Syöttöporsaiden kesäloma

Harvoin saa yhdellä kannanotolla repäistyä samanlaista mariaanien hautaa sukupolvien välille niin kuin teki SYL nostamalla pöydälle tarpeen opiskelijoiden palkallisesta kesälomasta. Kannanottoa seurannut Twitter-älämölö tuntui vetävän kierrokset punaiselle niin nuorison kuin setienkin leirissä.

Vanha mainosmiehen slogan sanoo, että tyylistä viis, kunhan huomio on taattu - ja siinä SYL onnistui yli odotusten. Ajatus opiskelijoille Suomessa(kaan) maksettavasti kesälomasta on toki pähkähullu, mutta perusteet ovat aiheellisia tarkasteltaviksi. Opiskelijoiden uupumus, väsyminen ja loppuunpalaminen ovat konkreettisia ongelmia, joihin täytyisi pystyä jotenkin vastaamaan.

Yhtä hämmästyttävää on se, kuinka lyhytnäköisiä jopa itse itseään viisaana pitävät ihmiset ovat. Ymmärrys seuraavan sukupolven elämästä katoaa siinä samassa kun puhaltelet kynttilät keski-ikäisen ensimmäisestä syntymäpäiväkakusta. Sukupolvesta toiseen seuraava sukupolvi näkyy edeltäjilleen velttohousuina ja saamattomina vätyksinä. Samaa varmaan minun vanhempani ajattelivat minusta (ja ihan aiheesta) ja varmaan heidänkin vanhempansa omista lapsistaan. Kai se joku maailman laki on.

Opiskelijan kesä on töitä tai lainanottoa

Perinteinen ajatus on tähän saakka ollut, että opiskelija kasaa opintojaan talvet. Kesät sitten painetaan legendaarisia "paskatöitä", jotta talvipakkasillakin riittää kaljarahaa. Ja mikäli töitä ei löydy - tai niitä ei kiinnosta tehdä - nostellaan kesän ajan lainaa. Ellei keksitä jotain valmistumista tukevaa pseudo-opiskelua, joka oikeuttaa opintorahaan myös kouluvuoden ulkopuolella.

Nykynuoria paskaduunit eivät kiinnosta. Kesän aikana, kun pitäisi levätä, palautua, kiertää maailmaa ja elää nuoruutta. Eikä töitäkään tunnu olevan samalla lailla kuin meillä, jotka laman päälle niitä etsimme. Ja kesätyöt vielä ikävästi vääristävät CV:n kaunista linjaa. On ilmeisesti hankala selittää, minkä takia tiellä tähtiin joutui välilllä antautumaan ikävän ja matalampipalkkaisen suorittavan työn orjaksi. Jos pelkkää Twitteriä lukisi, menisi vahvemmaltakin usko siihen, että seuraava sukupolvi pystyy tätä yhteiskuntaa joskus kannattelemaan.

Lainanottoon en minäkään ketään kehota. Tämänkin päivän opiskelijalle tulevaisuutta ei ole tähtiin kirjoitettu, vaan pikemminkin se on suuren tähtisumun peitossa jokaisella. Jos opintoja tehdessä puristelet valtiolta satatuhatta lainaa, niin piikki on aika lailla täysi ennen ensimmäistäkään tiliä. Se jos hirvittäisi ketä tahansa.

Kuka maksaa?

Ajatus opiskelijoiden palkallisesta kesästä on absurdi samasta syystä kuin moni muukin asia tänä päivänä. Lystille ei löydy maksajaa. Vaikka itsekin olen yliopistoprässin läpikäynyt, en ole valmis kustantamaan vastikeetonta rahaa opiskelijoiden kesiin. Enkä moneen muuhunkaan asiaan. Vaikka vallankahvaa kantelee tällä hetkellä rahanjakokone Rinne, en silti usko, että opintolomien rahoitus saisi isompaa kannatusta minkään värisessä liittoutumassa.

Jopa tältä meidän omalta sukupolveltamme tuntuu olevan kateissa se valitettava fakta, että tämä kirjaimellisesti kallis kotimaa on pikkuhiljaa ajautumassa konkurssiin. Yhteiskuntarakenteemme on yksinkertaisesti liian kallis suhteessa siihen, että sitä maksamassa on koko ajan vähemmän työtätekeviä käsipareja. Se tarkoittaa tasan sitä, että rahanjako-elementtejä on alettava karsimaan ja toisaalta taas on löydettävä elementtejä, jotka tuovat valtion kassaan lisää tuloja. Kumpaa tekee se, että opiskelijat eivät käy töissä, vaan nostavat kesät tukia?

Twitterissä joku kysyi, mitä hyötyä on kesätöistä, jotka eivät edes hipaise omaa tulevaa alaa. No rakas lapseni, minäpä kerron. Kesätöissä opitaan yhteiskuntataitoja, jotka monelta tuntuvat luonnostaan olevan kateissa. Siellä opitaan tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Usein siellä saadaan ensimmäinen kurkkaus siihen, että maailmassa on muitakin kuin korkeuksia tavoittelevia filosofeja tai menestystä kohti kiitäviä ekonomeja. Kesätöissä opitaan se, että rahaa tienatakseen on joskus tehtävä jotain ja aina se tekeminen ei ole kivaa. Trendikkäästi sanottuna kesätöissä käyminen on astumista omalle epämukavuusalueelle.

Opiskelija ei ole syöttöporsas

En silti missään nimessä syyttäisi opiskelijoita syöttöporsaiksi. Suomi on Suomi juuri sen vuoksi, että olemme pystyneet tarjoamaan kaikille - sosiaalisista lähtökohdista huolimatta - ilmaisen koulutuksen ja vieläpä tarjoamaan kapean elannon opiskelujen ajaksi. Tuo systeemi on tuottanut meille huipputason osaajia sekä erittäin korkeatasoisen koulutuksen. Noiden asioiden varjelu on yhteiskunnan ykkösprioriteetteja. Jos romutamme kaikille yhtenäisen opinto-oikeuden ja -mahdollisuuden, vaarannamme koko yhteiskunnan sivistystason.

SYL:n kannanotto tuskin olikaan suunnattu palkallisiin kesälomiin, vaan pikemminkin syihin, miksi opiskelijat tarvitsevat lomaa. Nuorten(kin) keskuudessa mielenterveysongelmat ovat koko ajan kasvussa. Ja lisäksi ongelmien vakavuus nousee liian jyrkällä kulmalla. Se tarkoittaa, että iso osa nuorista on opintojen aikana liian kovilla. Ja tämän verran elämää nähneenä en salli sitä, että mielenterveyden ongelmille nauretaan tai niitä vähätellään.

Ja jopa ihan taloudellisessa mielessä, on typerää pakottaa yksikään nuori eläkkeelle suoraan koulunpenkiltä. Meille muille se eläkeläinen on aivan järkyttävän kallis sijoitus. Ja tämä siis sen inhimillisen tragedian päälle, mitä jokainen ennen aikojaan eläkkeelle joutunut tarkoittaa.

Ongelmat ovat todellisia niitä kokeville - huolimatta siitä, että pari sukupolvea sitten talvet rämmittiin tukkimetsässä ja kesät maattiin juoksuhaudassa, eikä opintotukea nähty edes unissa. Maailma muuttuu - ja ihminen muuttuu.

Tässäpä päästään kirjoitukseni pointtiin....

Kaiken kolaavat vanhemmat

Olen reilun parinkymmenen vuoden työurani aikana ollut kesätyöläinen, palkannut kesätyöntekijöitä ja myös tehnyt töitä kesäheikkien kanssa. Porukka on ollut monenkirjavaa ja joukkoon on mahtunut kaikenlaista paistinkääntäjää. Voin hyvällä omallatunnolla kuitenkin todeta, että suurin osa nuorisosta on selviytyjä-sakkia.

Minun silmiini on pistänyt selvimmin se, että osalla nuorista ovat perus-yhteiskuntataidot kateissa. Vaikka ikää on jo parikymppiä, kateissa on tieto, että töissä on oltava ajoissa ja siellä olisi syytä käydä jopa joka päivä. Ja samaa rataa kulkee myös taju siitä, että elämä ei ole aina kivaa. Postinjakajille on saattanut sataa vettä ja postia ei aina ole ollut pientä määrää niin, että rannalle olisi ehtinyt kymmeneksi (kun työaika kuitenkin kesti yhteen saakka....). Eikä ne vapaapäivätkään ole osuneet aina siihen hetkeen, kun Turussa pauhasi Ruis-rock.

Viisauden puute johtaa juurensa liian usein kotoa. Usealla nuorista kotiolot ovat olleet sellaiset, että lasten edestä kaikki vastoinkäymiset on koko lapsuus- ja nuoruusajan kolattu tehokkaammin kuin toimiva kiinteistönhuolto. Hyvinvointiperheen lapsi ei yksinkertaisesti ole koskaan joutunut kokemaan minkäänlaista vastoinkäymistä.

Mitä sitten tapahtuu, kun tuollaiset lapset lopulta päästetään yksin elämään omillaan? Kyvyt käsitellä väkisin vastaantulevia ongelmia, ovat olemattomat. Jokaiselle tulee jossain vaiheessa vastaan hetki, kun maailma kaataa kipollisen paskaa niskaan, eikä äiti olekaan lohduttamassa ja ratkomassa ongelmaa.

Vanhemman vastuu

Ongelma on monesti ollut se, että meidän sukupolvemme on tähän astisista kaikkein varakkain. Olemme hammasta purren pystyneet tarjoamaan lapsille elämän, jossa kaikki esteet on voitu raivata rahalla pois edestä. Varakkuus ei ole ehkä tehnyt meistäkään umpionnellisia, mutta vielä onnettomampia teemme lapsistamme, jos jätämme opettamatta heille elämän tärkeimmän opetuksen - sen, että täällä ei aina ole kivaa.

Kerrataan tämä nyt vielä kerran - vanhempien tehtävä ei ole tarjota lapsille elämää, jossa kaikki asiat ratkaistaan ja tehdään niin, että paha mieli ei lapsen sileitä poskia koskaan hivele. Ei - meidän vanhempien tehtävä on opettaa lapsemme pärjäämään tässä maailmassa niin, että myös ongelmahetkinä heillä on kyky selvitä ja etsiä itselleen ratkaisut.

Maailma on muuttunut ja tämän päivän nuori kokee varmaan sellaisia paineita ja ongelmia, jollaisia me emme tienneet olevankaan. Jokaisella sukupolvella on kuitenkin omat vastoinkäymisensä. Isovanhemmillani se oli sota, vanhemmillamme lama. Meille taas ongelma on maailman muutosnopeuden kiihtyvä tahti sekä se, että perinteiset rakenteet on pakko purkaa, kun Suomen idea sortuu alta. Me tulemme aloittamaan sopeutumisen, jonka seuraava sukupolvi lopettaa.

Siinä, missä vanhempani odottelivat autuaita eläkepäpäiviä, minä mietin, miten turvaan oman jaksamiseni niin, että pärjään taloudellisesti vielä vanhana. Mihinkään eläkkeeseen en jaksa edes uskoa.

Rakkaat kanssa-vanhemmat. Älkää sortuko siihen, että ratkaisette lastenne ongelmat aina heidän puolestaan. Paha mieli ei lasta tapa, mutta jos pahan mielen syitä ei opita ratkomaan, se voi jopa tappaa.Tärkein oppi, jonka voimme lapsillemme antaa, on oppia selviytymään ja ratkaisemaan ongelmia itse.

Ja loppu on sitten setämäistä pönötystä ja sukupolvitarinaa....

Erään opiskelijan tarina

Olen tainnut joskus ennenkin sanoa, että kotini ei ollut mitenkään varakas. Meidän nimemme löytyi yleensä sieltä äyrilistan toisesta päästä, vaikka varsinaisia köyhiä emme olleetkaan. Jossain toisessa maassa minä en olisi nähnyt yliopiston ovia edes vahtimestarina.

Mutta Suomessa onnistuin uimaan korkeakoulun portista sisään ja jopa uloskin säädyllisessä ajassa. Ja siinä välissä tein töitä - koska oli pakko. Kotoa ei taloudellista tukea voinut olettaa ja kun on Luojalta saanut tällaisen hulivili-luonteen, on huvitukset ja elämäntapa pakko jollain rahoittaa. En mennyt valtion kassalle lakki kourassa pyytämään lisää, vaan menin töihin. Kun koulu alkoi kymmeneltä, olin jo tehnyt kuudesta saakka töitä. Monesti se tosin tarkoitti sitä, että nuokuin aamutunnit tehokkaasti. Ja vaikutti se siihenkin, että lopetin opintoni hieman liian aikaisin. Virhe, jota tuskin koskaan saan paikattua.

