioinnissa olen todella surkea. Ilman kelloa vauhtini karkaisi äkkiä liian kovaksi ja silloin etenemiselle tulee nopea loppu. Pidemmälle edetessä sykkeen ja sykerajojen tarkkailu taas antaisi uusia ulottuvuuksia siihen, miten omaa vauhtia voi kehittää ja miten harjoitusten kestoa ja tehoa voi kasvattaa. Sinne on minulla kuitenkin vielä matkaa. 

"Juostessa päähän pälkähtää ajatus siitä, kuinka kiitollinen saa olla omasta ammatistaan. Niinä aikoina, kun liikunta ei ole juuri kiinnostanut, on työ antanut keholle fyysistä buustia. Päivät pöydän ääressä ihmisiä käsitellen, pitää yllä sentään jotain fyysistä aktiviteettia. Ja yhtä kiitollinen olen myös ihmisistä, joita olen pöydän ääressä tavannut. Kolmeen vuoteen olen tavannut ainoastaan kivoja ihmisiä ja oppinut heiltä valtavasti omasta ammatistani, itsestäni - niin ja juoksemisesta"

sunnuntai 9. huhtikuuta 2023

Ukrainan sodalle ei loppua näy

 

Kuva: Pixabay, Enrique

Venäjän viime keväänä aloittama kriisi jakoi maailman tehokkaasti kolmeen liittoumaan - länsi, Venäjä ja Kiina. Eurooppa ja USA löysivät pitkästä aikaa yhteisen sävelen ja lähentyivät niin poliittisesti, taloudellisesti kuin sotilaallisestikin. Trumpin isolaatiopolitiikan aiheuttama juopa kurottiin Ukrainan hyväksi kiinni ja Yhdysvallat on selkeästi palannut yhtä lailla maailmanpoliisiksi kuin länsiliittouman johtoonkin.

On uskomatonta kohtalon johdatusta, ettei sota puhjennut Trumpin aikana. Silloin sotilaallisen tuen kerääminen rintamalle olisi voinut olla hitaampaa – tai jopa jäänyt toteutumatta. Trump pelasi omaa peliään selvästi Putinin rinnalle, eikä vastaan, kuten Bidenin USA tekee.

Koko kriisin ajan on Amerikan antama aseapu ollut erittäin merkittävässä roolissa ja hidastanut kriisin leviämistä pidemmälle. Rahamääräisesti Yhdysvallat on antanut aseapua yli 23:n miljardin dollarin edestä. Muiden maiden tuki on yhteensä ollut vähäisempää kuin Yhdysvaltojen, joten ihan pienistä asioista ei puhuta. (vertailulukuna Suomen tämän vuoden koko puolustusbudjetti on 6,1mrd Euroa, joka on jo miljardin normaalia suurempi)

Ja ilman Yhdysvaltojen tukea, tuskin Euroopan valtiot olisivat yhtä notkeasti raottaneet kukkaroitaan tai asevarastojensa ovia. Yhdysvaltain tarjoama esimerkki on jopa tärkeämpää kuin rahallinen arvo. EU on tunnetusti ollut maltillinen kannanotoissaan sekä hidas liikkeissään. Vitkastelu Ukrainan rintamalla olisi voinut pahimmillaan tarkoittaa, että Venäjä olisi päässyt etenemään niin pitkälle, ettei torjuntavoitto olisi onnistunut. Missäs sitä sitten oltaisiinkaan?

Sodan voittajat ja häviäjät

Vaikka tekopyhästi sanotaan, ettei sodassa ole voittajia, niin onhan siinä. Venäjän-Ukrainan -kriisistäkin hyötyvät eniten Yhdysvaltain aseteollisuus ja Kiina. Aktiivinen rintama on paras messualusta moderneille aseille ja Venäjän ryysyläisarmeijasta ovat ”Ameriikan ihmeaseet” saaneet helpon näytönpaikan. Sodan alusta saakka on eri asetehtaiden ovilla ollut katkeamaton jono lisäaseistusta kaipaavia kenraaleja, joilla on kädessään luottorajaton Amex – Suomi mukaan lukien.

Loppujen lopuksi miljardien aseapurahat ryömivät moninkertaisina takaisin Yhdysvaltojen taskuun asekaupan kautta. Kun kysyntä kasvaa, hinnat nousevat. Ja samassa suhteessa kasvavat myös aseteollisuuden voitot. Biden tietää tämän ja pitääkin sen vuoksi lompakkoaan auki jopa tavallista höveliäämmin.

Sota on paljastanut näkyvästi, kuinka suuri ero aseistuksessa on lännen ja Venäjän välissä. Ennen rintamataisteluja Venäjä piti ilmeisesti itsekin armeijaansa hyvin varustettuna ja taktisesti toimivana. Sitten kun rintamalta tultiin veri nenästä valuen takaperin, paljastui koko kaameus. Ilmeisesti perinteiseen venäläiseen tyyliin Putinin syytämät asekehitysrahat oli vedetty välikäsien liiviin ja lopulliseen toimintaan päätyi vain murto-osa. Näin toimii todellinen kleptokratia.

Armeijan koulutuksessa on nähtävästi sovellettu vanhaa Neuvostoliittolaista opaskirjaa, jonka mukaan asiat ovat juuri kuin ne paperille kirjoitetaan. Valitettavasti vain paperin ja todellisuuden välissä on pitkä juopa epätodellisuutta. Veikkaan, että Suomen armeijan esikunnassa on huokaistu helpotuksesta, kun Venäjän todellinen asekunto sodan myötä paljastui. Venäjän armeijan suurin saavutus tähän saakka on ollut loputon rivi puuristejä pitkin Ukrainan rintamaa sekä tonnitolkulla romurautaa valtateiden varsille. 

Kiina voisi halutessaan ratkaista koko pelin 

Toinen voittaja on selkeästi Kiina. Olen kirjoittanut Kiinan vaarasta jo aiemmin täällä blogissa ja edelleen pidän Kiinan uhkaa todellisena. Ukrainan rintama on sitonut Yhdysvaltojen kädet tehokkaasti, mikä tarkoittaa, että Aasian alue liukuu pala kerrallaan Kiinan valtapiiriin. Kiina on jo nyt alueen selkeä taloudellinen veturi ja koneen kierrosten voimistaminen tarkoittaa myös sitä, että poliittinen vaikutusvalta alueella lisääntyy. On luultavaa, että Kiinalla on omia alueellisia ja poliittisia intressejä, joiden edessä Yhdysvallat on tähän saakka onnistunut seisomaan. Jotain kertoo se, että ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen jopa Japani alkaa varustaa armeijaansa uuteen uskoon entistä suuremmin rahallisin panoksin.

Kiina hyötyy Ukrainan kriisistä myös toista kautta. Kun Eurooppa on sulkenut ovensa Venäjältä, on sen ainoa luonnollinen kauppakumppani Kiina. Kiina taas on pitäytynyt kommentoimasta omaa suhdettaan Venäjän boikotointiin. Käytännössä siis Venäjän ja Kiinan kauppa jatkaa elämistään ja jopa kasvaa. Lopputulos on se, että Venäjän riippuvuus Kiinasta kasvaa ja samalla Kiina saa kasvavan teollisuuskoneiston tarpeisiin halpaa raaka-ainetta ja energiaa.

Yksi hyötyjä on myös EU. Brexitin jälkeen koko Eurooppa oli ikään kuin risteyksessä, jossa piti valita, tiivistyykö vai hajoaako EU. Sota yhdisti eripuraiset kansat kuin itsestään tiukemmaksi liittoumaksi ja isoistakin asioista on helpolla saatu sopu syntymään. Kriisi on myös paljastanut EU:n heikot kohdat. 

Unkarin venkoilu sekä pakotteiden että Suomen Nato-jäsenyyden kanssa pakottaa pohtimaan, missä menee sopivien jäsenmaiden raja. Ehkä laajentuminen itään tehtiin jossain määrin hätiköidysti tiiviimmän EU:n kustannuksella. Sodan myötä myös Euroopan ”elefantti olohuoneessa” eli Turkin kysymys huutaa ratkaisua. Turkki on ollut koko sodan ajan aktiivinen toimija, pääosin hyvässä. On luultavaa, että Turkin EU-kysymys tulee väkisin ratkaistavien asioiden joukkoon pian. Turkki itse tuskin unohtaa rooliaan kriisin aikana. 

Venäjä häviää, tapahtui mitä tahansa

Sodan suurin häviäjä on Venäjä – tapahtui itse sodassa mitä tahansa. Vaikka sota loppuisi huomenna, eivät Venäjän länsisuhteet tule normalisoitumaan vuosiin – tai vuosikymmeniin. Sota on kaikissa lopputuloksissa Putinin hallinnon loppu ja samalla myös loppu sille Venäjälle, joka tähän agressiiviseen ratkaisuun on päätynyt.

Venäjän länsisuhteet ovat tällä hetkellä niin tulehtuneet, että ilman hallinnon vaihdosta niitä ei edes yritetä normalisoida. Lännen asettamat pakotteet kurjistavat venäläistä yhteiskuntaa jollain tapaa – mutta eivät lopullisesti, eivätkä riittävästi. Poliittisten suhteiden palauttaminen vaatisi ihmetekoja, joihin kenelläkään ei oikeastaan ole intressiä.

