Elämä on valintojemme summa

 

Elämämme on summa niistä valinnoista, joita arkielämässämme teemme. Päivittäiset päätöksemme johdattavat meitä eri suuntiin. Jokaisella valinnallamme on olemassa vaihtoehto, vaikka se joskus toiselta näyttää. Vaihtoehto tarkoittaa, että olisimme kussakin risteyksessä voineet valita myös toisin ja valita tien, joka nyt jäi käyttämättä. Eikä täydellistä valintakaavaa ole olemassa. Monesti tuntuukin kuin olisimme omassa elämässämme kuin flipperissä, joka pompottaa meitä hallitsemattomasti seinästä toiseen. 

Teemme valintojamme tiedostaen ja tiedostamatta. Ihminen on pääosin automaattiohjauksella kulkeva nisäkäs, joka pohtii syvällisesti loppujen lopuksi hyvin harvaa valintaansa. Suurin osa meistä pyrkii elämässään siihen, että arjen kulku olisi mahdollisimman katkeamatonta, automatisoitua ja huoletonta. Mitä enemmän pystymme ajamaan autopilotilla sitä onnellisempia olevinaan olemme. 

Mutta edes arjen autopilotti ei ole oikeasti automatisoitu. Valintoihimme vaikuttavat täysin ulkopuoliset motiivit. Yhteiskunta, moraali, perinteet sekä muiden mielipiteet heiluttavat sisäistä kompassiamme eri suuntiin. Emme siis tee edes omia päätöksiämme kovinkaan puhtaasti vapaasta tahdosta.

Elin omaa elämääni ensimmäiset lähes neljäkymmentä vuotta liikaa automatisoituna. Ajelehdin paikasta toiseen ilman suurempaa pohdintaa siitä, mihin elämää pitäisi suunnata. Annoin sattuman valita jopa isoja päätöksiä elämästä. Tein sitä siksi, että se oli helppoa. Ja tein sitä siksi, että minulla oli monessa asiassa niin käsittämättömän hyvä tuuri, että sattuma johdatti hyvään suuntaan. Ajelehtien eletty elämä ei tehnyt minusta koskaan onnetonta, joskaan ei ehkä onnellistakaan. Elämä soljui kuin jokea pitkin myötävirtaan valuessa. Maisema vaihtui, vaikkei juuri mitään tehnytkään, riitti kun katseli maisemia. 

Ja kuten pokerissa, myös elämässä hyvä tuuri loppuu joskus ja elämä on otettava omiin käsiin. Minulle sattui ja tapahtui suhteellisen lyhyessä ajanjaksossa tapahtumia, jotka pakottivat luopumaan arjen autopilotoinnista ja tekemään aktiivisesti töitä onnellisemman elämän eteen. Keski-ikäisenä elämänhallinnan opettelu ei ole mitään helpointa puuhaa, mutta antoisaa se on kyllä ollut. 

Miksi siis olen tänään onnellisempi ja tasapainoisempi kuin vaikka kymmenen vuotta sitten?

Aktiivinen omaan elämään vaikuttaminen luo varmuutta

Kun oman elämänsä valintoja alkaa pohtia ja punnita aktiivisesti, se tarkoittaa automaattisesti sitä, että elämästä tulee työteliäämpää. Laiskan ajelehtimisen sijaan joutuu tekemään työtä punniten ja pohtien eri valintojen lopputuloksia. Yhden ja ainoan jokiuoman sijaan alkaa nähdä elämässään sivuhaaroja ja teitä, joita pitkin voisi mennä yhtä hyvin kuin varsinaista pääväylää. 

Aktiiviset valinnat synnyttävät elämään myös varmuutta. Kun elämän ottaa enemmän omiin käsiin, ovat valinnat arvotettuja ja erikseen päätettyjä. Syntyy suurempi varmuus siitä, että tämä on juuri sitä mitä haluan. Omista valinnoista löytyy myös syypää helpommin. Jos ei tee juuri valintoja, on pieleen menneestä lopputuloksesta maailman helpointa syyttää jotakuta muuta. Epäonnistumisten syynä voi nähdä kohtalon/Jumalan/karman/sukurasitteen/geenit tai melkein mitä tahansa muuta paitsi peilin. Ainakin minulle on käynyt niin, että kun elämä menee pieleen, tulee ensimmäisenä kurkattua peiliin ja vasta sen jälkeen olan yli muualle. 

Valinnat tekevät elämästä myös tavoitteellisempaa. Kun päättää lopettaa ajelehtimisen, suuntaa elämän fokuksen johonkin. Päämäärätietoinen ihminen pyrkii saavuttamaan jotain ja pyrkii tulemaan jokisikin. Taas kerran vaikuttimet päämäärien muodostumiseen voivat olla mitä vain. Itse pidän huonoina vaikuttimina puhtaasti ulkoisia tunnusmerkkejä, kuten raha, maine, asema, valta. Ulkoisten tunnusmerkkien jahtaamisen vaarana on vauhtisokeus. Minusta vauhtisokeus johtaa lähes poikkeuksetta myös siihen, että kokonaisuuden hallinta katoaa. Kun tavoittelet rahaa, mainetta tai tiettyä asemaa, on vaarana aina se, että saavuttaaksesi päämäärän, unohdat esimerkiksi perusonnellisuuden tavoittelun. 

Pyrin elämässäni tasapainoon ja onnellisuuteen. Pyrin siihen, että tunnen illalla itseni onnelliseksi ja siihen, että elämässä on tehty enemmän hyvää kuin huonoa. Kyse on toki omasta tunteesta ja fiiliksestä, mutta toisaalta - itsepä olen oman elämäni tuomari ja lakimies. 

Valintojen esteenä ovat pelko ja häpeä

Oma heräämiseni tuli siitä, että tajusin tehneeni monet elämäni suurista päätöksistä täysin ulkoisista vaikuttimista. Hain tiettyä uramallia työelämässä ja elämänkaarta henkilökohtaisessa elämässä sen vuoksi, että halusin näyttää ulospäin joltakin. Kun jälkeenpäin mietin valintojeni motiiveja, en kokenut suurta osaa niistä enää omiksi, vaan sellaisiksi, joita tein miellyttääkseni esimerkiksi vanhempiani tai näyttääkseni ulospäin joltain. Hain arvostusta paljolti ulkoisten merkkien kautta ja energia meni enemmän siihen, miltä asiat näyttävät ulospäin kuin siihen, miltä asiat tuntuvat. 

Päätin luopua kahdesta asiasta - pelosta ja häpeästä. Luovuin sen pelosta, että jos en hae enää taloudellista varmuutta tai ulkoista asemaa, lakkaan olemasta. En luottanut itseeni riittävästi siinä, että kelpaisin muuna kuin työni kautta saavutetun aseman kautta. Toisaalta taas pelkäsin, mitä tapahtuu silloin, jos en elä elämääni tietyn kaavan mukaan niin, että täytän muiden toiveita.

Pelot olivat todellisuudessa omassa päässäni. Minua ei koskaan ole kotoa pakotettu tekemään mitään valintoja ammatillisesti tai muuten. Loin ulkoiset rajatkin paljon oman pääni sisällä ja tavoittelin jotain, mitä ei ollut edes olemassa. Tiedän (ja olen itse asiassa aina tiennyt), että vanhempani ovat tyytyväisiä siihen, että kannattelen oman elämäni - ja "teen töitä ja maksan verot". Kaikki tuon ylittävä maksimisuoritusten tavoittelu on tullut omasta päästäni. Samaa viestiä koetan välittää myös seuraavalle sukupolvelle. Oman näköinen elämä riittää. Vahempien vuoksi ei tarvitse tavoitella kuuta taivaalta, mutta onnellisen elämän tavoittelu olisi suotavaa.

Minut potki omalle tielleni se, että mahdollisuus jatkaa tuttua ja turvallista tietä katkaistiin. Jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni tekemään töitä sen eteen, että pääsen eteenpäin ja jouduin muutakin kuin hyväksymään automaattisesti vastaantulevia tilaisuuksia. 

Mentaalinen kehittyminen on samanlaista kuin fyysinen treeni, mitä enemmän saa taakseen harjoitustunteja sitä paremmin asioista suoriutuu. Olen tänä päivänä työelämätaidoiltani noin valovuoden päässä siitä, mitä olin kolmevitosena. Olen voittanut sisäisen epävarmuuden ja tietyn sisäsyntyisen häpeän tunteet itsestäni. Varmuuteni syntyy siitä, että olen opetellut pitämään ensin itsestäni ja vasta sen jälkeen uhrannut ajatustakaan sille, miltä näytän ulospäin. 

Totta kai harmittelen sitä, että omaan kasvuun meni noin kauan aikaa, mutta toisaalta - kuten sanottu, elämä on valintojemme summa ja toisilla oman tien löytäminen menee useamman mutkan kautta. 

Epäonnistumiset ovat elämän valintojen solmukohtia

Toinen syy oman kehitykseni hidastumiselle oli pelko epäonnistumisesta. Halusin varmistella elämäni valintoja aina niin kauan, että monet tilaisuudet lipuivat ohi. Ja jätin käyttämättä kaikki mahikset, joissa vähänkin haiskahti mahdollisuus epäonnistua. Ja kuten kaikki tosissaan urheilleet tietävät - jos pelkäät epäonnistuvasi, se näkyy siinä, että mailaa alkaa puristaa liikaa ja suorittamisesta tulee väkinäistä. Siltä oma elämänikin tuntuu jälkikäteen katsottuna. Liiallisesti varmistelluista päätöksistä tulee tasapaksua ja siitä puuttuu se tietty jännityksen kipinä. 

Epäonnistumisen pelkääminen on toki omaa suomalaista kansallisaarrettamme. Pyrimme säilyttämään kulissit ja varomme ottamasta turhia riskejä millään elämänhallinnan osa-alueella. Pelkäämme tekevämme valintoja, jotka antavat naapurille tilaisuuden nauraa tai vaimolle mahdollisuuden moittia. Kun ostamme auton, valitsemme väriksi harmaan, jotta emme erottuisi joukosta. Jos taas pukeudumme värikkääseen, on meillä koko ajan fiilis, että kaikki katsovat. 

Voin kertoa totuuden - ketään ei oikeasti kiinnosta. Itse asiassa on hämmästyttävää, kuinka vähän ketään ulkopuolista meidän elämämme kiinnostaa - jos sen suhteuttaa siihen, miten paljon ajattelemme asiaa ja kuinka paljon uhraamme sille energiaa. 

Epäonnistuminen elämässä ei ole häpeä. Se on paikka oppia. Jos katsomme arjen valintoja, niin suurin osa niistä on joko merkityksettömiä tai vääriä. Merkityksettömät valinnat ovat sellaisia, jotka eivät vie elämää suuntaan tai toiseen (kuten se, minkä merkkistä maitoa ostan). Epäonnistuneistakaan valinnoista ei yleensä seuraa mitään pahaa, mutta paremminkin olisi voinut onnistua. Täysin oikeaan osuvia valintoja osallemme koituu vähän. 

Väärät valinnat luovat elämässä tarvittavaa kontrastia. Tarvitsemme epäonnea, että näkisimme onnen. Jos kulkisimme vain voitosta voittoon, emme edes tajuaisi, kuinka paljon olemme saavuttaneet. Hyvä esimerkki on terveys - me täysin terveet ihmiset emme edes tajua, miten suuri aarre meillä on käsissämme. Mutta kysykääpä asiaa sellaiselta, joka on läpikäynyt vaikean sairauden tai sellaiselta, joka on sairauden vuoksi menettänyt läheisensä. 

Elämässä menestyvät oppimaan kykenevät

Elämässä eivät suinkaan menesty he, jotka onnistuvat kaikessa. Pelkkä onnistuminen ei valmista ihmistä siihen, että elämään tulee häiriötila. Onnistuminen luo vauhtisokeutta ja huonontaa menetysten sietämistä. Minä olin nuoresta alkaen onnistujaksi laskettava henkilö. Menestyin koulussa, työelämässä ja henkilökohtaisessa elämässä. Mutta menestyksen ja elämän helppouden kääntöpuoli oli se, että vastoinkäymisten kohdatessa olin melko lailla aseeton. 

