Vuosikymmen yhteiseloa

 

Heinäkuussa vietimme vaimoni kanssa tinahääpäivää, eli laillista ja siunattua liittoa on takana nyt ensimmäinen vuosikymmen. Kymmenen vuotta saman ihmisen kanssa opettaa ketä tahansa. Kun yhtälöön lisätään ikuisen talovelan lisäksi nippu lapsia, niin oppikoulusta aletaan päästä jo todelliseen elämän korkeakouluun.

Keski-ikäisten avioliitot ovat täysin onnellisia vain Instagramin kuvissa. Ruuhkavuosina arkielämä ei useimpina päivinä ole pelkkää onnea ja rakkautta, vaan puhdasta henkiinjäämistaistoa. Kun multitaskaamisen kalenteroitu paskamyrsky heittää kunnolla kikkareita tuulettimeen, ei ensimmäisenä ole mielessä kodin tanskalaisvaikutteinen vaalea sisustus tai iltapäivälehtien kuvaama harmonis-tantrinen erotiikka, vaan pikemminkin sitä miettii, mihin eineksiä jaksaa ehkä pistää mikroon ennen kuin silmät painuvat vastustamatta umpeen. Fantasiatkin liittyvät siihen, että näkisi kerran viikossa edes kympin uutiset. Sitä sitten jatkuu vuodesta toiseen, kunnes yhtenä päivänä huomaat talon tyhjentyneen ja katsot edelleen samalla sohvalla vaimon kanssa Emmerdalen uusintoja ja oman parisuhteen sijaan mietit, miksi Moira ja Cain eivät saa välejään sovittua.

Kun katson vuosia taaksepäin, ei elämä ole juurikaan samanlaista enää. Elämä on muuttunut, me olemme muuttuneet ja ympäristö on muuttunut. Valitettavasti pienin näkyvä muutos on tapahtunut talovelan loppusaldossa. Muutos on opettanut ja kasvattanut. Tässä on joitakin asioita, joita olen oppinut avioparien yhteiselämästä ja sen lainalaisuuksista.

Rutiinit – perhearjen pelastus ja tuho

Rutiinit ovat parisuhteille sekä pelastus että tuho. Jos vertaa elämää ilman parisuhdetta ja toisaalta taas suhteessa, on suurin ero rutiineissa. Perheissä asiat menevät ajastaan tuttuihin uomiinsa ja pikkuhiljaa elämä kietoutuu samojen arjen toimintojen ympärille. Se on turvallista, se on taatusti ennustettavaa ja luo perustan yhteiselämälle.

Toimivat parisuhteet tarvitsevat rutiineja, jotta arkielämä rullaa. Rutiinien kautta elämänhallinta helpottuu, kun asioita ei tarvitse suunnitella ja keksiä uudelleen joka päivä. Mutta parhaillekin parisuhteille liialliset rutiinit ovat myös surma. Jos kyky ajatella toisin ja kyky uudistua tai kasvaa, katoaa kokonaan, suhde näivettyy. Ihminen kaipaa, että sen uteliaisuutta ruokitaan ja sitä, että saamme rutiineiden lisäksi myös uusia syötteitä. Sen vuoksi olemme lomareissun jälkeen niin energisiä. Olemme poikenneet rutiineistä ja saaneet vaihtelua.

Rutiinit voivat olla myös tuhoisia. Kun arki nojaa vain totuttuihin tapoihin, aletaan elämää ajaa samoja raiteita automaattiohjauksella. Mennään tuttuja teitä ja totuttuja reittejä. Ei oteta riskejä, vaan pikemminkin turvaudutaan tuttuun, jotta onnistuminen on varmaa.

Liika ennustettavuus tekee elämästä tylsää ja tylsyys taas tappaa luovuuden. Jos asiat tehdään aina samoin, se ei kannusta ajattelemaan asioita eri tavalla. Ja eri tavalla ajattelua tarvitaan, jotta voi tapahtua kasvua ja kehitystä. Kasvua sekä kehitystä tarvitaan väistämättä, sillä maailma ympärillä muuttuu, vaikka emme sitä haluaisikaan. Rutiineiden rikkominen valmistaa meitä muutokseen.

Muutos – hallittu kasvu eri suuntiin

Muutos elämässä tapahtuu pienin askelin. Sitä ei edes huomaa ennen kuin tarkastelet elämääsi taaksepäin vuosien taa. Muutos tapahtuu väistämättä. Se tapahtuu yksilöissä ja se tapahtuu parisuhteissa. Muutokseen meitä pakottaa ympäristön muuttuminen. Pienten lasten kanssa eletään eri tavalla kuin teinien ja teinihelvetin jälkeen elämä muuttuu, kun lapsista tuleekin aikuisia. Samassa suhteessa muuttuu myös aikuisten keskinäinen suhde. Kolmekymppistä vaimoa kiinnostavat todennäköisesti (ja toivottavasti) eri asiat kuin samaa vaimoa vuosikymmen myöhemmin.

Pyörimme elämässämme kuin teräskuula flipperissä. Jokainen osuma ja kolhu heittää meitä eri suuntaan. Löydämme työpaikkoja, menetämme työpaikkoja, koulutamme itseämme ja muutamme elämän suuntaa. Koemme ongelmia terveyden kanssa ja kohtaamme menetyksiä. Jokainen tapahtuma elämässä muokkaa meitä ja muokkaus saa meidät katsomaan itseämme ja toisiamme eri lailla.

Varmaan jokainen meistä tuntee parin, joka on eronnut, koska osapuolet ovat kasvaneet eri suuntaan. Ongelma ei ole kasvu tai edes eri suunta. Kaikissa suhteissa kasvetaan, mutta kasvun tulee tapahtua jossain harmoniassa. Kasvun ei myöskään tarvitse tapahtua samaan suuntaan, vaan yhteisymmärryksessä.

Parhaissa parisuhteissa selvitään muutoksista, koska ymmärretään, että muutos on välttämättömyys ja selviämisen tae on muutoksen hyväksyminen. Ja jotta kasvua voi tapahtua, on molemmilla oltava sietokykyä sille, että emme pysy samanlaisina läpi elämän.

Oman kasvun lisäksi on tajuttava kasvu myös toisesssa. Harva pari kasvaa samalla tavalla, samaan tahtiin ja samaan suuntaan. Olemme jokainen yksilöitä ja meillä on omat tarpeemme ja mielenkiinnon kohteet – jotka vielä vaihtelevat läpi elämän. Pariskunnan kasvu samaan suuntaan on jopa epätodennäköistä, eli suurimman osan pareista pitäisi erota eri suuntiin kasvamisen vuoksi. Myös kestävien parisuhteiden osapuolet kasvavat eri suuntiin, mutta he ymmärtävät sen ja sallivat sen myös toiselle.

Kommunikaatio – puhu kaksi sanaa, mutta kuuntele kolme.

Muutoksen mahdollistaja ja tae on kommunikaatio. Vaikka käytännössä parisuhteet vaativat aina ajatuksenlukutaitoja, niin paras – ja yleensä helpoin – tapa selvitä, on kommunikoida toisen kanssa. Puheessa toimii porttiteoria. Jotta kommunikaatio toimii, on sen oltava jatkuvaa ja jotta se on jatkuvaa, ei kannata odottaa, että toisen suusta tulee koko ajan suuria ajatuksia. Yhteinen puhe lähtee aina pienistä jutuista ja kohoaa kohti suurempia ja vaikeampia ajatuksia. Karkeasti ottaen – jos et osaa kertoa pieniä asioita, on turha odottaa, että parisuhteen todelliset solmut ratkeavat omin avuin.

Puhumatta ei parisuhteissa pärjää. Olen usein miettinyt puhetta – tai sen puutetta. Mikään parisuhde ei koskaan ala puhumattomana. Jokin saa aikaan sen, että yhteinen puhe lakkaa. Luulen, että kommunikaation tappaa sen käyttö muuna kuin viestinnän välineenä. Jos puheesta puuttuu kuuntelu, toisen mielipiteiden kunnioitus ja arvostus, niin puhe muuttuu kommunikaatiosta aseeksi ja vallankäytön välineeksi. Olen joutunut seuraamaan pareja, joilta puheesta puuttuu toisen arvostus ja mielipiteen kunnoitus. Sen lopputulos on, että omaa puhetta käytetään vain arvostelemaan toista ja siten alentamaan tai sitten oman vallankäytön välineenä ylentämään itseä. Yhtä paha kumpikin. Viallinen kommunikatio synnyttää epätasapainoa ja epätasa-arvoa. Toinen valtaa puheen itselleen ja käyttää sitä vain alistaakseen toista. Lopputulos on, että vain toinen puhuu – ja toinen ei kuuntele.

Yhtä paha on sekin, ettei mielipiteitään kerro. Omien halujen, pelkojen tai mieltymysten kertomatta jättäminen vie toiselta pois mahdollisuuden auttaa, oppia, olla tukena tai mukautua. Onnistuneissa parisuhteissa ollaan toisen edessä paljaana, eikä pimeitä nurkkia löydy. Omien mielipiteiden kertominen on luottamista. Luottamista siihen, että toinen sietää minun epävarmuuteni ja sallii mielipiteeni, vaikka ne eroaisivat omistani.

Onnistunut kommunikaatio sisältää kaikki puheen eri tasot. Siihen kuuluu kauniin rakkauspuheen lisäksi myös yhtä lailla arjen viestintä tai riitely. Onnistuneet suhteet vaativat kaikkien puheen tasojen onnistumista – ainakin jollain tasolla.

Jopa puhettakin tärkeämpää on kuuntelu. Jokaisella meistä on tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi. Janoamme huomiota ja haluamme, että meidät noteerataan. Se sama ärsyttävä huomionkipeys, joka on pienillä lapsilla, löytyy myös kaikista aikuisista, mutta sivistyneenä versiona. Jos emme tule kuulluksi, lopetamme myös pikkuhiljaa puhumisen. Puhe, joka ei tuota tulosta, on tarpeetonta ja tulee sen vuoksi hylätyksi. Jos jotain olen elämäni varrella oppinut, niin sen, että hyvä kuuntelutaito on jokaisen tie menestykseen parisuhteissa. Et voi oppia toisesta mitään, jos et kuuntele, mitä hän sanoo.

Lapsiperheissä kommunikaation hiipumista voi olla vaikea huomata. Puheessa on helppo mennä pelkästään toiminnan tasolle. Huonotkin parisuhteet pysyvät horjuen pystyssä, kun puhe pidetään turvallisesti arjen toiminnassa. Sovitaan, kuka hoitaa, mitä hoitaa ja milloin hoitaa. Puheessa näkyy toiminta, mutta ei tunne. Sillä tavoin voi huomaamatta mennä vuosia ja jopa vuosikymmeniä. Kulissit paljastuvat vasta sitten, kun ei enää ole lapsia, joiden taakse voisi piiloutua.