Suurempi ongelma on talous. Länsimaiset investoijat joutuivat pakoon Venäjältä pikaista vauhtia ja suurin osa Venäjällä liiketoimintaa tehneistä yrityksistä sekä Venäjään satsanneista sijoittajista koki massiiviset tappiot. Riskit bisneksen uudelleenaloittamisessa tai rahan sijoittamisessa Venäläiseen liiketoimintaan ovat niin suuret, ettei siihen löydy halukkuutta kovinkaan herkästi. Kun Neuvostoliitto romahti 1990-luvun alussa, ei Venäjälle investoitu massiivisesti rahaa ensimmäisiin vuosikymmeniin, vaikka silloin edessä oli kyntämätön pelto potentiaalia täynnä. Nyt takaraivossa tykyttää kriisin alku ja valtion aiheuttama joukkopako maasta.

Venäjän täytyisi siis nostaa itsensä lainarahan turvin – ja tällä hetkellä Venäjän valtion lainaluokitus on roskalainan alapuolella. Jos länsi investoi rahaa, se laittaa sitä mieluummin Ukrainan jälleenrakennukseen kuin Venäjän auttamiseen.

Pakotteet eivät Venäjää kurjista. Jos on maailmanhistoriansa lukenut, tietää, että Venäjän kansaa sitkeämpää ei olekaan. He ovat tottuneet nyhtämään elannon tyhjästä ja selviämään missä oloissa tahansa ja kuinka pitkään tahansa (suosittelen tutustumaan Leningradin piirityksestä kertovia teoksia kattavan kuvan saamiseksi). Käytännössä lännen pakotteet sitkistävät kansaa ja kasvattavat tavallisten venäläisten ja lännen välistä juopaa. Mutta pakotteet ovat silti ainoa tie koettaa pakottaa rauha aikaan. Pakotteet eivät myöskään aja kansaa kapinaan johtoa vastaan. Venäjällä on ”yksi kansa, yksi ääni” -periaate ja siellä ääni kuuluu aina isännälle, joka kansaansa käskee. Kun pajari karjuu, niin maaorja juoksee. On hyvin vaikeaa uskoa, että vielä seuraavienkaan sukupolvien aikaan Venäjälle saataisiin ajettua sisään länsimainen demokratia. Eikä välttämättä pidäkään, kaikkia kansoja ei johdeta samalla tavoin.

Ikävintä sodassa on se, että siitä kärsivät eniten tavalliset, sotaan syyttömät, kansalaiset. Rintamalla kuolee koko ajan miehiä ja poikia, joiden ei kuuluisi olla siellä. Sodan ulkopuolella olot kurjistuvat eniten niillä, joilla on kurjaa jo valmiiksi. Rikkailta eivät rahat lopu, mutta ilman investointeja ja työpaikkoja eivät huonommassa asemassa olevien asema juuri kohene.

Sota tulee jatkumaan

Sota Ukrainassa ei tule loppumaan heti. Venäjällä ei yksinkertaisesti ole mahdollisuutta vetäytyä kunnialla pois rintamalta. Sodan lopettaminen tietäisi Venäjälle massiivista sisäpoliittista kriisiä, mikä pahimmillaan voisi johtaa yhteiskunnan kaaokseen. Hallinto vaihtuu Venäjällä joka tapauksessa – tuskin parempaan, mutta toivottavasti erilaiseen. Hallinnon vaihtuminen on kiinni ainoastaan siitä, mitä Vladimir Putin asiasta päättää.

Rahat eivät lopu kummaltakaan puolelta. Eurooppa tarjoaa sekä aseellista että rahallista tukea Ukrainaan, koska tuen lopettaminen tietäisi sodan uhkaa EU:n alueelle. Nyt sota pysyy Ukrainassa ja EU saa tilaa selvittää omaa taloudellista kriisiään. Energiakriisi ja inflaation kourissa painiva jättiläinen ei tällä hetkellä tarvitse yhtään lisäpäänsärkyä, kuten Venäjän armeijaa Puolan porteilla.

Ja jos maailmanhistoriaa lukee taaksepäin, niin sota ei valtioiden kassaa koskaan tyhjennä. Vaikka mihinkään muuhun ei rahaa olisi, niin sotimiseen sitä löytyy aina.

Ukraina ei myöskään pysty sotaa voittamaan. Venäjän lihamuurin läpäisy vaatisi ihmettä ja suurempia sotavoimia. Lisäksi sodan voittaminen vaatisi, että Ukrainan armeija etenee Venäjän alueille ja se taas tietäisi Venäjällä paniikkinappulan (a.k.a ydinasenappulan) painamista. Sen vuoksi länsi ei voi antaa Ukrainan edetä liian pitkälle. Lännen näkökulmasta jonkinlainen rauhansopimus olisi luultavasti toivottavin lopputulos.

Kiinalle jää tässäkin tapauksessa ratkaiseva kortti. Sulkemalla Venäjän itärajan saataisiin pakotteisiin uusi momentti, joka voisi Venäjän pään kääntää. Mutta Kiinalla ei siihen ole mitään intressiä. Niin kauan kuin Kiina saa hallita Aasiaa, sillä ei ole tarvetta toimia aktiivisesti sodan lopettamisen suhteen. Lännellä ei taas ole Kiinan suhteen riittävästi vääntömomenttia. Suoraan sanottuna Kiina ei tarvitse länsimaita riittävästi, että EU:n ja Yhdysvaltojen rintama voisi vääntää Kiinan käden sulkemaan Venäjän rajan.

Ukrainalle tärkeintä on nyt pysyä otsikoissa. Niin kauan kuin Ukrainan kriisi peittää länsilehtien etusivut, on rahallisen tuen määrä taattu. Jos sota pääsee unohtumaan, kuivuvat avustusrahat puro kerrallaan ja se taas pelaa kriisin Venäjän pussiin.

Ainoa tie sodan loppumiseen on Putinin tuho. Joko niin, että hän itse luopuu vallasta tai niin, että oma kansa kääntyy häntä vastaan. Kumpaakaan ei ole tällä hetkellä näkyvissä.

 


lauantai 8. huhtikuuta 2023

Oikealle mennään ja Natoon tullaan

 


Takana on hurja viikko, kun samaan kalenterisuoraan osuu Suomen ruutuhyppy piirun verran oikealle sekä lopullinen siirtyminen länsiliittouma NATO:n sääsuojan alle. Natosta en edes aloita kirjoittamaan vielä, mutta vaalitulosten jälkeinen laskeuma on hyvä ruotia läpi hieman tarkemmin. 

Vaaleissa Suomen demokratiaa kunnioittava kansa halusi siirtää tähtäintä pari napsua oikealle. Vaikka nyt jo entinen pääministeripuolue sai voitoksi laskettavan tuloksen, oli se pronssisijallaan selvä vastaantulija. Legendaarinen kansan karttuinen käsi kuritti Marinin joukkoja ja nosti valtaan Kokoomuksen johtaman oikeiston.

Demokratia on siitä jännä järjestelmä, että siinä yksi vaikuttamisen pelimerkki annetaan jokaiselle täysi-ikäiselle kansalaiselle ja he käyttävät tuota pelimerkkiään vapaasti parhaan ymmärryksensä ja tietonsa mukaan. Jokainen meistä tekee valintansa omista lähtökohdistaan lähtien, eikä lopputuloksesta vaalien jälkeen juuri epäselvyyttä jää. Kansa on puhunut, joten pulinat pois.

Vaalien lopputulos ei koskaan ole kaikille mieleinen, eikä suomalaisissa vaaleissa oikeasti kukaan voita. On vain osapuolia, jotka häviävät vähemmän kuin toiset. Monipuoluejärjestelmässä lopputulos on aina tavalla tai toisella kompromissi – ja meistä kaikki tietävät, että kompromissin määritelmä on lopputulos, joka sopii yhtä huonosti kaikille.

Pitkää voittokrapulaa ei Kokoomuksessa kannata potea, sillä pääministeriksi nousevalla Orpolla on voitosta huolimatta todella kinkkinen palapeli kasattavana. Kun aiemmin hallitukseen on hinguttu hinnalla millä hyvänsä, on tällä kertaa puolueesta jos toisestakin tullut ilmoituksia, että hiekkalaatikolle kyllä mennään, jos leikkikaverit ovat mieleisiä. Suomalaisessa valjussa ja harmaansävyjä hipovassa päivänpolitiikassa kumppaneiden esivalinta on suhteellisen harvinaista.

Sinipunaa, syvänsinistä vai jotain muuta?

Riittävän vahvaa hallituskoalitiota voi olla hankalaa löytää. Demareiden kanssa Kokoomus joutuu paikkailemaan ensin omia jälkiään. Neljän vuoden äänekäs ja jopa häiriköiväksi koettu oppositiopolitiikka on tulehduttanut välit SDP:hen, eikä asiaa todennäköisesti auta edes Sanna Marinin lähtö puolueen johtopaikalta. Ja muutenkin demareilla tuntuu nyt olevan vallassa ”korjatkoon, kun osasivat valittaakin”-mentaliteetti. Luottamusta ei helpolla synnytetä – puolin eikä toisin.

Perussuomalaiset taas ponnistivat kakkospaikalle ja heidän kanssaan ongelmat ovat toisenlaiset. Äänimäärä oikeuttaisi selkeästi pääsemään hallituspuolueeksi, mutta Kokoomuksen ja Perussuomalaisten syvänsininen koalitio ei vielä enemmistöön riitä. Sitä loppuosaa onkin sitten haastavaa löytää. Perussuomalaisten kanssa ei kukaan muu kuin Kokoomus halua leikkiä (ja Kokoomuskin hieman väkinäisesti hymyillen). Vanhasta natsileimasta pelätään edelleen tarttuvan väriä puhtoisiin käsiin.