Elämässä todellisia menestyjiä ovat he, jotka kykenevät nopeiten jättämään epäonnistumiset taakseen ja ottavat niistä opikseen. Elämä on ihmisiän mittainen koulu, jossa oppiminen jatkuu syntymästä viimeiseen henkäykseen saakka. Epäonnistumiset ovat meille paikkoja, joissa kasvu ihmisenä tapahtuu. 

Oman elämäni suurimmat epäonnistumiset liittyvät työelämään ja parisuhteisiin. Olen työelämässä mennyt muutaman kerran vikaan. Valinnat, jotka on tehty ehkä vääristä lähtökohdista, ovat oletetustikin epäonnistuneet. Lisäksi olen joskus lähtenyt liikkeelle hieman ontuvin motiivein, jolloin onnistumisen tahtotila on ollut vaillinainen. Tuohon soppaan kun vielä lisätään epäonnistumisen pelko ja liiallinen varmistelu, niin soppa on aika lailla keitetty. Jälkikäteen katsottuna en monia huteja edes ihmettele. 

Parisuhteissa epäonnistuminen on enemmän johdannaista siitä, että en ole itsekään tunnustanut itselleni, mitä haluan. Ajelehtija antaa mystisen kohtalon päättää puolestaan ja ajautuu elämään, jota ei ole juuri valinnut, mutta ei ole jättänyt valitsemattakaan. 

Kyse on myös siitä, että olen lähtenyt parisuhteeseen väärästä päästä. Jos haluat olla toisen kanssa, on ensin tykättävä itsestä. Kyse on ollut myös siitä, että en ole uskaltanut tunnustaa itselleni, mitä haluan. Ei siis tunnistaa omia haluja, vaan tunnustaa ne. Jossain syvällä sisällä olen ehkä tiennyt haluni ja tavoiteeni, mutta en ole asiaa pystynyt itselleni avoimesti tunnustamaan. Uskon, että tuonkin tunteen jakaa aika moni muu. 

Jos taas mennään perinnepuolelle, niin suomalaisen yhteiskunnan kaksi vahvinta mittaria ovat työ ja perhe. Noissa kahdessa epäonnistumista on meillä katsottu suhteellisen kärkkäästi vinoon. Ja se johtaa pakkosuorittamiseen ja korostuneeseen epäonnistumisen pelkoon. 

Kuulostaako tutulta henkilö, joka sinnittelee paskassa duunipaikassa vuodesta toiseen, vaikkei pidä työstään, eikä saa siitä enää mitään sisältöä elämäänsä. Mutta luopuakaan ei voi, koska ei tiedä, mitä "haluaisi tehdä isona" tai "ei koskaan enää löytäisi uutta työtä". Jokusen kerran työpaikan menettäneenä voin sanoa, että työelämässä löytyy aina paikka sille, joka haluaa tehdä ja joka on valmis näkemään vaivaa oman menestyksensä eteen. 

Tai kuulostaako tutulta tyypit, jotka sinnittelevät täysin epäonnistuneessa avioliitossa, mutta eivät voi erotakaan, koska kulissit romahtavat, taloudellinen turva katoaa tai lapsille ei voi tarjota enää ehjää kotia. Kokemusperäisesti voin sanoa, että tuokin on fuulaa. Kahden kodin lapsista tulee vähintään yhtä onnellisia - ja usein onnellisempia - kuin niistä, jotka elävät tunnekylmässä ja toimimattomassa ydinperheessä. Onneksi erot eivät muutenkaan enää tänä päivänä ole samanlainen stigma kuin omassa lapsuudessani. Kulissien purkaminen vaatii rohkeutta, mutta on yleensä sen arvoista. 

Onnellisemman elämän avaimet

Kuten aina, puhun vain oman elämäni ja omien oppimisteni kautta. Joku pään terveyteen erikoistunut lanttumaakari voi olla monesta asiasta eri mieltä. Mutta minua nämä opit ovat kantaneet ja olen saanut oivalluksista itselleni oman tien. 

Minulle onnellisuuden avaimena on ollut vaihtoehtojen näkeminen. Jos yksi työsuhde/parisuhde loppuu, niin maailma ei lopu. Jokaiselle on olemassa vaihtoehtoja, jotka löytää, jos ne haluaa nähdä. Mikään elämämme valinnoista ei ole se yksi ja ainoa kiveen hakattu. Valinta on valinta ja sellaisena vain yksi monista. 

Toinen onnellisuuden avain on pelon ja häpeän unohtaminen. En enää pelkää epäonnistumista, sillä tiedän takaiskujen olevan vain solmuja oppimiseen. Elämän epäonnistumiset ovat olleet kasvun paikkoja. Joskus nuo oman elämän opit tajuaa vasta vuosien päästä, mutta yhtä opettavaisia ne ovat silloinkin. Sen vuoksi itsereflektiota kannattaa tehdä aika ajoin myös taaksepäin. 

En myöskään enää häpeä omia tavoitteitani. Kun olen luonut elämälleni tietä aktiivisesti ja tehnyt valintoja, uskon vahvemmin siihen, että valintani luovat myös onnellisuutta. Päämäärätön ajelehtiminen kasasi minuun epävarmuutta ja suurempaa elämänhallinnan menetystä. Vaikka joki virtaa helposti myötävirtaan, on siinäkin hyvä pitää ruori kädessä. 

Olen myös kehittynyt siinä, että näen elämässä ensin päämäärät ja vasta sitten esteet. Aiemmin keskityin liikaa siihen, että huomasin kaikki esteet ennen kuin lähdin tavoittelemaan päämääriäni. Esteet vielä kasvoivat kokoa sitä mukaa, kun tutkin kaikkia asioita jopa liian tarkasti "ennen maalia". 

Nykyään pyrin näkemään päämäärän ensin ja vasta sitten mietin, millainen tie päämäärään johtaa. Esteiden koko pienenee ja suorittamisesta tulee analyyttisempää ja itsevarmempaa. Ja jos suoraan sanon, niin allergiani "mutku"-ihmisiä kohtaan on kasvanut. Harvemmin jaksan enää kuunnella nilllitystä, jolla pyritään torppaamaan päämäärien saavuttaminen näkemällä joko todellisia tai keksittyjä esteitä. Varmistelevan ajattelun sijaan näen kyseessä olevan enemmänkin sabotaasia.

Minulle suuri oivallus oli myös omien mielihalujen tunnustaminen. Tämä liittyy toki häpeään, mutta ennen kaikkea siihen, että opettelin pitämään itsestäni. Jokaisessa parisuhteessa pitäisi olla kaksi ihmistä, jotka ensin pitävät itsestään ja vasta sitten opettelevat pitämään myös muista. Minun tieni itsetuntemukseen ja itsestä pitämiseen oli suhteellisen pitkä. Omat häpeäkokemukseni olivat niin suuria ja vaikeita, että niiden ylittämiseen meni aikaa. Tänään katson itseäni aivan uusin silmin. Keski-ikäinen ja ohimoiltaan harmaa minä on aika kiva tyyppi, jonka kanssa on kiva viettää aikaa.

Itsestä pitämiseen kuuluu itsearmo ja itselle anteeksiantaminen. Raa'asti sanottuna olemme omassakin elämässäkin jokainen enemmän tai vähemmän munaajia. Taito tulee siitä, että ymmärtää itseään ja antaa anteeksi ne kosmeettiset virheet, joista inhimillinen elämämme koostuu. Täydellisyyteen pyrkimisen sijaan tulisi keskittyä epätäydellisyyden sallimiseen. 

Ja sitten vielä pari sanaa uskosta. Meistä jokainen uskokoon mihin tahtoon tai kehen tahtoo. Uskonto itsessään ei ole ongelma. Ongelma tulee siitä, että uskonto nähdään pelastajana. Hädän hetkellä turvaudumme uskoon ja ajattelemme sen pelastavan. Todellisuudessahan ei käy niin. Usko ei pelasta meitä ongelmilta ja epäonnistumisilta - voimme uskoa ainoastaan siihen, että selviämme elossa pahimmankin jälkeen. Uskon sijaan tulisi puhua vahvemmin toivosta. 

Kaikesta selviää

Miksi kirjoittelen näitä liirum-laarumeita lauantain ratoksi. Lähinnä siksi, että olen itse tehnyt valtavasti töitä oman elämänhallinnan ja onnellisuuden eteen ja toivon, että minun ajatuksistani on apua jollekin toiselle, joka kamppailee samojen asioiden kanssa. Ystävistäni osa kamppailee avioerojen ja työelämän haasteiden kanssa. Heille toivon voivani sanoa, että kipukohdat kuuluvat elämään ja niistäkin selviää. 

En ole koskaan ollut "en päivääkään vaihtaisi pois"-tyyppiä. Pikemminkin haluaisin elää elämäni jostain kaksivitosesta eteenpäin kokonaan uudestaan ja hyödyntää ne tilaisuudet, joita hyödyntämättä jäi. Mutta koska se ei ole mahdollista, niin tyydyn siihen, etten tee samoja virheitä uudestaan. Ja tajuan myös sen, että eletyn elämän kautta olen saanut ne opit, jotka ovat rakentaneet minusta nykyisen minun. Toisenlaiset valinnat olisivat tuottaneet toisenlaisen lopputuloksen - valintojen summa muuttuisi. 

Kenenkään elämä ei ole paskoista tapahtumista vapaa. Jokaisen elämään kuuluu lusikallinen onnea ja lusikallinen epäonnea. Tuo jako ei vaan koskaan mene tasaisesti. On jaksoja, jolloin kaikki onnistuu ja elämä luistaa ja toisinaan taas tuntuu, että kaikki elämän epäonni tulee lyhyessä setissä juuri omalle kohdalle. Mutta niin onnessa kuin epäonnessa on se hyvä puoli, että se loppuu ja elämänjakso vaihtuu toiseen. Huonoina hetkinä meitä kannattelee vain tietoisuus siitä, että kaikesta selviää. 

Hyvää ja onnellista lauantaita tyypit!

Marin-oitua politiikkaa

 Päivää boomerit (a.k.a keski-ikäiset)!

Politiikasta on tullut viimeisen parin vuoden aikana vallan kiinnostavaa, kun värittömän ja Gaussin käyrän keskijanalle pusertuvan puoluepolitiikan sijaan on siirrytty enemmän jenkkityyliseen henkilöpolitiikkaan. Valokeila suunnataan nyt pois kasvottomista eduskuntaryhmistä ja kohteena ovat toimivat ja tekevät yksilöt. Tällaisesta muutoksesta syttyy jopa kaltaiseni samettihousu-sosiologi!

Puolueiden ongelmana on yleinen värittömyys ja toimivien yksilöiden puute

Kotimaisessa politiikassa vahvan henkilöbrändäämisen (jos nyt Kekkosta ei henkilöbrändiksi lasketa) aloitti Timo Soini, joka veti useamman vuoden vahvoilla hartioillaan koko perussuomalaisten kokoista kivirekeä. Lopulta jopa Soinin vahva selkä petti ja viestikapula siirrettiin eteenpäin sakille, joka nyt tuntuu hukanneen koko kapulan. 

Vahvimmat äänitorvet karkasivat joko kauas Brysseliin tai jäivät vapaaehtoisesti pois päivänpolitiikasta. Jäljelle jääneistä ei oikein tunnu löytyvän sen tason liideriä, joka pitäisi persut sellaisessa nousukiidossa, mihin he ovat viime vaaleissa tottuneet. Se on toisaalta harmi, sillä politiikassa kontrasti lisää kiinnostavuutta. Suomi on Suomi juuri sen vuoksi, että meillä sallitaan erilaisuus ja toisistaan poikkeavat mielipiteet. Demokratian hienous ja kamaluus ovat siinä, että valta on yksinoikeudella äänestäjillä. 

Keskustan ongelma on tupailtamentaliteetti, jossa henkilöille ei koskaan anneta todellista tilaisuutta nousta puoletta suuremmaksi. Lisäksi puolueen aatemaailman vanhakantaisuus, kannattajajoukon siirtyminen äänestyskopista tammiyksiöön ja yleinen värittömyys haittaavat uusien taimien itämistä. Keskustanuoruudesta ei trendikästä saa edes vahvasti lannoittamalla.

Kokoomuksen ongelma taas on liiallinen yksilöllisyys. Vahvat persoonat taistelevat pörssilistauksen ykköspaikasta niin verisesti, että kokonaisuudesta tulee aatteeton. Vanhemman kaartin kokoomusjohtajat ovat muodikkaita kuin Moai-patsaat - ihan kivoja katsella, mutta ei omalla pihalla. Omasta linjattomuudestaan johtuen kokoomus tuntuukin välillä huhuilevan jopa oikeamman oikeiston perään. 