Minun työurani pelastus olivat nuo kesän aikojen paskaduunit. Sosiologina en ole tehnyt töitä päivääkään, ja suurin hyöty yliopistosta on ollut se, että se opetti ajattelemaan itseäni osana yhteiskuntaa ja paljasti siinä sivussa, kuinka tämä suuri kone oikeasti pyörii. Enkä oikeasti pidä mitään työtä edes paskaduunina. Kaikissa töissä on omat hyvät ja myös huonot puolensa. On jokaisen oma valinta, millä kulmalla päättää työnsä kohdata ja miten työstään ne positiiviset puolet löytää.

Suurimmat oppini olen saanut työelämästä. Siellä olen oppinut tulemaan toimeen muiden kanssa ja oppinut, että jos meinaa pärjätä, on pakko laittaa joskus kädet paskaan. Kaikki ihmiset eivät ole mukavia, mutta mulkkujenkin kanssa pärjää, kun ei itse antaudu samalle tasolle. Samoin olen oppinut siihen, että jos rahaa tahtoo, on jotain täällä tehtävä.

Olen iän myötä oppinut, että elämä ei todellakaan ole aina kivaa ja joskus tulee pelkästä elämisestä niin paha mieli, että tekisi mieli painua suonsilmään. Mutta silti - kotoa saatu selviämisen eetos on pakottanut uimaan pinnalle. Köyhän kodin paras puoli on loppujen lopuksi ollut se, että olen oppinut tulemaan jotenkin toimeen tilanteessa kuin tilanteessa ja uskomaan siihen, että maailmassa ainoa, joka varmasti minut pelastaa, olen minä itse.

Olen toki edelleen monessa asiassa melkoinen toukohousu ja velliperse, mutta siinä olen hyvä, että uskon itseeni ja omaan selviämiseen tilanteessa kuin tilanteessa. Ja tuon saman opettaisin mielelläni myös lapsilleni, vaikka resursseja hyväänkin kolaamiseen olisi. Toivoa sopii, että elän kuin opetan.

Lomattoman kesä

Työn, koulun ja perhe-elämän yhteensovittaminen on pitänyt minut erossa blogin kirjoittamisesta. Ja samalla kyllä huomasin, että olin jollain keinoin nollannut aivot koko kirjoittamimoodista. Tekstiä ei synny, jos sitä ei treenaa ja kirjoittamista ei treenaa, jos ei tartu kynään, vaikka väkisin. Kesä onneksi inspiroi uudella tapaa ja tekee mieli tarttua saunavastan lisäksi myös muihin kuumiin puheenaihioihin.

Näkymä toimistosta on parhaimmillaan tällainen

Yleisin kysymys kesäkuun alusta alkaen käsittelee kesäloman viettoa, alkamista, loppumista tai suunnitelmia. Facebook täyttyy toinen toistaan nokkelammista tavoista ilmoittaa, kuinka työhön tulee nyt muutaman viikon pakollinen tauko, jonka aikana työn rasittamaa ruotoa lepuutetaan. Loman jälkeen maailma on taas parempi ja ihminen on valmis kohtaamaan syksyn rasitukset.

Loma on ansaittua pakkotyötä

Suomalainen työelämä pyörii käytännössä kesälomien ympärillä. Työvuosi katkaistaan lomalla ja elämä jaetaan kahteen osaan - ennen ja jälkeen heinäkuun. Loma on useimmille monella tapaa ansaittu. Se on ansaittu jo sen vuoksi, että lomapäivät tienataan edellisvuonna ja kertyneistä palkallisista lompäivistä nautitaan useamman viikon jaksoissa. Suomessa suurin ihmisoikeusrikos - ainakin iltapäivälehtien mukaan - on se, jos työntekijä ei saakaan viettää lomaansa koko neljän viikon jaksoa kerrallaan.

Loma on ansaittu myös nykyisen työelämän kiireisyyden vuoksi. Kun vanhempieni sukupolvi pääsi lomalle, heidän suunnitelmissaan oli monesti mökinrakennustalkoot tai vaikka maalla asuvien sukulaisten auttaminen heinätöissä. Kun tämän päivän toimiston sankari jää lomalle, on hän pari ensimmäistä päivää silmät kiinni kuittaamassa univelkojaan - tai edes niiden korkoja.

Työelämän lisäksi stressaavaa on koko arkielämä. Jostain kumman syystä aikataulutamme elämämme aamusta iltaan niin, ettei varsinaista lepohetkeä koita ennen katkonaisia yöunia. Elämme jatkuvan menemisen pakon ja suorittamisen tilassa, josta emme tunnu pääsevän pakoon ennen lomaa.

Valitettavasti tuo kaikki luo myös paineita lomanviettoon. Pakkaamme koko toiveiden tynnyrin ratkeamispisteeseen saakka, jotta neljän viikon loputtoman vapauden aikana saisimme sekä rentoutettua itsemme että tehtyä tyhjäksi koko vuoden aikana kertyneen to-do-listan. Suoritamme myös lomalla. On käytävä visiteeraamassa kaukaisimmatkin sukulaiset ja on tehtävä huomiota vaille jääneet talon työt sekä kasvatettava lapset, kukat ja perunat. Eikä se riitä - olisi ehdittävä tekemään hienoja lomamatkoja, jotta voimme some-patsastella hiekkarannoilla täysien skumppalasien kanssa. Hymyiltävä on, vaikka poskia kuinka pakottaa.

Pahimmillaan kesäloma on yhtä lailla aikataulutetta juoksemista kuin arkikin, vaikka syy muuttuu. Lomastressistä saammekin lukea heijasteita lehtien palstoilta, kun poliisien kotihälytykset kasvavat ja heinäkuun jälkeen avioeropiikki hipoo taivasta.

Sisäinen kyynikkoni valitettavasti ennustaa, että nämä nykyiset pitkät kesälomat tulevat vielä tiensä päähän. Kun väki vähenee ja siirtyy eläkkeelle, niin työelämä tiivistyy entisestään. Ja kun ay-liike hellittää rasvaisia kouriaan vallankahvasta, niin pitkät lomaoikeudet lisukkeineen ovat ensimmäisenä sillä liipasimella, jonka maksamisesta työnantajat haluavat luopua. Toivottavasti samasta lomajärjestelmästä saavat vielä lapsemme nauttia, mutta hieman epäilen....

Lähialuematkalta naapurikaupunkiin

 Sitten on meitä, joilla ei lomaa olekaan

Työelämän muutosten takia minulla ei ole kesälomaa ollenkaan tänäkään vuonna. Viime vuonna olin toista kertaa elämässäni kesätöissä ja katselin hellekesän päivät toimiston huuruisen ikkunan takaa. Nyt taas painan duunia kesän putkeen ja koetan saada hieman vapaata tuonne syksyyn, kun perheen pienin starttaa eskariuraansa ja siirtyy yhteiskuntamme tarjoamaan koulutusputkeen.

Lomattoman kesä on hieman erilainen muihin verrattuna. Ei ole mitään pidempää pätkää, mitä odottaa. Ei ole sitä taukoa, joka katkaisisi vuoden sopivasti kahtia, eikä ole odotettavissa paussia, jonka aikana saisin kuitattua univelat nolliin. Ja silti - jostain syystä ei edes harmita.

En ole tosiaankaan mikään perustapaus lomattomasta työläisestä. Kun teen töitä pääasiassa kotona, ei työympäristöni ole se normaalein. En ole toivottamassa työkavereilleni suupielet kirstyen hyvää lomaa samalla salassa toivoen sadekauden osuvan kaikkien muiden lomaan paitsi omaani. En mussuta lomapullaa sen seitsemää kertaa, enkä ruksi kalenterista jäljellä olevia päiviä mustiksi.

Ympäristöni on muutenkin erilainen. Jos keli osuu kohdalleen, pystyn siirtymään takaterassille tekemään töitä auringonpaisteeseen. Ja jos kotinurkat alkavat kovasti ahdistaa, voin siirtää toimiston helposti Uimaharjuun. Jo pelkkä ympäristön vaihdos muuttaa työn tekemisen fiilistä.

Olen myös muuttanut työn tekemisen rytmiä kesän ajaksi. Kun päivät ovat aamusta saakka valoisia, aloitan työt jo kuudelta. Kun pistän koneen kiinni iltapäivällä kahden aikaan, on minulla käytettävissä pitkä iltapäivä melkein mihin tahansa. Voin kopata yhden tai useamman lapsen matkaan ja mennä rannalle, museoon tai vaikka Viipuriin. Ja jos auton starttaa kahden aikaan, ennen iltaa ehtii käymään vaikka pienellä road tripillä naapurikaupungissa. Vaihtoehtoja tekemiselle kyllä riittää, kun vaan viitsii lähteä.

Totta kai painetta tulee viikonloppuihin. Jos en ole koulussa, viikonlopuisin on kiva tehdä jotain kesätekemistä. Yleensä se ei tarkoita mitään ihmeellistä, mutta pääasia on, että se poikkeaa arjesta. Pitkä pyörälenkki satamaan tai muurinpohjalettujen paistaminen luo fiiliksen kuin olisi pidemmälläkin vapaalla.

Ja kesäinen Suomi painottuu muutenkin viikonloppuihin. Lähes kaikki tapahtumat ovat lauantaista sunnuntaihin, joten niistä nauttimiseen ei lomaa tarvita (toipumiseen ehkä). Tosin emme ainakaan vielä ole vaimoni kanssa intoutuneet festarieläimiksi tai tanssikansalaisiksi, mutta kuka ties se aika koittaa, kun pieninkin kasvaa sen ikäiseksi, että pärjää itsekseen.

Minulle vaihtelua tuo myös koulu. Kun pakkaa repun ja lähtee koulunpenkille viikonlopuksi, on kuin astuisi eri maailmaan. Koulukavereita en näe omassa arjessa, koska välystä muihin on melkein kolmesataa kilometriä. Onkin aika lailla rentouttavaa viettää sitten koulussa aikaa "uusien ihmisten" parissa. Ja varsinkin nyt, kun koulusta yhä isompi osa kuluu asiakkaiden parissa, saa siitä omaan elämään lisävirtaa. Ero syntyy tässäkin tapauksessa kontrastista. Eli väliä ei sinällään ole sillä, mitä teet, vaan sillä, että teet "jotain ihan muuta". 

Asenne ja ajankäytön optimointi

 Lomattomalle tärkeintä on löytää ne pienet lomasaarekkeet arjen keskeltä ja viikonlopuista. Ei ole helppoa repiä itseään mihinkään aktiviteetteihin viikonloppuna, kun takana on pitkä tai vielä pidempi työviikko. Pienen happihypyn tai kaupunkiretken jälkeen olo on rentoutunut ja fiilis on melkein sama kuin olisit ollut lomalla.

Oma asenne on syytä olla kohdillaan. Jos olet muiden lomista kateellinen tai omasta lomattomuudestasi katkera, hukkaat vain omaa energiaasi aivan turhaan. Jokainen löytää varmasti kesästään nautintoa, olivatpa muiden lomat kuinka monta viikkoa pidemmät tahansa. Ja omaa energiaa kannattaa ennemmin kerätä kuin hukata.

Jos omat lomapäivät ovat nollissa, niin silloin aikaa ei kannata hukata turhiin aikasyöppöihin. Minusta pahimmat aikasyöpöt ovat televisio, some ja alkoholi. Kun aikaa ei kerta ole, en mielelläni hukkaa sitä television edessä tuijottamalla uusintoja (Frendejä ei lasketa....) tai en myöskään oikein osaa istua pitkää iltaa terassilla tuoppi kourassa (hyviä kaverisynttäreitä ei lasketa :D ). En myöskään pidä mitään suureen ääneen julistettua somepaastoa, mutta jostain syystä huomaan puhelimeni viehätysvoiman katoavan kesän aikana. Jos on maisemia, mitä katsoa, teen sen mieluummin takapihalta kuin puhelimen ruudulta.

