Blogit.fi

sunnuntai 4. huhtikuuta 2021

Työelämäni ensimmäinen puolikas



 Viime viikolla pamahdin oikein ryminällä kaapista ulos, kun päätin - osin olosuhteiden pakosta - käydä täyttämään yrittäjän risoja saappaita kokopäiväisesti. Tähän saakkahan olen leikkinyt yrittäjää palkkatyön turvallisesta kainalosta vailla huolen häivää taloudellisesta turvasta. Nyt tuo "mammantississä" roikkuminen on roikuttu ja leipä tulee kirjaimellisesti omista käsistä. 

Eilen saunoessani laskeskelin, että olen työelämäni puolessavälissä. Menin töihin aika lailla tasan 23-vuotiaana (koska aiemmista työsuhteista ei eläkettä kertynyt ja eläkkeen takiahan sitä töitä tehdään....) ja kun eläkeikä häämöttää oletettavasti jossain 70-ikävuoden korvilla, olen nyt päiväntasaajalla. Kahdenkymmenenkolmen vuoden päästä tästä olen 69-vuotias ja toivottavasti työuran loppumetreillä.

 Millainen tämä ensimmäinen puolikas on ollut?



Ensimmäiset vuodet 1997-2002 - epävarmuuden aika

Ensimmäisen työsuhteeni aikaan opiskelin vielä yliopistossa. Menin töihin opintojen ohella ja työskentelin aluksi aamuisin klo 6-10 niinä päivinä, kun koulua oli vähemmän. Yliopisto oli jo silloin sen verran joustava opinahjo, että se salli lukujärjestyksen rakentamisen omiin aikatauluihin sopivaksi ja ison osan opinnoista pystyi tekemään ilman että koulussa kävi naamaansa näyttämässä. Espanjan opettajani luultavasti muistaa vieläkin tyypin, joka nukahteli säännöllisesti kesken oppitunnin.

Töihin menin siksi, että rahat olivat vähissä ja "tartti tehdä jotain". Työpaikka löytyi aivan sattumalta, kun kämppäkaverini lopetti Postissa ja antoi puhelinnumeron, josta töitä saattaisi löytyä. Ja ennen kuin huomasinkaan oli polkupyöräpostinjakajana Jyväskylän Jyskässä. 

Postinjakajana oli hauskaa. Siinä sai kuntoliikunnan työn ohessa ja näki melkoisia kerrostalo-loukkoja. Tein töitä silloisen Jyväskylän ja maalaiskunnan "rosoisemmilla" kerrostaloalueilla, kuten Pupuhuhdassa, Kangaslammella ja Kirrinkydössä. Siellä näki jos jonkinlaista elämää ja tutustui aikamoisiin ihmiskohtaloihin. Työnteko oli aika nautinnollista, kun ei paremmasta tiennyt. Opiskellessa osarin tililläkin oli kuningas, kun muut kituuttivat opintotuella. Ostin mm. ensimmäisen autoni - no sen ostin kyllä rehellisesti sanottuna opintolainalla, mutta kuitenkin. No toki opiskelijariennot jäivät vähemmälle ja olin aika huono osallistumaan mihinkään rymellyksiin, joita tarjolla olisi ollut. Kello kuudelta alkava työvuoro oli vähän huonoa vastapainoa opiskelijaelämälle.

Noista ajoista parhaat opit olivat se, että töitä on tehtävä, jos meinaa elää leveämmin ja se, että työtä tekemällä tienaa. Se, mikä noista ajoista harmittaa on, etten keskittynyt riittävästi kouluun ja opiskellessa jäi monia tärkeitä juttuja kokematta ja tekemättä. Jälkeenpäin mietittynä olisin opiskellut enemmän - yliopisto tarjosi mahdollisuuden esim. opettajaopintoihin tai kieliopintoihin, joita olisin voinut hyödyntää monessa paikassa. Mutta rahalla on niin kumma voima, että se vie mennessään. 

Ja harmittaa myös se, että osia opiskelijaelämästä jäi kokematta. Oli kiinnostunut opiskelijapolitiikasta ja järjestöelämästä. Osin se jäin töiden takia kokeilematta, mutta enemmän ehkä oman ujouteni ja arkuuteni takia. Tänä päivänä reittini saattaisi olla vähän toisenlainen.




Vuodet 2003-2011 - nousukiito

Kun valmistuin (Luojan kiitos, että valmistuin - kiitos siitä kuuluu gradukaverilleni!), jäin samaan työpaikkaan jatkamaan työntekoa. En keksinyt, mitä muuta olisin halunnut tehdä ja kiinteä kuukausipalkka kelpasi. Palkkatyö mahdollisti kohtuullisen elintason ja työ oli suhteellisen helppoa. Työtunnit kasvoivat täyteen ja lopulta minua kyseltiin jo esimiestyöhön. Työ esimiehenä tarjosi uudenlaista vastuuta ja mahdollisti sen, että pystyin hyödyntämään koulutustani aiempaa paremmin. Silloin pidin siirtymistä fiksuna ja ajattelin tykkääväni esimiestyöstä. 

Muutimme 2003 pois Keski-Suomesta Etelä-Savoon. Esimiehenä kiertelin savolaisia pikkupaikkakuntia ja näin taas erilaista elämää. Työ oli parhaimmillaan hauskaa, mutta enemmän stressaavaa. Vaikka luulin niin, en ollut synnynnäinen johtaja tai esimies. Jossain määrin sain vastuuta liikaa ja liian pian. 