Ei liene kovinkaan ylimitoitettua sanoa, että kotimaisessa politiikassa on tällä hetkellä yksi todellinen superstara, pääministeri Sanna Marin. Kuinka on mahdollista, että demarit tekivät tempun, jolla jo hieman flanellinhajuisesta työväen aatteesta tehtiin supertrendi?

Sukupolvikirurgiaa ja päätöksenteon opettelua

Ensimmäinen - ja fiksuin - veto oli heivata olemukseltaan ja mielipiteiltään naftaliininmakuinen Antti Rinne lauluun ja ottaa tilalle johtaja, joka edustaa politiikassa aiemmin tuntematonta sukupolvea. Framille istutettiin näkyvä, kuuluva ja ennen kaikkea näyttävä Sanna Marin. 

Yhtä vahva menestystekijä oli se, että olemme koko yhtenä Suomena riittävän kusessa tajutaksemme tarvitsevamme sekä vahvaa johtajaa, että omaa kevyt-messiastamme, joka tekee puolestamme päätöksiä, eikä jahkaile. Suomen sodan jälkeen yhtä tiukkaa ja linjakasta johtamista tarvittiin laman läpi luotsaamisessa ja nyt. Marinista tulee jäämään jälki myös tästä eteenpäin. 

Sanna Marinin vahvuus on siinä, että hän on tajunnut johtamisen perusteesin. Johtajan on tehtävä päätöksiä, vaikka niistä kaikki eivät mene maaliin. Päätöksentekoon kuuluu epäonnistuminen ja riskinotto. Ja hallitustyöskentelyyn kuuluu verkostoituminen ja yhteen pelaaminen. Kaikki tämä on mennyt isossa mittakaavassa hienosti maaliin. 

Marin on tällä hetkellä brändinä vahvempi kuin koko demariaate. Hän on vahva teoissaan ja peloton päätöksissään. Epäsuomalaisesti istuva hallitus on tehnyt päätöksiä, joiden tähtäin ei ole ainoastaan varmistaa paikkaa seuraavissa vaaleissa, vaan turvata koko maan tulevaisuutta. Aho-Viinanen-lamaduon jälkeen hallitusten päasiallinen tehtävä tuntuu kauden alusta saakka olleen vain varmistaa äänisaalis ja istumapaikka seuraavassa eduskunnassa. Veronmaksajana näen tässä lyhytkestoisessa pelaamisessa hienoisen ristiriidan. 

Eipä unohdeta Berneriä!

Tai no - lienee ainoastaan reilua sanoa, että poikkeuskin löytyy. Anne Bernerin taksiuudistus ei todennäköisesti tähdännyt vaalivoittoon, tai sitten ministerin tähtäys oli tarkkaa kuin sokeiden skeet-ammunnassa. Taksilakiuudistus, jossa palvelun hinta nousee samalla, kun palvelun laatu merkittävästi heikkenee, tulee olemaan suomalaisen sisäpolitiikan suurimpia munauksia vielä vuosikymmeniä. Kiitos Anne, etten koskaan enää uskalla ajaa taksilla.

Suurin vahvuus on kuitenkin heikkous

Jämäkästä johtamisesta huolimatta Marinin brändin suurin vahvuus on heikkous ja inhimillisyys. Vaikka kyseessä on ainakin osittain laskelmoitu henkilöbrändin rakentaminen, niin pääministeri luo itsestään kuvan ihmisenä, oman sukupolvensa perheellisenä ja työssäkäyvänä edustajana puutteineen ja normaaliuksineen. Muissa ammateissa bilettäminen ja kavereiden kutsuminen kotiin ei ole otsikkotason kamaa, mutta kun kyseessä on pääministeri, niin parviälyn tummat kulmakarvat nousevat. 

Tämä on myös Marinin toiminnan kääntöpuoli. Hän antaa omalla inhimillisyydellään someparven öyhöttäjille helposti syttyvää polttoainetta. Ja somesusi on aina pääministerille susi. Jos valtakunnan tason liideriä pääsee näpäyttämään jopa Twitterin tasoisessa ajatushautomossa, niin pakko kai sitä on kokeilla. Onneksi tuokin tulee kääntymään lopulta Marinin voitoksi. Omilla aivoillaan ajattelevat äänestäjät tajuavat varmasti sen mittakaavavirheen, joka aamiaiskohun tai boomer-grammauksen sokaisemilta twitter-länkyttäjiltä jää piiloon. 

Nuoruus tulee olemaan tavallaan myös Sanna Marinin ongelma tulevaisuudessa. Pääministeriys lankesi hänen hoidettavakseen niin nuorena, että tietä eteenpäin on hankalaa rakentaa. Kuuntelin haastattelun, jossa Marinilta kyseltiin presidenttiehdokkuudesta ja hänen vastauksensa sisältö oli jotenkin sellainen, ettei presidentiksi kannata lähteä liian nuorena, koska mitä sen jälkeen? Jos olet kaksikin kautta Suomessa presidenttinä, olet sen jälkeen turhan nuori eläkeläinen. Ja presidenttikausien jälkeen olisit ikuisesti instituutio, joka ei voi luonnollisesti toimia vaikka "vain" yrityksen toimitusjohtajana tai edes senior adviserina. 

Lisää marinointia politiikkaan

Toivon tulevaisuudessa, että politiikka marinoi joukkoonsa lisää nykyisen pääministerin kaltaisia inhimillisiä ihmisiä. Marinoinnilla en tällä kertaa tarkoita sitä, että ihmisen päälle rakennetaan särötön, kivikova fasadi, vaan sitä, että myös muille toiminnan tasoille löydetään ihmisen näköisiä tekijöitä. Meillä on jo riittävä määrä kasvottomia, hajuttomia, mauttomia ja mielipiteettömiä ministereitä.

Koko demokratia on kriisissä, jos sen toimivuuteen ei uskota. Ja demokratia ei toimi, jos polttoainetta - eli äänestäjiä ja ääniä - ei ole tarpeeksi. Kun vaaleissa alle puolet päättää kaikkien asioista, niin kansanvallasta tulee valitettavasti jo laskenallisestikin harvainvaltaa. Kansanedustuslaitos ei ole enää kansan näköinen siten kuin sen ajateltiin joskus olevan. 

En ole koskaan ollut mikään demariaatteen vankkumaton kannattaja (tämän tietänee appiukkonikin), mutta Sanna Marinista pidän ja hänen päätöksistään maksan veroni mukisematta. 

Pienyrittäjän myynti ja markkinointi

 

Yksinyrittäjän päivät koostuvat perustekemisestä ja oheistoiminnoista. Perustyö on sitä, minkä takia yritys on aikoinaan perustettu - omalla kohdallani urheiluhierojan palvelujen tuottaminen. Oheistoiminnot ovat sitten kaikkea muuta, mikä asiaan liittyy. Minulla se tarkoittaa laskujen maksamista, tavaroiden tilausta, tilastointia ja laskentaa sekä myyntiä ja markkinointia. Rahaliikenne on hoidettava, jotta yrityksen kulut tulee katettua ja toiminta mahdollistuu. Tilastoinnit ja laskennat tarkoittavat oman toiminnan tulosten jatkuvaa tarkkailua; käytännössä myytyjä tunteja sekä myynnin tuottamaa rahaa. Lisäksi tarkkailen uusien ja palaavien asiakkaiden suhdetta. Uusien asiakkaiden määrä kertoo markkinoinnin toimivuudesta ja palaavien asiakkaiden määrä palvelun laadusta. Kumpikin on yhtä tärkeää, mutta eri tavoin. 

Koska toiminta on minulle uutta ja ihmeellistä, työn tuloksia tulee katsottua aika lailla viikkotasolla. Ensimmäisen vuoden jälkeen kasassa on jonkinlainen vuosirytmi, jolla kysynnän käyrän näkee ja siihen osaa varautua paremmin seuraavana vuonna. Ensimmäinen vuosi on monella tapaa epätavallinen. Alussa myynti on pientä, koska yritys on tuntematon ja asiakasvirta vasta kasvaa. Mutta ensimmäisestäkin vuodesta näkee esimerkiksi eri vuodenaikojen vaihtelun ja tiettyjen sesonkien vaikutukset liikevaihtoon.

Vanha mainoskuva viime vuodelta, tarjoukset eivät siis ole voimassa enää.

Myynti ja markkinointi vievät aikaa

Myynti ja markkinointi vievät yllättävän paljon aikaa. Teen suunnitelmat kuukausirytmityksellä ja mietin, mitä tulevana kuukautena haluan tarjota. Varsinkin alussa piti uusasiakashankintaa tehdä paljonkin alennuksilla ja tarjoushinnoin. Kun mainetta ja tunnettuutta ei ollut, piti asiakkaita hakea hinnan kautta. Sitä mukaa, kun tuote ja tekijä tulevat tunnetuksi, voi myös markkinoinnin suunnitelmaa muuttaa toiseen suuntaan. 

Se, mikä ei muutu, on erottuminen muista saman alan toimijoista ja se, että potentiaalinen asiakas pitää saada kiinnostumaan juuri minun palveluistani. Lappeenrannan kokoisessa kaupungissa on saman alan yrittäjiä niin paljon, että markkinapinnalle on ottajia. Millä pystyn erottumaan muista ja jäämään asiakkaan mieleen?

Käytän pääasiassa sähköisiä markkinointikanavia. Niissä markkinoinnin ajallinen linja on pidempi ja kulut maltilliset. Sen lisäksi oma markkinoinnin kohderyhmä liikkuu verkossa ja hakee sieltä myös tietoa käyttämistään palveluista. Hinta-laatu-suhde muodostuu optimaaliseksi. Sähköiset kanavat mahdollistavat myös kommunikoinnin asiakkaiden kanssa. Kauppaa tehdään yllättävän paljon esim. Messengerillä.

Kun aloin perustamaan yritystä, oli ensimmäinen ajatus se, että firman näyteikkuna tulee verkkoon. Käytännössä pohja rakennettiin toimiville verkkosivuille, jotka ovat se silmäys, minkä asiakas minusta ensimmäisenä näkee. Verkkosivujen teon annoin suosiolla paikallisille ammattilaisille, jotta lopputulos on yhtä lailla toimiva kuin näyttäväkin. Ja samaa suosittelen muillekin aloittaville yrittäjille. Maailmassa on jo tarpeeksi kansalaisopiston Wordpress-kurssilla tehtyjä sivuja, jotka eivät erotu massasta ja jotka toimivat toiminnan ankkurina väärällä tavalla - ne vetävät myyntikäyrää enemmän alas- kuin ylösäpäin. Yrityksen verkkosivua tulee ajatella samalla lailla kuin kivijalkakauppa näkee näyteikkunan. Uusi asiakas silmäilee taatusti firman verkkosivua ennen ajan varaamista ja jos verkkosivu ei houkuttele, ei myyntitapahtumaa tule. 

Ongelmana on sivujen suuri määrä ja valinnan helppous. Jos asiakas etsii vaikka Lappeenrannasta hierojaa, hän pystyy puolessa tunnissa kahlaamaan lähes kaksikymmentä sivustoa peräkkäin, vertaamaan niiden tasoa ja tarjontaa. On melko varmaa, että myyntitapahtuma tulee sille sivulle, joka on näyttävin, jolta etsittävät tiedot löytyvät helpoiten ja jossa ostotapahtuma on yksinkertaisinta suorittaa.

Kuka tekee ja mitä tekee?

Sivusto koostuu rungosta ja teksteistä. Runko käsittää sivuston eri alasivut ja toiminnot. Oman yritykseni sivustolta löytyy yhteystiedot, sähköinen varauskalenteri sekä blogi, joka toimii tiedotusalustana ja omana markkinointikanavanaan. 

Runko on täysin ulkopuolisen toimijan tekemä, muta teksteihin en anna muiden puuttua. Teen tekstejä muutenkin ja omasta mielestäni hallitsen sen puolen paremmin kuin muut. Ja mielelläni autan asiassa myös toisia yrittäjiä. Firmani toinen puolikas "Lappeen Rekrytoimisto" tekee osana toimintaansa erilaisia tekstituotteita, kuten markkinointikirjeitä, verkkosivujen tekstejä tai sitten vaikka blogikirjoituksia. 