Jättämällä Perussuomalaiset oppositioon, Kokoomus takaisi sille taatusti vaalivoiton seuraavissa vaaleissa. Kun katsotaan eduskuntavaalien linjaa taaksepäin, ovat persut nousseet takasuoralta kuin Pekka Vasala Münhenissa 1972. Heiltä puuttuu mestaruusvyöstä enää se kirkkain mitali eli vaalivoitto ja pääministerin lähtöpaikka hallitusneuvotteluihin. Perussuomalaisten voima kasvaa oppositiossa räksyttämisestä. Dialogi ei suoranaisesta perustu minkään asian korjaamiseen, vaan epäkohtien esittämiseen ja äänekkääseen julkituontiin. Parisuhteissa tämä taktiikka tunnetaan nimellä ”nalkutus”. Tällaista taktiikkaa palvelee parhaiten vastuuton oppositioasema takavasemmalla - tai tässä tapauksessa takaoikealla. Kansa näistä soraäänistä kuitenkin tuntuu pitävän – eivät Perussuomalaisten vaalivoitot vahingossa synny. Äänien takana on yhtä paljon halua muutokseen kuin myös protestia nykyisiä valtapuolueita kohtaan.

Oppositiossa Perussuomalaiset olisivat nykykannatuksellaan todella ikävä ankkuri mille tahansa hallituskoalitiolle. Pahimmillaan se voisi vetää koko hallituslaivan mukanaan pohjaan. Ja sitä ei nykyisessä epävarmuuden maailmassa soisi Suomelle tapahtuvan. Rahamarkkinat haistelevat poliittisia tuulia herkästi ja poliittinen epävarmuus voi pahimmillaan heijastua valtionlainojen korkoihin tai rahan saamiseen. No toisaalta oikeistohan on ennen vaaleja luvannut velan kasvattamisen loppuvan, joten lisälainalle ei pitäisi seuraavaan neljään vuoteen olla juuri tarvettakaan.  

Neljä vuotta oppositiossa kasvattaisi hiljaisen kansan raivoa ja pahimmillaan myrsky lyö korville jo presidentinvaaleissa 2024. Jos hallitus vielä jossain vaiheessa saadaan kasaan, niin presidenttipeli alkaa luultavasti heti sen jälkeen. Tällä hetkellähän ei yhdelläkään puolueella ole vielä siihen lähtöön uskottavia tarjokkaita.

Aatteellisesti vanhakantaiset keskustalaiset

Keskustalle nämä vaalit olivat eräänlainen vedenjakaja. Kun tuki jopa vahvimmilla kannatusalueilla pohjoisessa suli, on selvää, että Keskustan puiset jalat alkavat olla niin hauraat, että kannatus vajoaa muiden pienpuolueiden tasolle vaali vaalilta. Tätä kehitystä on vaikea pelastaa millään. Ongelmana on aatemaailman vanhakantaisuus, kannattajajoukon ikääntyminen ja kannatuspohjan kapeneminen. Kohta ei ole enää, ketä edustaa, eivätkä edustettavatkaan usko enää tupailtojen marinoimaan mantraan. Kannattajapohja rapautuu muutenkin jo luonnostaan, kun puoluekirjan omistajat alkavat löytyä enimmäkseen maakuntalehtien sunnuntainumeroista etusivujen sijaan takasivujen kalleimmista ilmoituksista.

Vähän samaa tautia on edessä myös SDP:llä. Kun kurkkaa viime vaalien menestyksen taakse, huomaa, että Marinin takana on pitkä tyhjä väli ennen seuraavia kansansuosikkeja. Marinin persoona ja puolueen vahva henkilöityminen hänen fasadiinsa saivat demarit näyttämään hetken uudistuneelta. Mutta jos keulakuva väistyy, miten korjataan imagomaailman vanhanaikaisuus? Jos verrataan Kokoomukseen, ei nuorennusleikkaus ole yhtä laaja ja aatemaailmaan osuva.

Politiikan kauniit ja rohkeat

Kokoomus on onnistunut brändäämään politiikkansa nuoriin menestyjiin ja he ovat löytäneet riveihin tasaisella tahdilla uusia tähtiä. Kaakkois-Suomen Antti Häkkänen yhtenä hyvänä esimerkkinä. Kokoomuksen suurin ongelma ehkä onkin puheenjohtaja Orpo, josta kanta-kokoomuslainen setämäisyys huokuu. Seuraavina neljänä vuotena ei odotettavissa todellakaan ole tyhjänpäiväisiä bilekohuja, vaan enemmänkin setämäisiä iskä-vitsejä. Fiksu peliliike olisi tehdä ”Rinteet” ja vaihtaa vetäjää lennosta vaikka Häkkäseen, jolla vetoa äänestäjien keskuudessa riittää. Jo pelkkä henkilökohtaisten äänimäärien tarkastelu paljastaa, ettei Orpo tule olemaan koko kansan pääministeri.

Tietyllä tavalla Suomessa olisi tilausta yhdelle keskiluokkaisten, keski-ikäisten, keskivertokansalaisten puolueelle. Aatemaailmassa mikään nykypuolueista ei suoraan vastaa sitä lifestyleä, mitä esim. milleniaalit elävät. Honottamalla eläkeuudistuksista ja hyvinvointivaltiosta kyllä miellytetään päälle viisikymppisiä, mutta nuorisolle sekä keski-iän alaikäryhmille retoriikka on kuin puhuisi kirkkolatinaa savolaisille. Mistä löytyy äännenkannattaja nopeasykliselle, vaihtelunhaluiselle ja itsenäisesti pärjäämään tottuneelle sukupolvelle?

Onko oikeistohallitus riski?

Totta kai noin suuri kertasiirtymä suoraan oikealle saa vanhan sosiologin kulmat hieman kurtistumaan. Se kertoo jotain tyytymättömyydestä sekä siitä, että oloihin kaivataan nopeaa ja radikaalia muutosta. Näidenkään vaalien äänestysprosentti ei ollut niin matala, etteikö vaalitulosta voisi pitää relevanttina. Ja kun ajatellaan vielä Perussuomalaisten voittoa suhteessa siihen, että vaaleissa ei pelkästään äänestetty persujen puolesta, vaan myös persujen voittoa vastaan. Tätä ei montaa kertaa ole suomalaisissa vaaleissa nähty.

Poliittista historiaa katsottaessa on ääriliikkeiden (vasemmiston tai oikeiston) voitto ollut merkki yhteiskunnan nopeasta muutoksentarpeesta. Kun olot ovat vakaat ja huolia ei taivaalla näy, kelpaa valtakunnan johtoon mikä tahansa humppapumppu, mutta kun meno kovenee, alkaa johtajistolle tulla kasvava paine tehdä asioille jotain. Kovat ajat vaativat kovia johtajia.

Hallitus syntyy varmasti – sen koalitiokin selviää varmasti jossain ajassa. Hallitus tulee olemaan pienoiskuva eduskunnasta, joka taas on pienoiskuva kansasta, joka taas ei koskaan ymmärrä omaa parastaan. Suomalainen edustusjärjestelmä on onneksi luonteeltaan hidasta ja pieniliikkeistä. Olipa hallituskoalitio mikä tahansa tai vallassa mikä puolue hyvänsä, ei neljässä vuodessa saa isoa vahinkoa aikaan – etenkin, kun nykyisin vaalikauden ensimmäinen vuosi menee opetellessa ja viimeinen vuosi käytetään valmistautuessa tuleviin vaaleihin.

Meillä jokainen hallituskoalitio perustuu voiman ja vastavoiman lakiin ja edustuksellisella demokratialla on onneksi taattu se, ettei yksikään puolue tai puoluejohtaja voi syöstä koko maata perikatoon, vaikka sitä yrittäisi. Toisin kuin naapurimaassamme, jossa yksi sekopää voi vetää koko kansan viemäristä alas – enkä tarkoita nyt Ruotsia.


sunnuntai 11. joulukuuta 2022

Suhteet 2.0


 

Kehittyvälle ja onnellisuuteen pyrkivälle elämälle ominaista on liikkua. Kontrasti syntyy siitä, että elämä pyrkii staasiin eli vakiinnuttamaan asiat kulkemaan toistuvasti samaa rataa. Rutiinit tuovat turvaa ja luovat vakautta, mutta samalla pysäyttävät liikkeen.

Uuden ajan tunnusmerkkejä on, että elämän suunnan ei edes tavoitella olevan lineaarinen ja vertikaalinen. Kun aloitin työelämässä 25 vuotta sitten, ainoat tavoitteeni olivat vakituinen työ ja nousujohteinen ura. Se elämäntapa uuvutti minut ja teki elämästä epämukavaa. Itselle epärealististen ja sopimattomien tavoitteiden vuoksi jouduin urille, jotka ahdistivat. Oli hankalaa taistella vastaan, kun kuitenkin toteutin elämäntapaa, jota minulta odotettiin. Se, mitä minun piti muutoksen eteen tehdä, oli onnellistua ja muuttaa elämäntapaa itselle sopivaksi, vaikka se sukupolvikokemusta vastaan sotikin.

Tuo vanha elämäntapa on nykysukupolvien myötä romutettu. Työelämän vakaus on vähentynyt kaikilla aloilla niin paljon, että kukaan ei oikeasti usko eläkevirkoihin. Ensinnäkään tulevaisuudessa ei tule olemaan eläkkeitä ja toisaalta, nopeat suhdanteiden tai vaikka maksupohjan muutokset tekevät jopa vakaasta virkamiestyöstä epävarmaa. Lopulta nekin alat, joilla työllisyys olisi taattu (vaikkapa hoitotyö), rikkovat pysyvyyden ja staattisuuden sisäisellä epävarmuudella.