Esimiestehtävistä siirryin päällikkötehtäviin 2008 ja siinä olinkin sitten tämän jakson loppuvuodet. Viimeiset vuodet olivat täynnä reissaamista. Toiminta-alueena oli kolmannes Suomesta ja se tarkoitti käytännössä autossa asumista. Parhaina vuosina rullasin Skodalla päälle 50 000 kilometriä. Työ puudutti ja menetti merkityksensä. Pääasiassa tein töitä hyvän palkan ja statuksen takia. 

Tämän jakson parhaita asioita oli se, että tutustuin ehkä parhaaseen ystävääni töiden kautta. Ja totta kai jokainen työ on tekemisen arvoinen. Tajusin vasta vuosia jälkeenpäin, kuinka itselleni epäsopivissa tehtävissä olin. Se ehkä näkyikin siinä, että menestyin työssä kykyjäni huonommin. Paremmalla johtamisella jaadi jaadi jaa tai terveemmällä yrityskulttuurilla blaa blaa blaa - siis aina voi selitellä, mutta eniten löydän nyt vikaa peilistä.

Tämän jakson opetus oli se, että vain rahan ja statuksen takia ei kannata tehdä mitään. Epäsopiva työ on energiasyöppö, joka kuluttaa, väsyttää ja heijastuu lopulta myös muuhun elämään. Jos en tehnyt fiksusti töitä, en tehnyt ihan kaikkea muutakaan elämää parhaalla mahdollisella tavalla. Ihmiselämässä kaikki vaikuttaa kaikkeen. 




2012 - 2017 nautinnon vuodet

Edellisen jakson päälle vietin elämäni tähän saakka hienoimman jakson. Pidin melkein 10kk vapaata ja katselin kaikessa rauhassa vaihtoehtoja. Katselin, kun lapset kasvoivat ja keskityin enemmän kotona olemiseen. Perhe tasapainotti elämää hyvin.

Loppujen lopuksi töitä löytyi helposti ja pääsin tekemään entistä työtä aivan uudesta näkökulmasta. Olin unelmieni työpaikassa ja sain suhteellisen vapaat kädet toteuttaa visioitani työssä. Tuossa vaiheessa kasvoin oman alani osaajana täyteen mittaan. On todellinen rikkaus saada katsoa samaa tehtävää useammasta näkökulmasta ja yhdistää näkökulmat toisiinsa. Jos etsisin jollekin alalle huippuosaajaa, etsisin nimenomaan monikulmaisuutta ja sitä, että omaa osaamisalaa on kokenut eri tavoin. Yksilinjainen suora kasvu ei välttämättä toimi muualla kuin tukkipuuksi kehittymisessä.

Olin vuosia töissä median huipulla. Media eri muodoissaan on alati muuttuva, kehittyvä ja koko ajan ajanhermolla kulkeva maailma. Siellä oppii koko ajan uutta ja murroksen takia ala joutui jo silloin pohtimaan asemaansa ja rakentamaan itseään uusiksi. Lisäksi kaikessa tekemisessä oli paikallisuuden maku ja tuntui, että työtä tehtiin myös oman alueen ihmisille. Tältä ajalta minulla on edelleen hyviä ystäviä ja tunnen paljon alueen ihmisiä silloisen ammatin takia. Jälkeenpäin tätä aikaa katsoo aika lailla kiitollisena siitä, että on saanut olla mukana niin monessa.

Totta kai tähän vaiheeseen liittyy muutakin. Perhe rakentui nykyiseen muotoonsa ja yksityiselämässä tapahtui paljon - hyvää ja huonoa. Yhdellä lauseella sanottuna näinä aikoina elämä maistui elämälle sen kaikissa mausteissaan. Talouden puolesta rahat riittivät elämiseen ja varsinaista huolta huomisesta ei ollut - jos nyt ei pelkoa rikastumisestakaan. Suomessa keskituloinen ihminen pärjää mainiosti, jos ei hupeloi rahan kanssa ja elää ilman joutavaa ylivelkaantumista. On yllättävää, kuinka vähän peruselämiseen rahaa tarvitaan - ja yhtä ihmeellistä on se, että vaikka tienaat kuinka paljon, se raha valuu taskusta kuin saharan hiekka.



2018-2020 Hakemista ja uusi alku

Suurimmat opit työelämästä sain vasta edellisen vaiheen jälkeen. Töitä oli vaihtelevasti, mutta koko ajan. Sain tehdä erilaisia tehtäviä erilaisilla vastuilla ja erilaisilla työnantajilla. Itsetuntoni nousi täyteen mittaansa vasta näinä aikoina. Opin luottamaan itseeni ja kykyihini. Tärkein oppi oli kuitenkin se, että opin kuuntelemaan itseäni. Ymmärsin vasta jälkeenpäin paljon sellaisia asioita, joissa olin aiemmin mennyt pieleen. Opin itsestäni valtavasti, kun rakentelin työelämää pala palalta kasaan. On tärkeää osata katsoa itseään kriittisesti. Ei ole häpeä tehdä virheitä - on häpeä olla ottamatta oppia, joita virheet tarjoavat.

Kun kuuntelin itseäni riittävästi, opin myös sen, että olin paljon tehnyt vääriä valintoja aiemmin, enkä ollut suunnannut työelämääni itseni mukaan, vaan palvellakseni aivan eri asioita. Monia ratkaisuja työelämässä olin tehnyt siksi, että niin kuului tehdä ja monia valintoja olin tehnyt työn menettämisen pelossa tai pelossa siihen, että yhden työpaikan menettämisen myötä menettäisin kaikki tulevatkin työt. 

Pelko johtaa työelämässä monien kohdalla siihen, että työtä tehdään, vaikka siitä ei pidetä. Tunnen ihmisiä, jotka kituuttavat vuosia työelämässä tehtävissä, joita vihaavat. Jokainen arkipäivä tuntuu edellistä raskaammalta ja työvuoden päämäärä on kesäloma ja lomarahat. Neljän viikon aikana luullaan, että kiinnostus työhön ja tehtäviin palaa tai uskotaan, että kesäloman jälkeen kaikki on toisin. Ei se ole.