Myös sähköisen markkinoinnin kampanjat suunnittelen itse. Kuvia otan harvoin itse, koska maailmassa on valmiina parempia ja toimivampia kuvia myyntityöhön. Kuvien suhteen käyttäjäkunta jakautuu kahtia. Osa vannoo autenttisten ja itse otettujen kuvien nimeen, koska ne kertovat juuri siitä yrityksestä, jota mainostetaan. Itse uskon enemmän ns. harakkateoriaan. Ihminen kiinnostuu mainoksessa enemmän siitä, että kokonaisuus toimii ja erottuu kuin siitä, että hierojan mainoksessa kuvassa on varmasti työpisteen oma työpöytä ja tekijä. 

Taidon lisäksi mainonnan suunnitelussa on kyse myös ajankäytöstä. Jos käytettävää aikaa ei ole, on fiksua käyttää alan ammattilaista. Tällöin tekeminen ulkoistetaan ja tuloksena on ammattilaisen suunnittelema kampanja ja oma aika säästyy todelliseen työn tekemiseen. 

Kaikesta oman työn ulkopuolisesta tekemisessä kannattaa keskustella peilin kanssa. Osaanko varmasti suunnitella markkinointia ja osaanko varmasti käyttää sähköisiä kanavia? Onko minulla aikaa käytettäväksi markkinointiin vai käytänkö aikani oman työn tekemiseen ja maksan mieluummin laskun ammattilaiselle? Jos ei osaa, voi opetalla, mutta jos haluaa saada nopeasti ja kerralla laatua, niin kannattaa palkata asiaan vihkiytynyt ammattilainen. 

Sähköisissä kanavissa näkee valitettavan paljon myös pieleen mennyttä markkinointia. Yleisin ongelma on väärä kohdistus, jolloin mainos näkyy turhaan toiminta-alueen ulkopuolella. Ja kun mainos on vielä ilman yhteystietoja, käy niin, että yhteystietoja etsittäessä mainosta klikkaillaan pitkin Suomea, jolloin yrittäjälle tulee kyllä klikkejä ja laskua, mutta ei juurikaan tuloksia. Yhtä huonosti toimii myös mainos, jonka sisältöön ei ole juurikaan vaivauduttu pistämään eforttia. Huonosti tehty mainos toimii tarkoitukseen nähden päinvastoin, se karkottaa potentiaalisen asiakkaan kilpailijan huomaan. 

Paljonko markkinointi maksaa?

Kun yritys on nuori, maksaa markkinointi enemmän. Tuotetta on tehtävä näkyväksi ja tutuksi rahalla, kun mainetta ei vielä ole. Markkinointiin käytettävä raha putoaa (ainakin teoriassa) sitä mukaa, kun yritykselle tulee ikää. Tämä pätee siis omalle hyvinvointialalle. Kaupan alalla taas käyrä ei laske koskaan. Markkinointiin on syötettävä tasaisesti rahaa, jotta tavaravirta kaupasta ulos pysyy tasaisena. Itsellä alussa tuntui, että markkinointi söi budjetista rahaa aivan älyttömän prosentin. Mutta laskin asiaa niin, että jos ei ole markkinointia, ei ole myöskään tuloja, joten myyntiä on kaivettava mainosten avulla esiin, vaikka oma kate jäikin pienemmäksi. 

Markkinointia on fiksua budjetoida, jotta siihen käytetty raha on oikeassa suhteessa tulorahaan. Sähköisissä kanavissa rahansääntely on helppoa - kun työkaluja osaa käyttää. Budjetit voivat vaihdella kanavasta ja tavoitteesta riippuen kympeistä aina äärettömään saakka. Veikkaan, että etelä-Suomessa yhdestä markkinapaikasta taistellaan enemmän kuin etelä-Karjalassa ja näkyvyys maksaa euroina huomattavasti enemmän. Toisaalta etelässä kulu- ja tulorakenne on muutenkin toisenlainen. Siellä ei hierojat sano meikäläisen taksoilla edes päivää. 

Olen toki testannut myös printtimediaa. Kesällä laitoin ilmoituksen kesälehteen tavoitteena löytää paikkakunnalle kesäksi saapuvat mökkiläiset. Valitettavasti tulos jäi odotuksista ja hinta kontaktia kohden muodostui turhan tyyriiksi. Perinteisen printtimedian käyttäjälle tulos oli kieltämättä pettymys. 

Tällä hetkellä oma budjettini on fiksussa suhteessa tuloihin. Markkinointi haukkaa edelleen oheiskuluista eniten, mutta toisaalta se on oheiskuluista sarake, jonka varassa tulot käytännössä ovat. Palaavien asiakkaiden suhde uusiin kasvaa jatkuvasti, mutta on ilahduttavaa, että joka viikko pöydällä näkyy uusia asiakkaita. Pääsen helpommalla siinä, että markkinoinnin suunnittelu ja tekeminen on omissa käsissä. Tällöin voin huoletta sijoittaa markkinointiin ne rahat, jotka muut joutuvat käyttämään ulkopuolisten palveluihin. 

Paras markkinointi tehdään jokapäiväisessä työssä

Paras, halvin ja tehokkain markkinointikanava on kuitenkin päivittäin tehty työ. Jos työnsä tekee kunnolla ja laadukkaasti, niin työn eteenpäin markkinointi syntyy itsestään. Hyvin tehty työ on myös kestävintä markkinointia. Hoitamalla asiakkaan hyvin ja tekemällä työn huolellisesti en pelkästään saa asiakasta palaamaan luokseni uudestaan. Yleensä hyvästä palvelusta myös kerrotaan mielellään eteenpäin ja asiakkaan mukana tulee luokseni muita. Ja tämä kaikki käytännössä ilmaiseksi. 

Hyvin ja huonosti tehdyn työn välinen ero on käytännössä kaksinkertainen. Jos varsinaisessa hoitotyössä lipsuu, eivät asiakkaat palaa ja markkinointiin käytetty raha ei vähene koskaan. Tai oikeastaan päinvastoin. Kun palvelu ei saa viidakkorummusta ylimääräisiä lyöntejä, joutuu tekijä taistelemaan negatiivisen viestin virtaa vastaan - ja markkinoimaan vieläkin suuremmalla budjetilla. 

Hyvin tehtyyn työhön kuuluu varsinaisen hoitotyön lisäksi paljon muutakin. Hierojan työssä on valtava merkitys sillä, kuinka asiakkaan kohtaa, kuinka hoitaa hoitotyön lisäksi asiakaspalvelun sekä se, miltä hoitotyön kokonaisuus tuntuu. Muutin pari viikkoa sitten uusiin toimitiloihin ja ainakin ensimmäisen parin viikon jälkeen minulla on fiilis, että uusissa tiloissa viihtyvät aiempaa paremmin niin tekijä kuin asiakkaatkin. Uudet toimitilat ovat aiempaa isommat, valoisammat ja työhön sopivat. Tilojen viihtyisyys on hoitotyössä yllätävän merkittävä tekijä. 

Ensimmäinen vuosi yrittäjänä

 

Aika lailla vuosi sitten oli aika jännät paikat. Toimipaikan viimeisetkin kalusteet oli laitettu paikalleen, varauskalenteri avattu ja sinne olivat kilahtaneet ensimmäiset pari varausta. Odottelin jo jännittyneenä, millaiseksi asiakasryhmäni alkaa muodostua ja millaiset ihmiset asiakkaikseni päätyvät. Syyskuun 1. päivänä sitten avattiin toimipaikan ovet ja ensimmäiset asiakkaat pääsivät nauttimaan hoidosta.

Ennen toimipaikan avaamista oli tehty kuukausi erittäin tiukkaa duunia ja valmisteltu sekä yritystä, yrittäjää että toimitilaa aloitusta varten. Kuukausi on kokonaisuutena vielä aika lyhyt aika pistää pystyyn toimiva yritys fasiliteetteineen. Ennen aloitusta oli saatava hoidettua kuntoon pankki- ja maksupääteasiat, verkkosivujen pystytys ja sisältöjen luominen. Sen lisäksi oli vielä hankittu näkyvyyteen liittyviä asioita, kuten käyntikortteja, työvaatteita ja luonnollisesti fyysiset työkalut työn tekemistä varten. Kun tuon kaiken tekee palkkatyön ohessa, niin voi sanoa, että kädet kävivät aika tiuhaan tahtiin.

Muistan vielä, miten ihmeelliseltä tuntui, että ensimmäiset asiakkaat todella löysivät mainokseni verkosta ja löysivät myös toimitilan annettujen ohjeiden perusteella. Suurin pinnalla oleva tunne oli (ja on muuten edelleen) kiitollisuus. Kaikki ennakkoon tehty työ tuottaa. Ja alusta saakka asiakasvirta on valunut toimitilan ovesta sisään tasaisesti – tai no – kiihtyvämpään tahtiin. Kun taloudellista tulosta katsoo, niin teen tänä päivänä noin viikossa lähes saman verran töitä kuin ensimmäisen toimintakuukauden aikana yhteensä. Mutta on toimintakin muuttunut hyvin paljon vuoden sisällä. Osa-aikaisesta yrittäjyydestä on siirrytty kokopäiväiseksi ja ensimmäisen yrityksen lomaan on tehty toinen firman puolikas, joka palvelee yhtä suurta asiakasta puolipäiväisesti – tarina sekin. Hierojan työn lisäksi olen saanut tehdä myös opettajan töitä ja saanut oppia ammatistani oppilaiden työtä seuraamalla. 

Olen erittäin tyytyväinen koko ensimmäiseen vuoteen. Yrittäminen on antanut paljon enemmän kuin olisin voinut kuvitella, työn arki on mielekästä ja mielenkiintoista ja työ asiakkaiden eteen on jopa jotain sellaista, mitä en olisi voinut kuvitella. Olen päässyt tilanteeseen, jossa työ antaa enemmän energiaa kuin ottaa.

Mitä yrittäjyys on?

Toistan sen, mitä olen sanonut ennenkin. En ole synnynnäinen yrittäjä, enkä tosiaan mikään yrittäjän mallikuva. Mutta alan ymmärtää, että on paljon hyviä puolia siinä, että tekee omaa työtä itselleen ja oman yrityksen eteen. Ainakin pienessä mittakaavassa yrittäminen on erittäin hallittavaa, jopa hallittavampaa kuin palkkatyön teko. Toki myös vastuullisuus on ihan eri luokkaa, kun kaikki langat ovat yksissä käsissä ja ainoa syyllinen ongelmiin – sekä ongelmien ratkaisija – löytyy peilistä.

Minulle ei ole ongelma, että kaikki toiminnot kulkevat omissa käsissä. Pidän siitä, että saan perustekemisen lisäksi hoitaa myös myynnin, markkinoinnin sekä taloudelliset asiat. Kaikkea tuota olen tehnyt ennenkin, mutta pienemmissä palasissa, enkä koskaan kaikkea yhtä aikaa. Ilman rakasta kirjanpitäjääni en toki selviäisi, mutta rahallisesta tuloksesta vastaaminen on itsestä kiinni. Ja perustekemisessä, itse hoitotyössä, en vastuuta antaisi kenellekään muulle. Hierojan työ on henkilökohtaista. Siinä työtä tehdään omalla persoonalla ja omalla läsnäololla. Jokaisen hierojan käsiala on erilaista ja työssä sitä käsialaa käytetään tuottamaan oman näköistä hoitotyötä. Ja se on merkittävin yksittäinen tekijä, joka saa asiakkaan palaamaan saman hierojan luo kerta toisensa jälkeen.

Eniten on yllättänyt se, kuinka yksinäistä ja kuinka raadollista yksin tekeminen on. Etenkin koronavuosi on opettanut, että yrittäjän täytyy olla varuillaan sairastumisten ja vammautumisten takia. Normaalistihan yrittjät tekevät työnsä, jos vaan silmät liikkuu ja kädet käy. Mutta koronariskin aikana pienikin nuha siirtää yrittäjän varikolle ja testitulosten odottamisen aika jää omasta rahapussista pois. Tosin itselle sama tulee vastaan toistakin kautta. Minulle sormen murtaminen olisi jo katastrofi, koska en voisi tehdä töitäni useampaan viikkoon. Ja näillä rahallisilla marginaaleilla se menisi jo rajusti tappion puolelle – puskuria kertyy kuitenkin yksin tekevänä suhteellisen vähän. Tämä on toki asia, johon voi itse vaikuttaa esim. vakuuuttamalla toiminnan fiksusti.