Ei ole ihme, että parit eroavat monesti sen jälkeen, kun lapset lähtevät omilleen. Tyhjän kommunikaation takaa paljastuu ihminen, jota et enää tunne ja josta et ole enää kiinnostunut. Toiminnan kommunikaatio menettää merkityksensä, eikä tilalle tule mitään. Kiireisimpinä vuosina vaatiikin kykyä nähdä toinen aikuinen kaiken arjen sopimispuheen takaa.

Ja uskokaa tai älkää, mutta suurin yhteisen kommunikaation este ovat kommunikaatiovälineet. Valitettavan usein yhteisen puheen väliin tulevat älylaitteet, joiden avulla toinen sulkee itsensä omaan maailmaan – ja samalla toisen ulottumattomiin. On vaikea lähestyä toista, jos mielenkiinto on suuntautunut maailmaan, jonka ikkunat avautuvat puhelimen näytöltä.

Uteliaisuus - kuinka löytää toinen uudelleen ja uudelleen

Jotta kommunikaatio on mahdollista, on toisesta oltava kiinnostunut. Parisuhteissa vaikeaa on ylläpitää kiinnostusta, kun toisen kanssa elää 24/7 saman katon alla. Siksi suhteet tarvitsevat erilaisia ajankäytön tasoja. On osattava viettää aikaa yhtä lailla erillään kuin yhdessäkin. Jos omaa aikaa ei löydy, se syö ilmaa koko parisuhteelta. Minkään pariskunnan ei ole tarkoitus elää aina kylki kyljessä kiinni, vaan aikaa on osattava viettää primääriryhmän ulkopuolella. Pieni piipahdus kavereiden kanssa saa näkemään oman elämänsä ulkopuolelta, ja kaipaamaan sitä. Se antaa perpektiiviä ja asemoi itsen suhteessa muihin.

Uteliaisuuteenkin tarvitaan kaksi. On totta kai jokaisen vastuulla olla kiinnostunut toisesta, mutta myös jokaisella on vastuulla herättää kiinnostusta toisessa. Kaikki parisuhteissa tapahtuva, on aina kahden kauppa, eikä mikään suhde toimi niin, että se nojaa vain toisen hartioihin. Uteliaisuuden herättäminen on sitä vaikeampaa mitä pidempään eletään yhdessä. Rutiinit vievät mielenkiintoa uteliaisuudelta ja toisen miellyttäminen ei tunnu tärkeältä, kun aikavarkaita on joka puolella.

Liitot rakennetaan rauhan aikaan, mutta niiden lujuutta testataan kriiseissä. Jos perusta on heikko, niin liitto kuin liitto särkyy, kun se kohtaa vastoinkäymisiä. Jos arjesta puuttuu luottamus, usko toiseen tai yhteinen kommunikaatio, niin selviämisen mahdollisuudet myrskyssä ovat olemattomat. Ja suhteita koetellaan koko ajan. Tulee vastoinkäymisiä, jotka rapauttavat luottamusta, kommunikaatio rapautuu arjen alle tai kiinnostus toiseen lakastuu yrityksen puutteeseen. Parisuhteet vaativat remontointia ja jatkuvaa kunnostusta, kuten vanhat rakennukset. Perusta ei saa koskaan rapautua, jos meinaa pitää katon pään päällä. Huollon puute tapaa enemmän parisuhteita kuin home omakotitaloja.

Fyysinen läheisyys – kosketuksen porttiteoria

Iltapäivälehdet toitottavat etenkin kesäisin päivästä toiseen, miten parisuhteita ylläpidetään sängyssä. On totta, että ainoa asia, mikä erottaa parisuhteen muista suhteista, on fyysinen kanssakäyminen. Mutta lehtiotsikoiden markkinoima fyysinen puoli on vain jäävuoren kapea huippu. Liittojen fyysisyyten pätee sama porttiteoria kuin kommunikaatioon. Ilman pientä, ei ole myöskään isoa.

Jos terapeutteja on kuuleminen, niin liittojen suurin ongelma on seksi. Minusta se kuulostaa kärjistykseltä ja siltä, että mutkat vedetään oikein kunnolla suoraksi. Veikkaan, että lähempänä totuutta on parisuhteiden yleinen läheisyyden puute. Porttiteorian ensimmäinen portti jää menemättä läpi, kun arjen kiireet ja toimeliaisuus blokkaavat perusläheisyyden ja kommunikoinnin, mikä johtaa väistämättä siihen, että parisuhteen aikuisten aika loppuu. Ongelma on se, että parit huomaavat vain tuon viimeisen askeleen, eli seksin, puuttumisen ja luulevat liiton kaatuvan siihen.

Seksuaalinen kanssakäyminen on lopputulos kaikelle muulle. Ja jos se loppuu, on syytä etsittävä kaikesta siitä, mitä tapahtuu ennen makuuhuonetta. Halu ei synny itsestään, vaan se syntyy johdannaisena, lopputuotteena. Lopputuotetta ei taas synny ilman raaka-aineita. Parisuhteessa raaka-aineita ovat kommunkaatio, kosketus ja kiinnostus. Vaikka kuulostaakin kliseeltä, niin toimivimmat halun herättäjät ovat puhe, kuuntelu ja kosketus. Pitsit, piiskat ja muut hepeneet tulevat vasta noiden jälkeen.

Seksittömyys tappaa suhteet, mutta syy seksittömyyteen on muualla. Ilman fyysistä läheisyyttä ei mikään parisuhde toimi. Se ei toimi siksi, että ihmiset pariutuvat läheisyyden vuoksi. Jos parisuhteen läheisyys loppuu, syntyy tyhjiö, joka täytyy automaattisesti. Aina se ei tarkoita, että tilalle tulee toinen ihminen. Läheisyydenpuutteen voi korvata harrastus, työ, alkoholi tai muu viihdyke, joka saa huomion pois siitä, että todellinen ongelma on toimimaton parisuhde. Läheisyydessä on kyse tunteesta, jonka se synnyttää. Jos tunne ei synny luonnostaan, ihminen pyrkii synnytämään tunteen muuta kautta.

Lehdet puhuvat pettämisestä parisuhteen tuhona. Tosiasiassa pettäminen on lopputulos tai oire, ei päättymisen syy. Halua pettää ei synny, jos elämässä ei ole tilaa, jonka vieras ihminen täyttää. Mutta ymmärrän kyllä iltapäivälehti-parkojakin. Ei ole kovinkaan mediaseksikästä puhua kädestä pitämisestä tai pelkistä hyvänyönpusuista, kun voi kirjoittaa isolla otsikolla kimppakivasta. Harmillista lehtien otsikoissa on se, että se antaa monille väärän kuvan arkisen parisuhteen hoitamisesta ja saa kiinnittämään huomion vääriin asioihin.

Vaikea laji, jossa voittajat syntyvät pienten tekojen kautta

Vuosikymmen avioliittoa on opettanut, että parisuhde ei helpoimmillaankaan ole yksinkertainen laji. Se opettaa halukasta joka päivä ja kasvattaa aikuisista vielä aikuisempia. Parisuhteen onnistujat syntyvät pienten tekojen kautta. Toimivissa parisuhteissa on puhetta, kuuntelua, uteliaisuutta ja fyysistä läheisyyttä. Hyvissä parisuhteissa on kummallakin aikuisella halua kasvaa, mutta myös halua sallia kasvu toiselle. Onnistuneissa liitoissa ymmärretään, että elämä ei säily samanlaisena läpi vuosien, ja vahvuus syntyy siitä, että osaa valmistautua siihen, että itse muuttuu ja kumppani myös. Kukaan meistä ei voi tietää, mitä vastoinkäymisiä elämä tuo tullessaan. Ainoa, mitä voimme, on valmistautua kaikkeen ja tukea toista hänen kasvussaan. Parisuhteen voima on siinä, että kaksi ihmistä on yhdessä vahvempia kuin kaksi yksilöä erillään.

Kun alussa puhuin, että parisuhde on elämän korkeakoulu, niin samalla tavalla lopputulos muotoutuu koulutodistuksen lailla. Tärkeintä ei ole saada aikaan täyttä kymppiriviä, vaan se, että tulos on tasainen ja nousujohteinen luokasta toiseen. Jokainen on kyvykäs oppimaan, jos on halua oppia. Ja vaikeissa tilanteissa on nykyisin myös apua saatavilla. Onpa suhteen ongelma mikä tahansa, niin maailma on pullollaan asiantuntijoita, joita voi pyytää antamaan ulkopuolista näkökulmaa.

Tässä tekstissä puhun vain opeista, joita olen saanut. Kunnon keittiösosiologin tavoin tiedän paljon asioita teoriassa, mutta käytännössä olen oppiprosessissa vielä keskentekoinen. Ja hyvä niin – elämän pitää mielenkiintoisena se, että sitä ei ole pelannut läpi. Enkä usko muutenkaan, että täydellistä parisuhteen taitajaa löytyy. On inhimillistä, että teemme virheitä, otamme niistä oppia ja kasvamme.

Avioliiton ensimmäinen vuosikymmen on ollut hyvä alku. Se on opettanut, kouluttanut ja kasvattanut. Se on varmaan tehnyt sitä meille molemmille. Mikään helppo vuosikymmen tämä ei kummallekaan ole ollut. Mutta helppouden vastapainoksi se on ollut myös antoisa. Parisuhde on ollut hyvä kasvualusta kahdelle yksilölle. Meidän vahvuutemme on ollut se, että sallimme kasvun toiselle, ymmärrämme elämän muuttumisen ja hoidamme kriisit yhtenä rintamana. Uskon siihen, että olemme yhdessä kahta yksilöä vahvempia.

Pahoittelut turhankin pitkästä tekstistä, mutta tämä aihio on pyörinyt mielessä muutaman päivän ja ilmeisesti pientä kirjoittamisen tarvetta on kertynyt sielun perukoilla. Onnittelut niille, jotka pääsivät loppuun saakka – ja kiitos taas lukemisesta.

Ihana, helteinen kesäkuu

 

Näkymä Teretin lintutornista loppukeväiseltä Patvinsuolta

Kesäkuu on takana  - ja mikä kesäkuu se olikaan! Omalla kohdalla koko kuukausi oli helteinen monella tapaa. Toki kelit hellivät ja suorastaan pakottivat viettämään vähää vapaa-aikaa takapihalla. Loma-arpajaisissa tänä vuonna jättipotin saaneet "ykkösvuorolaiset" nautiskelivat luultavasti joka aamu vähintään yhden lonkeron jäillä miettiessään, että yli 20:n hellepäivän jälkeen tuskin heinä- ja elokuun lomalaisille riittää muuta kuin sadetta ja pakkasta. Edes massiiviset itikkaparvet tuskin saivat hymyä hyytymään. 

Oma riemuni suorastaan pomppasi kattoon, kun tajusin työhuoneeni olevan niin hyvin ilmastoitu, että edes kovimmilla helteillä siellä ei hiki tullut muuten kuin töitä tehdessä. Asiakkaat kiittivät, kun tulivat hikisestä helteestä sopivan viileään huoneeseen. Onni on vuokranantaja, jolla on asialliset tilat. Kollegoilta nimittäin kuulin vähän toisenlaisiakin tarinoita helteellä työskentelystä.