Itse olen aika monta kertaa kaatunut - ja noussut joka kerta ylös. Minkään työn loppuminen ei ole sulkenut minulta ovia työelämässä, vaan pikemminkin tarjonnut mahdollisuuksia tehdä jotain uutta. Toki kaiken tämän edellytyksenä on, ettei perseile. Omaa mainettaan täytyy varjella ja jokainen työ on hoidettava niin, että siitä saa referenssin seuraavaan. Kyse ei kuitenkaan ole ihmeistä, vaan pelkästä peruselämisestä, joka meille 70-luvun lapsille on taottu kalloon vasaralla. 

Oma jaksoni päättyi siihen, että menin kouluun. Noista vuosista olen tänne blogiin kirjoittanut paljon ja teksteistä paistaa, että tekemiseen on löytynyt nautinto. Olen muuttanut katsantoani niin, etten enää edes kuvittele löytäväni työtä, joka kestää "ikuisesti". Nyt tiedän, että ihmisen elämän kuuluukin mennä sykleissä, joihin kuuluu sekä ylä- että alamäkiä. Olisin edelleen yhtä onnellinen pysyvästä työstä, mutta enemmän tietoinen siitä, että pysyväkin työ on pysyvä vain seuraaviin yt-neuvotteluihin saakka. 

Kun katson taaksepäin, olen kiitollinen siitä, että minun työelämääni on muutettu ulkoa käsin. Monissa tapauksissa en olisi itse ollut riittävän rohkea lähtemään uuteen suuntaan, koska pelkäsin seuraamuksia. Sitten, kun muutos tuli muualta, sain enemmän kuin pystyin kuvittelemaan. Olen tavannut työelämässä pääasiassa vain hyviä tyyppejä. Ehkä olen ollut onnekas, tai ehkä olen itse niin mukautuvainen, että kanssani on helpppo tehdä töitä. Oli miten oli - ei muistikuvissa ensimmäiseltä puolikkaalta ole mulkkuja, vaan kavereita. 



2021 yrittäjyys

Olen aina sanonut, etten ole yrittäjä-tyyppiä. En ole sitä vieläkään, mutta uskon pärjääväni. Yrittäjänä parasta - ja pahinta - on se, että on vastuussa itse itselleen. Syyllinen kaikkeen löytyy peilistä, joten sitä on helpompi etsiä. Mutta onhan se inhottavaa, kun ei ole enää selkää, kenen taakse mennä piiloon. Taloudellisesti yrittäminen on riski totta kai. Tilauskanta näkyy noin viikon eteenpäin ja näin korona-aikoina viikkokin on pitkä aika. Kun on velkaa ja perhettä, niin tuo pelottaa tietenkin. 

Uskon kuitenkin itseeni enemmän kuin nuorena. Luotan siihen, että olen itse itselleni valinnut tehtävän, jossa menestyn. Teen työtä tällä kertaa omasta valinnasta ja siinä roolissa, jonka koen itselleni sopivaksi. En palvele kenenkään muun päämääriä, enkä toteuta kenenkään toisen haaveita. 

"En päivääkään vaihtaisi pois" on paskinta paskaa. Minä vaihtaisin paljon - jopa kokonaisia vuosia. Mutta se ei tarkoita, ettenkö olisi onnellinen niistä opeista, joita olen saanut. Jos jotain, niin toivoisin, että olisin ollut nuorempana viisaampi ja rohkeampi - ja kuunnellut itseäni enemmän. Toivoisin, että olisin nuorempana löytänyt oikeat motiivit työnteolle ja uskaltanut olla valinnoissani rohkeampi. Ajopuuteoria ei minun kohdallani johtanut hyvään lopputulokseen.

Onneksi minulla on vielä työelämän toinen puolikas tehdä asioita fiksummin ja enemmän itselleni oikeista lähtökohdista. Luulen, että toinen puolikas lähtee liikkeelle monella tapaa terveemmistä lähtökohdista. 


lauantai 13. maaliskuuta 2021

Vuosi koronaa - miltä tuntuu?

 


Siitä on nyt jo reilu vuosi, kun pieni maailmamme kellahti uuteen asentoon, eikä se ole vieläkään palannut takaisin raiteilleen - jos koskaan palaakaan. Jos pystyisi muistamaan vanhan normaalin, huomaisi, että monta asiaa tehdään eri lailla. Mutta koska ihminen on adaptoituva nisäkäs, olemme  tottuneet uuteen normaaliin niin, että näemme enää jäävuoren terävimmät huiput - asiat, joita eniten kaipaamme. 

Maskit, käsidesit, lock downit ja karanteenit

Pieni virus teki sen, mihin ihminen ei olisi pystynyt omin voimin koskaan. Suomessa laitettiin jopa kokonainen maakunta eristyksiin ja tälläkin hetkellä eristyksen avulla pyritään pienemmässä mittakaavassa estämään viruksen leviämistä. Maakuntien sijaan nyt eristetään koululuokkia tai työpaikkoja - niin ja yrittäjiä elinkeinoistaan. 

Vihasin kaupassakäyntiä jo ennen koronaa, ja nyt siitä on tullut entistä hankalampaa. En pidä siitä, että joudun ahtautumaan vihannesosaston täyteen ahdetuille käytäville muiden sekaan. En pidä siitä, että joudun väistelemään muita ihmisiä kulkiessani ostoksilla. No ehkä siksi olen jättänyt kaikenlaisen kaupassakäynnin minimiin. Mutta kun sekään ei ole hyvä - yrittäjänä kannan tietenkin huolta myös muiden yrittäjien toimeentulosta ja talous ei pyöri, jos kauppa ei käy. Kaikki kivajalka ei verkkokaupalla elä. 