Toinen yllättävä seikka on sen kaiken byrokratian määrä, mitä yrittämiseen liittyy. Aputoiminimeä hakiessa ehdin jo kirota koko valtion virkakoneiston jonnekin lämpimään paikkaan (en Lanzarotelle!), mutta nekin tunteet ovat laimenneet. Byrokratian todellinen vihreä oksa on verottaja. Sen kanssa ei koskaan tule ongelmaa ja apuja löytyy ongelmiin nopeasti ja notkeasti. Verokarhu on mainettaan mukavampi nalle (vaikkakin vähän kallis kaveri yrittäjälle).

Ja toki tänä vuonna on korostunut myös työn epävarmuus ja ennustamattomuus. Koronavuosi ei todellakaan ollut paras mahdollinen aika startata uutta yritystä, joka perustuu täysin siihen, että luokseni tulee asiakkaita ja asiakkaiden kanssa ollaan fyysisesti läsnä. Pahimipina koronakuukausina ihmiset liikkuivat todella harkiten missään – ja voin sanoa, että hierojat eivät olleet jonossa ensimmäisinä. Mutta silti – minä olen saanut tehdä koko ajan töitä reippaasti, eikä tyhjiä päiviä ole juuri ollut. Selkeä muutos tapahtui tämän kesän alussa, kun epidemiassa siirryttiin perustilaan – varauskalenteri suorastaan räjähti ja patoutunut kysyntä alkoi purkautua. Oli lähellä, ettei silmänurkasta tipahtanut muutama ilonkyynel pelkästä helpotuksesta.

Yrittäminen ei ole onnistumista – se on enemmän oppimista. Ei minullakaan kaikki hoidot ole menneet täysin putkeen. Mutta jokainen hoitokerta on taatusti ollut opettavainen. Olen oppinut ammatistani yhtä paljon ensimmäisen yrittäjävuoden aikana kuin koulussa kuunaan. Kaikki opitut asiat ovat jalostuneet henkilökohtaisen kokemuksen kautta ammattitaidoksi. Ammattitaidon kehittäminen, koulutus ja jatkuva oppiminen ovat avainsanoja silloin, kun yrityksen halutaan parantavan suoritustasoaan ja pysyvän oman alansa kärjessä. Ja niiden lisäksi vielä sekä fyysisestä että mentaalisesta työkunnosta huolehtiminen.

Mitä ensimmäinen vuosi on opettanut?

Oppeja on aivan valtavasti. Tarinoita vielä enemmän. Suurin oppi on, että tässä työssä pärjää ja voi jopa menestyä. Kuukausi kuukaudelta oma itsevarmuus kasvaa ja sitä kautta myös luotto siihen, että työhön tulee jatkuvuutta. Korona-aika sai aikaan sen, että asiakkaat varaavat aikansa pääasiassa erittäin lyhyellä aikajänteellä. Käytännössä en siis nyt sunnuntai-iltana vielä tiedä koko tulevan viikon töitä. Tiedän sen verran, että varauksia on ja luotan siihen, että niitä myös tulee lisää. Mutta työ elää ja muuttuu jatkuvasti. Koronan ansiota on toki myös se, että varauksia perutaan. Jos en minä saa tehdä sairaana töitä, niin samalla tavoin käyttäytyvät (onneksi!) myös asiakkaat. Jonkin verran varauksia perutaan sen takia, että tullaan kipeäksi ja ollaan menossa testiin – tai sitten on saatu altistus ja odotellaan testituloksia. Se kuuluu pelin henkeen ja olen onnellisempi siitä, että asiakkaat toimivat vastuullisesti. Epävarmuuden sietäminen ja usko omaan työhön ovat varmaan yrittäjien perusominaisuuksia sen lisäksi, että rahallisesti on opittava elämään fiksusti. Kuukausien tulot vaihtelevat valtavasti ja tulojen ennustuksessa lasipallo on yhtä hyvä väline kuin tähtikarttakin.

Vuosi on antaut minulle itsevarmuutta ja uskoa omaan tekemiseen. Varmaan suurin osa yrittäjistä painii uransa alussa ns. huijarisyndrooman parissa ja miettii, osaako oikeasti palvella asiakkaita siten, että asiakaslupaus ja asiakasodotus täyttyvät. Sitä pohdin minäkin. Kuuntelen todella tarkasti asiakkaiden kommentteja ja neuvoja työn suhteen. En pahastu palautteesta ja koetan aina parantaa omaa suoritustani.

Paras palkinto työstä on se, kun näkee asiakkaan varaavan uuden ajan tai kommentoivan onnistunutta hoitokertaa somessa. Ja kieltämättä paljon merkkaa sekin, kun kuulee, että uusi asiakas tulee pöydälle ystävänsä suosituksesta. Jos onnistuneesta markkinoinnista kertoo se, että uusia asiakkaita tulee viikkotasolla useampia, niin onnistuneesta hoitotyöstä kertoo se, että uusintavarausten määrä pysyy koko ajan korkeana.

Ensimmäinen vuosi on opettanut myös sen, että yrittäjällä täytyy olla olemassa verkosto. Se koostuu kollegoista, asiantuntijoista, eri alojen ammattilaisista, joilta voi pyytää apua, kun oma sormi menee suuhun. Oman menestykseni merkittävä tekijä on sähköisten markkinointikanavien hallinta ja siitä olen aina ja ikuisesti kiitollinen "rekrykamulleni" Marille. Hän opetti minulle sähköisten kanavien perusteet ja käytön ja rohkaisi ennakkoluulottomasti kokeilemaan ja näkymään. Samoin olen kiitollinen kollega-olkapäälleni Eveliinalle, jolta olen kysynyt ”vähän alle miljoona” kysymystä ja jonka kanssa olemme sparranneet milloin mistäkin jutusta. Tärkein kiitos menee kuitenkin perheelle. He ovat sallineet kokeilla ja testata omia siipiä yrittäjänä, vaikka siinä on olemassa taloudellinen riski. Samoin yrittäjän ajankäyttöhän on melko lailla erilaista kuin perustyöläisten. Kirjanpitoaineistoja tehdään sunnuntai-aamuisin ja töitä tehdään joskus viikonloppuisin, kun asiakkaita on enemmän kuin ehtii arkena tehdä. Tämä kaikki vaatii perheeltä joustoa ja sitä, että kotona on asiat järjesteltävä minun töitteni mukaan.

Ja sitten vielä tämä kuuluisa ”yrittäjän vapaus”. Siitä kovasti kiistellään, onko se myytti vai realiteetti. Oma käsitykseni on, että se on todella olemassa. Saan järjestellä omat aikatauluni täysin vapaasti. Kesällä, kun piti olla päivisin kotona lapsen kanssa, järjestelin työni iltapainotteiseksi ja siinä saatiin pyörimään sekä perhe että työ järkevästi. Ja lomia olen saanut pitää tasan sen verran, kun mieli tekee. Tosin kääntöpuolena on se, että nuo rahat on tienattava sisään jotain muuta kautta. Esim. kesäloman kolme viikkoa tarkoitti sitä, että ennen lomaa oli painettava suht reippaasti töitä kuukauden verran ja loman rahallinen vaikutus heijastelee vielä pitkälle syyskuuhun. Mutta silti lomaa on pidetty ja vapaita vielä sen päälle ihan riittävästi. Ja toki vastavuoroisesti tehdään joskus pari viikkoa töitä ilman vapaita. Silti koen saavani nyt enemmän vapautta kuin ennen. Eli ehkä tämä yrittäjän vapaus on tietyllä tavalla uskon asia ja asennekysymys.

Vuosi on kokonaisuutena ollut hyvä

Olen tällä hetkellä todella onnellinen. Töihin meno on kivaa ja joka päivä puen työvaatteet hymyssä suin ja menen työhuoneelleni tapaamaan asiakkaita. Kun katson peiliin, ei stressitaso ole lähellekään sitä luokkaa, mitä se on ollut joskus aiemmin. Eikä sillä ole mitään tekemistä työn määrän kanssa, vaan se on työn laadun ansiota. Työssä tulee aina tavoitella tilaa, jossa työ antaa enemmän kuin ottaa ja jossa jokaisessa työpäivässä on nautinto. Nyt koen olevani lähellä tuota pistettä.

Parasta työssä ovat asiakkaat. Tietenkään ilman heitä ei olisi toimintaa, mutta huomaan viihtyväni niin uusien kuin vanhojenkin asiakkaiden seurassa. Pöydän ääressä käydään keskusteluja hyvin monista asioista ja hierojalla käynti on useille yhtä paljon sielullista kuin fyysistä hoitamista. Koen työni erittäin arvokkaaksi ja koen, että pystyn antamaan omasta ammattitaidostani eteenpäin paljon.

On hämmentävää, mutta vuoden aikana olen tavannut satoja uusia tyyppejä. Yhtään sellaista asiakasta ei ole tullut vastaan, jota en ottaisi vastaan uudestaankin. Ymmärrettävästi paljon on heitä, jotka käyvät kerran tai kaksi, mutta ilahduttavan paljon joukosta löytyy myös heitä, joiden kanssa hoitosuhde jatkuu säännöllisesti. Asiakaspalvelutyönä hierojan työ on varmasti parhaasta päästä - aika lailla 100% tapauksista ihminen lähtee pöydältä paremmassa kunnossa kuin on siihen tullut. 

Ja jos vuotta katsotaan taloudellisesti, niin en valita siitäkään. Ensimmäinen vuosi on taloudellisesti raskas, koska kaikki on uutta ja vakituista asiakaskuntaa vasta rakennetaan. Sen lisäksi kaikki suuret hankinnat sijoittuvat ensimmäiseen vuoteen, samoin kuin kaikki taloudelliset virheet, joista ammennetaan opit myöhemmille vuosille. Ja tuon kaiken voi kertoa vähintään kaksinkertaisena, kun takana on globaalin pandemian värittämä vuosi, jolloin asiakkaiden liikkuminen on täysin ennustamatonta. Mutta silti – firma on pystyssä, laskut on maksettu ja kassassa on rahaa. Eli ”work well done!”. Ja tiedän kyllä sanomattakin, että tällä alalla rikastumisen todennäköisyys perustuu täysin siihen, että ovesta astuu Ronaldo, joka haluaa minut henkilökohtaisesta lihashuollostaan vastaavaksi – ja sen todennäköisyys hipoo melko lailla absoluuttista nollapistettä. Mutta yhden miehen tämä elättää, kun ahkerasti tekee työnsä hyvin.

Vielä kerran kaikille asiakkaille kuluneesta vuodesta – ja kiitos muillekin tuesta, jota olen yrittäjyyden alkutaipaleella saanut. Kuten parhaissa tarinoissa aina – en olisi vielä muutama vuosi sitten kuvitellut kirjoittavani tätä tarinaa.

Vuosikymmen yhteiseloa

 

Heinäkuussa vietimme vaimoni kanssa tinahääpäivää, eli laillista ja siunattua liittoa on takana nyt ensimmäinen vuosikymmen. Kymmenen vuotta saman ihmisen kanssa opettaa ketä tahansa. Kun yhtälöön lisätään ikuisen talovelan lisäksi nippu lapsia, niin oppikoulusta aletaan päästä jo todelliseen elämän korkeakouluun.

Keski-ikäisten avioliitot ovat täysin onnellisia vain Instagramin kuvissa. Ruuhkavuosina arkielämä ei useimpina päivinä ole pelkkää onnea ja rakkautta, vaan puhdasta henkiinjäämistaistoa. Kun multitaskaamisen kalenteroitu paskamyrsky heittää kunnolla kikkareita tuulettimeen, ei ensimmäisenä ole mielessä kodin tanskalaisvaikutteinen vaalea sisustus tai iltapäivälehtien kuvaama harmonis-tantrinen erotiikka, vaan pikemminkin sitä miettii, mihin eineksiä jaksaa ehkä pistää mikroon ennen kuin silmät painuvat vastustamatta umpeen. Fantasiatkin liittyvät siihen, että näkisi kerran viikossa edes kympin uutiset. Sitä sitten jatkuu vuodesta toiseen, kunnes yhtenä päivänä huomaat talon tyhjentyneen ja katsot edelleen samalla sohvalla vaimon kanssa Emmerdalen uusintoja ja oman parisuhteen sijaan mietit, miksi Moira ja Cain eivät saa välejään sovittua.