Moderni työelämä koostuu nopeammista sykleistä. Syklien takana ovat työnantajan puolelta markkinoiden virtaukset ja yksilöiden puolelta elämäntavan muutokset. Nyt työelämän aloittavat tavoittelevat toisenlaista uraa – tai uria kuin minä aikoinaan. Sitoutuminen mihinkään työhön, ei ole tarkoituksella pysyvää. Työelämässä on erilaisia vaiheita ja siirtymiä tehdään eri suuntiin. Vertikaalisen siirtymän sijaan siirrytään lineaarisesti tehtävästä toiseen oman mielenkiinnon mukaan. Toisaalta taas välillä voi olla tarve siirtyä lineaarisesti alaspäin. Otetaan ”happihyppyjä” oravanpyörästä ja tehdään pari vuotta töitä matalammalla sykkeellä tai ollaan sivussa koko työelämästä. Helposti vaihdetaan tehtäviä kevyempiin tai sitten muutetaan kokonaan toisella alalle, jotta oma energiataso saadaan säilytettyä.



Tavoitteina yksilöllisyys, vapaus ja joustavuus

Työelämän päämäärät ovat muuttuneet. Pysyvyyden ja turvallisuuden sijaan korostetaan tarvetta saada työelämästä taloudellista tukea muulle elämälle. Työlle ei enää haluta uhrata aikaa ja energiaa, joka olisi pois yksityiselämästä. Ajan ja energian säästön vuoksi ollaan valmiita antamaan periksi rahallisista tekijöistä. Ajasta on tullut rahaa tärkeämpää.

Toisaalta taas työpäivän sisältöön halutaan jotain lisää. Jos työlle uhraa kolmanneksen elämästään, siitä pitää voida nauttia. Itse työn tulee antaa yksilölle enemmän kuin vain kylmää käteistä ja lomarahat. Yhä harvempi käy työssä rahan takia. Tai sitten työpäivän tarkoitus on vain tuottaa rahaa esim. harrastuksille, matkustamiselle tai muulle itselle merkittävämmälle. Samalla se tarkoittaa, että sitoutuminen työhön on todella ohutta.

Työnantajat ovat monilla aloilla ottaneet hopealusikan kauniiseen kouraan ja rakentaneet työhön enemmän joustoa. Työn tekeminen ei välttämättä tapahdu enää työpaikalla – tai edes samassa kaupungissa tai maassa. Koronasulkujen vuodet opettivat paksukalloisemmankin työnantajan siihen, että työn tulosten ja fyysisen läsnäolon yhteys on olematon. Ihminen, joka ei halua sitoutua työhön ja luistelee, tekee sen samalla tavalla toimistossa kuin kotonaankin.

Myös työn suorittamisen ja ajan välinen yhteys rapautuu. Enää ei ole tarkkaa työaikaa. Minimissään se tarkoittaa joustavaa työaikaa, jossa työn aloitus ja lopetus tehdään sovitussa toleranssissa. Tulevaisuudessa työn ja ajan yhteys katkeaa kokonaan. Työn muuttuessa aika onkin oikeastaan huono mittari tulosten mittaamiseen. Aikaa olennaisempaa on kytkeä työn mittaaminen tavoitteisiin tai suoritteisiin. Työnantajilta se vaatii sitä, että työtä pystytään mittaamaan luotettavasti, aukottomasti ja tasa-arvoisesti eri tekijöiden kesken.

Pulaan joutuvat alat, joilla tuotanto on vakioitua ja pyörii 24/7. Suorittavaa tehdastyötä on hankalaa siirtää kotiin ja tuotannon pyöriessä koko ajan, ei työaikojen joustoa voida toteuttaa. Nämä alat joutuvat ponnistelemaan todella lujaa kilpailussa tulevaisuuden tekijöistä. Myös perinteisesti hyväpalkkaiset alat, ovat vaarassa joutua pulaan, kun taistellaan työvoiman saatavuudesta. Kun raha ei enää kiinnosta, on haastavaa saada myytyä kolmessa vuorossa katkeamattomasti tehtävää työtä nuoremmille.

Vielä suuremmassa suossa seisoo hoitoala. Onneton johtaminen, heikentynyt rahoituspohja ja suoranainen työntekijäpula syövät koko alan mainetta. Vanhat tekijät lopettavat, uusia ei tule – ja mikä pahinta, jopa koulutuspaikat jäävät tyhjiksi. Se tarkoittaa jäljelle jäävien kuorman kasvua ylisuureksi ja lopulta viimeisetkin poistuvat rivistä uupumisen takia. Harvojen rivien täyttäminen jatkuvilla ylitöillä on kuin housuun kuseminen pakkasella – lämmittää hetken, mutta halvaannuttaa lopussa.

Työn merkitys kokonaisuutena tulee pienenemään. Toivottavasti tulevaisuudessa päästään tilanteeseen, jossa ihmisen asemaa ei mitata työn kautta, eikä yksilön identiteetti rakentuisi enää niin voimakkaasti siihen, mitä hän tekee elääkseen. Nykyisin kun tapaamme uuden ihmisen, pyrimme rakentamaan hänestä kuvaa usein sillä, että tiedustelemme, mitä hän tekee työkseen. Tulevaisuudessa toivottavasti toisin.

Yksilöllisyyden korostuminen tuottaa harmaita hiuksia myös työehtosopimusten tekemiseen. Työelämän vaateiden muuttuessa yksilöllisemmiksi, on entistä vaikeampaa sopia työehtoja massojen kautta. Kyse ei ole ehtojen tasosta, vaan joustavuudesta ja yksilöllisyydestä. Tähän saakka työehtosopimusten sokkelina on ollut sopiminen palkoista ja rahallisista korvauksista. Tulevaisuudessa raha-asioiden merkitys pienenee ja tilalle tulee tarve sopia työelämän joustoista – missä työtä tehdään, milloin sitä tehdään, millaisia vapaita on mahdollista pitää tai kuinka työntekijä voi liikkua tehtävästä toiseen. Kuinkas nämä niputetaan yhteen kovakantiseen kirjaan?

Kokonaisuutena yksilöllisyyden korostuminen tekee hallaa liittoajatukselle. Yksilöt eivät helposti koe haluavansa olla osa isompaa joukkoa. Vaikka luulisi, tämä ei helpota työnantajien taakkaa. Taistelu hyvistä tekijöistä kovenee ja monilla aloilla syntyvät työntekijöiden markkinat. Tällöin työehtosopimusten ulkopuolinen riisto ei olekaan mahdollista, vaan riistäjäksi muuttuu työntekijä. Vaikka tällä hetkellä asia näyttää mahdottomalta, niin tämä tulee tapahtumaan myös hoitoalalla. Jossain vaiheessa hoitovaje kasvaa niin suureksi, että neuvotteluissa syöttövuoro siirtyy työntekijöille.



Entäs ne parisuhteet?

Yksityiselämässä työn ulkopuoliset suhteet pirstoutuvat. Perinteisen ydinperhemallin tilalle syntyy uusia parisuhde- ja perhemalleja. Tulevaisuudessa ei välttämättä sitouduta yhteen kumppaniin. Sitoutumisen taso kevenee ja toisaalta taas kumppanien määrä voi olla jotain muuta kuin yksi. Suhteet eivät ehkä perustu yhteiseen osoitteeseen, vaan pelkästään sopimukseen olla yhdessä, kunnes toisin todetaan. Tässäkin yksilöllisyys korostuu ja samaan aikaan ”sallittu normisto” muuttuu. Ero vanhojen ja uusien normien välillä kasvaa ja sukupolvien välinen ymmärrys toistensa elintavoista hämärtyy. Yhtä paljon kuin nuorempien on hankala ymmärtää, miksi pitäisi pakolla sitoutua avioliittoon, joka ei toimi, voi vanhempien olla vaikea ymmärtää polyamorista tai vapaata avioliittoa. Ennen ymmärrystä pitäisikin tulla salliminen.

Parisuhteista haetaan eri asioita kuin ennen. Vakauden ja lisääntymisen sijaan suhteiden tehtävä on tuottaa onnellisuutta kahdelle (tai useammalle) yksilölle. Ennen yksilöt palvelivat parisuhdetta – nykyisin taas suhde palvelee kahta yksilöä.

Ennen puhuttiin avioparien yhteenkasvamisesta. Nykyään ideaalitilanteessa tavoitellaan sitä, että kaksi yksilöä kasvaa samaan suuntaan.

Suhteiden toivotaan jättävän tilaa omalle ajalle ja tilalle. Omat harrastukset, ystävät ja pidemmälle vietynä omat, erilliset asuinpaikat, vaikka eläisikin parisuhteessa. Suhde toimii niin kauan kuin toisen kanssa on mukavaa ja niin kauan kuin suhde sallii oman kasvun ja vapauden. Perinteisen parisuhdemallin kautta tätä on hankalaa ymmärtää. Siksi tarvitaankin uudenlaista näkemystä ja uusia suhdemuotoja.

Jatkuvuuden kannalta tilanne on monimutkainen. Suhteeseen on hankala hankkia lapsia, jos suhteen kesto on häilyvä. Lapsi on edelleen parinkymmenen vuoden kestotilaus, jota ei voi perua. Ja tällaisen sitoutumisen yhteensovittaminen vaihtuviin parisuhteisiin kuulostaa monimutkaiselta. Ja samalta se näyttää myös syntyvyystilastoissa. Lapsia syntyy vuosi vuodelta vähemmän.