Olen tottunut maskinkäyttöön. Pidän maskia joka päivä töissä ja käsiäni voitelen käsidesillä kaikissa mahdollisissa paikoissa. Olen melko varma, että maskit ja käsidesit tulevat jäämään arkeemme myös sen jälkeen, kun laumasuoja on saatu joko rokotusten tai riittävän sairastavuuden kautta. Kaiken kaikkiaan meistä on tullut hygieniatietoisempia ja uskon meidän myös jäävän sellaisiksi tulevaisuudessa.



Kotoilu on uusi musta

Vuoden taistelun jälkeen ainakin meidän perheestä on tullut todellisia kotoilijoita. Totta kai kaipaan ystäviä, kaipaan live-keikkoja ja kaipaan "vapaata liikkumista", mutta en valita. Unelmistani huolimatta olen melkoisen paska turisti, koska en koskaan matkusta mihinkään. Siksipä en koe mitään weltschmertziä siitä, etten pääse ulkomaille. Vaikka toisaalta ymmärrän enemmän matkailevien tuskan, en pidä sitä juuri nollatason ongelmaa suurempana. Kaikki loppuu aikanaan ja vielä jonain päivänä sinivalkoiset siivet lennättävät innokkaat pois marisemasta.

Olen onnellinen, että pieni saa käydä koulua. Viime kevään kotieskari taisi alkaa käymään jo molempien hermoille. Niin paljon kuin lapsiaan rakastaakin, niin joskus liika on liikaa. Enkä näe siinä mitään pahaa. Nyt kun lapsi lähtee reippaana kouluun oman primääriviiteryhmänsä luo, jää minulle työrauha omille töilleni, eikä aika mene jojoillessa viihdyttäjä-isän ja vastuullisen työntekijän roolien välillä. 

Ja onneksi on koti. Luultavasti hyppisimme kilpaa seinille, jos perhe olisi ahtautunut saunattomaan kerrostalo-kaksioon vailla omaa pihaa tai naapureita. Etenkin viime kevään pelasti pitkälti se, että naapurustossa oli ikioma lockdown-lapsijengi, joka leikki keskenään ja sai siten purkaa enegiaa keskenään. Uskon, että kaikki naapuruston vanhemmat ovat samaa mieltä. 

Kaiken kaikkiaan arki on normalisoitunut pitkälti uudelle tasolle. Moniin uusiin asioihin on tottunut niin, ettei muutosta enää edes huomaa. Olen tyytyväinen myös siitä, että korona-stigma on väistymään päin. Emme enää hysteerisesti pelkää saavamme tautia jokaiselta vastaantulijalta ja sairastuneitakin on sen verran, että luultavasti jokainen tuntee ainakin yhden joka on sairastanut taudin. Koronasta ja sen hoidosta sekä ehkäisystä opitaan koko ajan lisää. Tieto helpottaa tuskaa ja valaa uskoa parempaan huomiseen. 




Globaalisti taistelu on vasta alussa

Suomessa eletään vuoden päästä luultavasti jo ihan uusissa tunnelmissa. Laumasuoja on saatu, tarpeellinen määrä ihmisiä on rokotettu ja tautiluvut on taltutettu. Palaamme pikkuhiljaa seuraavaan normaaliin. Toimistot täyttyvät työntekijöistä ja kaupat asiakkaista. Jäljellä on valtava valtionvelka sekä kaiken sen henkisen pahoinvoinnin jälkien korjaaminen, mitä parin vuoden eristys on saanut aikaan. Mutta suhteessa voimme toivottavasti paremmin kuin nyt.

Globaalisti asiat eivät ole vielä vuodenkaan päästä oikealla tolalla. Kuluneen vuoden aikana yhteiskunnat ovat kääntyneet voimakkaasti sisäänpäin ja sen solmun aukaisu tulee olemaan tiukempi rasti. Vielä vuodenkaan päästä suuret taloudet, kuten Yhdysvallat, Venäjä tai etelä-Amerikan talousmoottorit eivät ole normaalitilassa. Ja kehitysmaissa mennään sen verran jäljessä, että siellä pahimmat kriisit ovat luultavasti vasta kiihtymisvaiheessa. 

EU-tasolle tuo voi tarkoittaa sitä, että todellisten vahvojen kumppanien määrä kutistuu. Edes Eurooppa ei pyöri pelkkänä sisämarkkinana ja se tarvitsisi vaurasta Venäjää tai normaalisti toimivaa Yhdysvaltoja kaveriksi. Etenkin Venäjän ja EU:n suhteet mutkistuvat koko ajan sitä mukaa kuin kriisi jatkuu. Venäjän talous kurjistuu monesta nurkasta yhtä aikaa ja se voi pakottaa ulkopoliittisesti jopa rajuihin irtiottoihin. Meille Suomalaisille rekyyli Venäjän kriisistä on muuta Eurooppaa kovempi - kysykää vaikka Etelä-Karjalaisilta yrittäjiltä. Venäjän rajan pitäminen kiinni huolettaa talousmielessä, mutta terveysmielessä olen siitä tällä hetkellä kiitollinen. 