Olen (jälleen kerran) kiitollinen työnantajalleni siitä, että olen löytänyt näin erikoisen työn. Jos en tekisi töitä kotona (tai missä vaan), tuskin osaisin ottaa kesääni näin rennosti. Ja paljon on vaikutusta sillä, että saan tehdä töitä aika lailla omassa rytmissäni. Saan ajallisesti poimia rusinat pullasta, eli tehdä töitä aamupäivät ja lomailla iltapäivät.

Oli aika, kun kesät olivat loputtomia ja lomat kestivät ikuisesti

Loma on ansaittua vapaata

Te, joilla on lomaa, nauttikaa! Jokainen työtä tekevä on lomansa ansainnut omalla työllään. Aikaa ja energiaa ei kannata hukata joutavaan suorittamiseen, vaan mieluummin lepoon ja Suomen ah niin lyhyestä kesästä nauttimiseen. Jokaisen kesän jälkeen aurinko painuu taas mailleen ja edessä on pimeä syksy. Sen kohtaamiseen kannattaa kerätä kesältä aurinkoenergiaa sekä muistoja, jotka hymyilyttävät takuuvarmasti vielä marraskuussakin. 
 

Vaali-ilmasto 2019 - Uusi eduskunta

Viitsin harvoin kommentoida tai puhua politiikasta, mutta seuraan tällä hetkellä vielä kesken olevia eduskuntavaaleja ja nämä vaalit herättävät monta kommenttia ja kysymystä, joihin on pakko ottaa kantaa. Pitkästä aikaa vaalit ovat pop ja politiikassa on imua. 

Tässä siis vaali-illan analyysiä á la keittiösosiologi

Politiikassa on väriä - koko sateenkaaren verran

Näissä vaaleissa on selvää, että tulevaisuuden politiikassa tulee olemaan väriä entistä enemmän. Edellisten vaalien voittaja jää odotetusti ja perinteisesti oppositioon. Kansan luonne nyt vaan on sellainen, että vanhoja kuninkaita rankaistaan vaaleissa ja uudet voittajat haetaan linnan tyrmästä. Tämä asetelma tuli Suomessa tutuksi jo Vaasojen aikaan, kun Suomen herruudesta taistelivat Erik XIV ja Juhana III.

Nytkin Keskusta tulee ottamaan perinteisen turpasaunan, vaikka heidän hallituskaudellaan tehtiin monta asiaa enemmän oikein kuin monissa edeltäneissä hallituksissa. Voittajan viittaa sen sijaan päälleen pukevat kilpaa Demarit, Persut ja Kokoomus.

Vaihtuvuus ja nuorennusleikkaus näyttävät näissä vaaleissa toteutuvan. Ensimmäisten ennusteiden mukaan jopa yli 80 kansanedustajaa leimaa kisapassinsa ensimmäistä kertaa. Hyvää on myös se, että äänestysvilkkaus nousee pari prosenttiyksikköä edellisistä vaaleista. Vaaleista saatiin leivottua mediassa ja sitä kautta kansan mielessä mielenkiintoinen paketti.

Miksi Keskustalle kävi näin?

Keskusta häviää kolmesta syystä. Suomessa edellisen voittajan kuuluu hävitä, koska kansa on perusluonteeltaan tyytymätön. Mikäli hallitustyössä kaikki ei mene putkeen - eikä koskaan mene - vanha kuninga syrjäytetään ja korvataan uudella. Tämä on Keskustan vaalitappion ensimmäinen syy.

Toinen syy vaalitappiolle on se, että Keskusta on puolueena muuttunut taantumuuden monumentiksi. Keskusta nähdään vanhojen puoluerakenteiden sekä politiikan ruumiillistumana. Puolue on kuin se ikävä vanha sukulainen, jota kukaan ei haluaisi kutsua juhliin, mutta pakko on, koska äiti käski.

Keskustan tappio on vanhan politiikan tappion lisäksi myös tappio edelliselle sukupolvelle. Keskustaa äänestävä nuori on kuin slipoveria pitävä yläastelainen - satavarma koulukiusattu. Tätä samaa taantumuksen viittaa olisi toki voitu pukea myös demareille, mutta koska demarit nousee oppositiosta uuteen nousuun, se perii osan Keskustaa vastaan annetuista protestiäänistä. Demareita äänestävät monet sellaiset, jotka eivät uskalla luottaa politiikan uusiin väreihin, mutta haluavat käyttää äänioikeuttaan. Demarit on värittömyydelle oikein hyvä vaihtoehto.

Kolmas syy Keskustan tappiolle onkin sukupolvikokemus. Näissä vaaleissa pääteemat rakennettiin ilmastokysymyksistä, maahanmuutosta ja tuloerojen poistamisesta. Näihin kysymyksiin vastasivat parhaiten Vihreät ja Vasemmisto. Pääpuolueet pyrkivät pysymään turvallisella keskitiellä ja nyt se oli väärä vaihtoehto. Tämä näkyy myös uuden eduskunnan paikkajaossa.

Uskallan tällä sosiologin kokemuksella väittää, että kun seurataan nuoremman sukupolven äänestyskäyttäytymistä, se jakaantuisi Vihreiden, Vasemmiston ja Persujen kesken. Toki osa nuoristakin on "Pappa-betalar-BMW-nuorisoa", jolle uus-trendikäs Kokoomus on oikea vaihtoehto. Tämä heille sallittakoon. Keskimäärin kuitenkin nuoret vaativat väriä ja rohkeaa kannanottoa. Meistä seuraavaa sukupolvea on melko lailla turha ruokkia paskapuheella ja propagandalla. Se nähtiin jo vaalityön aikaisena ilmastokeskusteluna. Nuoret vaativat eniten toimenpiteitä ja konkreettistä tekemistä ja olivat sen vuoksi valmiita marssimaan.

Hiljaa hyvä tulee

Uusi ilmiö suomalaisessa politiikassa on se, että vaaleissa eivät pärjää enää parhaat tai äänekkäimmät, vaan ne, jotka ovat strategisesti hiljaa. Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho nousi takarivistä vaalien alfaurokseksi pelkästään sillä, että piti suunsa kiinni. Kaikissa vaalitenteissä Halla-ahoa koetettiin hiillostaa ottamaan kantaa ja hänestä haluttiin väkisin maalata kauhu-persu ja viher-vasemmiston vastavipu siinä onnistumatta. Olemalla hillitty, kommentoimaton ja hiljainen, Halla-aho näytti fiksulta ja pääsi pukemaan tavallaan sen koulukiusatun sääliviitan, jolla kerätään massoittain ääniä. Halla-aho yksin keräsi puolueelleen valtavan äänisaaliin ja ennen kaikkea PR-voiton.

Todellisuudessa Halla-ahon ja koko persuremmin voiton takana on halu protestoida sekä erittäin onnistunut kampanja. Suomalaisiin puree yksinkertainen, tiivistetty ja helposti ymmärrettävä puhe. En ymmärrä, miksi muut puolueet eivät tätä tajua. Vähemmillä ja selkeämmillä teemoilla pärjää varmemmin kuin sillä, että selitetään globaaleista "alle 1,5 astetta"-teemoista.

Enkä siis ota kantaa, mikä on vaalien tärkein teema tai millä on eniten merkitystä tulevaisuuden kannalta. Otan kantaa siihen, että näissäkin vaaleissa voittoon noustaan hyvällä markkinapuheella ja antamalla kansalle sitä, mitä se haluaa. Kuuntelin radiosta aika monta kertaa Perussuomalaisten radiomainosta, jossa puhuttiin helpoista teemoista ymmärrettävästi ja selkeästi niin, että Ruosteisen Ankkurin kantapöydän tukkoisinkin keppana-veikko sen tajuaa. Ja valitettavasti sillä kerätään ääniä!

Koko vaaliväittelyistä on ajan saatossa tullut yhdentekevää teatteria. Lisäksi puoluejohtajat - Rinne etunenässä on omaksunut amerikkalaisen taktiikan, jossa vaalilupauksissa valehdellaan jo tarkoituksella ilman aikomustakaan pitää puheitaan. Minun mielestäni Antti Rinne on eniten tuomassa Trumpilaista lupaa-ja-petä-politiikkaa myös Suomeen. Vai mitä olette mieltä "Eläke-satasesta", jonka rahoitusta ei koskaan edes aiottu avata. Tai kuvitteellisesta lihaverosta, jonka ainoa tavoite oli häiriköidä ja pitää nimi otsikoissa. Minä en haluaisi nähdä Antti Rinnettä pääministerinä. Tosin en tiedä, kenet haluaisin...

Värittömät puheenjohtajat

Kun kirjoitan tätä, niin äänistä on laskettu alle 90%. Se povaisi demareille vaalivoittoa Rinteestä huolimatta. Tulos on kuitenkin erittäin tasainen ja voi vielä loppumetreillä kääntyä. Pistän tämän tekstin kuitenkin heti eetteriin, kun se valmistuu. Olkoon se ajankuva tästä hetkestä ja näistä ajatuksista.

Puoluejohtajista demareiden Antti Rinne on selvästi värittömin ja heikoin. SDP:n suurin ongelma tällä hetkellä onkin  vetovoimaisten ja värikkäiden kärkipolitiikkojen puute. Rinteen ohi mediaseksikkyydessä ajaa jopa Orpo, josta ei valtiomiehen vikaa puutu. Kokoomuksen pelastus on se, että se on aina osannut kasvattaa uutta sukupolvea. Nytkin nousukiidossa on Antti Häkkänen, joka kiiltää niin, että silmiä häikäisee.

Yleensä puolueiden puheenjohtajien tulisi olla suurimpia vetureita ja näkyvimpiä hahmoja. Persuilla käy taas niin, että valta jää kapeille harteille, kun vastuuta kantaa lähes yksin Halla-aho. Näkyvän johtohahmon vastapainona persuilla on rasitteena pellelauma, jonka hillitseminen ei olisi yhdellekään puheenjohtajalle helppoa. Nähtäväksi jää, kuinka Halla-aho tuossa onnistuu.

Trendikkäin, värikkäin ja terhakkain puheenjohtajista on selvästi Li Anderson. Jos Anderson olisi demareiden puheenjohtaja, SDP haukkaisi heittämällä ensimmäiset sata paikkaa yksin. Vasemmisto onkin onnistunut luomaan johtoonsa värikkäitä ja näkyviä hahmoja, kuten Paavo Arhinmäki ja Andersson. Harmi, että aate on ainakin minun silmääni nuhruinen ja valju.

Olen puhunut tästä useampien ystävieni kanssa ja monien "gallup-sakin" jäsenen mielestä suurin ongelma tällä hetkellä on todellisten vaihtoehtojen puute. Liike Nyt oli suomalaiseen politiikkaan piristävä poikkeus, mutta sen lento ei riittänyt Hjallista pidemmälle. Minulle oli suoraan sanottuna yllätys, että kohu näyttäisi tuovan vain yhden paikan. No Sinisille ei tullut sitäkään.

Politiikassa et voi liikaa munata

Eniten minua ihmetyttävä ilmiö on se, että politiikassa et voi munata niin pahasti, etteikö jatkopaikka tule - kunhan naama vain näkyy. Minun järkeen ei mitenkään mahdu, miksi esimerkiksi Laura Huhtasaari saa kerättyä ääniä jatkopaikan verran. Ja samaa voin sanoa Teuvo Hakkaraisesta, joka vaaleista toiseen nousee tunkiolta Arkadianmäelle. Kuinka tyhmää tämä kansa voi olla!? No ei aivan umpityhmää, jos sentään Paavo Väyrysestä päästiin vihdoin eroon. Ansaittuja eläkepäiviä Paavo!

Valitettava totuus on, että kansa saa itsensä näköisen eduskunnan. Me kaikki tunnemme kylältä yhden hakkaraisen ja toki tuttavapiiriimme kuuluu myös joku huhtasaari. Politiikan fakta nykymaailmassa on, että jos naama näkyy, niin liikaa et voi munata.

Pelko pois - suomalainen demokratia pelastaa!

Suomi on demokraattinen maa, jossa jokaiselle kansalaiselle on annettu yksi ääni. Jos minulta kysytään, äänestämisen tulisi olla oikeutetuille pakollista. En voi sietää ihmisiä, jotka eivät käytä ääntään, mutta käyttävät vaalien välissä omaa ääntään kaikesta valittamiseen. Äänestämättömän 28 prosentin ainoa paikka on olla komerossa hiljaa sillä välin, kun demokratia toimii. Jos yli neljännes äänistä jää käyttämättä, jää aina sellainen epäilys, että eduskunta ei ole koko kansan näköinen - tuskin meistä joka neljäs on mykkä. Kuinka tuo viimeinen neljännes muuttaisi paikkajakoa?