Mikään ihme ei olisi ollut, vaikka hieman pisaraa olisi otsalle puskenutkin. Ihmiset alkoivat selvästi liikkua enemmän kesäkuun alussa ja sen huomasi varauskalenterissa vallan positiviisesti. Kalenteri pursusi jopa hieman yli normaalien työaikojen - molemmista päistä. Mutta en missään nimessä valita, vaan paremminkin sujautan kädet kauniisti ristiin ja kiitän. 

Kesäkuussa nimittäin oppi taas uusia asioita asiakkaiden kautta. Tavallaan kuumemissa oloissa ja isommilla tunneilla tuli taloudellisen työtavan merkitys ihan toisella tapaa esille. Jotta omaa kroppaa sai säästeltyä paremmin, tuli työergonomiaa viilata vieläkin fiksummaksi ja oppia ne työnvaiheet, jotka voimia eniten syövät ja minimoida niiden käyttö. On nimittäin taas syksyn oppilaille uutta kerrottavaa. Onni on työ, joka opettaa ja sallii uuden oppimisen. 

Vuolas puro Pamilonkosken retkeilyreitin varrella.

Liikkumisen anatomia

Kesäkuussa korona tuntui väistyvän ja maailma näytti hetken erittäin valoisalta. Siinä kerkisi tehdä jo suunnitelman, jos toisenkin - kunnes tuli jalkapallo ja Pietari yhdistettynä juhannukseen. Ihmisen erottaa muista karvaisista kaksijalkaisista kyky jälkiviisastella ja taas on sen aika. Venäjän koronatilanteesta olisi pitänyt olla paremmin hereillä. Ja Pietarista palaavien pakko-karanteeni olisi pitänyt olla valmiiksi mietitty. Nythän kävi niin kuin hölmöläisen matossa, että kun toisesta päästä saatiin korona ulos, niin itärajan takaa sitä otettiin sisään - ja laskettiin leviämään oikein kunnolla. Pienestä joukosta kärsii nyt koko kansa. Maskipakko jatkuu ja pahimmassa tapauksessa otetaan tautitilanteessa takapakkia. Ja kuten olettaa saattaa - itäraja pysyy visusti kiinni vielä pitkälle ensi vuoteen. 

Jopa viranomaisten tulisi muistaa, että suomalaisissa on sen verran iso loraus slaavilaista verta, ettei meidän omaehtoiseen itsevalvontaan tulisi koskaan luottaa. Jos jotain halutaan "ihan oikeesti" tapahtuvan, sen tulee tapahtua määrätysti pakolla ja selkein ohjein. Nythän tätä on turha pohtia, kun kakki on jo puntin puolella. 

Mutta koska postaus koskee kesäkuuta, niin olin tosi iloinen, että ihmiset alkoivat liikkua selvästi paria edellistä kuukautta enemmän. Heinäkuussa on suunnitelmana lomailla vähäsen ja hauskasti taas tuli tämän yrittäjän arki vastaan. Jos heinäkuussa meinaa lomailla, niin kesäkuussa pitää siis tehdä tuplasti töitä, että rahat riittää ja firma pysyy hengissä myös ne ajat, kun suu ei käy ja kädet heilu. Sanotaanko näin, että parhaani tein ja katsotaan, mihin se riittää. Ja koska olen yrittäjä, niin minähän pääsen helposti takaisin töihin, jos kassa kuivaa. Puolensa ja puolensa.

Muutin pelisuunnitelmaa paristakin eri syystä niin, että tein kesäkuun ja nyt heinäkuun alun iltavuoroa. Menin siis töihin herraskaisesti kolmeen ja lopetin joskus kahdeksan ja yhdeksän välissä, asiakkaista riippuen. Iltavuorot olivat kyllä huippuja. Pöydälle tuli kiireettömiä ja hyväntuulisia ihmisiä (ja lähti tietenkin vielä parempituulisia ja hoidettuja ihmisiä). Oma fiilis oli sellainen, että vaikka tulin kotiin kahdeksan jälkeen ja välillä aika rankkojen päivien jälkeen, eivät voimat kadonneet (paitsi yhtenä päivänä, josta myöhemmin). Syksyllä meinaan jatkaa iltavuoroja parina iltana viikossa. Asiakkaat ovat sitä pyytäneet ja toisaalta taas se on omankin rytmityksen kannalta järjestettävissä. Sen sijaan lauantait saavat jäädä nyt toistaiseksi taakse. Elokuun jälkeen (toivottavasti) koulut taas alkaa ja ne syövät joka toisen viikonlopun. Ja joskus sitä on relattavakin, yrittäjänkin. 

Muutamaa hankittua viisautta köyhempi

Kesäkuussa koitti pienimuotoinen hammasremppa, kun molemmin puolin raksittiin kovalla elämänviisaudella kasvatetut "viisurit" pois. Homma tehtiin kahdessa erässä kolmen viikon välein, puoli kerrallaan. Oli vähän pujottelemista, kun nuo poistopäivät piti osuttaa niin, että ne eivät pahasti häiritse työntekoa. Siksipä ne olivatkin perjantaita ja lauantaita. 

En varsinaisesti pelkää hammaslääkäriä tai kammoa sinne menemistä,  mutta eipä sitä juuri rakastakaan. Ja kun kyseessä oli itselle aivan uusi toimepide, niin kai sitä vähän jännittää. Vastassa oli kuitenkin niin loistava suukirurgi, että homma meni lähes kaikkien tieteen ja taiteen sääntöjen mukaan. Tai ainakaan ongelmat eivät johtuneet tekijästä, vaan biologiasta.

Eka setti meni kuin elokuvissa. En saanut edes sitä massiivista palloa poskeeni. Arvet paranivat ja tikit poistuivat itsestään. Ainoa ongelma hommassa oli poskilihasten spasmit, jotka meinasivat halvauttaa poskilihakset - ja tällaiselle puhetyöläiselle se on aika harmittava homma.

Mutta toinen puoli ei v....uilematta sitten mennytkään. Ylemmän hampaan juuri oli mennyt poskiontelosta läpi ja lopputulos oli se, että sieltä paikattiin reikä, joka tietenkin tulehdutti poskiontelon. Yksi työpäivä meinasi käydä todellakin ylivoimaiseksi, kun tulehdus koski koko toiseen puoleen päästä ja totta kai sitä tulehduksesta johtuvaa vuotoa valui suuhun koko ajan. Se ilta sai minut kyllä todellakin arvostamaan terveyttä. Viikon antibioottikuurilla ja parilla lisätikillä tuostakin toivottavasti selvitään. 

Heinäkuu ja loman odotusta

Nyt on enää viikko töitä ja sitten ehkä kolme viikkoa lomaa. Suunnitelmat on valmiina ja toivon mukaan kotona ei tarvitse olla kuin vaatteita vaihtamassa ja pyykkäämässä. Viimeisen kahden vuoden aikana olen näitä seiniä saanut nyt tuijotella todella ahkeraan ja toivottavasti lomalle olisi luvassa jotain muuta. 

Totta kai kelien suhteen toivon kesäkuun kaksoisveljeä. Olen horoskoopiltani Skorpioni, joka on aavikon eläin ja skorpionin tavoin en saa helteestä koskaan tarpeekseni. Enää en ole mikään megagrillaaja oman nahkani suhteen, mutta pidän siitä, että on kuuma. Tai ainakin valitsen aina helteen pakkasen sijaan. 

Mutta ennen kaikkea odotan sitä, että vähään aikaan ei tarvitse tehdä mitään. Viime kesän jälkeen on elämä ollut melkoista huisketta. On perustettu firmaa, opeteltu yrittämään, luovuttu palkkatöistä ja keksitty jo toistakin firman puolikasta. Sen lisäksi olen opetellut opettamaan, opetellut myyntiä ja markkinointia - ja siinä sivussa vielä elänyt elämääni. Toivon mukaan olen blogiin onnistunut tallentamaan jotain fiiliksiä siitä, miltä kaikki on tuntunut, koska nyt kun katsoo taaksepäin, niin vauhti on kyllä tehokkaasti kadottanut muistot. Ja tästä viimeisestä taipaleesta voin hyvin todeta, että päivääkään en vaihtaisi pois!

Nauttikaa helteestä ystävät ja nauttikaa vapaista te, kenelle sitä suodaan!

Kun ääni kirstuun kilahtaa

 

Toukokuu on ensi maanantain jälkeen taputeltu ja jää muistojen unholaan. Sanonta "keikkuen tulevi" sopii tähänkin kevääseen mallikkaasti. Jos välillä saat päivän aurinkoa, niin heti perään taivaalta tippuu helvetillinen myrsky tai lämpötila laskee säilöntärajan alle. Mutta emme valita - olemmehan Suomesta ja tottuneet kaikkeen. Oli kuitenkin sen verran loistavat kelit, että päästiin piipahtamaan perheen kesken Pohjois-Karjalassa ja ehdittiin kunnon luontoretkille. Luonnon ääreen oli kerääntynyt muitakin retkeilijöitä, mutta vielä mahduttiin sekaan, eikä edes luonnonrauha kärsinyt. Ai hitto, että olikin kiva stoppi arjesta. Muutaman päivän vapaa ja tuntui kuin olisi saanut viikon loman ja ladannut akut aivan uusiin lukemiin. 

Koska #keski-ikä, sain jo ensimmäisen koronarokotteen tiistaina. Odotuksista huolimatta ei päähäni kasvanut lisäkorvia, enkä saanut (ainakaan vielä) mitään järisyttäviä jälkioireita. Piikitetty käsi oli yhden yön kipiä, mutta töitä pystyi tekemään normisti jo samana päivänä. Eli rohkeasti vaan kohti laumasuojaa ihmiset. Olen viime viikkojen aikana keskustellut aika monien ihmisten kanssa rokotteista ja rokottamisesta. Mielipiteitä on monia ja jokainen noudattakoon omaansa. Itse uskon siihen, että rokottaminen on helpoin ja kattavin tapa päästä joskus edes eroon tästä "world stopperista".

Tulevana lauantaina on edessä seuraava koitos. Luovun vapaaehtoisesti (hammaslääkärin viisaasta neuvosta tosin) viisaudenhampaista. Ylimääräiset otetaan suusta kahdessa erässä ja tänä lauantaina on vuorossa osa 1. Pelottaa ja jännittää, mutta uskon jo tässä iässä selviäväni. En ole mikään hammaslääkärillä käynnin ystävä, mutta koetan käydä enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Olen löytänyt mielestäni hyvän hammaslääkärin, johon luotan ja jonka työnjälki tuntuu suussa hyvältä. Ensi viikolla puhe tulee siis entistä suorempaan ja vähemmän suodatettuna, kun on ylimääräiset hampaat raivattu tieltä.