Uudet parisuhteet

Parisuhteiden yksi olennainen olemassaolon peruste on ollut seksuaalisuuden toteuttaminen. Seksi kuului pitkään vain pariskuntien yhteiseen, salattuun elämään ja sitä on toteutettu kahden kesken. Tähän syynä on ollut avioliiton toimiminen jatkuvuuden alustana ja toisaalta parisuhteen ja kirkon välinen vahva yhteys. Miehen ja naisen välinen, kahdenkeskinen, parisuhde noudattaa kirkon perinteistä kaavaa ja se on määrittänyt normia, johon on pyritty. Nyt kun kirkon side yksilöihin löystyy tai jopa katkeaa, muodostuvat parisuhteet vapaammista lähtökohdista. Parisuhteissa yksilö hakee maksimihyötyä itselleen ja sitä kautta ne muodot, jossa tuo hyöty toteutuu.

Rakkaus ja onnellisuus on yhtä lailla sallittua miehen ja naisen sijaan myös miesten tai naisten välisille suhteille. Rakkaus ei tunne sukupuolta, eikä onnellisuus katso genitaaleja.

Parisuhteisiin tulee myös uusia muotoja. On ihmisiä, jotka haluavat sitoutua toisiinsa, mutta eivät halua asua yhdessä. Yhteistä kotia ei perusteta mihinkään, mutta kahdenkeskiseen parisuhteeseen sitoutuminen on yhtä vahvaa kuin saman katon alla. Toiset taas eivät halua sitoutua yhteen kumppaniin, vaan perustaa polyamorisia suhteita, joissa kumppaneita on useampia. Ja jotkut taas haluavat sitoutumisen tason olevan joillain tasolla kiinteää ja toisaalta vapaata. Avoimissa suhteissa on mahdollisuus toteuttaa esimerkiksi seksuaalisuutta useampien kumppaneiden kanssa yhdessä sovituin säännöin.

Uudet parisuhdemuodot tuntuvat omasta näkökulmasta oudoilta, mutta ymmärrän taustan. Yksilöllisen elämäntavan toteuttaminen vaatii rohkeutta muokata normeja ja rohkeutta toteuttaa itseään. Individualistisen ajattelutavan takana on löytää itselle sopivin elämäntapa ja sen toteuttamistapa.

Jos vertaa perinteistä ydinperhe- ja parisuhdemallia yksilöllisen elämäntavan normeihin, on helppo ymmärtää, miksi perinteinen malli vaikuttaa ahtaalta. Kun mihinkään ei haluta sitoutua pysyvästi, miksi parisuhde olisi erilainen?



Perinteisen parisuhdemallin kriisi?

Tutkimusten mukaan uskollisuus on parisuhteissa edelleen korkealle arvostettu ominaisuus. Jos tuota verrataan uusiin parisuhdemuotoihin, tulee mieleen, että myös perinteisen parisuhteen sivuseiniä on ollut pakko väljentää uskollisuuden toteutumiseksi.

Uskon (ja pyhästi toivon), että tämän päivän suhteissa kommunikaatio toimii aiempia sukupolvia paremmin. Myytti puhumattomasta suomalaisesta miehestä, on toivottavasti samassa romukopassa asemaansa alistuvan vaimon kanssa. Puhumalla omista haluista ja toiveista saadaan myös perinteisissä parisuhteissa toteutettua enemmän yksilön haavemaailmaa suhteen kaikilla tasoilla. En usko perinteisen parisuhteen katoavan mihinkään. Edelleen löytyy ihmisiä, jotka haluavat sitoutua toisiinsa pysyvästi ja edelleen on pariskuntia, jotka haluavat keskenään tuottaa jälkeläisiä yhteiseen kotiin.

Mutta samalla hyväksyn sen, että suhteiden kirjoon tulee perinteisen mallin rinnalle myös muita suhdemuotoja. Uskon hyvin vahvasti yksilön onnellisuuteen ja onnellisuuden tavoitteluun yhtä lailla työ- kuin parisuhteissa. Elämässä ei juuri muita tärkeitä päämääriä ole kuin löytää itselle onnellisin tie, jota kulkea. 

Ja keski-ikäisesti sanottuna – se, mikä ennen tuomittiin pervoiluna, on tulevaisuuden normaalia monimuotoisuutta. Parempi vain adaptoitua.


lauantai 3. joulukuuta 2022

Millainen kalenterinavaaja sinä olet?

 


Joulukuun ensimmäisestä päivästä alkaa todellinen joulunodotus. Kaikilla lapsilla - ja nykyisin myös suurimmalla osalla aikuisista - odotuksen tuomaa jännitystä lieventävät erilaiset joulukalenterit. Lapsuuden kuva- ja "Ö-luokan-suklaa"-kalentereista ollaan tultu vuosituhansia eteenpäin. Tämän päivän kalenterit voivat sisältää mitä tahansa puurosta perseenpäristimeen ja aukuisille suunnattuja kalentereita löytyy kauppojen hyllyiltä lokakuun alusta saakka lähes  yhtä paljon kuin lapsillekin. 

Fiksuimmat - tai ahkerimmat - tekevät kalenterinsa itse. Itsetehtyihin paketteihin voi piilotta karkkeja, yllätyksiä tai vaikka hauskoja mietelauseita. Pariskunnat voivat tehdä toisilleen kalentereita, joissa on joko pieniä tehtäviä tai vaikka aikuisten kesken jaettavan kuva- tai runokalenterin. Joulukalentereiden maailma on täysin rajaton (ja myös läpikaupallistettu). Itsekin seuraan joka vuosi suurella mielenkiinnolla, mitä uutta kalentereiden luojat ovat vuodelle keksineet.

Oletteko kuitenkaan ikinä miettineet, että ihmisestä kertoo paljon se, kuinka hän avaa joulukalenterin luukkunsa? Ette tietenkään, koska ette ole miettineet, että kaikki eivät avaa kalenteriluukkuja samalla tavalla.

Tunnetteko jonkun oheisista tyypeistä?



1) Kalenterirohmu

Rohmut ostavat ensimmäiset joulukalenterit heti, kun uutuudet saapuvat kauppojen hyllyille. Jo ennen ostoa on luettu lehtien arvosteluja tulevan vuoden kalenterisadosta ja tehty vertailua, millaisilla yllätyksillä joulua pääsee odottamaan. Kalentereita ostetaan useita erilaisia - rosterista löytyy yhtä lailla suklaa-, tavara- kuin partiolaisten legendaarinen kuvakalenterikin. 

Rohmujen seinät täyttyvät kalentereista ja joulukuun ensimmäisenä päivänä he heräävät maha jännityksestä ruikulilla heti puolenyön jälkeen näkemään ensimmäiset yllätykset. Parhaat yllätykset pääsevät esille Instagramiin - heti sen jälkeen, kun TikTokiin on tehty kalentereiden unboxing-videot. 

Jos haluat valloittaa rohmun sydämen, tee hänelle oma, henkilökohtainen, kalenteri, jonka luukkujen takaa löytyy sekalainen valikoima itse tehtyjä - tai ainakin valittuja - arvaamattomia yllätyksiä. Piilota luukkujen taakse herkkuja, tavaroita, mietelauseita tai vaikka vitsejä niin, ettei rohmu edes tiedä, mitä odottaa. Ja jos haluat olla todella ovela, voit tehdä rohmulle joulukalenterin odotuskalenterin, joka alkaa jo marraskuun alusta. Tällöin nautinto on todella maksimoitu.

2) Luxusten himoaja

Voiko kalenteri maksaa satoja euroja? - Helposti, jos kysyt sitä luksusten himoajalta. Hänelle kuvat tai suklaat ovat arvotonsa ajanvietettä, johon ei kannata aikaansa kuluttaa. Luxusten himoaja toivoo kalenteristaan koruja, timantteja, hajuvesiä tai vaikka kalliita alusvaatteita. Jos kyseessä on mies, niin luukkujen takaa paljastuu vuosikerta-viskejä, työkaluja tai sikareita. Tärkeintä ei ole ajatus, vaan hinta. 

Luoja paratkoon sinua joutumasta luxusten himoajan kumppaniksi. Hänen toiveidensa mukaisen kalenterin hankkiminen vie palkkasi ja säästösi. Kalenterin etsiminen ja siihen tarvittavien rahojen säästäminen alkaa jo tammikuussa, kun edellisen vuoden viimeisestä luukusta saadun sikarin savu on hälventynyt. 

3) Ahnehtija

Ahnehtijalle ei kannata ostaa kalenteria ennakkoon. Tämä on se tyyppi, joka tyhjentää kaikki luukut etukäteen, ja koettaa piilotella jälkensä liimaamalla luukut takaisin kiinni. Ahnehtijalle tärkeintä on tieto siitä, että jossain on olemassa vapaana 24 palaa suklaata, jotka kerralla syömällä on mahdollisuus saada pää kevyeen keinuvaan sokerihumalaan. 

Ahnehtijat eivät kestä ajatusta, että jotain pitäisi odottaa yli kolme viikkoa. Ajatus salaisuudesta, jota pimitetään 24. joulukuuta saakka piinaa ahnehtijan hermoja liikaa. Ahneuttaan tämä tyyppi selittää sillä, että suklaa voi helposti mennä pilalle ennen joulua - tai sillä, että maailmassa on olemassa pahuutta, joka voi varastaa luukkujen sisällön, jos ne jättää avaamatta etukäteen. 

Toisaalta - ahnehtija voi olla myös heikko luonne. Karkinhimo sumentaa terveen järjen ja pahimmassa tapauksessa himon tyydyttämiseen käytetään jopa lasten kalenterit (jotka toki korvataan ostamalla lapsille uudet kalenterit). 

Ahnehtijan ainoa turva on se, että kalentereita säilytetään lukitussa ja valvotussa tilassa, jonne ei ahnehtijalla ole asiaa ilman asianmukaista vartiointia. Toki joulukalenterin säilyttäminen pankin tallelokerossa voi kuulostaa hieman liioitellulta, mutta toisinaan pakkokeinot ovat ainoa keino turvata kalenterin säilyminen koskemattomana joulukuuhun saakka. 