Suomalainen demokratia myös pelastaa. Meillä puoluekenttä on niin laaja ja mielipiteiden kirjo on sen verran sekava, että yksikään puolue ei voi saada niin määräävää valta-asemaa, että sillä olisi merkitystä. Loppujen lopuksi vaikka vaalien voittajat olisivat persut tai äärivasemmisto, niin tästä maasta ei tule Leijonan sinistä tai syvän punaista. Eduskunnasta muodostetaan hallitus ja siinä on aina edustettuna useampaa eri väriä. Luojan kiitos se tarkoittaa sitä tuttua kakofoniaa, joka kovasti kyllä yrittää, mutta pystyy lopulta vain vähään. En siis ole kovinkaan huolissani, vaikka Perussuomalaiset nousee vaaleissa kakkopallille. Se ei politiikan reaalitekemistä tule muuttamaan kovinkaan paljoa. Enemmän olen huolissani ääri-ilmiöiden herättämistä heijastevaikutuksista.

Kaiken kaikkiaan vaalit ovat loistavaa viihdettä ja tänä vuonna odotan innolla, millainen meidän tuleva eduskuntamme tulee olemaan. Ja mikä parasta, tätä vaalitulosta seuraa myös seuraavan sukupolven edustaja. Toivo ei politiikan tulevaisuuden suhteen ei siis ole menetetty.

Elämä ei ole 100

Se olisi taas paluu ylhäiseen yksinäisyyteen. Pontti on haudattu ja kirjoittajat kynäilevät jokainen omillaan kuka missäkin. Olo on toisaalta orpo ja yksinäinen, mutta toisaalta taas tuntuu, että kirjoittamiseen löytyy uudenlaista virtaa, kun tätä tekee täysin itselleen. Ehkä tämä suuri tuntemattomuus viehättää ja blogiin saa enemmän originaalia päiväkirjamaista tuntua.

Tällä kertaa palailen taas juurilleni ja alan kirjoittaa elämästä ja elämän tasapainosta. Pidemmän aikaa olen jo huuhaillut missä sattuu ja blogin perusjuuret ovat saaneet varttua vahvan mullan alla. Tehdäänpä asiaan muutos.

Elämä on pyrkimystä staasiin

Kuinka usein tulette töistä pitkän päivän päälle, istutte sohvalle ja mietitte, kuinka ihanaa olisi vain olla ilman huolia ja murheita? Pyrimme elämässä staasiin - tilaan, jossa ei ole mitään häiriöitä ja kaikki asiat sujuvat kuin itsestään juurikaan vaivaa näkemättä. Sellaiseen olemukseen, jossa jokainen paikka on kohdallaan, eikä mieltä vaivaa mikään.

Staasi on pelkkä mielikuva. Jos meidän pitäisi oikeasti kuvata ns. seesteistä elämän ideaalia, ei sellaista moneltakaan löytyisi. Tai tarkemmin kuvattuna osaisimme varmaan kertoa unelma-olotilan, mutta jos eläisimme sellaista, se ei olisi kuitenkaan unelmaa. Tämä johtuu jo siitäkin, että suurelle osalle meistä onnellinen elämä vaatii liikkeen tunteen.

Haemme siis arjessa tasapainotilaa, jota ei ole olemassa tai haemme tilaa, joka ei oikeasti ole tavoittelemisen arvoinen.

Elämä koostuu henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista sekä ympäristöstä

Staasi koostuu siitä, että olemme sekä henkisesti että fyysisesti omassa kehossamme tasapainossa. Ja koska emme elä täällä maapallolla yksin, vaatii staasin saavuttaminen, että myös ympäristömme tasapainottaa olemustamme oikealla tavalla.

Ihminen on metafyysinen kokonaisuus, joka koostuu mielestä ja ruumiista. Kumpikin osa-alue vaikuttaa toiseen. Jos emme voi henkisesti hyvin, alkaa se vaikuttaa myös fyysiseen hyvinvointiin. Ja sama toimii toisinpäin. Mikäli emme voi fyysisesti hyvin, alkaa henkinen puoli falskata nopeasti.

Ympäristöstä meille tulee impulsseja muista ihmisistä, taloudellisesta hyvinvoinnista, työelämästä ja kaikesta siitä, mikä vaikuttaa meihin oman itsemme ulkopuolelta. Ulkoa tulevat syötteet heijastuvat äkkiä sekä henkiseen että fyysiseen oloomme. Jos teemme työtä, joka ei sovi arvoihimme, väsymme. Ja kun väsymme henkisesti, alkaa se vaikuttaa myös fyysiseen hyvinvointiin.

Hyvin tyypillinen kierre on se, jossa teemme väärällä tavalla väsyttävää työtä, joka kuormittaa meitä henkisesti. Tuo henkinen kuormitus näkyy väsymyksenä, joka purkautuu yllättäen unettomuutena ja stressinä. Unettomuus ja henkinen pahoinvointi taas purkautuvat fyysisenä kuormituksena niin, että pitkän kierteen päätteeksi olemme kykenemättömiä huolehtimaan fyysisestä hyvinvoinnista, henkisestä nyt puhumattakaan.

Poikkeamat horjuttavat staasia

Kuten alussa totesin, pyrimme elämässä koko ajan tasapainotilaan, jossa "kaikki on hyvin". Tuota tavoitetta vastaan hankaavat kaikenlaiset poikkeamat, jotka syntyvät muutoksista henkisessä tai fyysisessä hyvinvoinnissa tai sitten muutoksista ympäristössä.

Poikkeamat horjuttavat staasia ja saavat meidät koko ajan hakemaan tasapainoa ja siten uutta suuntaa. Näin elämään syntyy jatkuva liike, joka johtaa meitä eteen- tai joskus taaksepäin. Jos emme pyrkisi staasiin, elämä saisi kuljettaa meitä vailla päämäärää ja suuntaa. Olisimme kuin ongenkoho kosken laineilla. Pyrkimys tasapainoon, on meille horisontti, jota vasten peilaamme oman elämämme normeja.

Voin kertoa omakohtaisen kokemuksen siitä, kuinka etäännyin omasta tasapainotilastani. Esimerkki on ainakin vanhoille lukijoille tuttu ja tullut esiin tässä blogin sivuille aiemminkin.

Isäni kuoli äkillisesti ja odottamatta tammikuussa 2015. Tämä ympäristöstä tullut horjuttaja vei aluksi henkisen hyvinvointini melkoiselle ulapalle. Koetin yhtä aikaa käsitellä surua ja hoitaa asioita, jotka kaatuivat olosuhteista johtuen pitkältä minun käsiini. Tässä asiassa ei kukaan olisi voinut auttaa ja tuskin olisin siihen apua ottanut vastaankaan. Ylikorostunut selviämisen eetos pakotti suorittamaan, vaikka henki menisi.

Tuo henkinen koettelemus pääsi vaikuttamaan myös fyysiseen puoleeni. Olin kaikesta surusta ja muusta henkisestä kuormituksesta niin väsynyt, etten jaksanut enää liikkua. Ensin menetin jatkuvan kosketuksen liikuntaan ja fyysiseen rasitukseen ja lopulta meni myös kokonaan kiinnostus harrastaa liikuntaa. Liikunnan tarpeesta pääsee aika helpolla eroon, kun siitä laskee irti. Toiseen suuntaan kulkeminen sen sijaan on vähän haastavampaa. 

Lopulta olin parissa vuodessa irtaantunut täysin staasista. En suoriutunut kovinkaan hyvin oman tasapainon saavuttamisessa ja se pääsi vaikuttamaan myös ympäristöön. Tuskin olin kovin kaksinen puoliso, perheenjäsen, työyhteisön jäsen tai ylipäänsä oman elinpiirini osanen. Minun pelastukseni tuossa tilanteessa oli vahva ympäristö, joka pikkuhiljaa palautteli minua takaisin elämään ja auttoi elämäni staasin saavuttamisessa.

Poikkeamat auttavat löytämään uuden staasin

Minulla kesti noin kaksi vuotta saavuttaa omassa elämässäni lähes tasapainoinen tila ("lähes" sen vuoksi, etten usko elämän saavuttavan lopullista tasapainotilaa koskaan). Tuona aikana tein lujasti töitä kaikkien eri osasten palauttamisessa. Ensimmäisenä rakensin henkistä hyvinvointia. Siihen liittyi surun kokemisen läpikäynti kokonaisuutena. Suurissa vastoinkäymisissä (terveyden menettämiseen liittyvät, läheisten kuolemat, avioerot, suuret taloudelliset menetykset) ihminen käy läpi koko tunteiden skaalan. Välillä tuntuu, että suruun kuolee ja toisinaan taas valtaa epäusko, että onko tämä tosiaan tapahtunut minulle. Uskon siihen, että kaikki tunteet tulee ottaa vastaan sellaisina kuin ne tulevat ja tunteisiin on viisasta tutustua. Kieltäminen vain voimistaa ja siirtää tunteiden käsittelyä. Ja vanhan sanonnan mukaan, kun asiat pitkittyvät, ne myös mutkistuvat.

Minä opin sen, että suruun ei kuole ja kaikista tunteista selviää, kun ne uskaltaa kohdata ja käydä läpi. Minulle ehkä avaavin kokemus oli lopullisuuden ymmärrys. Meidän jokaisen elämällä on alku ja loppu ja sitä loppupäivää ei kenellekään ole kainaloon tatuoitu kuin maitopurkin "parasta ennen"-päiväystä.

Kun henkinen tasapaino alkoi olla kuosissa, huomasin löytäväni taas kaipuun fyysisen rasituksen kokemiseen. Kroppa halusi saada liikuntaa ja siihenkin tie oli auki. Aloin liikkua vähän kerrallaan ja asteittain myös fyysinen tasapaino alkoi löytyä. Nyt muutaman vuoden jälkeen voin ilokseni todeta, että olen saavuttanut fyysisesti jopa paremman tasapainon kuin aiemmin.

Ja paljon tasapainoa on tullut myös ympäristöön. Hyvänä esimerkkinä käy työelämä. Ajattelen tänä päivänä työn tekemisestä ja työelämästä aivan toisin kuin vaikka viisi vuotta sitten. Ymmärrän entistä paremmin, miksi teen työtä ja millaista työtä haluan. Työn motivaattorit ovat minun kohdallani kääntyneet melko lailla päinvastaisiksi ja haen työstä saatavan nautinnon aivan eri kautta kuin ennen.

Aiemmin työni suurimmat motivaattorit olivat enemmän ulkoisia. Työn sisältöä ja työn antamia elämyksiä tärkeämpää oli työstä saatava tulo sekä status ja kehitys. Rehellisesti sanoen koin tärkeämmäksi hienon käyntikortin kuin sen, mihin päiväni kulutan.

Nyt taas arvostukseni on muuttunut enemmän työn sisältöä koskevaksi. En juurikaan välitä työn tarjoamasta nimikkeestä, vaan enemmänkin siitä, että työn tekemisestä voi nauttia. Suurta palkkaa enemmän annan painoarvoa työn joustavuudelle ja sille, että työpäivän sisältö on mielekäs.

Eniten arvostan sitä, että sekä työ että minä kuljemme samaan suuntaan. Työlläni on selkeä tarkoitus ja päämäärä, jotka myös itse allekirjoitan. Ja minua motivoi saavuttaa työlle asetetut tavoitteet.

Arvostan myös äärimmäisen paljon työn joustavuutta. Hyvänä esimerkkinä tällä hetkellä käy se, että voin tehdä työtä kotoa käsin ja työn tekeminen mahdollistaa myös koulunkäymisen ohessa. Noita kahta seikkaa en vaihtaisi ihan pieneen palkankorotukseen. Ja kieltämättä elämä on antanut hyviä oppitunteja rahasta sekä siitä, kuinka raha-asioissakin tärkeämpää on ensin huolehtia kulutuksesta ja vasta sitten tienaamisesta.