Kesää odottamassa

Odottelen kesää monesta syystä. Toisaalta odottelen, että heinäkuussa on pidettävä vähän lomaa. Alkuvuosi on ollut monella tapaa vilkas ja vauhdikas. Työt ovat muuttuneet ja yrityksen (tai yritysten) eteen on saanut tehdä töitä ihan käytännön tasolla kainalot märkinä. Ansaintalogiikka alkaa olla ihan hyvällä mallilla ja töitä on riittänyt tehtäväksi saakka. Mutta välillä on pakko vetää happea pari viikkoa. 

Perheen pienin on taivaltanut koulutaipaleensa ensimmäisen etapin ja jää siis pitkälle lomalle. Sen takia joudun itsekin muuttamaan työrytmiäni hieman. Siirryn kesäkuun alusta tekemään hierontoja iltavuorossa, jotta pystyn olemaan lapsen kanssa päivät. Ihan mielenkiintoista nähdä, miten muuttunut työaika vaikuttaa asiakkaisiin. Veikkaan, että iltavuoro tuo osaltaan taas uusia asiakkaita, joille päivätunnit eivät ole osuneet töiden tai muun elämän takia. 

Odotan kesää senkin takia, että tämä tautitilanne pitäisi kaikkien laskelmien mukaan laantua pikkuhiljaa. Se toivottavasti tarkoittaa sitä, että ihmiset alkavat liikkua vapaammin ja elämä palaa entisille raiteilleen. Nyt kun olen taiteillut yrityksen kanssa tämän pahimman yli, niin kiinnostaa totta kai nähdä, vilkastuuko asiakasvirta tautitilanteen talttumisen myötä. Olen aivan valtavan kiitollinen siitä, että asiakkaita on riittänyt koko ajan ja tiedän, ettei kaikilla ole ollut sama tilanne. Vyötä ja hermoja on kiristelty useammassakin firmassa ja totta kai toivon oman firmani lisäksi myös muille yrittäjille vilkasta kesää. 

Patvinsuota Teretin lintutornista 2021

Kunnallispöhinää

Viime viikoilla on postilaatikkoon kopsahtanut vaalimainoksia. Kunnallisvaalit lähestyvät ja jotenkin tuntuu, että tällä kertaa vaaleilla on enemmän pöhinää kuin viime kertoina. Kuluneet kaksi vuotta on pistänyt sekä valtion- että kuntien taloudet koville ja nyt kaivataan todellisia päättäjiä, että kriisin jälkihoito saadaan kunnialla maaliin. Ja toisaalta taas kaikki puolitoista vuotta kotona oleilleet ihmiset kaipaavat pientä actionia - ja siihen kelpaavat jopa tavallisesti tylsät vaalit. Ehdokkaan valinta ei ole mikään helppo juttu. Vaihtoehtoja on paljon ja hyviäkin vaihtoehtoja valittavaksi saakka. Kamppailen itsekin valinnassa muutaman ehdokkaan ja jopa useamman eri puolueen välillä.

Sisäinen sosiologini nostaa päätään, kun katson, millaisia mainoksia laatikosta paljastuu. Seuraan mainontaa monella eri kulmalla. Toisaalta sisältö kiinnostaa - lähinnä siksi, että parhailta tekijöiltä voi löytää ideoita omaankin mainontaan. Toisaalta taas ihan vakavissani puntaroin ehdokkaita suhteessa toisiinsa. Puhtaan retoriikan lisäksi on mietittävä sitä, kuka on ehdokas, joka voi vaikuttaa. Kuka on ehdokas, johon voin luottaa ja mikä on se puolue/joukko, jolla on todellista vaikutusvaltaa. Suomen onni ja tuho löytyy demokratiasta. Demokratia takaa toisaalta (joskus valitettavasti) mielipiteen vapauden ja monipuolisuuden (vrt. Valko-Venäjä), mutta toisaalta taas suuret puolueklikit tarjoavat todelliset vaikutusmahdollisuudet vain ryhmän kautta. Käytännön tasolla siis yhden asian ehdokkaiden on mahdotonta päästä vaikuttamaan, ellei takana ole puolueen tuomaa ryhmävoimaa. Se tekee politiikasta valitettavan tylsää ja kasvotonta. 

Kun sanotaan, että politiikka on kansan kuva, niin Suomessa se pitää paikkaansa. Suomalainen politiikka on samanlaista kuin perinnemaisemamme talousmetsä. Suurten teollisuusrunkojen alta eivät uudet versot pääse nousemaan, koska valo ei kaikille riitä. 

Demokratian ihanteena on pidetty ateenalaista demokratiaa, jossa päätökset tehtiin niin, että jokaisen (silloin vapaiden ateenalaisten miesten) äänet pistettiin nippuun ja raaka enemmistö voitti. Sen jälkeen väkimäärän ja etäisyyksien kasvu on luonut puoluejärjestelmän sekä edustuksellisuuden. Mutta jos oikein tarkkaan katsotaan, niin meillä olisi mahdollisuus lisätä ripaus ateenalaisuutta päätöksentekoon. Sähköisten kanavien kautta olisi edustuksellisuutta mahdollisuus kiertää lisäämällä kansanäänestyksiä kriittisten asioiden osalta. Tällöin mielipiteet eivät kanavoidu valtuustoryhmiin, vaan enemmistö syntyy suoraan kansan kuvana suodattamatta. Uskoisin, että tulevaisuudessa näin tulee kunnallistasolla tapahtumaankin. Toki valtiotasolla päätökset ovat niin suuria ja raskaita, ettei niitä huoli antaa kansan päätettäviksi. 

Onnea vaaleihin kaikille ehdokkaille. Nostan hattua siitä, että uskaltaudutte edustamaan aina ah niin tyytymätöntä ja vaativaa kansaa.

Mukavaa viikonloppua ja alkavaa kesää kaikille!!

Viisi vuotta kirjoittamista

Heipparallaa ja hyvää sunnuntaita uskolliset ja uskottomat lukijat!

Ensi viikon tiistaina tulee Ra(s)kas Keski-ikä -blogille ikää erittäin kunnioitettavat viisi vuotta. Kun vuonna 2016 tartuin virtuaalikynään ja aloitin raskaan, tai rakkaan, keski-iän tilittämisen, en tiennyt puoliakaan siitä, kuinka paljon kirjoittaminen minulle antaisi ja kuinka paljon oppisin itsestäni laittamalla asiat ylös kaiken kansan luettavaksi. 

Blogille viisi vuotta on paljon. Se kertoo, että on valinnut tien, jota jaksaa kulkea pidempään ja josta myös löytää kirjoittamista. Elämä itsessään on paras materiaali kaivaa aiheita postauksiin. Mietin usein itsekin, mitä kirjoitettavaa on tavallisen keski-ikäisen elämässä, mutta kun tutkin tekstejäni vuosia taaksepäin, huomaan elämän muuttuneen ruuhkavuosina valtavaa vauhtia. Muutos tapahtuu mikroskooppisen pienin rattaankäännöin, ettei sitä välttämättä huomaa. 

Kun blogissa asiat pistää ruudulle ja lukee niitä uudelleen vuosien päästä, kokee ahaa-elämyksen. Monia asioita ei muista ja osan asioista muistaa eri tavoin. Jopa oma, tylsä, elämä näyttää mielenkiintoisemmalta jälkeenpäin, kun blogiin on kirjoitettu autenttiset todisteet tunteista ja ajatuksista. Blogi on minun päiväkirjani, jota tosin pääsevät lukemaan muutkin. Se on myös keskustelualusta, jossa keskustelen yhtä lailla itseni kuin näkymättömien lukijoiden kanssa. 

Kasvattavaa kasvatusta

Blogin kirjoittaminen antaa edelleen perspektiiviä omaan elämään. En enää tee niin tarkkoja suunnitelmia tai käsikirjoituksia siitä, mitä kirjoitan. Postauksen rakenne syntyy aika nopeasti pään sisällä ja jalostuu tekstiksi suhteellisen kivuttomaksi. Vielä vuosienkin jälkeen ennallaan on se, että yleensä idea postaukseen syntyy yhdestä ajatuksesta tai lauseesta. Noita yksittäisiä lauseita ja ajatelmia sitten kirjaan ylös muistivihkoihin ja sieltä kaivelen kirjoitettavaa. Samoihin muistivihkoihin suunnittelen tarinoita ja käsikirjoituksia myös blogin ulkopuolelta. Viime kesänä noista muistiinpanoista syntyi romaanikäsikirjoitus, joka ei pöytälaatikkoa pidemmälle tosin lentänyt. Ja jouluna kirjoitin lapselle 24-osaisen joulutarinan, johon kuulemma kaipaillaan ensi jouluksia jatkoa. 

Blogin myötä olen oppinut katsomaan itseäni enemmän ulkopuolisen silmin. Omaa elämää tutkii hieman analyyttisemmin, kun siitä hakee tarinoita kirjoitettavaksi tai opetuksia toisillekin. Kirjoittaminen on myös kasvattanut siinä, että oppii ottamaan asiat kriittisemmin. Kirjoittaessa pyrin siihen, että näkisin asiat useammalta kuin yhdeltä kantilta. Liiallinen ajatusten persuistuminen on aina tekijälle vaarallista. Ja tällaisena keski-ikäisenä vässykkänä koettaa muutenkin olla liikaa kärjistämättä tai loukkaamatta poikkeavasti ajattelevia. 

Luen omia tekstejäni liian harvoin taaksepäin. Veikkaan, että omien sanojen jälkitarkastelu voisi johtaa vielä parempaan tekstiin ja sanankäyttöön. Kaikki kirjoittamani tekstit luen kyllä useampaan kertaan ennen julkaisua (vaikkei se siltä aina näytä). Viiden vuoden aikana olen hylännyt kokonaan ehkä viisi tekstiä - osan sen takia,että aihe ei ole kantanut tarpeeksi tai sitten siksi, että aihe ei ole sopiva tänne julkaistavaksi. Mutta suhteellisen avoimesti olen kyllä elämäni täällä jakanut virheineen ja onnistumisineen. 

Vuodet teemoittuvat jännästi tahtomattaan. Ensimmäinen vuosi meni kirjoittamista opetellessa ja aiheet pyörivät paljon keski-iän parissa. Keski-iän mukana sivuille pääsivät luonnollisesti lapset ja kasvatus sekä ylipäänsä meidän velkataakan parissa painivan kansanosan elämä. Loputon tutkimisen aihe on myöskin suomalainen omakotitalon omistajuus - se on vakanssi, josta ei työteliästä päivää puutu. Usein mietin, että Jumalan sanoessa "Otsasi hiessä on sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen", hän ajatteli suomalaista omakotitalon omistajaa.