4) Naalijat

Naalijat ovat niitä inhottavia ihmishylkiöitä, jotka säästävät kaikkien luukkujen sisällön viimeiseen päivään saakka ja avaavat joulukuun 24. päivä koko kalenterin. Sitten he näyttävästi syövät ison kasan suklaata - mielellään niin, että saavat ympärilleen yleisön, jonka kanssa oman saaliin voi jättää jakamatta ilman minkäänlaista omantunnon pistosta. Naalijan alhainen nautinto tulee niistä nälkäisistä ja kateellisista katseista, joita hän tienaa omalla "säästeliäisyydellään". 

Naalijat toimivat samalla tavoin kaikessa. Jos porukalla ostetaan karkkia, naalijat odottavat, kunnes muiden pussit on syöty ja aloittavat vasta sen jälkeen, koska tyydytys ei suinkaan tule sokerista, vaan kateudesta. Jos poikaporukalla ollaan saunomassa, niin naalija katselee kaikessa rauhassa, kun muut juovat oman osuutensa loppuun ja aloittavat juopottelun vasta seuraavana aamuna muiden kärsiessä kohmelosta. Kerrassaan ärsyttäviä tyyppejä kaiken kaikkiaan.

Naalija on kalenterityypeistä ainoa, joka ansaitsee kumppanikseen ahnehtijan, joka hotkia naalijan kalenterin sisällön ennen joulukuuta. 

5) Itse säntillisyys

Itse säntillisyydelle kalenterin avaaminen ei ole yksittäinen tapahtuma, vaan kokonainen prosessi. Se alkaa sillä, kun kalenteri kiinnitetään seinälle juhlallisin menoin. Perheelle pidetään puhe vuoden hienoimman ajan alkamisesta ja samalla samettiverhojen takaa paljastetaan vuoden kalenteri. 

Joulukuun ensimmäisen päivän aamuna koko perhe herätetään tasan kello kuusi katsomaan, kuinka perheen pää raottaa valkoiset haskat kädessään antiikkisapelilla ensimmäisen luukun auki ja nauttii pienen pienen suklaapalan yhdessä perheen kesken. Loppuun vielä hillityt aplodit ja sen päälle lauletaan yhdessä "En etsi valtaa, loistoa". 

Säntillisyyden saa raivoihin sillä, että ei avaa omia luukkujaan joka päivä samaan aikaan. On suoranainen kauhistus, ellei jopa maanpetos, jos joinakin päivinä jättäisi luukut avaamatta ja avaa vaikka parina päivänä useamman luukun kerralla. Säntillisyyden mielestä luukuissa on numerot siksi, että tyhmempikin tietää, minä päivänä luukkuu kuuluu avata. 

6) Tosikot

Kaikista ärsyttävin kalenteri-tyyppi on kuitenkin tosikko. Tosikon mielestä joulukalenterit kuuluvat lapsille ja aikuisille suunnatut kalenterit ovat pelkkää joutavaa rahanhaaskausta ja turhuutta. Tosikko tuhahtelee lasten riemulle, kun he avaavat luukkuja. Yleensä tosikko toteaakin lapsille lakonisesti, että kalenterin hinnalla saisi kaupasta ison kasan - ja vielä parempaa suklaata. 

Mutta tosikkoakin pitää ymmärtää. Todennäköisesti heidän traumansa juontaa juurensa kaukaa lapsuudesta. Ehkä he ovat juuri niitä lapsia, joiden suklaat kalenterista söi ahne äiti tai isä - tai sitten lapsuuden kalenteri ei sisältänyt sellaisia yllätyksiä, mitä televisio-mainokset lupasivat. Joka tapauksessa harvoin tosikkokaan on tarkoituksella paha - ärsyttävä kylläkin. Tosikon mielen voi kääntää vain se, että he kokevat samanlaista riemua kuin lapset. Ehkä tosikolle olisi hyvä hankkia niin sanottu "traumakalenteri" - se voi olla vaikka 24 pienpanimo-oluen kalenteri, joka saa tosikonkin suupielet pieneen hymyyn joulun hengessä. 



Varmaan nämä tyypit kuulostavat tutuilta - jokainen tunnistaa tuttavapiiristään ainakin yhden moisista veijareista. Itsekin olin pitkään tosikko - mutta lasten saamisen myötä olen muuttunut aivan toisenlaiseksi. Minusta joulukalenterit ovat harmitonta hupia ja niillä on paikka kaikkien joulunodottajien sydämessä. Ja näin vanhemman silmin kalentereiden paras puoli on se, että joulukuussa ei lapsia tarvitse koskaan erikseen herätellä aamuisin tai houkutella syömään aamupalaa. Lupaus kalenterisuklaan makeasta jälkiruuasta nostaa lapset automaattisesti sängystä ennen herätyskellon sointia. 


Hyvää joulunodotusta kaikille!




sunnuntai 27. helmikuuta 2022

Se voisimme olla me Ukrainan sijaan

 


Lähde: Vocal Europe

Niin kuin olen ennenkin sanonut, kirjoitan tätä blogia lukijoiden lisäksi myös itselleni. Tätä kautta jätän itsestäni jäljen, jota seuraava sukupolvi voi lukea ja nähdä, mitä ajattelin, tunsin ja näin elämässäni. Ukrainassa leimahtanut kriisi tulee olemaan jonkin uuden alku. Ukraina, eikä myöskään Venäjä, ei tule kriisin jälkeen olemaan ennallaan. Ja Euroopan turvallisuus-tasapainoa on järkytetty yhdellä iskulla niin, että perustuksiin on syntynyt korjaamaton lovi. Kriisin jälkeen tulee aina nousu, mutta entiselleen asiat eivät enää palaa.

Ukrainassa alkanut sota on saanut suomalaiset heräämään. Lehdet uutisoivat taisteluista jatkuvasti ja sota täyttää kaikki lehdet ääriään myöten. Kansalaiset kerääntyvät mielenosoituksiin ja jos lukee Twitterin feediä, on siellä ennen näkemättömän suuri konsensus, jossa puolustetaan Ukrainaa Venäjää vastaan. Kun kirjoitan tätä, olivat eri keräykset tuottaneet jo 1,5 miljoonaa euroa ja sen päälle vielä materiaalista apua. Mikään aiempi kriisi ei ole saanut suomalaisia seisomaan näin voimakkaasti ja näkyvästi minkään toisen valtion tukena. 

Suomen lisäksi koko Eurooppa on asettunut Ukrainan. Ensi viikolla taloudelliset pakotteet iskevät Venäläiseen yhteiskuntaan ja ulkomailta lähetetty apu saapuu Ukrainaan. Euroopan Unioni on reagoinut jopa yllättävän nopeasti ja yksittäiset valtiot, kuten Saksa, auttavat Ukrainaan jopa aseellisesti. Taloudelliset pakotteet eivät tule Venäjään tekemään riittävää vahinkoa, mutta selkeä merkki se on siitä, että Eurooppa ei hyväksy Venäjän hyökkäystä.

Ainoastaan Aasiassa on ollut hiljaista. Kiina ei varsinaisesti ole seisonut Venäjän hyökkäyksen takana, mutta ei myöskään tuominnut Venäjän tekoja. On oletettavaa, että kun Venäjän kassa kuivaa, on Kiina ainoita maita, jotka antavat rahallista tukea. 

Mikä on saanut suomalaiset heräämään?

Se voisimme olla myös me

Aika monelle on herännyt tunne, että Ukrainan sijaan Venäjän agressioiden kohde voisi olla Suomi. Meillä on yllättävän paljon yhteistä Ukrainan kanssa. Olemme kumpikin Venäjän naapurimaita ja kumpikaan maista ei kuulu NATO:on. Lisäksi molempien maiden itsenäisyyden tie on alkanut Venäjän vallankumouksesta 1917. Tosin Ukrainan tie vei lopulta Neuvosto-tasavallaksi ja historia muodostui erilaiseksi. 

Jos toinen maailmansota olisi päättynyt hiukankaan toisella tapaa, olisi Suomen kohtalo voinut olla rautaesiripun toisella puolella ja suhtautuisimme Venäjään todennäköisesti samalla tapaa kuin Ukraina, tai Baltian maat. Pitkä itsenäisyys saa meidät näkemään oman turvallisuustilanteemme toisella tapaa ja Venäjän kanssa liikumme kuin bambi ohuella jäällä. Kun toimii suoraselkäisesti itsenäisenä, ei tule pyllistettyä liikaa kenellekään.  

On pelottava ajatus, että Venäjä alkaisi keskittää asevoimia rajamme tuntumaan. Joukkojen keskitykset ennakoisivat tulevaa hyökkäystä ja vaatisivat valmistautumaan. Sen vuoksi on ymmärrettävää, että myös NATO-keskustelu on noussut useilla foorumeilla juuri nyt ajankohtaiseksi. NATO-kortti tuntuu turvalliselta ajatukselta, jos joutuisimme taistelemaan Venäjän kokoista vastustajaa vastaan yksin. Mutta ongelmaton ratkaisu NATO:kaan ei ole.

Ensinnäkin Suomen NATO-jäsenyys voisi olla juuri se riittävä provokaatio, joka antaisi Venäjälle (teko)syyn hyökätä Suomeen. Tosin mikään ei takaa, etteikö Venäjä löytäisi syytä muualtakin. Tällä hetkellä luotto nykyisen hallinnon antamiin turvatakuisiin menee pitkälle pakkasen puolelle. Ja jos Venäjä jää Ukrainassa tappiolle, ei se tule etsimään edes tekosyitä sodan laajentamiselle. Useat merkit viittaavat siihen, että hyökkäykseen on lähdetty all-in-meiningillä.