Tunnekokemukset, jotka auttavat tasapainon saavuttamisessa

Tein ison työn sen eteen, että pääsin tielle, jonka päässä häämöttää oman elämän uusi tasapaino. Minulle tärkeää oli löytää tietyt tunnekokemukset, jotka edesauttoivat löytämään elämään oikeita elementtejä. Jokainen kolmesta oman elämän osasesta (henkinen ja fyysinen hyvinvointi sekä ympäristö) vaatii tietyt tunnekokemukset, jotta tasapainon voi havaita. Tunnekokemukset toimivat eräänlaisina tienviittoina sille, että olen kulkemassa oikeaan suuntaan.

Olen oman tasapainon etsimiseni jakanut seuraaviin tunnekokemuksiin:

1) Tunne olla huomattu. 

Ihmisen suurin tunne on tarve olla huomattu ja huomioitu. Se tarkoittaa sitä, että on olemassa muille ja se tarkoittaa, että saa lähimmiltään lämpöä ja rakkautta sekä huomiota. Pienissä lapsissa tämä tunne on erittäin paljaana näkyvissä. Ainakin meidän viisivuotias hakee jatkuvaa näkyvyyttä myös omien keskuudessa. Lapsi varmistelee koko ajan, että hän on varmasti meille näkyvä ja olemassa.

Tämä tunne liittyy eniten ympäristöön ja sitä kautta henkiseen hyvinvointiin. Työelämässä tätä haetaan sillä, että omille suorituksille kaivataan hyväksyntää ja sitä, että oma tekeminen noteerataan. Parhaastakin työntekijästä saa melkoisen luistajan sillä, että hänet jätetään kokonaan varjoon huomiota jaettaessa.

Parisuhteessa tämä taas on pahin synti silloin, kun liitto saavuttaa "vanhan parin" statuksen. Yleensä silloin käy niin, että toisen huomiointi arjessa ja etenkin lapsiperheissä toisen huomiointi yksilönä, miehenä/naisena, unohtuu. Vaikka perheessä huomiota olisi hakemassa liuta perheenjäseniä, niin jokainen meistä kaipaa, että tulee nähdyksi omana itsenä, eikä vain roolinsa kautta. Montako liittoa tiedätte päättyneen siihen, että huomiota haetaan lopulta jostain muualta?

2) Tunne fyysisestä rasituksesta 

Minä kaipaan nykyisin tätä tunnetta. Jos en rasita kroppaani säännöllisesti, koko vartaloon jää kaipuu fyysisen tekemisen puutteesta. Vastaavasti taas, kun tämän tunteen saa täytettyä heti aamusta lyhyellä kävelyllä, niin koko loppupäivän kroppaa hellii tunne, että olen tehnyt fyysisen hyvinvointini eteen tarpeeksi. Varmaan pitkälti tästä johtuen työmatkakävely tai -pyöräily on henkisesti yksi tärkeimpiä liikunnan muotoja.

Tämä kokemuksen täyttymys ei vaadi mitään jättimäisiä suoritteita - ainakaan aluksi. Monesti riittää se, että olet antanut kropalle impulsseja kävelyn, venyttelyn tai pienen kotijumpan kautta. Totta kai keho adaptoituu pienelle liikunnalle ja alkaa vaatia lisää. Minulle on parissa kuukaudessa muodostunut jo jonkinasteinen riippuvuus salitreeniin. Jos en pääse viikkoon salille, keho alkaa hermostuneesti kaipailla rajumpaa repäisyä.

3) Tunne itsensä haastamisesta

Minulla tämä tunne liittyy sekä henkiseen että fyysiseen hyvinvointiin. Haluan kokea tunnetta, että olen tehnyt oman osani - ja hieman päälle. Kaipaan tunnetta siitä, että olen yrittänyt jotain itselleni ehkä vierasta tai vaikeaa. Aina tämä ei vaadi edes tunnetta onnistumisesta tai saavuttamisesta, vaan jo pelkkä yrittäminen riittää.


Itsen haastaminen liittyy voimakkaasti myös siihen, että elämässä syntyy liikettä. Jos tyydyt aina samoihin saavutuksiin, etkä koskaan kurkkaa arkirutiinien ja tottumusten ulkopuolelle, ei elämä varsinaisesti kulje eteenpäin. Ainakin minulle mielekäs elämä vaatii, että siinä syntyy tavoitteiden ja yrittämisen kautta myös liikettä. Minun staasini ei ole missään nimessä staattinen.

4) Tunne terveydestä

Haluan tuntea itseni terveeksi, onnelliseksi ja hyvinvoivaksi. Varsinkin sen jälkeen, kun sekä henkisesti että fyysisesti kyykkäsin kunnolla, tunne terveydestä ja onnellisuudesta on kasvanut voimakkaammaksi.

Kaiken kaikkiaan suhtaudun elämääni tänä päivänä paljon positiivisemmin ja toivekkaammin kuin todennäköisesti koskaan aiemmin. Koen polkuni olevan aiempaa enemmän itseni lapioima.


Kuten olen varmaan kymmeniä kertoja aiemminkin kirjoittanut, elämässä tärkeintä on se, että olet onnellinen, sinulla on päämääriä ja unelmia sekä se, että elät omaa elämääsi. Ihminen on onnellisimmillaan silloin, kun elää elämää, jonka on itse valinnut ja jonka eteen on joutunut tekemään myös työtä. Jos et koe, että toivomasi päämäärät ovat vaatineet sinulta rasitusta, et voi koskaan olla täysin tyytyväinen saavutuksiisi.

Minun ongelmani nuorena oli se, että sain noin 25-vuotiaaksi saakka kaiken liian helpolla. Toki jouduin tekemään töitä, mutta siihen saakka mikään ei haastanut minua äärirajoille. Koulu sujui, töitä löytyi ja parisuhteet muodostuivat kuin itsestään. Lopputulos oli eräänlainen staasi-sokeus.

Kun asiat sujuivat liian helposti, minusta tuli elämälle laiska. En enää nähnyt vaivaa ylläpitääkseni elämän vauhtia, vaan aloin luottaa siihen, että homma kulkee kaistojen välissä, vaikka laittaisin silmät kiinni. Lopputulos oli, että laiskuus ja liiallinen luottamus elämän autopilottiin kostautuivat. Ja se oli lopulta minulle se paras opetus - ja pelastus.

Minulle oman hyvinvoinnin etsiminen ja staasin hakeminen on johtanut muun muassa siihen, että opiskelen kovaa vauhtia ammattiin, jossa voin lisätä omalla tekemiselläni muiden ihmisten hyvinvointia. Tämäkin aspekti on aika paljon uutta minää.


Kun kirjoittaa yksin ja itselleen (sekä teille mahtaville lukijoille, jotka vielä löydätte tänne bloggerin puolelle, kiitos teistä jokaisesta!!), huomaa, että teksteihin tulee vähän uutta syvyyttä. Pahoittelut, että tarina oli tällä kertaa pidemmänsorttinen, mutta toivottavasti ajatukset herättivät myös muita miettimään oman elämänsä staasia. 

Aurinkoista alkanutta kevättä kaikille - laittakaahan kommentteja tekstistä joko Faceen tai tänne bloggeriin

Tekstin kuvitus: Pixabay

Oppiminen aikamiehenä on haastava jobi

Viimeksi pääsin ketterästi aloittamaan tätä opiskeluteemaa, johon nyt keskityn vähän tarkemmin. On ollut melkoinen yllätys, kuinka paljon oppiminen on muuttunut lähes parissakymmenessä vuodessa eli siitä, kun viimeksi koetin aivolohkoihin väkisin pakata uutta tietoa.

Muutosta on tapahtunut eniten itsessä. Sen lisäksi ovat muuttuneet opetusmetodit sekä opetusvälineet. On aiempaa helpompi saada tietoa monella eri tavalla ja opiskelu on metodeiltaan monipuolisempaa. Tämän olen huomannut jo nuorison koulunkäynnistä. Peruskoulussakin perinteisen luokkahuone- ja pänttäysmetodin rinnalle - ja ohi - on noussut monimuoto-oppiminen, joka tukee omaehtoista tiedonhankintaa ja sitä, että opiskelijan on mahdollista saada sama tieto tavalla, mikä tukee parhaiten henkilökohtaista oppimiskykyä.

Kuvaa, tekstiä ja värejä yhdistävä värityskirja osoittautui nappihankinnaksi

Keloon tarttuu tieto heikosti

Oma oppimiseni on nuoruusvuosista hidastunut aika lailla. Yhden asian oppimiseen tarvitaan huomattavasti suurempi toistomäärä kuin teinivuosina. Lukiossa vielä asiat menivät päähän parilla lukukerralla, kun nyt saan parilla lukukerralla ehkä selville, mistä on kyse. Tiedon tartuttamiseen keloon tarvitaan välillä sekä moottorisaha että leka.

Yhtä vaikeaa on tiedon pitäminen pään sisässä. Kerran ulkoa opitut asiat tippuvat muistista kuin humalaisen tavarat taskusta. Etenkin kieliopinnoissa olen huomannut, että jos ei koko ajan treenaa, niin opittu tieto yksinkertaisesti unohtuu nopeasti päästä. Jos et kolmeen päivään avaa Duolingoa, viimeksi opitut sanat tuntuvat venäjän sijaan täydeltä heprealta - kirjaimellisesti!

Miksi tieto ei tartu?

Olen löytänyt pari juurisyytä sille, miksi tieto ei umpipuiseen kelokalloon tartu. Ensimmäinen syy on se, että tiedon kriittinen arviointi on kasvanut merkittävästi. Mitä vanhemmaksi tulee sitä tarkemmin arvioi (alitajuisesti tai tarkoituksella), mitä tietoa päänsä sisään haluaa tallettaa. Oppiessa herää se tärkein kysymys "miksi?", johon vastaaminen kertoo, otanko tiedon vastaan vai annanko sen soljua persumaisten mielipiteiden lailla korvannipukasta toiseen kulkematta oppimiskeskusten kautta.

Itsen motivointi on oppimisessa se tärkein tekijä. Ilman oikeaa motivaatiota eivät parhaatkaan leikkikalut tai oppimismetodit auta siinä, että tieto tarttuisi pysyvästi.

Kärsivällisyys on näissä hommissa hyve. Tulee antaa itselleen aikaa oppia ja aikaa omaksua. Muutamassa kuukaudessa olen jotakuinkin selvittänyt, kuinka paljon pystyn vuorokaudessa opiskelemaan tehokkaasti ja sen, millaisissa osissa saan tietoa kartutettua. Ja voi pojat, että se oppimäärä on alussa pieni. Tällä hetkellä pystyn opiskelemaan ihan 100% painotuksella noin 3*45 min jakson. Sen jälkeen jo hieman ruostunut ja harvahampainen iso ratas alkaa pyöriä enemmän tai vähemmän tyhjää ja lukemisesta saatu hyöty pienenee merkittävästi.

Tuossa määrässä on melkoinen ero siihen, kun lukiossa saattoi kirjoituksiin lukea 8-10*45 min päivässä ja toistaa samaa kuukauden verran. Ja osa siitäkin asiasta oli sellaista, mikä ei juurikaan kiinnostanut...

Ne perkeleen aikavarkaat

Toinen päätoimisesta opiskelusta muuttunut tekijä on ajankäyttö. Jo viimeksi kerroin, kuinka nuorena päätoimisesti opiskellessa suurimmat ajatusta häiritsevät tekijät olivat se, että mietti keskioluen ja naisseuran riittävää saatavuutta (toista sai rahalla ja toista ei edes rahalla). Nykyisin taas yhdellä keski-ikäisen ajatusten radalla kiertävät työn lisäksi perhe- ja rahahuolet sekä terveydestä ja liikunnasta huolehtiminen. Keski-ikäisen elämä on yksi suuri dominotorni, jossa huolta on pidettävä samaan aikaan useammasta palikasta, jottei koko torni pääse romahtamaan heikoimman lenkin petettyä.

Takamatkaa opiskelulle otetaan jo siinä, että oppimisen alle minäkin teen kahdeksan tunnin työpäivän. Ja sen päälle ovat vielä normaalit koti- ja perhe-elämään liittyvät rutiinit. Näin ollen opiskelu tapahtuu niinä aikoina, "kun ei ole muuta". Ja kun sitä muutakin on koko ajan....