Myöhemmin olen kirjoittanut paljon työelämästä ja nyttemmin yrittämisestä. Kirjallisuus, joka muutenkin on lähellä sydäntä, on kirvoittanut muutamia hyviä tekstejä. Välillä otan kantaa paikalliseen tai kansainväliseen elämään. Yksi kestosuosikkini on ollut radio, josta olen kirjoittanut melko monta tekstiä - milloin radio-ohjelmista ja milloin radion kuuntelusta tai BFF:stäni Aamulypsystä. Ja on siellä joukossa muutama visa ja sitten kaikenlaista ajatuksetonta mölinää. Ensimmäiset vuodet kirjoitin melko holistisesti joka viikko ja se alkoi tuntua enemmän työltä kuin harrastukselta. Sen vuoksi olen rauhoittanut tahtia, blogia koskaan pitkäksi aikaa hylkäämättä. Hieman tekstejä ehkä muokkasi myös syrjähyppy Pontin bloggaajien joukkoon. Levätköön tuo blogiportaali rauhassa maatuvien blogiportaalien taivaassa.

Nykyinen kirjoitustahtini on "sano, kun on sanottavaa"-taajuus. Tekstejä syntyy toisinaan enemmän ja joskus vähemmän (näin savolaisittain sanottuna). Harvoin pakotan itseäni blogin ääreen, mutta kirjoitan aina, kun keksin hyvää kerrottavaa. Huomaan tekstieni rentoutuneen ja vapautuneen sen jälkeen, kun en tuota tekstiä väkisin. 

Onnellisuus ja unelmat

Suosikkiaiheeni, ja myös yksi blogin kantavia teemoja, on ollut ja tulee varmaan olemaan unelmat ja elämän onnellisuus. Väitän, että blogin pitäminen ja kirjoittaminen on antanut minulle useita syitä onnellisuuteen. Olen ehkä oppinut kaivamaan paskan seasta kultaa tai sitten elämän onnellisempi puoli on hypännyt helpommin vastaan, kun siitä kirjoittaa ja sitä ajattelee aktiivisesti. 

Olen tuntenut itseni kaikkein onnellisimmaksi sen jälkeen, kun täytin neljäkymmentä. Ja voin kyllä sanoa, ettei elämä ainakaan ole helpottunut noina vuosina. Helpon elämän sijaan olen oppinut taistelemaan omastani ja myös analyyttisemmin hakenut tietä onneen. Onnellisuus ei edelleenkään ole pankkitilin saldossa tai omaisuusluettelon pituudessa, vaan enemmän pään sisällä tai sydämessä. Kun itse lopetin tilin saldon vahtimisen ja keskityin enemmän tunnepuolen onneen, saavutin jotain, mitä en uskonut mahdolliseksi - elämän, jossa on helpompi hengittää ja jossa tavoitteita ei määritä mikään ulkopuolinen. Toki toisinaan tuntuu, että hinta on ollut hieman kova - mutta maksamisen väärti.

Unelmista sanotaan, että niitä saavuttaa, kun ne tunnustaa itselleen ja kirjaa paperille. Ja se pitää paikkansa - ainakin minun kohdallani. Olen blogin jokaisena vuonna kirjoittanut tekstin, jossa käyn läpi kuluneen vuoden tapahtumat, hakenut niistä mahdolliset opit ja luonut myös tavoitteet tulevaan vuoteen. Noista teksteistä on jalostunut elämän tavoitteellinen polku, jossa aidosti pyritään saavuttamaan omia unelmia. Minut se on johtanut uusiin harrastuksiin, kouluun ja nyt täysipäiväiseen yrittäjyyteen ja jopa siihen, että opetan muita. 

Tämän blogin kautta olen itse avautunut, löytänyt enemmän todellista minääni ja saanut myös itsevarmuutta. Alkuaikoina vielä hieman nolostelin julkaista ajatuksiani tai tunteitani muille, mutta ikä paksuntaa nahkaa ja nyt sanat valuvat ruudulle vapaammin ja suoremmin. Kun katson tänään peiliin, pidän sieltä näkyvästä kuvasta enemmän kuin viisi vuotta sitten. Ja uskon sen välittyvän myös itsestäni ulkopuolelle. 

Blogin ja kirjoittamisen myötä olen myös oppinut näkemään ennemmin voitot kuin tappiot. Keski-iässä on elettyä elämää takana jo niin paljon, että taustapeilistä löytyisi vaikka kuinka paljon mielenkiintoista tutkittavaa. Elämässä on kuitenkin tuijotettava eteenpäin ja keskityttävä siihen, että pysyy kaistojen välissä. Tuota ajattelua olen aktiivisesti kehittänyt - ja siinä myös kehittynyt. 

Mihin menee Ra(s)kas Keski-ikä?

Kirjoittaminen antaa minulle edelleen paljon - oikeastaan enemmän kuin ennen. Keskustelen itseni kanssa näillä sivuilla ja toisinaan näen kommenteista, että sanani osuvat jonkun toisenkin silmiin ja sydämeen. Toivon, että minun kompuroinneistani on saanut oppia, tai ainakin hupia, jokunen muukin.

Tiedän blogilla olevan uskollisia lukijoita - muitakin kuin äiti ja vaimo. Kiitos teille jokaiselle. Se, että muut näkevät ja kommentoivat tekstejäni, buustaa intoa tarjota aina enemmän lukemista. Vaikka kirjoitan paljon itselleni, on blogin idea aina se, että sen kautta voi tarjota lukijalle jonkinlaisen tunne-elämyksen. Olen jokaisesta lukijasta onnellinen - myös äidistä ja vaimosta. 

Ra(s)kas Keski-ikä porskuttaa aina vain eteenpäin. Ehkä sitten, kun seitsemänkymppisenä alan nauttia kansaneläkettä, on aika vaihtaa otsikko Autuaaseen Vanhuuteen, mutta ainakin seuraavat viisivuotiskaudet painellaan vielä kirkkaasti keski-iän puolella. 

Blogin juuriajatus on säilynyt läpi vuosien ja säilyy edelleen. Ajatus on tuoda keski-iästä enemmän näkyviin sitä puolta, joka ei ole harmaa tai ankea. Neljänkympin jälkeen useimpien viisaus, kauneus ja varallisuus ovat kultaisessa kolmiossa ja on aika nauttia muuttuvasta, kypsästä elämästä. Vaikka monesti ajattelen, että haluaisin elää joitakin vuosia totaalisesti uusiksi, niin todellisuudessa tässä vaiheessa elämää jokainen päivä antaa enemmän kuin aiemmin. Herätessäni päivän odotusarvo on lähes poikkeuksetta plussalla ja jokaisessa päivässä näen enemmän mahdollisuutta kuin uhkaa.

Vielä kerran nöyrä kiitos kaikki lukijat - kiva kun olette siellä! 

Työelämäni ensimmäinen puolikas

 Viime viikolla pamahdin oikein ryminällä kaapista ulos, kun päätin - osin olosuhteiden pakosta - käydä täyttämään yrittäjän risoja saappaita kokopäiväisesti. Tähän saakkahan olen leikkinyt yrittäjää palkkatyön turvallisesta kainalosta vailla huolen häivää taloudellisesta turvasta. Nyt tuo "mammantississä" roikkuminen on roikuttu ja leipä tulee kirjaimellisesti omista käsistä. 

Eilen saunoessani laskeskelin, että olen työelämäni puolessavälissä. Menin töihin aika lailla tasan 23-vuotiaana (koska aiemmista työsuhteista ei eläkettä kertynyt ja eläkkeen takiahan sitä töitä tehdään....) ja kun eläkeikä häämöttää oletettavasti jossain 70-ikävuoden korvilla, olen nyt päiväntasaajalla. Kahdenkymmenenkolmen vuoden päästä tästä olen 69-vuotias ja toivottavasti työuran loppumetreillä.

 Millainen tämä ensimmäinen puolikas on ollut?

Ensimmäiset vuodet 1997-2002 - epävarmuuden aika

Ensimmäisen työsuhteeni aikaan opiskelin vielä yliopistossa. Menin töihin opintojen ohella ja työskentelin aluksi aamuisin klo 6-10 niinä päivinä, kun koulua oli vähemmän. Yliopisto oli jo silloin sen verran joustava opinahjo, että se salli lukujärjestyksen rakentamisen omiin aikatauluihin sopivaksi ja ison osan opinnoista pystyi tekemään ilman että koulussa kävi naamaansa näyttämässä. Espanjan opettajani luultavasti muistaa vieläkin tyypin, joka nukahteli säännöllisesti kesken oppitunnin.

Töihin menin siksi, että rahat olivat vähissä ja "tartti tehdä jotain". Työpaikka löytyi aivan sattumalta, kun kämppäkaverini lopetti Postissa ja antoi puhelinnumeron, josta töitä saattaisi löytyä. Ja ennen kuin huomasinkaan oli polkupyöräpostinjakajana Jyväskylän Jyskässä. 

Postinjakajana oli hauskaa. Siinä sai kuntoliikunnan työn ohessa ja näki melkoisia kerrostalo-loukkoja. Tein töitä silloisen Jyväskylän ja maalaiskunnan "rosoisemmilla" kerrostaloalueilla, kuten Pupuhuhdassa, Kangaslammella ja Kirrinkydössä. Siellä näki jos jonkinlaista elämää ja tutustui aikamoisiin ihmiskohtaloihin. Työnteko oli aika nautinnollista, kun ei paremmasta tiennyt. Opiskellessa osarin tililläkin oli kuningas, kun muut kituuttivat opintotuella. Ostin mm. ensimmäisen autoni - no sen ostin kyllä rehellisesti sanottuna opintolainalla, mutta kuitenkin. No toki opiskelijariennot jäivät vähemmälle ja olin aika huono osallistumaan mihinkään rymellyksiin, joita tarjolla olisi ollut. Kello kuudelta alkava työvuoro oli vähän huonoa vastapainoa opiskelijaelämälle.

Noista ajoista parhaat opit olivat se, että töitä on tehtävä, jos meinaa elää leveämmin ja se, että työtä tekemällä tienaa. Se, mikä noista ajoista harmittaa on, etten keskittynyt riittävästi kouluun ja opiskellessa jäi monia tärkeitä juttuja kokematta ja tekemättä. Jälkeenpäin mietittynä olisin opiskellut enemmän - yliopisto tarjosi mahdollisuuden esim. opettajaopintoihin tai kieliopintoihin, joita olisin voinut hyödyntää monessa paikassa. Mutta rahalla on niin kumma voima, että se vie mennessään. 

Ja harmittaa myös se, että osia opiskelijaelämästä jäi kokematta. Oli kiinnostunut opiskelijapolitiikasta ja järjestöelämästä. Osin se jäin töiden takia kokeilematta, mutta enemmän ehkä oman ujouteni ja arkuuteni takia. Tänä päivänä reittini saattaisi olla vähän toisenlainen.