Sisäänpäinkääntyminen tarkoittaa valitettavasti myös sitä, että tuijotus keskittyy enemmän ja enemmän omaa napaa kohti. Suomessa on kunnallisvaaleissa ennustettu persu-vyöryä, mikä itsessään aiheuttaa harmaata jopa tällaiseen lähes tukattomaan päähän. Euroopan tasolla ongelma voi olla paljon pahempi. Jos jopa suvaitsevaisuuden perikuva Ruotsi alkaa revetä liitoksistaan, niin nationalismivirtojen vuolaus on todella huolestuttavissa mittakaavoissa. Tätä ei tarvitse brexitiä pidemmälle katsoa. Britannian EU-eron taustalla väijyi voimakkaasti yhtenä ajatuksena se, että britit halusivat suojata omaa maaperäänsä muualta tulijoilta. 

Mitä ajattelen, mitä tunnen

Olen ennenkin sanonut, että erittäin kiitollisena kuulun yhteiskunnan hyväosaisiin. Olen saanut tehdä koko vuoden töitä - tarkemmin sanottuna tälläkin hetkellä kolmea työtä. Taloudellisesti asiat ovat hyvällä tolalla, eikä tulevaisuuskaan näytä niin huolestuttavalta kuin joskus. Teen tällä hetkellä kaikissa suhteissa työtä, josta olen uskaltanut unelmoida ja sanoa sen ääneen. Vanha sanonta, että Luoja antaa, kun uskaltaa pyytää, pitänee paikkansa.

Tärkein asia on tietenkin se, että olemme kaikki saaneet olla terveinä. Kriisiaikoina siitä osaa olla oikeasti kiitollinen, eikä sitä sano vain siksi, että niin kuuluu sanoa. Totta kai tauti huolestuttaa, etenkin kun perheessä on riskiryhmiin kuuluvia, mutta viisaus ja varovaisuus ovat paniikkia parempia suhtautumistapoja. Uskon, että Suomi hoitaa asiansa ja myös meidät keski-ikäiset rokotetaan joskus ja sen jälkeen saamme olla entistäkin keveämmällä mielellä. 

Olen kiitollinen myös perheestä. Vetää nöyräksi, kun ympärillä on tyyppejä, jotka vetävät yhtä köyttä. Kriisiajat ovat nostaneet monessa perheessä pintaan enemmän ongemia kuin yhtenäisyyttä. Me taas olemme oppineet toimimaan entistäkin sujuvammin myös tämän uuden arjen pyörittämisessä. Ajankäyttömme on muuttunut, lähinnä minun töiden takia, mutta silti homma rokkaa vähintään kiitettävästi. 

Arkeni on muuttunut loppujen lopuksi vähän. Olen tykännyt ennenkin olla kotona ja nyt kotiaan osaa arvostaa ehkä entistäkin enemmän. Viime kesän loistavat kelit lisäsivät viihtyvyyttä vielä entisestäänkin. Jos haen kuluneesta vuodesta sielun suosikkimaisemaa, niin se on siinä, kun istun takapihalla kiikussa kirjoittamassa ja ympäriltä kuuluu naapuruston leikkivien lasten ääniä. Ei ole tarvetta mennä mihinkään, koska kaikki tarpeellinen on juuri siinä. 

Vaikka kaikki on enemmän tai vähemmän suljettu, olen tutustunut valtavaan määrään uusia, hienoja, tyyppejä. Yrittäjyys on tuonut nipun asiakkaita ja yhteistyökumppaneita, joiden kanssa työskentely on lievästi sanottuna antoisaa. Lisäksi oman opiskeluryhmän oppilaat ja koko koulun henkilökunta ovat uusia, kivoja tuttavuuksia. 

Minun arkeni on muutenkin muuttunut parempaan suuntaan. Saan tehdä työtä, josta pidän. Opin joka päivä lisää yrittämisestä, hyvinvointialasta ja toisenlaisen työn tekemisestä. Saan itse säädellä ajankäyttöäni ja työni jäljet ovat kiinni omista käsistä, eikä odottettavista yt-neuvotteluista. Ja tähän mennessä en ole vielä tehnyt  yhtään miinusmerkkistä kuukautta, vaikka firma potkittiin alulle kriisiaikana, jolloin bisneksen käynnistäminen ja pyörittäminen ei mitään hyppypotkualkua saanut. Tällä hetkellä uskon omaan työhöni ja siihen, että ahkeralla ja nöyrällä tekemisellä pärjään.

Pieniä mustia pilviä mieleen tulee tällä hetkellä vallitsevasta tilanteesta. Koulu on kiinni kolme viikkoa, joten omat opetukset ovat jäissä. Firmassa varauskalenteri on parin seuraavan viikon osalta poikkeuksellisen hiljainen, mikä luultavasti johtuu siitä, että kaikki odottavat tautilukujen päivittymistä ja poikkeustilan päättymistä. Toivon todella, että parin viikon päästä saan myydä taas ei-oota, kuten viime kuukaudet. Ja ainahan sitä tekevä mies tekemistä keksii. Muistivihkossa on parinkin romaanin synopsikset odottamassa jalostusta ja kuulemma perhekin tykkää, kun olen joskus viikonloppuna kotona. Elämässä pitää sopeutua ja nähdä ne kuuluisat hopeareunukset. 

Voikaa hyvin ja pysykää terveinä!


maanantai 1. maaliskuuta 2021

Puoli vuotta yrittäjän juhlaa – tai arkea

Puutyö Hjerppen tekemä logokyltti


Helmikuun lopussa yritykseni Lappeen Hierontastudio täytti kunniakkaat puoli vuotta. Takana on siis sen verran arkea, että uskaltaa katsoa taaksepäin ja miettiä, mitä on tullut opittua. Niin kuin olen ennenkin sanonut, kirjoitan blogia lukijoille, mutta sen lisäksi itselleni muistoksi. Kunhan tätä yrittäjän taivalta on (toivottavasti) kuljettu kymmen vuotta, ovat ajatukset taatusti muuttuneet ja kehittyneet. Silloin on hauska muistella, miltä oman taipaleen alkumetrit ovat näyttäneet.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Alkutaival on ollut odotetun vauhdikas – ja toisaalta taas odottamattoman tapahtumarikas. Alun suunnitelmat ovat muuttuneet ja tarkentuneet. Mukaan on tullut lisämomentteja ja toisaalta taas monet stepit ovat toteutuneet aika lailla kuten oletinkin. 