Kun katson vuosia taaksepäin, ei elämä ole juurikaan samanlaista enää. Elämä on muuttunut, me olemme muuttuneet ja ympäristö on muuttunut. Valitettavasti pienin näkyvä muutos on tapahtunut talovelan loppusaldossa. Muutos on opettanut ja kasvattanut. Tässä on joitakin asioita, joita olen oppinut avioparien yhteiselämästä ja sen lainalaisuuksista.

Rutiinit – perhearjen pelastus ja tuho

Rutiinit ovat parisuhteille sekä pelastus että tuho. Jos vertaa elämää ilman parisuhdetta ja toisaalta taas suhteessa, on suurin ero rutiineissa. Perheissä asiat menevät ajastaan tuttuihin uomiinsa ja pikkuhiljaa elämä kietoutuu samojen arjen toimintojen ympärille. Se on turvallista, se on taatusti ennustettavaa ja luo perustan yhteiselämälle.

Toimivat parisuhteet tarvitsevat rutiineja, jotta arkielämä rullaa. Rutiinien kautta elämänhallinta helpottuu, kun asioita ei tarvitse suunnitella ja keksiä uudelleen joka päivä. Mutta parhaillekin parisuhteille liialliset rutiinit ovat myös surma. Jos kyky ajatella toisin ja kyky uudistua tai kasvaa, katoaa kokonaan, suhde näivettyy. Ihminen kaipaa, että sen uteliaisuutta ruokitaan ja sitä, että saamme rutiineiden lisäksi myös uusia syötteitä. Sen vuoksi olemme lomareissun jälkeen niin energisiä. Olemme poikenneet rutiineistä ja saaneet vaihtelua.

Rutiinit voivat olla myös tuhoisia. Kun arki nojaa vain totuttuihin tapoihin, aletaan elämää ajaa samoja raiteita automaattiohjauksella. Mennään tuttuja teitä ja totuttuja reittejä. Ei oteta riskejä, vaan pikemminkin turvaudutaan tuttuun, jotta onnistuminen on varmaa.

Liika ennustettavuus tekee elämästä tylsää ja tylsyys taas tappaa luovuuden. Jos asiat tehdään aina samoin, se ei kannusta ajattelemaan asioita eri tavalla. Ja eri tavalla ajattelua tarvitaan, jotta voi tapahtua kasvua ja kehitystä. Kasvua sekä kehitystä tarvitaan väistämättä, sillä maailma ympärillä muuttuu, vaikka emme sitä haluaisikaan. Rutiineiden rikkominen valmistaa meitä muutokseen.

Muutos – hallittu kasvu eri suuntiin

Muutos elämässä tapahtuu pienin askelin. Sitä ei edes huomaa ennen kuin tarkastelet elämääsi taaksepäin vuosien taa. Muutos tapahtuu väistämättä. Se tapahtuu yksilöissä ja se tapahtuu parisuhteissa. Muutokseen meitä pakottaa ympäristön muuttuminen. Pienten lasten kanssa eletään eri tavalla kuin teinien ja teinihelvetin jälkeen elämä muuttuu, kun lapsista tuleekin aikuisia. Samassa suhteessa muuttuu myös aikuisten keskinäinen suhde. Kolmekymppistä vaimoa kiinnostavat todennäköisesti (ja toivottavasti) eri asiat kuin samaa vaimoa vuosikymmen myöhemmin.

Pyörimme elämässämme kuin teräskuula flipperissä. Jokainen osuma ja kolhu heittää meitä eri suuntaan. Löydämme työpaikkoja, menetämme työpaikkoja, koulutamme itseämme ja muutamme elämän suuntaa. Koemme ongelmia terveyden kanssa ja kohtaamme menetyksiä. Jokainen tapahtuma elämässä muokkaa meitä ja muokkaus saa meidät katsomaan itseämme ja toisiamme eri lailla.

Varmaan jokainen meistä tuntee parin, joka on eronnut, koska osapuolet ovat kasvaneet eri suuntaan. Ongelma ei ole kasvu tai edes eri suunta. Kaikissa suhteissa kasvetaan, mutta kasvun tulee tapahtua jossain harmoniassa. Kasvun ei myöskään tarvitse tapahtua samaan suuntaan, vaan yhteisymmärryksessä.

Parhaissa parisuhteissa selvitään muutoksista, koska ymmärretään, että muutos on välttämättömyys ja selviämisen tae on muutoksen hyväksyminen. Ja jotta kasvua voi tapahtua, on molemmilla oltava sietokykyä sille, että emme pysy samanlaisina läpi elämän.

Oman kasvun lisäksi on tajuttava kasvu myös toisesssa. Harva pari kasvaa samalla tavalla, samaan tahtiin ja samaan suuntaan. Olemme jokainen yksilöitä ja meillä on omat tarpeemme ja mielenkiinnon kohteet – jotka vielä vaihtelevat läpi elämän. Pariskunnan kasvu samaan suuntaan on jopa epätodennäköistä, eli suurimman osan pareista pitäisi erota eri suuntiin kasvamisen vuoksi. Myös kestävien parisuhteiden osapuolet kasvavat eri suuntiin, mutta he ymmärtävät sen ja sallivat sen myös toiselle.

Kommunikaatio – puhu kaksi sanaa, mutta kuuntele kolme.

Muutoksen mahdollistaja ja tae on kommunikaatio. Vaikka käytännössä parisuhteet vaativat aina ajatuksenlukutaitoja, niin paras – ja yleensä helpoin – tapa selvitä, on kommunikoida toisen kanssa. Puheessa toimii porttiteoria. Jotta kommunikaatio toimii, on sen oltava jatkuvaa ja jotta se on jatkuvaa, ei kannata odottaa, että toisen suusta tulee koko ajan suuria ajatuksia. Yhteinen puhe lähtee aina pienistä jutuista ja kohoaa kohti suurempia ja vaikeampia ajatuksia. Karkeasti ottaen – jos et osaa kertoa pieniä asioita, on turha odottaa, että parisuhteen todelliset solmut ratkeavat omin avuin.

Puhumatta ei parisuhteissa pärjää. Olen usein miettinyt puhetta – tai sen puutetta. Mikään parisuhde ei koskaan ala puhumattomana. Jokin saa aikaan sen, että yhteinen puhe lakkaa. Luulen, että kommunikaation tappaa sen käyttö muuna kuin viestinnän välineenä. Jos puheesta puuttuu kuuntelu, toisen mielipiteiden kunnioitus ja arvostus, niin puhe muuttuu kommunikaatiosta aseeksi ja vallankäytön välineeksi. Olen joutunut seuraamaan pareja, joilta puheesta puuttuu toisen arvostus ja mielipiteen kunnoitus. Sen lopputulos on, että omaa puhetta käytetään vain arvostelemaan toista ja siten alentamaan tai sitten oman vallankäytön välineenä ylentämään itseä. Yhtä paha kumpikin. Viallinen kommunikatio synnyttää epätasapainoa ja epätasa-arvoa. Toinen valtaa puheen itselleen ja käyttää sitä vain alistaakseen toista. Lopputulos on, että vain toinen puhuu – ja toinen ei kuuntele.

Yhtä paha on sekin, ettei mielipiteitään kerro. Omien halujen, pelkojen tai mieltymysten kertomatta jättäminen vie toiselta pois mahdollisuuden auttaa, oppia, olla tukena tai mukautua. Onnistuneissa parisuhteissa ollaan toisen edessä paljaana, eikä pimeitä nurkkia löydy. Omien mielipiteiden kertominen on luottamista. Luottamista siihen, että toinen sietää minun epävarmuuteni ja sallii mielipiteeni, vaikka ne eroaisivat omistani.

Onnistunut kommunikaatio sisältää kaikki puheen eri tasot. Siihen kuuluu kauniin rakkauspuheen lisäksi myös yhtä lailla arjen viestintä tai riitely. Onnistuneet suhteet vaativat kaikkien puheen tasojen onnistumista – ainakin jollain tasolla.

Jopa puhettakin tärkeämpää on kuuntelu. Jokaisella meistä on tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi. Janoamme huomiota ja haluamme, että meidät noteerataan. Se sama ärsyttävä huomionkipeys, joka on pienillä lapsilla, löytyy myös kaikista aikuisista, mutta sivistyneenä versiona. Jos emme tule kuulluksi, lopetamme myös pikkuhiljaa puhumisen. Puhe, joka ei tuota tulosta, on tarpeetonta ja tulee sen vuoksi hylätyksi. Jos jotain olen elämäni varrella oppinut, niin sen, että hyvä kuuntelutaito on jokaisen tie menestykseen parisuhteissa. Et voi oppia toisesta mitään, jos et kuuntele, mitä hän sanoo.

Lapsiperheissä kommunikaation hiipumista voi olla vaikea huomata. Puheessa on helppo mennä pelkästään toiminnan tasolle. Huonotkin parisuhteet pysyvät horjuen pystyssä, kun puhe pidetään turvallisesti arjen toiminnassa. Sovitaan, kuka hoitaa, mitä hoitaa ja milloin hoitaa. Puheessa näkyy toiminta, mutta ei tunne. Sillä tavoin voi huomaamatta mennä vuosia ja jopa vuosikymmeniä. Kulissit paljastuvat vasta sitten, kun ei enää ole lapsia, joiden taakse voisi piiloutua.

Ei ole ihme, että parit eroavat monesti sen jälkeen, kun lapset lähtevät omilleen. Tyhjän kommunikaation takaa paljastuu ihminen, jota et enää tunne ja josta et ole enää kiinnostunut. Toiminnan kommunikaatio menettää merkityksensä, eikä tilalle tule mitään. Kiireisimpinä vuosina vaatiikin kykyä nähdä toinen aikuinen kaiken arjen sopimispuheen takaa.

Ja uskokaa tai älkää, mutta suurin yhteisen kommunikaation este ovat kommunikaatiovälineet. Valitettavan usein yhteisen puheen väliin tulevat älylaitteet, joiden avulla toinen sulkee itsensä omaan maailmaan – ja samalla toisen ulottumattomiin. On vaikea lähestyä toista, jos mielenkiinto on suuntautunut maailmaan, jonka ikkunat avautuvat puhelimen näytöltä.

Uteliaisuus - kuinka löytää toinen uudelleen ja uudelleen

Jotta kommunikaatio on mahdollista, on toisesta oltava kiinnostunut. Parisuhteissa vaikeaa on ylläpitää kiinnostusta, kun toisen kanssa elää 24/7 saman katon alla. Siksi suhteet tarvitsevat erilaisia ajankäytön tasoja. On osattava viettää aikaa yhtä lailla erillään kuin yhdessäkin. Jos omaa aikaa ei löydy, se syö ilmaa koko parisuhteelta. Minkään pariskunnan ei ole tarkoitus elää aina kylki kyljessä kiinni, vaan aikaa on osattava viettää primääriryhmän ulkopuolella. Pieni piipahdus kavereiden kanssa saa näkemään oman elämänsä ulkopuolelta, ja kaipaamaan sitä. Se antaa perpektiiviä ja asemoi itsen suhteessa muihin.

Uteliaisuuteenkin tarvitaan kaksi. On totta kai jokaisen vastuulla olla kiinnostunut toisesta, mutta myös jokaisella on vastuulla herättää kiinnostusta toisessa. Kaikki parisuhteissa tapahtuva, on aina kahden kauppa, eikä mikään suhde toimi niin, että se nojaa vain toisen hartioihin. Uteliaisuuden herättäminen on sitä vaikeampaa mitä pidempään eletään yhdessä. Rutiinit vievät mielenkiintoa uteliaisuudelta ja toisen miellyttäminen ei tunnu tärkeältä, kun aikavarkaita on joka puolella.

Liitot rakennetaan rauhan aikaan, mutta niiden lujuutta testataan kriiseissä. Jos perusta on heikko, niin liitto kuin liitto särkyy, kun se kohtaa vastoinkäymisiä. Jos arjesta puuttuu luottamus, usko toiseen tai yhteinen kommunikaatio, niin selviämisen mahdollisuudet myrskyssä ovat olemattomat. Ja suhteita koetellaan koko ajan. Tulee vastoinkäymisiä, jotka rapauttavat luottamusta, kommunikaatio rapautuu arjen alle tai kiinnostus toiseen lakastuu yrityksen puutteeseen. Parisuhteet vaativat remontointia ja jatkuvaa kunnostusta, kuten vanhat rakennukset. Perusta ei saa koskaan rapautua, jos meinaa pitää katon pään päällä. Huollon puute tapaa enemmän parisuhteita kuin home omakotitaloja.