Toinen mietittävä asia on se, kuinka paljon apua lopulta saisimme. Kriisitilanteessa Venäjä pystyisi sulkemaan Itämeren suhteellisen helposti ja Suomi olisi motissa pelkän maa-avun varassa. Ja ainoana pohjoisena maana Suomen merkitys koko manner-Euroopalle tai Yhdysvalloille voisi olla niin pieni, ettei apua lopulta liikenisi riittävästi, jotta turvallisuutemme olisi taattu. Pelotteena NATO-jäsenyys toki toimii, onhan se toiminut tähän saakka sellaisena myös monille entisille itä-blokin maille. 

Kolmas ongelmallinen asia on puolueettomuutemme särkyminen. Suomi on Suomi pitkälti sen vuoksi, että olemme pysyneet sotien jälkeen puolueettomana, itsenäisenä maana. NATO-jäsenyyden kautta menettäisimme edun lopullisesti. Käytännössä jäsenyyden kautta antaisimme luvan vieraan maan armeijalle tulla sotimaan Suomen maaperälle. 

Ja toisinpäin käännettynä - NATO:n kautta lupautuisimme antamaan apua myös muille NATO-maille. Kuinka kiinnostuneita loppujen lopuksi olisimme lähettämään omia poikiamme sotimaan vaikkapa Kreikkaan tai Turkkiin, jos ne joutuisivat vihollisen hyökkäyksen kohteeksi?

Oma lupaukseni Suomelle pitää

Suhtaudun NATO-jäsenyyteen sen verran varovaisesti, että näen meidät pitämässä huolta omasta maastamme itsenäisenä, yhtenä EU:n runkojäsenenä. Itse olen antanut maallemme lupauksen puolustaa sitä, jos vihollinen uhkaa. Tuo lupaus pitää edelleen, vaikka sen toteutuminen tuntuu juuri tällä hetkellä todellisemmalta kuin kertaakaan aiemmin. 

Sota Suomen ja Venäjän välillä tuntui vielä viime aikoihin saakka erittäin epätodennäköiseltä, jopa utopistiselta. Mutta kun näkee, kuinka nopeasti uhkat konkretisoituvat suoranaiseksi sodaksi, en pidä enää mitenkään mahdottomana, että hyökkäys voitaisiin kohdistaa myös Suomeen. 

NATO-kortin vatkaamisen sijaan meidän kannattaisi nyt panostaa voimakkaasti siihen, että olemme kriisin tullessa omavaraisia. Etenkin ruuantuotannon suhteen omavaraisuutemme on päässyt repsahtamaan, eikä mikään takaa, että selviäisimme esim. Eurooppaa koskevan kriisin aikana ilman merkittävää apua. Kotimaassamme on potentiaalia tuottaa ruokaa enemmän omiin tarpeisiin. Ja uskon, että kansalaisilla on myös kiinnostusta ostaa enemmän kotimaista. Suurin ongelma on tuottajille maksettavan hinnan heikkous, mikä karsii tuottajamäärää koko ajan pienemmäksi. Jos olisimme Ukrainan tilanteessa, olisimme lyhyessä ajassa pulassa.

Sama pätee sotilaalliseen valmistautumiseen. Monessa suhteessa Suomen puolustusvoimat ovat hyvässä jamassa, mutta esim. Ukrainan kriisin kokoiseen tilanteeseen niitä ei ole tarkoitettu. Parannettavaa löytyy ja siihen on keinot, jos siihen löydetään rahaa. Ukrainan kriisi on näyttänyt, että merkitystä on ilmapuolustuksella sekä myös elektronisella sodankäynnillä. Venäjä pyrki alussa lamauttamaan omin keinoin Ukrainan tietoliikenneverkon sekä sähköverkon. Noiden puolustaminen olisi myös Suomelle kriittistä.

Ja henkilökohtaisena, täysin omana, mielipiteenä olen myös sitä mieltä, että jos naapuriimme keskitetään joukkoja ja hyökkäys näyttää ajankohtaiselta, voimme unohtaa menneisyydessä sovitut miinojen käyttöä koskevat kiellot ja turvata oman itärajamme turvallisuus kaikin meillä käytettävissä olevin keinoin. Miinathan eivät ole hyökkääjän ase, vaan puolustajan. Ja katson, että maataan puolustavalla on hieman laajemmat valtuudet turvata oman maaperänsä koskemattomuus. 

Venäjän nykyhallinto ei ole yhtä kuin Venäjä

Vaikka Venäjä toimii Ukrainan kriisissä väärin ja laittomasti, emme silti saa syyllistää kaikkia venäläisiä hallinnon toimenpiteistä. Suoraan sanottuna pelkään niitä reaktioita, joita esim. Suomessa asuvat venäläistaustaiset joutuvat kuulemaan. En haluaisi, että kukaan venäläinen joutuu täällä syyttömänä kärsimään teoista, joita tekee hallinto, johon kansalaiset eivät usko. 

Pahiten pelkään lasten puolesta. Toivon, että kenenkään venäläistaustaisen lapsen niskaan ei kaadeta Venäjän nykyhallinnon tekoja. Joka tapauksessa lapset ovat sotaan syyttömiä ja viattomia ja on turhaa lisätä heidän kärsimystään.

Yhtä lailla kuin on kyse siitä, että viattomia on aina syytä suojella, on kyse myös siitä, että sota syttyy provokaatioista. Useissa Venäjän aloittamissa kriiseissä perusteluna on käytetty juuri sitä, että Venäjän hallinto kokee kansalaistensa turvallisuuden olevan vaarassa. Olisi tyhmää antaa propaganda-ase savuavana Venäjän hallinnon kouraan. Mieluummin huolehditaan siitä, että Suomessa tasa-arvo ja inhimillinen kohtelu koskettavat kaikkia täällä asuvia, taustasta huolimatta. 

Sodassa on vain häviäjiä. Ensi viikolla EU:n asettamat talouspakotteet tulevat iskemään venäläiseen yhteiskuntaan voimalla ja silloin kurjistuu elämä myös monien sellaisten osalta, jotka eivät sotaan ole syyllisiä. Valitettavasti hallinnon lisäksi talous kurjistuu myös kansalaisilta ja yksittäisiltä ihmisiltä. 

Kärsiviä ovat Ukrainalaisten lisäksi myös he, jotka menettävät sodassa läheisiään, osapuolesta huolimatta. Ukrainan sota vammauttaa ja tappaa tällä hetkellä miehiä ja naisia, sotilaita ja siviilejä. Jokainen sodan vuoksi menetetty ihmishenki on liikaa. 

Ja sodassa kärsiviä ovat he, jotka joutuvat Suomessa tuntemaan häpeää kotimaansa hallinnon teoista. En usko, että monikaan Suomessa asuva venäläinen puoltaisi Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Toivon mukaan he saavat olla rauhassa kaikenlaiselta rasismilta ja turhalta syyllistämiseltä. Venäläisten ja heidän nykyisen hallinnon välissä on käytännössä erittäin suuri ero. 

torstai 24. helmikuuta 2022

Sota Euroopan porteilla - Ukraina

 

Kuva: Wikipedi



Ei liene montaakaan ihmistä, joka ei olisi herännyt tähän aamuun tietoisena siitä, että Venäjän armeija on käynnistänyt suurhyökkäyksen Ukrainaan. Hyökkäys sinällään ei ollut yllätys, vaan joukkojen keskitykset ovat osoittaneet, että kriisin kärjistyminen suoraan hyökkäykseen oli pelkkä ajan kysymys. Kukaan ei siirrä kahtasataa tuhatta miestä ja raskasta kalustoa naapurimaan rajan tuntumaan ilman syvempää tarkoitusta. Ja Venäjän aikeet Ukrainan suhteen ovat olleet näkyvissä jo pidemmän aikaa. 

Tänään sota on hiipinyt Euroopan porteille ja valitettavasti kriisi tulee koskettamaan myös Suomea monella tapaa. Sota on kaukana - Ukrainassa saakka, mutta sen lieskat kyllä kuumottavat jo omaa itärajaamme. Tulevaisuus näyttää, miten liki nyt roihahtanut kriisi meitä vielä tulee uhkaamaan.

Miksi Ukraina?

Suurin selittämätön tekijä hyökkäykselle on sen motiivi. Miksi Venäjä haluaa vallata naapurimaan, jolla ei, ainakaan näennäisesti, ole mitään tarjottavaa? Normaalisti sodan taustoja selitetään taloudellisilla, nationalistisilla tai alueellisilla motiiveilla. Venäjällä lienee omasta takaa elintilaa kaikille halukkaille, eikä Ukrainalla ole mitään taloudellisesti houkuttelevaa. Venäläisten omat perustelut "venäläismielisistä maakunnista" tai "historiallisista rajoista" ovat vähintään yhtä läpinäkyviä kuin Mainilan laukaukset, pelkkää propagandaa. Mitään fiksua syytä aluevaltauksella on vaikea keksiä. 

Syytä voisi etsiä tutkimalla historiaa ja siellä olleita sodan kulkureittejä. Toisen maailmansodan alussa Saksa eteni Euroopassa askel askeleelta hivuttamalla. Ensin se valtasi sudeettialueet Tsekkoslovakiassa ja sen jälkeen liitti itseensä vielä Itävallan. Molempia valtauksia perusteltiin saksankielisen väestön elintilan turvaamisella eli alueellisin ja nationalistisin perustein. Kuulostaako tutulta? 