Aika on tunnestusti resurssi, jota on käytössä vain rajallinen määrä, eikä sitä valmisteta yksilön tarpeisiin minuuttiakaan lisää. Tällöin yhden lisämomentin ottaminen elämään tarkoittaa automaattisesti sitä, että jotain on jätettävä pois ja elämästä on karsittava "muuta" opiskelujen vaatiman ajan. Ja karsimisessakin on oltava järki mukana. Esimerkiksi Unesta on huonoa karsia - ainakaan pitkäksi aikaa. Enkä suosittele perheenkään siirtämistä hyllylle opintojen ajaksi. Läheiset kaipaavat ja tarvitsevat huomiota ja jos karsit perheen elämäsi ulkopuolelle, saatat pian olla lopullisesti yksin kirjoinesi.

Minä olen koettanut karsia pois turhaa kulkemista. Telkkaria en juurikaan iltaisin katsele ja muut ei-tarpeelliset-menot olen koettanut pudottaa minimiin. Ja valitettavasti nyt opiskelujen ajaksi saa hupilukeminenkin olla hieman taka-alalla. Minulle suurin turha aikasyöppö on ollut some, jonka käyttöä olen myös koettanut hillitä. Ihan raa'asti kellottamalla olen huomannut, että esim. Instagramissa saan kulumaan tunnin todella helposti. Sinne somelaan vaan jotenkin sujahtaa ja jää kellumaan ilman mitään hajua ajankulusta. Ja hieman tämä opiskelu on päässyt näkymään täällä blogin puolellakin.

Omaa ajankäyttöä voi tehostaa sillä, että tekee opiskelusta kalenteroinnin. Jo edellisviikolla määrittää itselleen tavoitteet sekä aikamäärän, minkä opiskelulle käyttää. Kalenterointi on ikään kuin itselle annettu lupaus suorittaa opintoja. Ja kukas sitä nyt itselleen valehtilisi?

Helpointa on ottaa lukuhommille sellaista aikaa, mikä ei kuulu kenellekään. Minulle se aika on yleensä kello 22-23 iltaisin. Silloin olen vielä lähes tajuissani oppimaan, mutta tuolloin ajalle ei ole juurikaan muita ottajia. Se, mikä jää väliin, on telkkarin tuijottelu tai muu epämääräinen sohvalla nuokkuminen.

Toinen kätevä ajanjakso minulle on viikonloppuaamut. Silloin muu perhe on aika tiukasti omissa touhuissaan (tai nukkuu) ja opiskeluille on tarjolla hyvä, rauhallinen jakso. Valitettavasti tuo on tähän saakka ollut sitä aikaa, jonka olen käyttänyt kirjoittamiseen, blogien suunnitteluun tai lukemiseen.

Anatomian aputyökalut, puhelin ja appi

Oppimista edistävät hyvä motivaatio sekä aputyökalut

Kaiken oppimisen perusta on käsitys siitä, miksi opiskelee ja mihin tähtää. Ilman opintojen perimmäistä syytä ja tavoitetta, on turha edes lähteä haarapussit olalla opintielle. Tätä samaa olen koettanut tolkuttaa myös nuorisolle. Opiskelkaa mitä opiskelette, kunhan allekirjoitatte opintojen tavoitteet ja oppimisen syyn. Motiivin lisäksi on tarpeen myös tietää alusta saakka opintojen päämäärä. Joutavanpäiväinen haahuilu epämääräisten opintojen viidakossa voi olla hyvää ajankulua, mutta se jääkin pelkästään ajankuluksi.

Minua oppimisessa auttaa koulussa käytetty monimuoto-opetus. Oppia tarjoillaan eri muodoissa yhdistäen teoriaa ja käytäntöä. Lisäksi teoriaa tarjoillaan eri viestimien kautta niin, että hyödyksi käytetään kuvaa, ääntä sekä videota. Tärkeintä minulle on, että teoriassa opitut asiat saa itse testata käytännössä. Teoriassa käydyn luun paikan oppii parhaiten, kun paikan saa itse kaivella esiin elävästä ihmiskehosta.

Olen huomannut, että jokaiselle on oma tapansa ja keinonsa oppia.Toiselle sopii äänen kautta opiskelu, kun toinen tarvitsee 3D-mallinnoksen hypisteltäväksi. Ja sitten on se, jolle ainoa oikea tapa on päntätä luita ja lihaksia ulkoa peräkkäin niin pitkään, että tieto tekee pesän takaraivon kulmaan.

Minulle tehokasta on myös oppia ryhmässä. Opiskeluryhmässä kaikilla on yhtenäinen päämäärä ja motivaatio. Ryhmässä opiskelu tekee kokonaisuudesta yksilöitä vahvempaa. Yleensä kahdestatoista opetuslapsesta joku tajuaa asian ensin ja pystyy ehkä selittämään sen muille eri tavoin. Eikä kyse ole tietenkään opetuksen huonosta tasosta,vaan ennemminkin näkökulmaerosta. Ammattimainen opettaja näkee asiat eri tavoin kuin "maallikko". Ryhmäopiskelussa oppimista auttavat myös toisaalta ryhmän sosaalinen paine oppimiseen, mutta vielä enemmän keskinäinen tsemppaus, jossa heikommatkin vedetään mukaan samaan veneeseen.

Oppimisen aputyökalut

Nykyajassa on myös muita hyviä puolia, jotka auttavat oppimaan. Tekninen kehitys on tuonut oppimisen aputyökaluiksi sovelluksia, joista näkee esim. anatomiaa eri tavoin kuin paperisesta 2D-mallinnoksesta. Meidänkin ryhmässä yksi kaveri bongasi puhelimeen saatavan lihakset ja luut 3D-versiona esittelevän appin, joka varmaan löytyy nyt jo useimmista puhelimista (myös minun). Sen kanssa ei paljon tarvitse arpoa, mistä ja minne ne lihakset kulkevat.

Omaa oppimistani tukee huomattavasti anatomian värityskirja, jonka hommasin heti opiskelujen aluksi. Värittäminen voi kuulostaa hieman lapselliselta, mutta se on erittäin hyvä tapa oppia. Värittäessä tulee siihen kuvaan keskityttyä ja samaa paikkaa tuijottaa sen verran pitkään, että paikat jäävät pidempikestoiseen muistiin.

Ja on värityskirjassa sekin hyvä puoli, että perheen viisivuotiaan kanssa voi viettää yhteisiä väritystuokioita. Lapsiparka on tähän mennessä tuijotellut erinäisenkin tunnin ihmisen anatomiaa sisältäviä lihasten kuvia ja luurankoja. Toivon mukaan nuo opinkappaleet jäisivät hänelle mieleen positiivisina viboina, eivätkä minään painajaisina...

Haastavaa, mutta täysin hallittavissa

Oppiminen tällä iällä on aika lailla haastavampaa kuin teinivuosina. Minusta se on silti hallittavissa oleva asia. Keski-iässä osaa olla itselleen armollinen ja antaa aikaa oppia. Samoin motivaation kaivaminen ja ylläpito on varmaan helpompaa kuin nuorena, jolloin mieli pomppi yhdestä mieliteosta toiseen keskustan kannatuksen lailla. Nyt osaa helpommin asettaa itselleen pidempikestoisia maaleja, joissa tähtäin pysyy varmasti.

Oppiminen on hitaampaa ja vaatii enemmän aikaa - jota siis ei ole ainakaan yhtään enempää käytettävissä. Tuo aika on vaan taiottava jostain ja jokainen halukas sitä kyllä löytää - jälleen kerran - kun motivaatio ja päämäärät ovat hallussa. Ja onneksi kärsivällisyys on yksi niistä tekijöistä, jotka ovat kasvaneet samaan tahtiin iän myötä.

Oppiminen vaatii hieman apua, mutta sitä on nyt enemmän tarjolla kuin nuorena. Ihmettelen edelleen, kuinka ihmiset pärjäsivät ilman älykännyköitä ja netin mukanaantuomaa rajatonta tiedonmäärää.

Pontti loppuu - Ra(s)kas Keski-ikä jatkaa eloaan

Loppuun vielä infoa tämän blogin kohtalosta. Kaakon Viestintä on ilmoittanut, että heidän molemmat blogiportaalinsa - Pontti ja sisarportaali Starbox - loppuvat maaliskuun lopussa. Syynä lopettamiselle on se, että portaalien sisältöä ei saatu muutettua riittävässä määrin kaupalliseksi ja liiketoimintaa pyörittävän yrityksen ei kannata toimia kannattamattomilla alueilla.

Tämä pakottaa meidät bloggaajat tekemään omat ratkaisumme. Minä päätin, että rakas mentaalikotini "Ra(s)kas Keski-ikä" jatkaa eloaan siellä, mistä se Ponttiin aikoinaan tulikin. Olen nyt jo jonkin aikaa julkaissut blogitekstit kahdessa paikassa eli sekä Pontissa että myös bloggerissa.

Maaliskuun jälkeen Ra(s)kas Keski-ikä löytyy siis osoitteesta
http://neljankympinpesu.blogspot.com/

Hyvää alkavaa kevättä kaikille!

Aikuisena koulunpenkille

Blogissa on ollut viime viikkoina hiljaista kuin hallituksen pääkopassa sote-sodan rauhoituttua. Lisäsin muuten niin ketterään ajanhallintaan vielä yhden momentin lisää. Aloitin viime joulukuussa ihan vakavahenkiset opinnot, joilla on tähtäinpiste uudessa ammatillisessa suunnassa tai ainakin mahdollisessa sellaisessa. Nyt vihdoin oli aikaa hiljentyä myös blogin ääreen kertomaan, mitä se on, kun parkkeeraa pyllynsä aikuisiällä koulun tikkuiselle penkille.

Ongelmana ammatin puute

Yksi elämäni suuria "tragedioita" on, että minulta puuttuu varsinainen ammatti. Aikoinaan tein omia kouluvalintoja enemmän sellaisella "silmät kiinni ja sinne päin"-metodilla, josta puuttui sekä suunta että tahti. Lopputulos oli lähtökohtiin nähden hieno ja marssin nuorena miehenä yliopistosta ulos maisterin mappi kainalossa. Mutta nuorena miehenä en tietenkään tajunnut, ettei yliopistotutkinto anna mitään varsinaista ammattia, vaan ammatillisen osaamisen joutuu keräämään pieninä murusina työelämän kautta. Ja sitä tietä on onneksi riittänyt näihin päiviin saakka.

Enkä missään nimessä ole kiittämätön yliopiston tarjoamaa koulutusta kohtaan - enemmänkin olen kriittinen omille valinnoilleni kyseisessä laitoksessa. Muutamalla hyvällä täsmävalinnalla olisin saanut ehkä rakennettua toisenlaisen ja jopa stabiilimman tien.

Siis koulutuksen yhtenä hakukriteerinä oli se, että se tuottaa ammatin. Lisäksi halusin opiskella niin, että opiskelu on mahdollista työn ohella ja niin, että koulunkäynti mahdollistaa työelämän lisäksi myös perhe-elämän ja suht normaalin arjen. Vaihtoehtoja noilla kriteereillä oli vielä useita. Seuraavaksi siis omien mielihalujen ja unelmien kimppuun.

Olen "nuorna miesnä" salilla reuhatessa kiinnostunut siitä, kuinka ihmiskeho toimii. Luista ja lihaksista koostuva lihamötkö on konetyyppinä sellainen, että siitä löytyvät salat ovat loputtomat ja suurimmalle osalle meistä piilossa. Lisäksi minua kiinnostaa ammatti, joka mahdollistaa ihmisen hyvinvoinnin ja terveyden lisäämisen. Eikä tietenkään pahasta ole, että töitäkin olisi mahdollista löytää. Hierojan ammatti on kiinnostanut minua ehkä noin vuosikymmenen. Edellä mainittujen puolien lisäksi minua viehättää ammatin fyysisyys sekä mahdollisuus hyvään, henkilökohtaiseen asiakaspalveluun.

Tähän saakka kuitenkin kesti, että sain itseni revittyä koulunpenkille ammattia oppimaan. Ehkä tässä kohtaa oli ensimmäinen risteyskohta, jossa oma elämäntilanne, rahatilanne sekä ammatillinen kiinnostus olivat oikeassa asennossa suhteessa toisiinsa. Työelämän astrologinen kartta nosti minulle peukaloaan ja hymyili suotuisasti.