Tärkein asia on se, että työ tuntuu tällä hetkellä minulle oikealta. Asiakkaat ovat loistavia ja työn arki on jopa mukavampaa kuin luulin. Työhuoneelle säntään aina juoksujalkaa ja vaikka illat vähän venähtävät, niin omaan piikkiin tekee mielellään. Kun näen asiakkaan palaavan pöydälle, tiedän onnistuneeni. Noita onnistumisen elämyksiä on puoleen vuoteen todellakin riittänyt. Tälläkin hetkellä kalenteri on myyty koko ajan noin viikoksi eteenpäin. Olen edelleen kiitollinen ja ihmeissäni jokaisesta asiakkaasta, joka luokseni löytää. Markkinoinnin mekaniikka on mielenkiintoinen, kun sen tuloksia näkee omassa varauskalenterissa.

Ja kuten aina, asiat eivät mene kuin suunnittelee. Ajattelin palkkatyön ja yrittämisen välistä symbioosia noin puolen vuoden aikajänteellä. Nyt olen jatkanut tuota aikajännettä mielessäni vielä pidemmälle. Korona-aika aiheuttaa yritykselle epävarmuutta ja sen sietämiseksi tarvitsen vielä taloudellista selkänojaa. Kaverini tosin sanoi, että olen jopa liiankin varovainen. Se varmaan pitää paikkaansa, mutta niin kauan kuin koko valtakunta elää puolittaisessa kriisitilantessa, ei selkänoja voi olla liian korkea. 

Alkuun on mahtunut myös onnekas sattuma, kun pääsin syventämään omaa osaamistani Suomen Hierojakoulujen palveluksessa. Toimin Kotkan yksikössä tuntiopettajana ja vedän parina viikonloppuna kuukaudessa monimuotoryhmää. Opettaminen on antanut omaan tekemiseen todella paljon. Näen työni toisella tapaa ja onhan se aika mahtava tunne nähdä toisten oppivan minun tekemisen kautta uutta ammattia. Mitään helppoa opettaminen ei ole – se sisältää aina pienen riittämättömyyden tunteen sekä tietenkin ajankäytöllisesti lisätöiden tekeminen on kaaosta lisäävä. Onneksi oppilaat ovat mahtavia ja sallivat ”yhdessä oppimisen”-metodini. Joudun opettelemaan tavallaan lennossa yhden ammatin vielä entisten päälle ja hajottamaan aikaani vielä useampaan osaan. 



Yrittäminen on myös pelkoa ja epävarmuutta

Tällaiselle paatuneelle lomarahahutsulle yrittäjän epävarmuuteen tottuminen on toisinaan kamalaa. Ainakin alussa, kun kalenterissa oli kokonaan tyhjiä päiviä ja en tiennyt, miten markkinointi toimii tai mistä löytäisin asiakkaat, vietin kynsiä pureskellen unettomia öitä miettien, olinko sittenkin polkaissut suonsilmään. Yrittäjällä ei ole turvana kuukausipalkkaa, joka kilahtaa tilille aina samana päivänä. Jokainen penni tulee – tai on tulematta – omista käsistä, ja kun nuo kädet lepäävät, ei rahaakaan tule. 

Alussa olin varma, etteivät asiakkaat löydä minua. Olin varma, etten osaa myydä tai markkinoida ja vielä varmempi siitä, että kaikki muut onnistuvat työssään minua paremmin ja vievät kaikki asiakkaat. Itseluottamus rakentuu asiakas kerrallaan. Jokainen asiakas on kuin pieni legopalikka siinä, että uskallan luottaa omaan työhöni ja siihen, että osaan hoitaa asiakkaani oikein. En edelleenkään pidä itseäni minään sensei-tason osaajana, mutta uskon oman työni tuloksiin ja siihen, että pystyn tarjoamaan asiakkaille jotain sellaista, jonka vuoksi kannattaa tulla toistekin. 

Oppimista ja opettamista

Opin koko ajan jotain uutta. Alussa olin kaikesta yrittämiseen liittyvästä aivan pihalla, mutta onneksi löysin ympärilleni verkoston, joka jeesaa. On mahtavia kollegoita, joilta voi kysyä ja on kirjanpitäjä, joka jaksaa selittää yksinkertaisetkin asiat auki. Ja mikä tärkeintä – on perhe, joka tukee ja auttaa. Vaimo ja lapset ovat taatusti joutuneet joustamaan tavallista enemmän, koska illat venyvät ja viikonloppuisin olen opettamassa. Toivottavasti tulee vielä aika, että homma muuttuu kaaoksesta edes hallituksi kaaokseksi ja saan maksaa velkoja takaisin. 

Uskon niin, että yrittämisestä tietää jotain vasta sitten, kun ensimmäinen toimintavuosi on kokonaan takana ja näkee, miten tulos asettuu. Jos ensimmäisen vuoden jälkeen viivan alla on plussaa, niin sitten voi uskoa jo itsekin työhönsä ja kykyynsä yrittää. Tuohon hetkeen on puoli vuotta matkaa jäljellä ja työtä riittää.

Luojalle kiitos internetin ihmeellisestä maailmasta. Netin kautta olen löytänyt kanavat markkinointiin ja netin loputtomista syövereistä löytyy myös vastaus useimpiin kysymyksiin, joita mielessä pyörii. En edes voi kuvitella, miten hankalaa firman pystyttäminen ja pyörittäminen on ollut aikana ennen nettiä. 