Fyysinen läheisyys – kosketuksen porttiteoria

Iltapäivälehdet toitottavat etenkin kesäisin päivästä toiseen, miten parisuhteita ylläpidetään sängyssä. On totta, että ainoa asia, mikä erottaa parisuhteen muista suhteista, on fyysinen kanssakäyminen. Mutta lehtiotsikoiden markkinoima fyysinen puoli on vain jäävuoren kapea huippu. Liittojen fyysisyyten pätee sama porttiteoria kuin kommunikaatioon. Ilman pientä, ei ole myöskään isoa.

Jos terapeutteja on kuuleminen, niin liittojen suurin ongelma on seksi. Minusta se kuulostaa kärjistykseltä ja siltä, että mutkat vedetään oikein kunnolla suoraksi. Veikkaan, että lähempänä totuutta on parisuhteiden yleinen läheisyyden puute. Porttiteorian ensimmäinen portti jää menemättä läpi, kun arjen kiireet ja toimeliaisuus blokkaavat perusläheisyyden ja kommunikoinnin, mikä johtaa väistämättä siihen, että parisuhteen aikuisten aika loppuu. Ongelma on se, että parit huomaavat vain tuon viimeisen askeleen, eli seksin, puuttumisen ja luulevat liiton kaatuvan siihen.

Seksuaalinen kanssakäyminen on lopputulos kaikelle muulle. Ja jos se loppuu, on syytä etsittävä kaikesta siitä, mitä tapahtuu ennen makuuhuonetta. Halu ei synny itsestään, vaan se syntyy johdannaisena, lopputuotteena. Lopputuotetta ei taas synny ilman raaka-aineita. Parisuhteessa raaka-aineita ovat kommunkaatio, kosketus ja kiinnostus. Vaikka kuulostaakin kliseeltä, niin toimivimmat halun herättäjät ovat puhe, kuuntelu ja kosketus. Pitsit, piiskat ja muut hepeneet tulevat vasta noiden jälkeen.

Seksittömyys tappaa suhteet, mutta syy seksittömyyteen on muualla. Ilman fyysistä läheisyyttä ei mikään parisuhde toimi. Se ei toimi siksi, että ihmiset pariutuvat läheisyyden vuoksi. Jos parisuhteen läheisyys loppuu, syntyy tyhjiö, joka täytyy automaattisesti. Aina se ei tarkoita, että tilalle tulee toinen ihminen. Läheisyydenpuutteen voi korvata harrastus, työ, alkoholi tai muu viihdyke, joka saa huomion pois siitä, että todellinen ongelma on toimimaton parisuhde. Läheisyydessä on kyse tunteesta, jonka se synnyttää. Jos tunne ei synny luonnostaan, ihminen pyrkii synnytämään tunteen muuta kautta.

Lehdet puhuvat pettämisestä parisuhteen tuhona. Tosiasiassa pettäminen on lopputulos tai oire, ei päättymisen syy. Halua pettää ei synny, jos elämässä ei ole tilaa, jonka vieras ihminen täyttää. Mutta ymmärrän kyllä iltapäivälehti-parkojakin. Ei ole kovinkaan mediaseksikästä puhua kädestä pitämisestä tai pelkistä hyvänyönpusuista, kun voi kirjoittaa isolla otsikolla kimppakivasta. Harmillista lehtien otsikoissa on se, että se antaa monille väärän kuvan arkisen parisuhteen hoitamisesta ja saa kiinnittämään huomion vääriin asioihin.

Vaikea laji, jossa voittajat syntyvät pienten tekojen kautta

Vuosikymmen avioliittoa on opettanut, että parisuhde ei helpoimmillaankaan ole yksinkertainen laji. Se opettaa halukasta joka päivä ja kasvattaa aikuisista vielä aikuisempia. Parisuhteen onnistujat syntyvät pienten tekojen kautta. Toimivissa parisuhteissa on puhetta, kuuntelua, uteliaisuutta ja fyysistä läheisyyttä. Hyvissä parisuhteissa on kummallakin aikuisella halua kasvaa, mutta myös halua sallia kasvu toiselle. Onnistuneissa liitoissa ymmärretään, että elämä ei säily samanlaisena läpi vuosien, ja vahvuus syntyy siitä, että osaa valmistautua siihen, että itse muuttuu ja kumppani myös. Kukaan meistä ei voi tietää, mitä vastoinkäymisiä elämä tuo tullessaan. Ainoa, mitä voimme, on valmistautua kaikkeen ja tukea toista hänen kasvussaan. Parisuhteen voima on siinä, että kaksi ihmistä on yhdessä vahvempia kuin kaksi yksilöä erillään.

Kun alussa puhuin, että parisuhde on elämän korkeakoulu, niin samalla tavalla lopputulos muotoutuu koulutodistuksen lailla. Tärkeintä ei ole saada aikaan täyttä kymppiriviä, vaan se, että tulos on tasainen ja nousujohteinen luokasta toiseen. Jokainen on kyvykäs oppimaan, jos on halua oppia. Ja vaikeissa tilanteissa on nykyisin myös apua saatavilla. Onpa suhteen ongelma mikä tahansa, niin maailma on pullollaan asiantuntijoita, joita voi pyytää antamaan ulkopuolista näkökulmaa.

Tässä tekstissä puhun vain opeista, joita olen saanut. Kunnon keittiösosiologin tavoin tiedän paljon asioita teoriassa, mutta käytännössä olen oppiprosessissa vielä keskentekoinen. Ja hyvä niin – elämän pitää mielenkiintoisena se, että sitä ei ole pelannut läpi. Enkä usko muutenkaan, että täydellistä parisuhteen taitajaa löytyy. On inhimillistä, että teemme virheitä, otamme niistä oppia ja kasvamme.

Avioliiton ensimmäinen vuosikymmen on ollut hyvä alku. Se on opettanut, kouluttanut ja kasvattanut. Se on varmaan tehnyt sitä meille molemmille. Mikään helppo vuosikymmen tämä ei kummallekaan ole ollut. Mutta helppouden vastapainoksi se on ollut myös antoisa. Parisuhde on ollut hyvä kasvualusta kahdelle yksilölle. Meidän vahvuutemme on ollut se, että sallimme kasvun toiselle, ymmärrämme elämän muuttumisen ja hoidamme kriisit yhtenä rintamana. Uskon siihen, että olemme yhdessä kahta yksilöä vahvempia.

Pahoittelut turhankin pitkästä tekstistä, mutta tämä aihio on pyörinyt mielessä muutaman päivän ja ilmeisesti pientä kirjoittamisen tarvetta on kertynyt sielun perukoilla. Onnittelut niille, jotka pääsivät loppuun saakka – ja kiitos taas lukemisesta.

Ihana, helteinen kesäkuu

 

Näkymä Teretin lintutornista loppukeväiseltä Patvinsuolta

Kesäkuu on takana  - ja mikä kesäkuu se olikaan! Omalla kohdalla koko kuukausi oli helteinen monella tapaa. Toki kelit hellivät ja suorastaan pakottivat viettämään vähää vapaa-aikaa takapihalla. Loma-arpajaisissa tänä vuonna jättipotin saaneet "ykkösvuorolaiset" nautiskelivat luultavasti joka aamu vähintään yhden lonkeron jäillä miettiessään, että yli 20:n hellepäivän jälkeen tuskin heinä- ja elokuun lomalaisille riittää muuta kuin sadetta ja pakkasta. Edes massiiviset itikkaparvet tuskin saivat hymyä hyytymään. 

Oma riemuni suorastaan pomppasi kattoon, kun tajusin työhuoneeni olevan niin hyvin ilmastoitu, että edes kovimmilla helteillä siellä ei hiki tullut muuten kuin töitä tehdessä. Asiakkaat kiittivät, kun tulivat hikisestä helteestä sopivan viileään huoneeseen. Onni on vuokranantaja, jolla on asialliset tilat. Kollegoilta nimittäin kuulin vähän toisenlaisiakin tarinoita helteellä työskentelystä.

Mikään ihme ei olisi ollut, vaikka hieman pisaraa olisi otsalle puskenutkin. Ihmiset alkoivat selvästi liikkua enemmän kesäkuun alussa ja sen huomasi varauskalenterissa vallan positiviisesti. Kalenteri pursusi jopa hieman yli normaalien työaikojen - molemmista päistä. Mutta en missään nimessä valita, vaan paremminkin sujautan kädet kauniisti ristiin ja kiitän. 

Kesäkuussa nimittäin oppi taas uusia asioita asiakkaiden kautta. Tavallaan kuumemissa oloissa ja isommilla tunneilla tuli taloudellisen työtavan merkitys ihan toisella tapaa esille. Jotta omaa kroppaa sai säästeltyä paremmin, tuli työergonomiaa viilata vieläkin fiksummaksi ja oppia ne työnvaiheet, jotka voimia eniten syövät ja minimoida niiden käyttö. On nimittäin taas syksyn oppilaille uutta kerrottavaa. Onni on työ, joka opettaa ja sallii uuden oppimisen. 

Vuolas puro Pamilonkosken retkeilyreitin varrella.

Liikkumisen anatomia

Kesäkuussa korona tuntui väistyvän ja maailma näytti hetken erittäin valoisalta. Siinä kerkisi tehdä jo suunnitelman, jos toisenkin - kunnes tuli jalkapallo ja Pietari yhdistettynä juhannukseen. Ihmisen erottaa muista karvaisista kaksijalkaisista kyky jälkiviisastella ja taas on sen aika. Venäjän koronatilanteesta olisi pitänyt olla paremmin hereillä. Ja Pietarista palaavien pakko-karanteeni olisi pitänyt olla valmiiksi mietitty. Nythän kävi niin kuin hölmöläisen matossa, että kun toisesta päästä saatiin korona ulos, niin itärajan takaa sitä otettiin sisään - ja laskettiin leviämään oikein kunnolla. Pienestä joukosta kärsii nyt koko kansa. Maskipakko jatkuu ja pahimmassa tapauksessa otetaan tautitilanteessa takapakkia. Ja kuten olettaa saattaa - itäraja pysyy visusti kiinni vielä pitkälle ensi vuoteen. 

Jopa viranomaisten tulisi muistaa, että suomalaisissa on sen verran iso loraus slaavilaista verta, ettei meidän omaehtoiseen itsevalvontaan tulisi koskaan luottaa. Jos jotain halutaan "ihan oikeesti" tapahtuvan, sen tulee tapahtua määrätysti pakolla ja selkein ohjein. Nythän tätä on turha pohtia, kun kakki on jo puntin puolella. 

Mutta koska postaus koskee kesäkuuta, niin olin tosi iloinen, että ihmiset alkoivat liikkua selvästi paria edellistä kuukautta enemmän. Heinäkuussa on suunnitelmana lomailla vähäsen ja hauskasti taas tuli tämän yrittäjän arki vastaan. Jos heinäkuussa meinaa lomailla, niin kesäkuussa pitää siis tehdä tuplasti töitä, että rahat riittää ja firma pysyy hengissä myös ne ajat, kun suu ei käy ja kädet heilu. Sanotaanko näin, että parhaani tein ja katsotaan, mihin se riittää. Ja koska olen yrittäjä, niin minähän pääsen helposti takaisin töihin, jos kassa kuivaa. Puolensa ja puolensa.

Muutin pelisuunnitelmaa paristakin eri syystä niin, että tein kesäkuun ja nyt heinäkuun alun iltavuoroa. Menin siis töihin herraskaisesti kolmeen ja lopetin joskus kahdeksan ja yhdeksän välissä, asiakkaista riippuen. Iltavuorot olivat kyllä huippuja. Pöydälle tuli kiireettömiä ja hyväntuulisia ihmisiä (ja lähti tietenkin vielä parempituulisia ja hoidettuja ihmisiä). Oma fiilis oli sellainen, että vaikka tulin kotiin kahdeksan jälkeen ja välillä aika rankkojen päivien jälkeen, eivät voimat kadonneet (paitsi yhtenä päivänä, josta myöhemmin). Syksyllä meinaan jatkaa iltavuoroja parina iltana viikossa. Asiakkaat ovat sitä pyytäneet ja toisaalta taas se on omankin rytmityksen kannalta järjestettävissä. Sen sijaan lauantait saavat jäädä nyt toistaiseksi taakse. Elokuun jälkeen (toivottavasti) koulut taas alkaa ja ne syövät joka toisen viikonlopun. Ja joskus sitä on relattavakin, yrittäjänkin. 