Muuttunut koulumaailma

 

Ehdin viime syksynä tutkia tarjolla olevaa koulutusta laajemminkin ja tutustua myös siihen, kuinka koulutukseen kannustetaan ja kuinka koulutusta tuetaan. Pari vuosikymmentä sitten tärkeintä ihmisen elämässä oli käydä koulut nopeasti läpi, jotta ihmisressu saataisiin tuupattua tienuun tielle mahdollisimman äkkiä. Elämää ei nähty yhtenä pitkänä oppimisprosessina, vaan yksilöä käsiteltiin enemmän tuotantokoneena, jonka ainoa tehtävä oli tuottaa lisäarvoa koko yhteiskunnalle. Ammatinvaihtajia ja uudelleenkoulutettavia pidettiin jonkin sortin epäonnistujina. Kuka sitä nyt sitä 16-vuotiaana valittua ammattia haluaisi vaihtaa!! Niinpä niin...

Nykyisin taas koulutus on ihmisen perusoikeus tai oikeammin -mahdollisuus läpi elämän. Kouluttautumista tuetaan jopa niin pitkälle, että ammattiin johtavaa koulutusta on mahdollista opiskella työttömyyspäivärahalla. Jokaiselle pyritään takaamaan mahdollisuus käydä koulua niin, että oma ammatillinen intohimo sekä koulutetun henkilöstön tarve kohtaavat mahdollisimman hyvin. Jopa ammattiin johtavaa koulutusta tarjotaan monimuotona, jolloin asuinpaikkakunnalla ei ole niin suurta merkitystä. Lisäksi laajat etäopinnot avaavat ovet myös sellaisille oppilaille, joille perinteinen luokkahuonekoulutus on syystä tai toisesta mahdottomuus sekä niille, joiden oppimistahti tai -tyyli poikkeavat Gaussin käyrän keskiosasta. Ihana nykyaika!

Kaiken tuon ammatillisen pohtimisen ja tutkimisen lopputuloksena löysin lopulta itseni Joensuusta ISLO:n riveistä opiskelemassa urheiluhierojaksi. Koulun valintaan vaikuttivat sijainnin lisäksi koulun erinomainen maine parhaiden urheiluhierojien kouluttajana sekä pitkä historia monipuolisten liikunnan ammattilaisten tekijänä. Minulle valintaan myötävaikutti tietenkin myös se, että kouluviikonloput voin viettää Uimaharjussa.

Aikuisten yhteisö

Kouluryhmämme koostuu kahdestatoista eri ikäisestä ja eri taustoista tulevasta innokkaasta opiskelijasta. Ryhmä on opintorytmin lisäksi koostumukseltaan todellinen monimuotoryhmä. Ikähaitari jakautuu usealle vuosikymmenelle ja jokaisella on omanlainen taustansa sekä motivaattorinsa. Mutta kuten niin usein, sekametelisopasta syntyy se paras keitos, jossa jokainen tuo omalla persoonallaan ryhmään mausteensa. Ryhmä myös tsemppaa toinen toisiaan oppimaan ja myös opiskelemaan.

Ainakin minut nuo opiskeluviikonloput irrottavat omasta arjesta totaalisesti. Sunnuntai-iltana, kun ajelen kotiin päin, on takki totaalisesti tyhjennetty. Vastaavasti taas pää on täytetty uusilla asioilla, joita on pari viikkoa aikaa kerrata ja testata käytäntöön.

Totta kai opiskelu vaatii kotoa aika paljon. Olen viikonloppuja poissa ja sen lisäksi kotijoukkoparat joutuvat uusien hierontaotteiden koekaniineiksi. Tosin tähän saakka on lavetille ollut enemmän tunkua kuin olen pystynyt käsittelemään. Monimuoto-opiskelu on perinteistä arkiopiskelua vastuullisempaa. Jos olet opintojen väliviikot laiska, etkä kertaa, niin seuraavalla kerralla olet hukassa kuin keskustalainen pääministeri soten pyörteessä. Olen siinä mielessä todella onnekas, että opiskelulle on kotoa tullut täysi tuki. Hauska oli myös äitini reaktio hänen kuullessaan opinnoistani. Hän halusi tukea unelmieni toteutumista maksamalla osan koulutuksesta.

Aikuisiällä opiskelu on toisaalta vaikeampaa ja toisaalta taas moninverroin helpompaa kuin nuorena. Oppiminen sinällään (muistaminen, ulkoaoppiminen jne.) on työläämpää, koska aivoissa on kapasiteettia rajallisemmin ja sinne aivoihin on myös tunkemassa syötettä enemmän kuin nuorena. Parikymppisenä mielessä oli vain perjantain kymppikassi ja naiset. Nykyisin nuo kumpikin ovat korvaantuneet sillä, että mietit lasten asiat, talon asiat, vaimon asiat, raha-asiat, terveysasiat ja kaiken muun ylimääräisen, mitä keskiverto keski-ikäisen elämässä nyt sattuu olemaankaan.

Helpompaa taas on motivaation löytäminen sekä oppimiseen liittyvä henkinen puoli. Nyt opiskelussa tärkeintä on pelkän päämäärän sijaan matkanteko pitkin opintoja. Päämäärä on toki tärkeä, mutta se ei ole enää ykkösjuttu. Nautin opintojen jokaisesta päivästä, enkä oikeastaan edes mieti, milloin ja miten nämä opinnot päättyvät. Tähän toki vaikuttaa se, että kaikki tässä opiskelussa on minusta itsestäni lähtöisin. Kukaan ei ole minua kouluun pakottanut tai toisaalta houkutellut.

 

Opintojen arkipäivä

 

Nyt kun opintoja on muutama kuukausi takana, taputtelen vielä itseäni hieronnasta aralle olkapäälle. Valinta sekä ammatillisen suunnan että etenkin koulun suhteen osuivat nappiin. Tykkään oppia ja tykkään opiskella. Ryhmämme on mahtava ja se toimii itsessään yhtenä hyvänä motivaattorina.

Lisäksi koulun valinta osui oikeaan. ISLO on kouluna erittäin ammattitaitoinen ja osaava. Oman ryhmämme kouluttajat ovat taatusti alan ammattilaisia sieltä yläpäästä. Opetus ei keskity mekaaniseen otteiden ja suuntien höyläämiseen, vaan meitä koulutetaan hoitamaan ihmistä kokonaisuutena ja yksilönä. Sen sijaan, että oppisimme tarkan kaavan työlle, opimme enemmän kuuntelemaan asiakasta ja soveltamaan opittuja asioita käytäntöön parhaalla mahdollisella tavalla. Eräs viisas sanoi, että hierojalla on otteet kuin rakentajalla työkalut - on hyvän hierojan viisautta valita, mitä työkaluja käyttää.

Raskasta koulunkäynti toki on. Viikonloput pois kotoa työviikon päälle vaativat veronsa, etenkin kun opiskeluviikonloppuina aivot käyvät täydellä 100% kapasiteetilla sunnuntai iltaan saakka. Monimuotokoulutuksen hankalia puolia on se, että oppimisviikonloppuihin tungetaan sama asia, jonka päiväopiskelijat mutustelevat rauhassa parissa viikossa. Pidän kuitenkin siitä, että oppimisviikonloppujen välillä on aikaa kerrata ja treenata rauhassa. Ryhmän itse koostamat oppimisvideot ovat kovassa käytössä. Ja onhan ne viikonloput aika rankkoja myös fyysisesti - kun kroppaa hierotaan kolme päivää putkeen, niin paikat ovat varovaisesti kuvaillen hellänä vielä pari päivää koulun jälkeenkin.

Opinnoissa on yllättänyt se, kuinka monipuolista hierojaksi opiskelu on. Hierojat oppivat ihmisen fysiologiaa todella monipuolisesti ja yksityiskohtaisesti. Uskallan väittää, että hyvä hieroja tietää ihmiskehon toiminnasta keskivertolääkäriä enemmän ja paremmin. Itsekin luulen ennen uutta viikonloppua osaavani jo jotain, mutta kummasti nuo luulot lavetin ääressä karisevat. Edelleenkin ihmettelen, kuinka monimutkainen rakenne ihminen on.

Toinen yllättävä tekijä on se, kuinka vähän hierojan ammatista tiesin etukäteen. Jo tässä vaiheessa voin paljastaa, että te jotka luulette olevanne hyviä kotihierojia, ette sitä oikeasti ole. Otteet ja niiden käyttö ovat itsellekin lähes aina yllättäviä. Minäkin luulin kouluun mennessäni osaavani enemmän kuin todellisuudessa tiesin. Ja suurin osa siitä, mitä tiesin, tiesin väärin. Niin se elämä opettaa pientä tikan poikaa....

Yrittäjä, harrastaja vai ikuinen oppija

Yleisin kysymys, jonka kohtaan kertoessani opinnoista on: "Mitä meinaat tehdä koulutuksella?". Rehellinen vastaus tällä hetkellä on, että en tiedä. Hierojan ammatti on hieno ja siitä on mahdollista rakentaa itselleen ura. Suurin osa hierojista toimii yrittäjinä ja se taas on uudenlainen - ja vähän pelottava - tie. Omalla motivaatiollani pystyn oppimaan sen tason tekijäksi, että kysyntää riittäisi, mutta ehkä poisoppiminen lomarahahuoruudesta vaatii vielä totuttelua.

Harrastuksena hieronta tulee pysymään elämässäni aina. Pidän aidosti ihmisten käsittelystä sekä siitä asiakaspalvelusta, jota hierojat tuottavat. On helppo kuvitella, että fysiikan lisäksi työssä hoidetaan myös henkistä hyvinvointia. Vaikka koulutus on maksullinen, eikä tuottaisi ikinä penniäkään, on se silti rahan väärti. Opit, otteet ja yhteisö itsessään ovat tutustumisen ja oppimisen arvoisia. Ja ainakin se tavoite toteutuu, että jos koulusta pääsen läpi, niin voin tulevaisuudessa sanoa, että minulla on ammatti.

Oikeasti tuntuu kuin olisin sellaisen tien alussa, jossa ei päätepistettä näy. Hyvinvointi ja kehon huolto ovat ammattialoina sellaisia, ettei niissä voi kasvaa täysinoppineeksi. Erilaisia suuntautumisvaihtoehtoja ja oppisuuntia on lukemattomia. Olen koulussa kuin varkain saanut nähdä, kuinka tehokasta ovat kiinalainen lääketiede ja akupunktioon nojaavat hoitokeinot. Oma mielenkiintoni taas menee hieronnan lisäksi jäsenkorjauksen puolelle ja siinäkin tie on alkuopintojen jälkeen auki mihin vain. Lisäopiskelu vaatii tietenkin kassaa ja kassaa saisi kerrytettyä keskittymällä hierojan ammattiin. Opintojen kierre tuntuu pikkuhiljaa käynnistyvän.

En ole tulevaisuudesta juurikaan huolissani. Elämä kyllä näyttää tiensä ja liika pohdiskelu vain sattuu ohimoihin. Nyt on aika keskittyä oppimaan ja löytämään uutta.

Elämässä unelmat siis toteutuvat, vaikka joskus tie on pitkä ja vaatii aikaa. Vielä muutama vuosi sitten emmin kouluun menemistä tai edes sitä, että uskaltaisin toteuttaa omia unelmia, jotka tuntuivat enemmän teorialta kuin käytännöltä. Joulukussa kävin omalla hierojallani hierottavana ja siellä tuli - yllättäen - kouluvalinta puheeksi. Hieroja totesi melko yksikantaan, että "joo, siehän tästä puhuit ekan kerran noin kymmenen vuotta sitten".

Elämässä tulee olla rohkea - mutta enemmän hyvä elämä vaatii sitkeyttä ja peräänantamattomuutta. Jokaisen unelmille löytyy yleensä enemmän vastusta kuin kannustusta, mutta jos rohkeasti uskaltaa luottaa intuitioonsa, voi päästä joskus perille - tai ainakin lähelle.

PS. Toivottavasti ryhmän tyypit löytävät blogin - on teidän kanssa vaan mahdottoman hauskaa opiskella.

Hoiva on huonoa bisnestä

 


Käsi pystyyn, kenelle tämän viikon esperigate tuli yllätyksenä! Näin arvelinkin - eipä juuri kenellekään. Vanhusten hodon heikko taso on yleisesti tunnettu, mutta tähän saakka vaiettu, salaisuus. On Luojan lykky, että vihdoin tuo paska levähti oikein kunnolla tuulettimeen. Ja haju on sen mukainen.