Yrittäminen on muutakin kuin tekemistä

Eniten minua on yllättänyt se, että yrittämisessä on niin monta eri puolta. Vaikka toimin hierojana, on se vain osa työstä, jota yrityksessäni teen. Paljon menee aikaa siihen, että suunnittelen markkinointia ja myyntiä. Aikaa menee pöydän ulkopuolella siihen, että kontaktoin asiakkaita ja koetan keksiä uusia tulonlähteitä. Päässä pyörii suunnitelmia, miten hommaa saisi kehitettyä ja aina on tietenkin unelmia, joita haluan vielä toteuttaa. Tunnettu fakta on, että yrittäjä on ikiliikkuja, joka ei pysähdy koskaan, vaan oppii, kehittää ja muuttaa toimintaa vastaamaan kysyntää. No tuohon nyt on matkaa, mutta tässä risteyksessä jo odottelen lähtökuopissa.

Myös byrokratia ottaa osansa. Laskuja tulee ja laskuja myös menee. On tehtävä kirjanpitäjälle omat aineistonsa ja pidettävä yllä tavaravarastoja. On muistettava yhtä lailla hoitaa eläkemaksut, ennakkoverot kuin työhuoneen siivouskin. Kaikki noista töistä ovat verrattain kaukana perustyöstä, mutta yrityksen kannalta aivan yhtä tärkeitä. Ja kukaan muuta niitä ei tee kuin minä itse.

Miltä nyt tuntuu?

Juuri nyt kaikki tuntuu hyvältä. Työt etenevät vauhdikkaasti ja valtakunnassa riehuvasta korona-epidemiasta huolimatta olen saanut tehdä töitä asiakkaiden hyväksi ja firman eteen. Käytännössä velkaa ei ole kuin itselle ja jokainen kuukausi on tuottanut jotain – jos ei muuta niin hyvää mieltä. Eli löysästi katsottuna tämä voitaneen katsoa onnistuneeksi. 

En edelleenkään koe olevani erityisen yrittäjähenkinen. En hae ahnaasti kauppaa tai myy ikenet veressä hieronta-aikoja kaikkialla missä liikun. Ja silti kauppaa syntyy niin, että kaikki myytävät ajat menevät. Olen oppinut myynnistä sen verran, että sellaista tuotetta on helppo myydä, johon uskoo ja silloin homma tulee aika luonnostaan. 

Olen saanut uutta oppia aivan valtavasti kuluneen puolen vuoden aikana. Yrittäminen opettaa tulemaan toimeen omillaan, mutta se opettaa myös rakentamaan verkostoja ja kysymään apua. Kun teet töitä yksin, ei ole sitä kuuluisaa ”toista”, joka tekisi työt puolestasi tai jolle voit jättää roskisten tyhjentämisen tai muut ikävät työt. Opettavaista on myös se, että saat rahaa vain siitä, mitä teet. Huomasin, että olin aivan liekeissä, kun pääsin opettamaan yrittäjyyteen liittyviä opintoja koulussa omille oppilailleni. 

Tulevaisuus näyttää tällä hetkellä hieman harmaalta. Maaliskuu sulkee monet paikat ja eläminen menee koko ajan ahtaammalle. Lomautukset, konkurssit ja kasvava työttömyys vähentävät kotitalouksien varoja ja valitettavasti hyvinvointi on yksi ala, josta nipistetään ensimmäisenä – toki ymmärrettävästi. Mutta silti uskon omaan työhön ja siihen, että pärjään. 


Voikaa hyvin ja pysykää terveenä – ja pitäkää hengissä myös ne pienet yrittäjät, jotka ympärillänne koettavat selvitä kaaoksesta huolimatta.

sunnuntai 7. helmikuuta 2021

Kirja äänessä - tutustumassa äänikirjapalveluihin


 

Kuten lukijat tietävät, olen fanaattinen kirjamies. Olen lukenut siitä saakka, kun opin laittamaan kirjaimet mielessäni oikeaan järjestykseen ja ymmärsin, että sanoista rakentuu pääni sisään aivan toinen, erilainen, maailma, jossa rajoja ei tunneta. Ahmin faktaa sekä fiktiota sievästi sekaisin ja meneillään on koko ajan vähintään yksi kirja.

Olen pitänyt perinteistä paperikirjaa tähän saakka aivan ylivoimaisena formaattina lukemiselle. Sen käyttömukavuus, siirrettävyys sekä toistettavuus ovat huippuluokkaa. Tuote on täysin kierrätettävä ja sen voi antaa helposti myös luettavaksi seuraavalle innokkkaalle. Ongelmana formaatissa on se, että kirjan julkaisu on kalllista ja julkaisutoiminta on keskittynyt lähes totaalisesti kustantajien käsiin. Kustantajat ovat lopulta se porukka, joka päättää, mitä kansa lukee. Jos kirjaa ei kustanneta, ei sitä ole olemassa.

Koska ajat muuttuvat ja ihmiset kasvavat, on minunkin pakko testata myös uutta. Äänikirjat ovat vallanneet kirjamarkkinaa jo muutaman vuoden verran. Palveluiden tarjoajien kirjo on leventynyt ja äänikirjoiksi taiottavien teosten määrä on räjähtänyt. Helposti siitä vetää yhtäläisyysviivan, että kirjan kulutusformaatti siirtyy paperilta äänen suuntaan. 

Minulle äänikirjat ovat toistaiseksi jääneet vielä vieraaksi. Tämä on oikeasti ensimmäinen testi millekään kokonaiselle äänikirjalle. Jotain katkelmia olen aiemmin testannut ja kuunnellut vähän sivusta, kun joku muu on kirjaa kuunnellut.