Jos sama taktiikka jatkuu, valtaa Venäjä lisää alueita omien rajojensa tuntumasta. Pieniä kriisipesäkkeitä on nähty jo tähänkin saakka. Venäläiset ovat riehuneet Krimillä, Tsetseniassa ja mm. Georgian Ossetiassa. Se, kuinka pitkälle armeija lopulta saa mennä, riippuu täysin muista maista. 

Toisessa maailmansodassa Euroopan maat heräilivät unestaan vasta Puolan kohdalla ja silloin oltiin auttamatta myöhässä. Jos nyt Venäjä lasketaan Baltian rajoille vaatimaan Itämeren herruutta, on vaarassa koko Eurooppa, ja ennen kaikkea Suomi. Asia, jota aiemmin pidettiin utopiana, onkin yhtäkkiä realismia. 

Toinen - ja varmaan yhtä paljon vaikuttava - tekijä on se, että Venäjän talous alkaa olla niin kuralla, että hallinnon "tarttee tehrä jotain". Sota on aina ollut kätevin keino häivyttää sisäpoliittiset ongelmat kääntämällä kansan katse ulospäin. Korona ja Euroopan Unionin pakotteet ovat kurjistaneet Venäjän taloutta jo useamman vuoden. Lisäksi öljynhinnan lasku ja menekin kuristuminen ovat vieneet viimeisenkin pohjan länteen suuntautuvalta kaupankäynniltä. 

Hampaaton Eurooppa ja kädetön USA

Venäjän pysäyttämiseksi on tähän saakka tehty ei-mitään. Euroopan johtajat horisevat Venäjään kohdistettavista pakotteista, joilla ei käytännössä ole mitään merkitystä. EU ei tule saamaan Venäjää polvilleen, teki se mitä tahansa. Pakotteet eivät tule vaikuttamaan Venäjän toimintaan sen vuoksi, että se on jo suunnannut katseensa toisaalle - kauas itään. 

Aivan liian vähälle huomiolle on jäänyt viime aikoina tiivistynyt Venäjän ja Kiinan välinen yhteistyö. Venäjä suuntaa omaa kaupallista toimintaansa Euroopan sijaan uusille markkinoille itärajansa taakse. Ja Kiina taas hyötyy Venäjästä kahdessa mielessä. 

Kiinan markkinatalous on tällä hetkellä maailman koviten kasvavaa. Koko globaali talous on siirtynyt USA-napaisuudesta kohti Kiina-keskeisyyttä. Kiinalla on tällä hetkellä suurin lompakko ja kasvavin talous. Se sekä tuottaa että kuluttaa maailmassa kovimmassa kasvussa. 

Yhä useampi maa on enemmän velkaa Kiinalle kuin Kiina on heille. Kansantermein puhuttuna Kiinalaiset puristavat melko montaa kansallista taloutta kiveksistä - ja lujaa. Sen vuoksi Kiinan on turvallista tukea kriisin kukkuloilla rypevää Venäjää, koska muiden maiden pakotteet eivät orienttiin saakka yllä, ja paheksunta ei kiinalaisia ole ennenkään heilauttanut. 

Synkästi katsottuna itään on syntymässä Venäjän ja Kiinan rakentama orientin akseli, joka itsessään muodostaa valtavan markkina-alueen. Sen vuoksi Euroopan Venäjälle asettamat pakotteet eivät oikeastaan koske muihin kuin Suomeen. Suomi on itärajansa vuoksi hyötynyt Venäjän naapuruudesta suhteessa eniten ja samasta syystä se kärsii kaupan loppumisen vuoksi kaikkein pahimmin.

Kiinalla on toki myös omat intressinsä Taiwanissa. Maihinnousun uhka roikkuu pienen saarivaltion niskassa samalla tapaa kuin se roikkui Ukrainassa vielä viikko sitten. On vain ajan kysymys, kun Kiina päättää lähteä omalle sotatielleen. Kiinan Taiwanin valtausta ei pysty mikään estämään. YK pystyy korkeintaan heristämään paheksuvasti sormea ja muita asia ei liiemmin liikuta, valitettavasti.

Orientin akselin toiminta on ongelmallista myös muussa kuin taloudellisessa merkityksessä. Kiina ja Venäjä saavat toisistaan hyvän tuen YK:ssa, joka on tähän saakka pystynyt hillitsemään maailmanpalot toiminnallaan. Nyt tulee todennäköisesti ratkeamaan juopa idän ja lännen välille. Kiinan lisäksi Venäjän kelkkaan on todennäköisesti karkaamassa myös Euroopan takapihalla majaileva kameleontti Turkki. Huolimatta Nato-taustastaan, on Turkki erittäin kaksijakoinen maa. Sillä on selkeästi halua hypätä myös Venäjän kelkkaan, jos se siitä saa riittävästi hyötyä itselleen. Siitä kielivät syventynyt taloudellinen - ja yllättävää kyllä, sotilaallinen yhteistyö. Mikään ei takaa sitä, että Turkki pysyisi NATO-linjassa mukana, jos kova paikka tulee. 

Kun raketit lentävät, kääntyy meidän katseemme yleensä aina Yhdysvaltoihin päin. Nyt se on turhaa. Amerikan sheriffi on juuri toipumassa omasta vetäytymisestään Afganistanista, eikä sillä todennäköisesti ole mitään intressiä sotkeutua Venäjän kriisiin, edes NATO:n kautta. Sodat ovat toki ruokkineet jenkki-taloutta, mutta myös maksaneet hillittömät miljardit dollareita. Uuteen sotaan lähtö voisi olla taloudelle - ja Bidenin suosiolle liian kova isku. Täytyy myös muistaa, että Kiina on Yhdysvaltojen suurin velkoja ja tukeakseen Venäjää, saattavat jenkki-yhteiskunnan velat mennä nopeasti maksuun. 

NATO:on vai ei?

Suomessa pohditaan nyt ankarasti NATO-kantaa. Teoriassa olisi helpotus liittyä suurempaan liittoon, jotta oma tulevaisuus olisi turvassa. Käytännössä NATO-suoja voisi olla melkoinen paperitiikeri. Venäjän hallinnoidessa Itämerta, ei Suomeen apua saataisi kovinkaan kätevästi. Ja toisaalta taas NATO:oon liittyminen voisi olla juuri se provosoiva peliliike, jota Venäjä odottaa saadakseen tekosyyn ampua Mainilassa uudet laukaukset. 

Historiaansa lukeneet muistavat Britannian lupaukset tuesta Suomelle Talvisodassa. Silloin ainakin sota ehti jo loppua ennen kuin lupaukset muuttuivat konkretiaksi. Samalla tavalla pelkään, että Nato-kortti voi osoittautua mustaksi pekaksi. 

Euroopan Unioni itsessään ei tule muodostamaan minkäänlaista sotilaallista uhkaa kenellekään. Euro-alue on rakennettu taloudellisia ja sosiaalisia näkökohtia silmällä pitäen. Sotilaallisesti sen toimivuutta ei luultavasti ole koskaan aiemmin ollut tarvetta edes pohtia. Ja myöhäistä sen pohtimisen aloittaminen on nytkään. 

Fiksua ratkaisua tai ratkaisijaa ei kriisille ole olemassa. Tällä hetkellä kaikki valtit ovat Venäjän kourissa. Kukaan maailmassa ei ole riittävän vahva rakentamaan sopua Venäjän ja muun maailman välille. Ainoa, mihin pystytään, on kriisin hillitseminen ja leviämisen ehkäisy. 

Maailmanpalon alku vai ohimenevä kriisi?

Olen aidosti huolissani siitä, mitä Venäjällä tapahtuu. Olen huolissani sen vuoksi, että itärajan todellisuus ei meiltä katoa mihinkään. Suomi on kohdannut pahimman uhkan sitten toisen maailmansodan. Mikään ei tällä hetkellä pysty takaamaan sitä, etteikö Venäjän valloitus-sota yltäisi vielä jonain päivänä Suomen rajalle. 

Tällä hetkellä akuutein uhka Ukrainan kriisistä, on alkava pakolaisongelma. EU:n ulkorajoille vyöryy nyt valtava määrä pakolaisia, jotka etsivät turvaa sodan jaloista. Vielä vuosi sitten vain harvat uskoivat, että pakolaisaalto tulisi näin läheltä omaa ulkorajaamme. 

Mahdollisia ratkaisun teitä on kaksi. Ensimmäinen mukailee rauhaa ja kansainvälistä yhteistyötä. Ottamalla Venäjän mukaan Eurooppalaiseen yhteistyöhön ja antamalla mahdollisuus Venäjän sisäisen talouden korjaamiseen, voisi Venäjän vallanhalu laantua ja myös mahdolliset kriisipalot saadaan sammutettua. Tämä vaatii sitä, että myös Eurooppa antaa periksi omista pakotteistaan. Venäjä tuskin luopuu etenemisestä, ellei sen sisäistä taloutta saada nostettua. 

Toinen tie on sodan tie. NATO, Yhdysvallat ja EU voivat rakentaa vahvan sotilaallisen länsiliiton, jonka seurauksena Venäjä suljetaan koko läntisen maailman ulkopuolelle. Rautaesirippu palaa paikalleen ja tilanne muuttuu samanlaiseksi kylmäksi sodaksi kuin lapsuudessani. Tämä tie ei pelasta Ukrainaa, eikä se välttämättä pelasta edes Baltiaa. Ratkaisevaksi tekijäksi muodostuvat YK ja Kiina.

Suren Ukrainalaisten siviilien ja sotilaiden puolesta. He ovat tänään kohdanneet pahimman pelkonsa ja moni taistelee hengestään ylivoimaista vihollista vastaan. Tänään on valitettavan helppoa kuvitella, miltä tuntuisi, jos sama tapahtuisi meille.