Esperin ja Mehiläisen paljastuneet epäkohdat vanhustenhoidossa eivät suinkaan tule olemaan ainoat laiminlyönnit ostokodeissa. Jos asiaa vaivaudutaan tutkimaan vaalien jälkeenkin, vastaavia tapauksia tulee paljastumaan useammista bisneksen periaatteella pyörivistä vanhussäiliöistä. Mites se nyt näin?
Bisnes ja hoiva sopivat todella huonosti yhteen. Tämä olkoon ennusmerkkinä myös niille soteloille, jotka meinaavat ulkoistaa vielä nykyistä isomman osan sairaanhoidostaan.

Ongelma on kaikessa lyhyydessään tämä. Kun asiasta tehdään bisnestä, täytyy hommia hoitaa bisneksen periaatteilla. Se tarkoittaa sitä, että ostaja ostaa palvelun jollain raha-arvolla ja toimittajan luojanluoma (kirjoitin tarkoituksella pienellä, koska en halua omaa Luojaani tähän sotkea) tehtävä on viilata toiminnan ja maksun väliin mahdollisimman suuri kate.Ja kun bisneksenä on vanhustenhoito, niin viilaus tehdään tietenkin hoidon tasosta. Eihän siinä muuta säästettävää olekaan.

Hoivan idea taas on se, että tietyn tasoinen hoito toteutetaan sen vaatimasta hinnasta huolimatta. Hoivan tason määrittää ostaja ja on palveluntuottajan asia saada tuotettua ostetun tasoinen palvelu - kaikissa tilanteissa. Minusta nämä kaksi tekijää soutavat aivan eri suuntiin.

Hoiva tuntuu olevan huonoa bisnestä kokijoiden lisäksi myös tekijöille. Kun Esperi Care Oy:n liiketoiminnan lukuja katsoo, niin pakkasta pukkaa kuin Siperian talvessa. Tosin luvut ovat vain lukuja. Miinusmerkit ovat seurausta kovasta kasvusta, omistajan verokikkailusta ja kovakorkoisesta lainoituksesta. (Itse asiassa mitä enemmän tästä Esperi Caresta lukee sitä likaisempi olo tulee). 

Syyllinen heittäköön ensimmäisen kiven

 

Kun vika on havaittu, on perinteinen tapamme etsiä ensimmäisenä syyllinen (paitsi, jos kateissa on Lahtinen ja konekivääri). Esperigatessa käsi virheen merkiksi nousi pystyyn yllättävän äkkiä. Ensimmäiseksi syylliseksi ilmoittautui Esperin nyt-jo-ex-toimitusjohtaja/edelleenkin-omistaja Marja Aarnio-Isohanni. "yhy yhy - valvonta petti, kun laskeskelin omistajana saamiani miljoonia". No ohi se kivi meni joka tapauksessa - toimitusjohtaja on sinällään hommaan kaikkein syyttömin. Hänhän on tehnyt sitä työtä, johon hänet on palkattu eli höylännyt tulosta, jotta hallitus olisi tyytyväinen.

Ja ihminen on siinä mielessä tahtonsa vanki, että kun tulosta on pakko tehdä, niin pakko ajaa tarvittaviin ratkaisuihin keinolla millä hyvänsä. Esperin hoitokodeissa on ollut töissä haamuhoitajia ja sairaanhoitotaitoisia palkanlaskijoita. Tuloksenteko on ajanut kaiken ohi.

Toimitusjohtajaa suurempi syyllinen firman virheisiin on yrityksen hallitus, jolla on toiminnasta kokonaisvastuu. Tosin tässäkin tapauksessa näyttää siltä, että hallitus ei ole tiennyt muuta kuin kokouspalkkionsa suuruuden. Mutta toisaalta - kenellekäs se hallitus tekee töitä? Aivan oikein - osakkeenomistajille. Hallituksen ja toimitusjohtajan tehtävä on tuottaa osakkeenomistajille voittoa ja voittoa syntyy, kun bisnes jaksaa jauhaa plussalla. Eli ei se vika oikein ole hallituksenkaan.

Osakkeenomistajat toki kantoivat ryhdikkäästi vastuunsa heti epäkohtien tultua ilmi. Esperin suurin suomalainen omistaja eläkeyhtiö Ilmarinen uhkasi myydä omistuksensa, jos eivät tavat parane. Kysyiköhän Ilmarinen koskaan osinkoja jaettaessa, että mitenkäs tämä tulos on tehty?

 

Palvelun ostajan vastuu?

 

Yksityisissä hoitokodeissa palvelun ostajana toimii usein kunta. Ja hoitokotien yksityistämisen syynäkin on tainnut (liian) usein olla kunnan tarve päästä eroon itse hoitamastaan hankalasta ja kovin ikävästä vanhustenhoidosta. Onko kunnissa syntynyt usko, että kun roskan raivaa maton alle, se lakkaa olemasta? Raha ajaa vastuun ja moraalin yli.

Valitettavasti vastuu on aina myös ostajalla. Ja vielä suurempi vastuu on silloin, kun ostajana toimii kunta. Ostajan täytyy olla tietoinen siitä, millaista palvelua se ostaa ja mistä se maksaa. Jos kunta/kaupunki ei osaa ostaa tai edes valvoa ostamaansa hoivaa, niin kuinka voimme luottaa kuntien ja kaupunkien hankintoihin muuallakaan? Meillä suomalaisilla on joskus jopa lapsenomainen usko siihen, että kunnilla ja kaupungeilla olisi tahtotila pitää huolta veronmaksajista, jotka lopulta sitä samaa yhteisöä ylläpitävät. Vastuu ilmeisesti loppuu silloin, kun ihminen on kyvytön pitämään oikeuksistaan huolta.

Toki kunta on vastuullinen myös toista kautta. Jos jonkun paikallisen "esperin" tehtävä on tehdä voittoa olemattomasta, silloin kunnan maksama summa on liian pieni. Ja jos kunnan maksama summa kuntalaistensa hoidosta on liian pieni, aletaankin puhua jo riistosta. Hoitokotien tapauksessa riistetään vastustuskyvyttömiä vanhuksia siten, ettei hoidolle varata riittävästi rahaa. Yhtä lailla huolestuneita ostamansa palvelun tasosta olisi pitänyt olla myös Valtionkonttori, joka huolehtii sotaveteraanien ja -invalidien palveluiden ostosta. Niin ja onhan siellä Esperin kourissa niitäkin, jotka maksavat viulunsa itse. Eikä muuten ole mitään halpaa lystiä!!

Kuntaa vielä suurempi toimija on Valvira. Toki Esperigate sai alkunsa, kun Valvira sulki Esperin Kristiinankaupungin toimipisteen, mutta kun lehtiä selaa ja tarinoita kuuntelee, niin stoppi olisi pitänyt tapahtua jo paljon aikaisemmin ja useammassa kaupungissa. Valtion vastuu koko vanhustenhoidon ylimpänä valvojana on pettänyt aivan totaalisesti. Mikä ihme siinä onkin, että näiden valvonta-asioiden on kyykättävä totaalisesti ennen kuin valvojaa alkavat hommat kiinnostaa kysyy nimimerkki Talvivaara.

Vanhustenhoidon heikko tila on ollut Suomessa jo pitkään hyssytelty kansantauti. Valitettavasti vaati sopivasti osuvat eduskuntavaalit ja yksi supermunaus yhdeltä palveluntuottajalta, että median kiinnostus vanhustenhoitoa kohtaan kasvoi lööppiasteelle. Tähän saakka asiasta on supistu sivistyneestä tekstaripalstoilla ja kahvikerhoissa.

Toivoa sopii, että asiaa saadaan korjattua jo tällä vaalikaudella. Jos lakimuutokset hoitajamitoituksen sitomisesta lakiin saakka eivät etene tällä vaalikaudella, niin seuraava eduskunta mitä luultavimmin lakaisee verovaroja syövän ajatuksen muiden tapaa maton alle. Ei minunkaan uskoni ihan riitä siihen, että tuoretta eduskuntaa kiinnostaisivat vuodepotilaana makaavat vanhukset heti vaalikauden alussa. Eri asia on puhua vanhuksista kauniiseen sävyyn ennen vaaleja, kun jokainen ääni ratkaisee.

Sotet, päiväkodit ja muut

 

Kuntien ja kaupunkien ulkoistamisvimma on vasta aluillaan. Vanhustenhoidon lisäksi ulkoistusta ollaan kovaa vauhtia tekemässä muidenkin sellaisten kansanosien parissa, jotka eivät itse pysty pitämään puoliaan. Yksityisiä päiväkoteja perustetaan kilpaa joka kunnan nurkkaan. Ja samaa tahtia on alkanut kuulua myös porua yksityisten päiväkotien toiminnasta. Mitä kaikkea löytyisikään, jos viranomainen vaivautuisi tutkimaan lastenhoidon yksityistämistä tarkemmin? No tällä viikolla ainakin paljastui Helsingissä päiväkoteja, jotka oli sijoitettu rakennuksiin, joilla ei ollut edes rakennuslupaa päiväkotikäyttöön.

Sote taas pakottaa kuntia ja kuntayhtymiä leikkaamaan sairaanhoidon kuluja. Ja mantra on tälläkin kertaa sama - laitetaan homma yksityisille, niin päästään eroon hoitovelvoitteesta ja säästämisen pakkokin siirtyy palvelun ostajalta tuottajalle. Lopputulos mietityttää tällaista veroja maksavaa palveluiden kuluttajaa.

Tulevaisuus pelottaa

 

Väistämätön fakta on, että meistä jokaisesta tulee joskus vanha. Ja vanhuksina on erittäin suuri todennäköisyys, että olemme itsekin jonkun esperin kourissa säilöttävänä. Ja jos hoidon taso on samaa luokkaa kuin nyt paljastuneissa ääritapauksissa, niin sitä kummasti toivoo armollista kuolemaa omaan sänkyyn hyvissä ajoin. Ei ole ihmisen arvoista elämää maata vaippa täynnä muistisairaana sänkyyn sidottuna ja unohdettuna.

Tilanteelta ei pelasta edes se, että ruoskimme torilla kaikkien bisneshoivakotien toimitusjohtajat. Ongelma ei ole palvelun tuottajassa, joka pakotetaan säästämään. Ongelma on meissä palvelun ostajissa - veronmaksajissa. Jos vastaavanlainen ongelmavyyhti olisi paljastunut vaikka Rankassa, niin veikkaan, että keltaliivit olisivat tehneet enemmänkin kuin vain laittaneet sivistyneen tekstarin lehteen.

Ehkä hoivakodit on sertifioitava. Valvonnan läpäisemällä ja haamuhoitajat hävittämällä hoivakoti saisi "human touch"-sertifikaatin. Silloin kerran vuodessa joulukortin lähettävät sukulaisetkin voisivat olla varmoja, että pappa tai mummu on taatusti hyvissä käsissä. Toki sertin myöntäjän pitäisi olla kiinnostunut ja osaava. Valviralla on sinne vielä liian pitkä matka, mutta josko joku yksityinen konsulttifirma hoitaisi asian?

Valitettavasti vanhukset ovat vain yksi numerolappu rahajonossa muiden kanssa. Valtion ja kuntien rahaa naukuvat kaikki nuorista vanhoihin ja terveista sairaisiin. Kuka on se jumalankaltainen (jälleen tahallinen pieni kirjain), joka sanoo, miten niukkuutta jaetaan. Jos vanhustenhoitoa parannetaan, se raha on taas jostain muualta pois. Tällaisesta saa herkempi eduskuntavaaliehdokas jo pääsärkyä.

Suurin ongelma on kuitenkin se moraalinen ongelma, joka meitä kaikkia vaivaa. Jos vanhustenhoidon kaltainen ongelma on saanut muhia jo vuosia pinnan alla, emme tosiaankaan ole tarpeeksi kiinnostuneita siitä, kuinka vanhempamme ja isovanhempamme voivat. Hoivakotiin unohdettu vanhus on ehkä meille jokaisella se pienin paha, johon ei verovaroja kannata sijoittaa. Tai jos tuo lause tuntui pahalta sielunpohjassa, niin on aika tehdä käännös arvokkaampaa vanhuutta kohti.
Lapsillamme tulee olemaan meille tulevaisuuden vanhuksille ihan ikioma sanonta

oles pappa kunnolla tai sinut esperi perii

kuva - Pixabay