Muutamaa hankittua viisautta köyhempi

Kesäkuussa koitti pienimuotoinen hammasremppa, kun molemmin puolin raksittiin kovalla elämänviisaudella kasvatetut "viisurit" pois. Homma tehtiin kahdessa erässä kolmen viikon välein, puoli kerrallaan. Oli vähän pujottelemista, kun nuo poistopäivät piti osuttaa niin, että ne eivät pahasti häiritse työntekoa. Siksipä ne olivatkin perjantaita ja lauantaita. 

En varsinaisesti pelkää hammaslääkäriä tai kammoa sinne menemistä,  mutta eipä sitä juuri rakastakaan. Ja kun kyseessä oli itselle aivan uusi toimepide, niin kai sitä vähän jännittää. Vastassa oli kuitenkin niin loistava suukirurgi, että homma meni lähes kaikkien tieteen ja taiteen sääntöjen mukaan. Tai ainakaan ongelmat eivät johtuneet tekijästä, vaan biologiasta.

Eka setti meni kuin elokuvissa. En saanut edes sitä massiivista palloa poskeeni. Arvet paranivat ja tikit poistuivat itsestään. Ainoa ongelma hommassa oli poskilihasten spasmit, jotka meinasivat halvauttaa poskilihakset - ja tällaiselle puhetyöläiselle se on aika harmittava homma.

Mutta toinen puoli ei v....uilematta sitten mennytkään. Ylemmän hampaan juuri oli mennyt poskiontelosta läpi ja lopputulos oli se, että sieltä paikattiin reikä, joka tietenkin tulehdutti poskiontelon. Yksi työpäivä meinasi käydä todellakin ylivoimaiseksi, kun tulehdus koski koko toiseen puoleen päästä ja totta kai sitä tulehduksesta johtuvaa vuotoa valui suuhun koko ajan. Se ilta sai minut kyllä todellakin arvostamaan terveyttä. Viikon antibioottikuurilla ja parilla lisätikillä tuostakin toivottavasti selvitään. 

Heinäkuu ja loman odotusta

Nyt on enää viikko töitä ja sitten ehkä kolme viikkoa lomaa. Suunnitelmat on valmiina ja toivon mukaan kotona ei tarvitse olla kuin vaatteita vaihtamassa ja pyykkäämässä. Viimeisen kahden vuoden aikana olen näitä seiniä saanut nyt tuijotella todella ahkeraan ja toivottavasti lomalle olisi luvassa jotain muuta. 

Totta kai kelien suhteen toivon kesäkuun kaksoisveljeä. Olen horoskoopiltani Skorpioni, joka on aavikon eläin ja skorpionin tavoin en saa helteestä koskaan tarpeekseni. Enää en ole mikään megagrillaaja oman nahkani suhteen, mutta pidän siitä, että on kuuma. Tai ainakin valitsen aina helteen pakkasen sijaan. 

Mutta ennen kaikkea odotan sitä, että vähään aikaan ei tarvitse tehdä mitään. Viime kesän jälkeen on elämä ollut melkoista huisketta. On perustettu firmaa, opeteltu yrittämään, luovuttu palkkatöistä ja keksitty jo toistakin firman puolikasta. Sen lisäksi olen opetellut opettamaan, opetellut myyntiä ja markkinointia - ja siinä sivussa vielä elänyt elämääni. Toivon mukaan olen blogiin onnistunut tallentamaan jotain fiiliksiä siitä, miltä kaikki on tuntunut, koska nyt kun katsoo taaksepäin, niin vauhti on kyllä tehokkaasti kadottanut muistot. Ja tästä viimeisestä taipaleesta voin hyvin todeta, että päivääkään en vaihtaisi pois!

Nauttikaa helteestä ystävät ja nauttikaa vapaista te, kenelle sitä suodaan!

Kun ääni kirstuun kilahtaa

 

Toukokuu on ensi maanantain jälkeen taputeltu ja jää muistojen unholaan. Sanonta "keikkuen tulevi" sopii tähänkin kevääseen mallikkaasti. Jos välillä saat päivän aurinkoa, niin heti perään taivaalta tippuu helvetillinen myrsky tai lämpötila laskee säilöntärajan alle. Mutta emme valita - olemmehan Suomesta ja tottuneet kaikkeen. Oli kuitenkin sen verran loistavat kelit, että päästiin piipahtamaan perheen kesken Pohjois-Karjalassa ja ehdittiin kunnon luontoretkille. Luonnon ääreen oli kerääntynyt muitakin retkeilijöitä, mutta vielä mahduttiin sekaan, eikä edes luonnonrauha kärsinyt. Ai hitto, että olikin kiva stoppi arjesta. Muutaman päivän vapaa ja tuntui kuin olisi saanut viikon loman ja ladannut akut aivan uusiin lukemiin. 

Koska #keski-ikä, sain jo ensimmäisen koronarokotteen tiistaina. Odotuksista huolimatta ei päähäni kasvanut lisäkorvia, enkä saanut (ainakaan vielä) mitään järisyttäviä jälkioireita. Piikitetty käsi oli yhden yön kipiä, mutta töitä pystyi tekemään normisti jo samana päivänä. Eli rohkeasti vaan kohti laumasuojaa ihmiset. Olen viime viikkojen aikana keskustellut aika monien ihmisten kanssa rokotteista ja rokottamisesta. Mielipiteitä on monia ja jokainen noudattakoon omaansa. Itse uskon siihen, että rokottaminen on helpoin ja kattavin tapa päästä joskus edes eroon tästä "world stopperista".

Tulevana lauantaina on edessä seuraava koitos. Luovun vapaaehtoisesti (hammaslääkärin viisaasta neuvosta tosin) viisaudenhampaista. Ylimääräiset otetaan suusta kahdessa erässä ja tänä lauantaina on vuorossa osa 1. Pelottaa ja jännittää, mutta uskon jo tässä iässä selviäväni. En ole mikään hammaslääkärillä käynnin ystävä, mutta koetan käydä enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Olen löytänyt mielestäni hyvän hammaslääkärin, johon luotan ja jonka työnjälki tuntuu suussa hyvältä. Ensi viikolla puhe tulee siis entistä suorempaan ja vähemmän suodatettuna, kun on ylimääräiset hampaat raivattu tieltä.

Kesää odottamassa

Odottelen kesää monesta syystä. Toisaalta odottelen, että heinäkuussa on pidettävä vähän lomaa. Alkuvuosi on ollut monella tapaa vilkas ja vauhdikas. Työt ovat muuttuneet ja yrityksen (tai yritysten) eteen on saanut tehdä töitä ihan käytännön tasolla kainalot märkinä. Ansaintalogiikka alkaa olla ihan hyvällä mallilla ja töitä on riittänyt tehtäväksi saakka. Mutta välillä on pakko vetää happea pari viikkoa. 

Perheen pienin on taivaltanut koulutaipaleensa ensimmäisen etapin ja jää siis pitkälle lomalle. Sen takia joudun itsekin muuttamaan työrytmiäni hieman. Siirryn kesäkuun alusta tekemään hierontoja iltavuorossa, jotta pystyn olemaan lapsen kanssa päivät. Ihan mielenkiintoista nähdä, miten muuttunut työaika vaikuttaa asiakkaisiin. Veikkaan, että iltavuoro tuo osaltaan taas uusia asiakkaita, joille päivätunnit eivät ole osuneet töiden tai muun elämän takia. 

Odotan kesää senkin takia, että tämä tautitilanne pitäisi kaikkien laskelmien mukaan laantua pikkuhiljaa. Se toivottavasti tarkoittaa sitä, että ihmiset alkavat liikkua vapaammin ja elämä palaa entisille raiteilleen. Nyt kun olen taiteillut yrityksen kanssa tämän pahimman yli, niin kiinnostaa totta kai nähdä, vilkastuuko asiakasvirta tautitilanteen talttumisen myötä. Olen aivan valtavan kiitollinen siitä, että asiakkaita on riittänyt koko ajan ja tiedän, ettei kaikilla ole ollut sama tilanne. Vyötä ja hermoja on kiristelty useammassakin firmassa ja totta kai toivon oman firmani lisäksi myös muille yrittäjille vilkasta kesää. 

Patvinsuota Teretin lintutornista 2021

Kunnallispöhinää

Viime viikoilla on postilaatikkoon kopsahtanut vaalimainoksia. Kunnallisvaalit lähestyvät ja jotenkin tuntuu, että tällä kertaa vaaleilla on enemmän pöhinää kuin viime kertoina. Kuluneet kaksi vuotta on pistänyt sekä valtion- että kuntien taloudet koville ja nyt kaivataan todellisia päättäjiä, että kriisin jälkihoito saadaan kunnialla maaliin. Ja toisaalta taas kaikki puolitoista vuotta kotona oleilleet ihmiset kaipaavat pientä actionia - ja siihen kelpaavat jopa tavallisesti tylsät vaalit. Ehdokkaan valinta ei ole mikään helppo juttu. Vaihtoehtoja on paljon ja hyviäkin vaihtoehtoja valittavaksi saakka. Kamppailen itsekin valinnassa muutaman ehdokkaan ja jopa useamman eri puolueen välillä.

Sisäinen sosiologini nostaa päätään, kun katson, millaisia mainoksia laatikosta paljastuu. Seuraan mainontaa monella eri kulmalla. Toisaalta sisältö kiinnostaa - lähinnä siksi, että parhailta tekijöiltä voi löytää ideoita omaankin mainontaan. Toisaalta taas ihan vakavissani puntaroin ehdokkaita suhteessa toisiinsa. Puhtaan retoriikan lisäksi on mietittävä sitä, kuka on ehdokas, joka voi vaikuttaa. Kuka on ehdokas, johon voin luottaa ja mikä on se puolue/joukko, jolla on todellista vaikutusvaltaa. Suomen onni ja tuho löytyy demokratiasta. Demokratia takaa toisaalta (joskus valitettavasti) mielipiteen vapauden ja monipuolisuuden (vrt. Valko-Venäjä), mutta toisaalta taas suuret puolueklikit tarjoavat todelliset vaikutusmahdollisuudet vain ryhmän kautta. Käytännön tasolla siis yhden asian ehdokkaiden on mahdotonta päästä vaikuttamaan, ellei takana ole puolueen tuomaa ryhmävoimaa. Se tekee politiikasta valitettavan tylsää ja kasvotonta. 

Kun sanotaan, että politiikka on kansan kuva, niin Suomessa se pitää paikkaansa. Suomalainen politiikka on samanlaista kuin perinnemaisemamme talousmetsä. Suurten teollisuusrunkojen alta eivät uudet versot pääse nousemaan, koska valo ei kaikille riitä. 

Demokratian ihanteena on pidetty ateenalaista demokratiaa, jossa päätökset tehtiin niin, että jokaisen (silloin vapaiden ateenalaisten miesten) äänet pistettiin nippuun ja raaka enemmistö voitti. Sen jälkeen väkimäärän ja etäisyyksien kasvu on luonut puoluejärjestelmän sekä edustuksellisuuden. Mutta jos oikein tarkkaan katsotaan, niin meillä olisi mahdollisuus lisätä ripaus ateenalaisuutta päätöksentekoon. Sähköisten kanavien kautta olisi edustuksellisuutta mahdollisuus kiertää lisäämällä kansanäänestyksiä kriittisten asioiden osalta. Tällöin mielipiteet eivät kanavoidu valtuustoryhmiin, vaan enemmistö syntyy suoraan kansan kuvana suodattamatta. Uskoisin, että tulevaisuudessa näin tulee kunnallistasolla tapahtumaankin. Toki valtiotasolla päätökset ovat niin suuria ja raskaita, ettei niitä huoli antaa kansan päätettäviksi. 

Onnea vaaleihin kaikille ehdokkaille. Nostan hattua siitä, että uskaltaudutte edustamaan aina ah niin tyytymätöntä ja vaativaa kansaa.

Mukavaa viikonloppua ja alkavaa kesää kaikille!!