Vuodet 2003-2011 - nousukiito

Kun valmistuin (Luojan kiitos, että valmistuin - kiitos siitä kuuluu gradukaverilleni!), jäin samaan työpaikkaan jatkamaan työntekoa. En keksinyt, mitä muuta olisin halunnut tehdä ja kiinteä kuukausipalkka kelpasi. Palkkatyö mahdollisti kohtuullisen elintason ja työ oli suhteellisen helppoa. Työtunnit kasvoivat täyteen ja lopulta minua kyseltiin jo esimiestyöhön. Työ esimiehenä tarjosi uudenlaista vastuuta ja mahdollisti sen, että pystyin hyödyntämään koulutustani aiempaa paremmin. Silloin pidin siirtymistä fiksuna ja ajattelin tykkääväni esimiestyöstä. 

Muutimme 2003 pois Keski-Suomesta Etelä-Savoon. Esimiehenä kiertelin savolaisia pikkupaikkakuntia ja näin taas erilaista elämää. Työ oli parhaimmillaan hauskaa, mutta enemmän stressaavaa. Vaikka luulin niin, en ollut synnynnäinen johtaja tai esimies. Jossain määrin sain vastuuta liikaa ja liian pian. 

Esimiestehtävistä siirryin päällikkötehtäviin 2008 ja siinä olinkin sitten tämän jakson loppuvuodet. Viimeiset vuodet olivat täynnä reissaamista. Toiminta-alueena oli kolmannes Suomesta ja se tarkoitti käytännössä autossa asumista. Parhaina vuosina rullasin Skodalla päälle 50 000 kilometriä. Työ puudutti ja menetti merkityksensä. Pääasiassa tein töitä hyvän palkan ja statuksen takia. 

Tämän jakson parhaita asioita oli se, että tutustuin ehkä parhaaseen ystävääni töiden kautta. Ja totta kai jokainen työ on tekemisen arvoinen. Tajusin vasta vuosia jälkeenpäin, kuinka itselleni epäsopivissa tehtävissä olin. Se ehkä näkyikin siinä, että menestyin työssä kykyjäni huonommin. Paremmalla johtamisella jaadi jaadi jaa tai terveemmällä yrityskulttuurilla blaa blaa blaa - siis aina voi selitellä, mutta eniten löydän nyt vikaa peilistä.

Tämän jakson opetus oli se, että vain rahan ja statuksen takia ei kannata tehdä mitään. Epäsopiva työ on energiasyöppö, joka kuluttaa, väsyttää ja heijastuu lopulta myös muuhun elämään. Jos en tehnyt fiksusti töitä, en tehnyt ihan kaikkea muutakaan elämää parhaalla mahdollisella tavalla. Ihmiselämässä kaikki vaikuttaa kaikkeen. 

2012 - 2017 nautinnon vuodet

Edellisen jakson päälle vietin elämäni tähän saakka hienoimman jakson. Pidin melkein 10kk vapaata ja katselin kaikessa rauhassa vaihtoehtoja. Katselin, kun lapset kasvoivat ja keskityin enemmän kotona olemiseen. Perhe tasapainotti elämää hyvin.

Loppujen lopuksi töitä löytyi helposti ja pääsin tekemään entistä työtä aivan uudesta näkökulmasta. Olin unelmieni työpaikassa ja sain suhteellisen vapaat kädet toteuttaa visioitani työssä. Tuossa vaiheessa kasvoin oman alani osaajana täyteen mittaan. On todellinen rikkaus saada katsoa samaa tehtävää useammasta näkökulmasta ja yhdistää näkökulmat toisiinsa. Jos etsisin jollekin alalle huippuosaajaa, etsisin nimenomaan monikulmaisuutta ja sitä, että omaa osaamisalaa on kokenut eri tavoin. Yksilinjainen suora kasvu ei välttämättä toimi muualla kuin tukkipuuksi kehittymisessä.

Olin vuosia töissä median huipulla. Media eri muodoissaan on alati muuttuva, kehittyvä ja koko ajan ajanhermolla kulkeva maailma. Siellä oppii koko ajan uutta ja murroksen takia ala joutui jo silloin pohtimaan asemaansa ja rakentamaan itseään uusiksi. Lisäksi kaikessa tekemisessä oli paikallisuuden maku ja tuntui, että työtä tehtiin myös oman alueen ihmisille. Tältä ajalta minulla on edelleen hyviä ystäviä ja tunnen paljon alueen ihmisiä silloisen ammatin takia. Jälkeenpäin tätä aikaa katsoo aika lailla kiitollisena siitä, että on saanut olla mukana niin monessa.

Totta kai tähän vaiheeseen liittyy muutakin. Perhe rakentui nykyiseen muotoonsa ja yksityiselämässä tapahtui paljon - hyvää ja huonoa. Yhdellä lauseella sanottuna näinä aikoina elämä maistui elämälle sen kaikissa mausteissaan. Talouden puolesta rahat riittivät elämiseen ja varsinaista huolta huomisesta ei ollut - jos nyt ei pelkoa rikastumisestakaan. Suomessa keskituloinen ihminen pärjää mainiosti, jos ei hupeloi rahan kanssa ja elää ilman joutavaa ylivelkaantumista. On yllättävää, kuinka vähän peruselämiseen rahaa tarvitaan - ja yhtä ihmeellistä on se, että vaikka tienaat kuinka paljon, se raha valuu taskusta kuin saharan hiekka.

2018-2020 Hakemista ja uusi alku

Suurimmat opit työelämästä sain vasta edellisen vaiheen jälkeen. Töitä oli vaihtelevasti, mutta koko ajan. Sain tehdä erilaisia tehtäviä erilaisilla vastuilla ja erilaisilla työnantajilla. Itsetuntoni nousi täyteen mittaansa vasta näinä aikoina. Opin luottamaan itseeni ja kykyihini. Tärkein oppi oli kuitenkin se, että opin kuuntelemaan itseäni. Ymmärsin vasta jälkeenpäin paljon sellaisia asioita, joissa olin aiemmin mennyt pieleen. Opin itsestäni valtavasti, kun rakentelin työelämää pala palalta kasaan. On tärkeää osata katsoa itseään kriittisesti. Ei ole häpeä tehdä virheitä - on häpeä olla ottamatta oppia, joita virheet tarjoavat.

Kun kuuntelin itseäni riittävästi, opin myös sen, että olin paljon tehnyt vääriä valintoja aiemmin, enkä ollut suunnannut työelämääni itseni mukaan, vaan palvellakseni aivan eri asioita. Monia ratkaisuja työelämässä olin tehnyt siksi, että niin kuului tehdä ja monia valintoja olin tehnyt työn menettämisen pelossa tai pelossa siihen, että yhden työpaikan menettämisen myötä menettäisin kaikki tulevatkin työt. 

Pelko johtaa työelämässä monien kohdalla siihen, että työtä tehdään, vaikka siitä ei pidetä. Tunnen ihmisiä, jotka kituuttavat vuosia työelämässä tehtävissä, joita vihaavat. Jokainen arkipäivä tuntuu edellistä raskaammalta ja työvuoden päämäärä on kesäloma ja lomarahat. Neljän viikon aikana luullaan, että kiinnostus työhön ja tehtäviin palaa tai uskotaan, että kesäloman jälkeen kaikki on toisin. Ei se ole.

Itse olen aika monta kertaa kaatunut - ja noussut joka kerta ylös. Minkään työn loppuminen ei ole sulkenut minulta ovia työelämässä, vaan pikemminkin tarjonnut mahdollisuuksia tehdä jotain uutta. Toki kaiken tämän edellytyksenä on, ettei perseile. Omaa mainettaan täytyy varjella ja jokainen työ on hoidettava niin, että siitä saa referenssin seuraavaan. Kyse ei kuitenkaan ole ihmeistä, vaan pelkästä peruselämisestä, joka meille 70-luvun lapsille on taottu kalloon vasaralla. 

Oma jaksoni päättyi siihen, että menin kouluun. Noista vuosista olen tänne blogiin kirjoittanut paljon ja teksteistä paistaa, että tekemiseen on löytynyt nautinto. Olen muuttanut katsantoani niin, etten enää edes kuvittele löytäväni työtä, joka kestää "ikuisesti". Nyt tiedän, että ihmisen elämän kuuluukin mennä sykleissä, joihin kuuluu sekä ylä- että alamäkiä. Olisin edelleen yhtä onnellinen pysyvästä työstä, mutta enemmän tietoinen siitä, että pysyväkin työ on pysyvä vain seuraaviin yt-neuvotteluihin saakka. 

Kun katson taaksepäin, olen kiitollinen siitä, että minun työelämääni on muutettu ulkoa käsin. Monissa tapauksissa en olisi itse ollut riittävän rohkea lähtemään uuteen suuntaan, koska pelkäsin seuraamuksia. Sitten, kun muutos tuli muualta, sain enemmän kuin pystyin kuvittelemaan. Olen tavannut työelämässä pääasiassa vain hyviä tyyppejä. Ehkä olen ollut onnekas, tai ehkä olen itse niin mukautuvainen, että kanssani on helpppo tehdä töitä. Oli miten oli - ei muistikuvissa ensimmäiseltä puolikkaalta ole mulkkuja, vaan kavereita. 

2021 yrittäjyys

Olen aina sanonut, etten ole yrittäjä-tyyppiä. En ole sitä vieläkään, mutta uskon pärjääväni. Yrittäjänä parasta - ja pahinta - on se, että on vastuussa itse itselleen. Syyllinen kaikkeen löytyy peilistä, joten sitä on helpompi etsiä. Mutta onhan se inhottavaa, kun ei ole enää selkää, kenen taakse mennä piiloon. Taloudellisesti yrittäminen on riski totta kai. Tilauskanta näkyy noin viikon eteenpäin ja näin korona-aikoina viikkokin on pitkä aika. Kun on velkaa ja perhettä, niin tuo pelottaa tietenkin. 

Uskon kuitenkin itseeni enemmän kuin nuorena. Luotan siihen, että olen itse itselleni valinnut tehtävän, jossa menestyn. Teen työtä tällä kertaa omasta valinnasta ja siinä roolissa, jonka koen itselleni sopivaksi. En palvele kenenkään muun päämääriä, enkä toteuta kenenkään toisen haaveita. 

"En päivääkään vaihtaisi pois" on paskinta paskaa. Minä vaihtaisin paljon - jopa kokonaisia vuosia. Mutta se ei tarkoita, ettenkö olisi onnellinen niistä opeista, joita olen saanut. Jos jotain, niin toivoisin, että olisin ollut nuorempana viisaampi ja rohkeampi - ja kuunnellut itseäni enemmän. Toivoisin, että olisin nuorempana löytänyt oikeat motiivit työnteolle ja uskaltanut olla valinnoissani rohkeampi. Ajopuuteoria ei minun kohdallani johtanut hyvään lopputulokseen.

Onneksi minulla on vielä työelämän toinen puolikas tehdä asioita fiksummin ja enemmän itselleni oikeista lähtökohdista. Luulen, että toinen puolikas lähtee liikkeelle monella tapaa terveemmistä lähtökohdista. 

Vuosi koronaa - miltä tuntuu?

 

Siitä on nyt jo reilu vuosi, kun pieni maailmamme kellahti uuteen asentoon, eikä se ole vieläkään palannut takaisin raiteilleen - jos koskaan palaakaan. Jos pystyisi muistamaan vanhan normaalin, huomaisi, että monta asiaa tehdään eri lailla. Mutta koska ihminen on adaptoituva nisäkäs, olemme  tottuneet uuteen normaaliin niin, että näemme enää jäävuoren terävimmät huiput - asiat, joita eniten kaipaamme. 

Maskit, käsidesit, lock downit ja karanteenit

Pieni virus teki sen, mihin ihminen ei olisi pystynyt omin voimin koskaan. Suomessa laitettiin jopa kokonainen maakunta eristyksiin ja tälläkin hetkellä eristyksen avulla pyritään pienemmässä mittakaavassa estämään viruksen leviämistä. Maakuntien sijaan nyt eristetään koululuokkia tai työpaikkoja - niin ja yrittäjiä elinkeinoistaan. 

Vihasin kaupassakäyntiä jo ennen koronaa, ja nyt siitä on tullut entistä hankalampaa. En pidä siitä, että joudun ahtautumaan vihannesosaston täyteen ahdetuille käytäville muiden sekaan. En pidä siitä, että joudun väistelemään muita ihmisiä kulkiessani ostoksilla. No ehkä siksi olen jättänyt kaikenlaisen kaupassakäynnin minimiin. Mutta kun sekään ei ole hyvä - yrittäjänä kannan tietenkin huolta myös muiden yrittäjien toimeentulosta ja talous ei pyöri, jos kauppa ei käy. Kaikki kivajalka ei verkkokaupalla elä. 

Olen tottunut maskinkäyttöön. Pidän maskia joka päivä töissä ja käsiäni voitelen käsidesillä kaikissa mahdollisissa paikoissa. Olen melko varma, että maskit ja käsidesit tulevat jäämään arkeemme myös sen jälkeen, kun laumasuoja on saatu joko rokotusten tai riittävän sairastavuuden kautta. Kaiken kaikkiaan meistä on tullut hygieniatietoisempia ja uskon meidän myös jäävän sellaisiksi tulevaisuudessa.

Kotoilu on uusi musta

Vuoden taistelun jälkeen ainakin meidän perheestä on tullut todellisia kotoilijoita. Totta kai kaipaan ystäviä, kaipaan live-keikkoja ja kaipaan "vapaata liikkumista", mutta en valita. Unelmistani huolimatta olen melkoisen paska turisti, koska en koskaan matkusta mihinkään. Siksipä en koe mitään weltschmertziä siitä, etten pääse ulkomaille. Vaikka toisaalta ymmärrän enemmän matkailevien tuskan, en pidä sitä juuri nollatason ongelmaa suurempana. Kaikki loppuu aikanaan ja vielä jonain päivänä sinivalkoiset siivet lennättävät innokkaat pois marisemasta.

Olen onnellinen, että pieni saa käydä koulua. Viime kevään kotieskari taisi alkaa käymään jo molempien hermoille. Niin paljon kuin lapsiaan rakastaakin, niin joskus liika on liikaa. Enkä näe siinä mitään pahaa. Nyt kun lapsi lähtee reippaana kouluun oman primääriviiteryhmänsä luo, jää minulle työrauha omille töilleni, eikä aika mene jojoillessa viihdyttäjä-isän ja vastuullisen työntekijän roolien välillä. 

Ja onneksi on koti. Luultavasti hyppisimme kilpaa seinille, jos perhe olisi ahtautunut saunattomaan kerrostalo-kaksioon vailla omaa pihaa tai naapureita. Etenkin viime kevään pelasti pitkälti se, että naapurustossa oli ikioma lockdown-lapsijengi, joka leikki keskenään ja sai siten purkaa enegiaa keskenään. Uskon, että kaikki naapuruston vanhemmat ovat samaa mieltä. 

Kaiken kaikkiaan arki on normalisoitunut pitkälti uudelle tasolle. Moniin uusiin asioihin on tottunut niin, ettei muutosta enää edes huomaa. Olen tyytyväinen myös siitä, että korona-stigma on väistymään päin. Emme enää hysteerisesti pelkää saavamme tautia jokaiselta vastaantulijalta ja sairastuneitakin on sen verran, että luultavasti jokainen tuntee ainakin yhden joka on sairastanut taudin. Koronasta ja sen hoidosta sekä ehkäisystä opitaan koko ajan lisää. Tieto helpottaa tuskaa ja valaa uskoa parempaan huomiseen. 

Globaalisti taistelu on vasta alussa

Suomessa eletään vuoden päästä luultavasti jo ihan uusissa tunnelmissa. Laumasuoja on saatu, tarpeellinen määrä ihmisiä on rokotettu ja tautiluvut on taltutettu. Palaamme pikkuhiljaa seuraavaan normaaliin. Toimistot täyttyvät työntekijöistä ja kaupat asiakkaista. Jäljellä on valtava valtionvelka sekä kaiken sen henkisen pahoinvoinnin jälkien korjaaminen, mitä parin vuoden eristys on saanut aikaan. Mutta suhteessa voimme toivottavasti paremmin kuin nyt.

Globaalisti asiat eivät ole vielä vuodenkaan päästä oikealla tolalla. Kuluneen vuoden aikana yhteiskunnat ovat kääntyneet voimakkaasti sisäänpäin ja sen solmun aukaisu tulee olemaan tiukempi rasti. Vielä vuodenkaan päästä suuret taloudet, kuten Yhdysvallat, Venäjä tai etelä-Amerikan talousmoottorit eivät ole normaalitilassa. Ja kehitysmaissa mennään sen verran jäljessä, että siellä pahimmat kriisit ovat luultavasti vasta kiihtymisvaiheessa. 

EU-tasolle tuo voi tarkoittaa sitä, että todellisten vahvojen kumppanien määrä kutistuu. Edes Eurooppa ei pyöri pelkkänä sisämarkkinana ja se tarvitsisi vaurasta Venäjää tai normaalisti toimivaa Yhdysvaltoja kaveriksi. Etenkin Venäjän ja EU:n suhteet mutkistuvat koko ajan sitä mukaa kuin kriisi jatkuu. Venäjän talous kurjistuu monesta nurkasta yhtä aikaa ja se voi pakottaa ulkopoliittisesti jopa rajuihin irtiottoihin. Meille Suomalaisille rekyyli Venäjän kriisistä on muuta Eurooppaa kovempi - kysykää vaikka Etelä-Karjalaisilta yrittäjiltä. Venäjän rajan pitäminen kiinni huolettaa talousmielessä, mutta terveysmielessä olen siitä tällä hetkellä kiitollinen. 

Sisäänpäinkääntyminen tarkoittaa valitettavasti myös sitä, että tuijotus keskittyy enemmän ja enemmän omaa napaa kohti. Suomessa on kunnallisvaaleissa ennustettu persu-vyöryä, mikä itsessään aiheuttaa harmaata jopa tällaiseen lähes tukattomaan päähän. Euroopan tasolla ongelma voi olla paljon pahempi. Jos jopa suvaitsevaisuuden perikuva Ruotsi alkaa revetä liitoksistaan, niin nationalismivirtojen vuolaus on todella huolestuttavissa mittakaavoissa. Tätä ei tarvitse brexitiä pidemmälle katsoa. Britannian EU-eron taustalla väijyi voimakkaasti yhtenä ajatuksena se, että britit halusivat suojata omaa maaperäänsä muualta tulijoilta. 

Mitä ajattelen, mitä tunnen

Olen ennenkin sanonut, että erittäin kiitollisena kuulun yhteiskunnan hyväosaisiin. Olen saanut tehdä koko vuoden töitä - tarkemmin sanottuna tälläkin hetkellä kolmea työtä. Taloudellisesti asiat ovat hyvällä tolalla, eikä tulevaisuuskaan näytä niin huolestuttavalta kuin joskus. Teen tällä hetkellä kaikissa suhteissa työtä, josta olen uskaltanut unelmoida ja sanoa sen ääneen. Vanha sanonta, että Luoja antaa, kun uskaltaa pyytää, pitänee paikkansa.

Tärkein asia on tietenkin se, että olemme kaikki saaneet olla terveinä. Kriisiaikoina siitä osaa olla oikeasti kiitollinen, eikä sitä sano vain siksi, että niin kuuluu sanoa. Totta kai tauti huolestuttaa, etenkin kun perheessä on riskiryhmiin kuuluvia, mutta viisaus ja varovaisuus ovat paniikkia parempia suhtautumistapoja. Uskon, että Suomi hoitaa asiansa ja myös meidät keski-ikäiset rokotetaan joskus ja sen jälkeen saamme olla entistäkin keveämmällä mielellä. 

Olen kiitollinen myös perheestä. Vetää nöyräksi, kun ympärillä on tyyppejä, jotka vetävät yhtä köyttä. Kriisiajat ovat nostaneet monessa perheessä pintaan enemmän ongemia kuin yhtenäisyyttä. Me taas olemme oppineet toimimaan entistäkin sujuvammin myös tämän uuden arjen pyörittämisessä. Ajankäyttömme on muuttunut, lähinnä minun töiden takia, mutta silti homma rokkaa vähintään kiitettävästi. 

Arkeni on muuttunut loppujen lopuksi vähän. Olen tykännyt ennenkin olla kotona ja nyt kotiaan osaa arvostaa ehkä entistäkin enemmän. Viime kesän loistavat kelit lisäsivät viihtyvyyttä vielä entisestäänkin. Jos haen kuluneesta vuodesta sielun suosikkimaisemaa, niin se on siinä, kun istun takapihalla kiikussa kirjoittamassa ja ympäriltä kuuluu naapuruston leikkivien lasten ääniä. Ei ole tarvetta mennä mihinkään, koska kaikki tarpeellinen on juuri siinä. 

Vaikka kaikki on enemmän tai vähemmän suljettu, olen tutustunut valtavaan määrään uusia, hienoja, tyyppejä. Yrittäjyys on tuonut nipun asiakkaita ja yhteistyökumppaneita, joiden kanssa työskentely on lievästi sanottuna antoisaa. Lisäksi oman opiskeluryhmän oppilaat ja koko koulun henkilökunta ovat uusia, kivoja tuttavuuksia. 

Minun arkeni on muutenkin muuttunut parempaan suuntaan. Saan tehdä työtä, josta pidän. Opin joka päivä lisää yrittämisestä, hyvinvointialasta ja toisenlaisen työn tekemisestä. Saan itse säädellä ajankäyttöäni ja työni jäljet ovat kiinni omista käsistä, eikä odottettavista yt-neuvotteluista. Ja tähän mennessä en ole vielä tehnyt  yhtään miinusmerkkistä kuukautta, vaikka firma potkittiin alulle kriisiaikana, jolloin bisneksen käynnistäminen ja pyörittäminen ei mitään hyppypotkualkua saanut. Tällä hetkellä uskon omaan työhöni ja siihen, että ahkeralla ja nöyrällä tekemisellä pärjään.

Pieniä mustia pilviä mieleen tulee tällä hetkellä vallitsevasta tilanteesta. Koulu on kiinni kolme viikkoa, joten omat opetukset ovat jäissä. Firmassa varauskalenteri on parin seuraavan viikon osalta poikkeuksellisen hiljainen, mikä luultavasti johtuu siitä, että kaikki odottavat tautilukujen päivittymistä ja poikkeustilan päättymistä. Toivon todella, että parin viikon päästä saan myydä taas ei-oota, kuten viime kuukaudet. Ja ainahan sitä tekevä mies tekemistä keksii. Muistivihkossa on parinkin romaanin synopsikset odottamassa jalostusta ja kuulemma perhekin tykkää, kun olen joskus viikonloppuna kotona. Elämässä pitää sopeutua ja nähdä ne kuuluisat hopeareunukset. 

Voikaa hyvin ja pysykää terveinä!

Puoli vuotta yrittäjän juhlaa – tai arkea

Puutyö Hjerppen tekemä logokyltti

Helmikuun lopussa yritykseni Lappeen Hierontastudio täytti kunniakkaat puoli vuotta. Takana on siis sen verran arkea, että uskaltaa katsoa taaksepäin ja miettiä, mitä on tullut opittua. Niin kuin olen ennenkin sanonut, kirjoitan blogia lukijoille, mutta sen lisäksi itselleni muistoksi. Kunhan tätä yrittäjän taivalta on (toivottavasti) kuljettu kymmen vuotta, ovat ajatukset taatusti muuttuneet ja kehittyneet. Silloin on hauska muistella, miltä oman taipaleen alkumetrit ovat näyttäneet.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Alkutaival on ollut odotetun vauhdikas – ja toisaalta taas odottamattoman tapahtumarikas. Alun suunnitelmat ovat muuttuneet ja tarkentuneet. Mukaan on tullut lisämomentteja ja toisaalta taas monet stepit ovat toteutuneet aika lailla kuten oletinkin. 

Tärkein asia on se, että työ tuntuu tällä hetkellä minulle oikealta. Asiakkaat ovat loistavia ja työn arki on jopa mukavampaa kuin luulin. Työhuoneelle säntään aina juoksujalkaa ja vaikka illat vähän venähtävät, niin omaan piikkiin tekee mielellään. Kun näen asiakkaan palaavan pöydälle, tiedän onnistuneeni. Noita onnistumisen elämyksiä on puoleen vuoteen todellakin riittänyt. Tälläkin hetkellä kalenteri on myyty koko ajan noin viikoksi eteenpäin. Olen edelleen kiitollinen ja ihmeissäni jokaisesta asiakkaasta, joka luokseni löytää. Markkinoinnin mekaniikka on mielenkiintoinen, kun sen tuloksia näkee omassa varauskalenterissa.

Ja kuten aina, asiat eivät mene kuin suunnittelee. Ajattelin palkkatyön ja yrittämisen välistä symbioosia noin puolen vuoden aikajänteellä. Nyt olen jatkanut tuota aikajännettä mielessäni vielä pidemmälle. Korona-aika aiheuttaa yritykselle epävarmuutta ja sen sietämiseksi tarvitsen vielä taloudellista selkänojaa. Kaverini tosin sanoi, että olen jopa liiankin varovainen. Se varmaan pitää paikkaansa, mutta niin kauan kuin koko valtakunta elää puolittaisessa kriisitilantessa, ei selkänoja voi olla liian korkea. 

Alkuun on mahtunut myös onnekas sattuma, kun pääsin syventämään omaa osaamistani Suomen Hierojakoulujen palveluksessa. Toimin Kotkan yksikössä tuntiopettajana ja vedän parina viikonloppuna kuukaudessa monimuotoryhmää. Opettaminen on antanut omaan tekemiseen todella paljon. Näen työni toisella tapaa ja onhan se aika mahtava tunne nähdä toisten oppivan minun tekemisen kautta uutta ammattia. Mitään helppoa opettaminen ei ole – se sisältää aina pienen riittämättömyyden tunteen sekä tietenkin ajankäytöllisesti lisätöiden tekeminen on kaaosta lisäävä. Onneksi oppilaat ovat mahtavia ja sallivat ”yhdessä oppimisen”-metodini. Joudun opettelemaan tavallaan lennossa yhden ammatin vielä entisten päälle ja hajottamaan aikaani vielä useampaan osaan. 

Yrittäminen on myös pelkoa ja epävarmuutta

Tällaiselle paatuneelle lomarahahutsulle yrittäjän epävarmuuteen tottuminen on toisinaan kamalaa. Ainakin alussa, kun kalenterissa oli kokonaan tyhjiä päiviä ja en tiennyt, miten markkinointi toimii tai mistä löytäisin asiakkaat, vietin kynsiä pureskellen unettomia öitä miettien, olinko sittenkin polkaissut suonsilmään. Yrittäjällä ei ole turvana kuukausipalkkaa, joka kilahtaa tilille aina samana päivänä. Jokainen penni tulee – tai on tulematta – omista käsistä, ja kun nuo kädet lepäävät, ei rahaakaan tule. 

Alussa olin varma, etteivät asiakkaat löydä minua. Olin varma, etten osaa myydä tai markkinoida ja vielä varmempi siitä, että kaikki muut onnistuvat työssään minua paremmin ja vievät kaikki asiakkaat. Itseluottamus rakentuu asiakas kerrallaan. Jokainen asiakas on kuin pieni legopalikka siinä, että uskallan luottaa omaan työhöni ja siihen, että osaan hoitaa asiakkaani oikein. En edelleenkään pidä itseäni minään sensei-tason osaajana, mutta uskon oman työni tuloksiin ja siihen, että pystyn tarjoamaan asiakkaille jotain sellaista, jonka vuoksi kannattaa tulla toistekin. 

Oppimista ja opettamista

Opin koko ajan jotain uutta. Alussa olin kaikesta yrittämiseen liittyvästä aivan pihalla, mutta onneksi löysin ympärilleni verkoston, joka jeesaa. On mahtavia kollegoita, joilta voi kysyä ja on kirjanpitäjä, joka jaksaa selittää yksinkertaisetkin asiat auki. Ja mikä tärkeintä – on perhe, joka tukee ja auttaa. Vaimo ja lapset ovat taatusti joutuneet joustamaan tavallista enemmän, koska illat venyvät ja viikonloppuisin olen opettamassa. Toivottavasti tulee vielä aika, että homma muuttuu kaaoksesta edes hallituksi kaaokseksi ja saan maksaa velkoja takaisin. 

Uskon niin, että yrittämisestä tietää jotain vasta sitten, kun ensimmäinen toimintavuosi on kokonaan takana ja näkee, miten tulos asettuu. Jos ensimmäisen vuoden jälkeen viivan alla on plussaa, niin sitten voi uskoa jo itsekin työhönsä ja kykyynsä yrittää. Tuohon hetkeen on puoli vuotta matkaa jäljellä ja työtä riittää.

Luojalle kiitos internetin ihmeellisestä maailmasta. Netin kautta olen löytänyt kanavat markkinointiin ja netin loputtomista syövereistä löytyy myös vastaus useimpiin kysymyksiin, joita mielessä pyörii. En edes voi kuvitella, miten hankalaa firman pystyttäminen ja pyörittäminen on ollut aikana ennen nettiä. 

Yrittäminen on muutakin kuin tekemistä

Eniten minua on yllättänyt se, että yrittämisessä on niin monta eri puolta. Vaikka toimin hierojana, on se vain osa työstä, jota yrityksessäni teen. Paljon menee aikaa siihen, että suunnittelen markkinointia ja myyntiä. Aikaa menee pöydän ulkopuolella siihen, että kontaktoin asiakkaita ja koetan keksiä uusia tulonlähteitä. Päässä pyörii suunnitelmia, miten hommaa saisi kehitettyä ja aina on tietenkin unelmia, joita haluan vielä toteuttaa. Tunnettu fakta on, että yrittäjä on ikiliikkuja, joka ei pysähdy koskaan, vaan oppii, kehittää ja muuttaa toimintaa vastaamaan kysyntää. No tuohon nyt on matkaa, mutta tässä risteyksessä jo odottelen lähtökuopissa.

Myös byrokratia ottaa osansa. Laskuja tulee ja laskuja myös menee. On tehtävä kirjanpitäjälle omat aineistonsa ja pidettävä yllä tavaravarastoja. On muistettava yhtä lailla hoitaa eläkemaksut, ennakkoverot kuin työhuoneen siivouskin. Kaikki noista töistä ovat verrattain kaukana perustyöstä, mutta yrityksen kannalta aivan yhtä tärkeitä. Ja kukaan muuta niitä ei tee kuin minä itse.

Miltä nyt tuntuu?

Juuri nyt kaikki tuntuu hyvältä. Työt etenevät vauhdikkaasti ja valtakunnassa riehuvasta korona-epidemiasta huolimatta olen saanut tehdä töitä asiakkaiden hyväksi ja firman eteen. Käytännössä velkaa ei ole kuin itselle ja jokainen kuukausi on tuottanut jotain – jos ei muuta niin hyvää mieltä. Eli löysästi katsottuna tämä voitaneen katsoa onnistuneeksi. 

En edelleenkään koe olevani erityisen yrittäjähenkinen. En hae ahnaasti kauppaa tai myy ikenet veressä hieronta-aikoja kaikkialla missä liikun. Ja silti kauppaa syntyy niin, että kaikki myytävät ajat menevät. Olen oppinut myynnistä sen verran, että sellaista tuotetta on helppo myydä, johon uskoo ja silloin homma tulee aika luonnostaan. 

Olen saanut uutta oppia aivan valtavasti kuluneen puolen vuoden aikana. Yrittäminen opettaa tulemaan toimeen omillaan, mutta se opettaa myös rakentamaan verkostoja ja kysymään apua. Kun teet töitä yksin, ei ole sitä kuuluisaa ”toista”, joka tekisi työt puolestasi tai jolle voit jättää roskisten tyhjentämisen tai muut ikävät työt. Opettavaista on myös se, että saat rahaa vain siitä, mitä teet. Huomasin, että olin aivan liekeissä, kun pääsin opettamaan yrittäjyyteen liittyviä opintoja koulussa omille oppilailleni. 

Tulevaisuus näyttää tällä hetkellä hieman harmaalta. Maaliskuu sulkee monet paikat ja eläminen menee koko ajan ahtaammalle. Lomautukset, konkurssit ja kasvava työttömyys vähentävät kotitalouksien varoja ja valitettavasti hyvinvointi on yksi ala, josta nipistetään ensimmäisenä – toki ymmärrettävästi. Mutta silti uskon omaan työhön ja siihen, että pärjään. 

Voikaa hyvin ja pysykää terveenä – ja pitäkää hengissä myös ne pienet yrittäjät, jotka ympärillänne koettavat selvitä kaaoksesta huolimatta.