Ennakkoajatuksena ajanpuute ja lukukokemuksen vajaus

Ennakkoon ajattelin, että äänikirjan kuuntelulle olisi vaikeaa löytää aikaa. Perinteisen kirjan lukeminen on tekemistä itsessään ja se tarjoaa yhtä aikaa puuhaa korville, silmille ja käsille. Mutta jos otan kuuteluun äänikirjan, niin mitä silmäni ja käteni tekevät sillä aikaa. En ole käsityöihmisiä oikein millään tasolla, enkä usko, että voisin tehdä esim. ristikoita yhtä aikaa äänikirjan kanssa. Ja jos menen sänkyyn kuuntelemaan kirjaa, niin uni valtaa sielun ennen ensimmäistä viittä minuuttia. 

Toisaalta taas ajattelin, että äänikirja on helppo yhdistää muuhun tekemiseen. Äänikirjasta voi kätevästi nautiskella kotitöitä tehdessä tai ulkoillessa. Silloin se toki vei alaa podcasteilta, joihin olen kovin kiintynyt, mutta ehkä sopu sijaa antaa tässäkin. Ja onhan aina mahdollista oppia jotain uuttakin tekemistä. Kuka ties opettelen piirtämään tai maalaamaan samalla, kun kuuntelen kirjaa.

Epäilin myös, pääseekö kirjassa samaan tunnelmaan kuin perinteisessä kirjassa. Lukiessa luon kirjan maisemista ja henkilöistä pääni sisään mielikuvan, joka tarkentuu, elää ja kehittyy kirjan kuluessa. Onnistuisiko sama kuunnellessa, kun mielikuva syötetään päähän lukijan äänen kautta? Lukiessa tapahtumat myös rytmittyvät eri tavalla minun tahtiini. Kirjan jännimmissä kohdissa tekstin lukunopeus kasvaa ja taas suvantokohdissa hidastuu. Mitä tapahtuu, kun kirjaa syötetään tasaisella rytmillä läpi teoksen?

Ja kolmas epäluuloni liittyi alustaan ja sen toimivuuteen. Kirjojen selaaminen alustoilta on jopa liiankin helppoa ja tuntui, että suurin ongelma on runsaudenpula. Lisäksi kirjat on jaoteltu genreihin jopa fiksummin kuin kirjastossa ja oppivien järjestelmien ansiosta seuraavat teaserit hyppäävät silmille kuin Jäätteenmäen faksi, pyytämättä ja tilaamatta. 

Ja okei - onhan tämäkin täällä tunnustettava. Suurin ongelmani äänikirjan kanssa olisi todennäköisesti se, että jos - tai tarkemmin sanottuna kun nukahdan, niin äänikirja ei nukahda yhtä aikaa kanssani, vaan syöttää tekstiä edelleen korviini. Kuinka helppoa olisi löytää ns. katkokohta jälkeenpäin? Ainakin podcastien kohdalla scrollaaminen on yhtä helvettiä. Keski-ikäiselle miehelle siis vallankin kriittinen arvostelun kohde.

Alustan valinta on mielikuvakysymys

Äänikirjojen kuuntelulle on tarjolla suhteellisen suuri määrä eri vaihtoehtoja. Suurin osa on pelkästään äänikirjatarjontaan keskittyneitä palveluita, mutta joukossa on myös Suplan kaltainen moniäänijätti, jonka brändin alla on tarjontaa radiosta podcastien kautta äänikirjoihin.

Palvelut on pääsääntöisesti kuukausihinnoiteltuja ja hinnat eivät juurikaan vaihtele. Tavan kuluttajalle valinta operaattorin välillä on enemmän mielikuva- kuin kustannuskysymys. Lähes kaikki palveluntarjoajat antavat mahdollisuuden tutustua palveluun enemmän tai vähemmän ilmaiseksi kahden viikon tai kuukauden ajaksi. 

Valtavirta-bulkki löytyy tasaisen varmasti jokaiselta palveluntarjoajalta. Niillä se suuri raha tehdäänkin. Eroa palvelujen välillä voi tulla erikoisuuksissa ja pienemmissä painoksissa. Jos etsit harrastukseen tai lifestyleen liittyvää yksittäistä teosta, voi olla, että jokaisesta narikasta sitä et löydä. Jos ei aio kuunnella Hotakaista tai Michelle Obamaa, niin ennakkoon tutustuminen voi siis olla fiksua. Tosin en kahlannut kaikkien operaattoreiden tarjontaa ennakolta. Minulle kyse on tutustumisesta,jolloin alustan valinta oli lopulta helppo tehtävä.

Kaikilla alustoilla homma pelaa samalla tapaa. On appi, jolle rekisteröidytään ja sen jälkeen antaa palaa. Alustat on tehty oppiviksi ja helppokäyttöisiksi ja niiden kanssa pärjää tumpelompikin somepeukalo.

Valitsin äänikirjaalustaksi Suplan. Minulle se on tuttu formaatti ja sovellus ja äänikirjat toivat tuttuun maailmaan vain uuden ulottuvuuden. Ja joo - olin mainoksen orja. Supla tarjosi törkyhalpaa puolen vuoden pakettia, josta en voinut mitenkään kieltäytyä. Mutta toisaalta - pärjään tuolla yhdellä äänialustalla alusta loppuun saakka.

Kuuntelusta pitää tehdä mukavaa

Äänikirjan saa ulostettua kaikesta sieltä, mistä ääntä pihisee muutenkin. Puhelimen voi yhdistää stereoihin, tai chromecastin kautta vaikka televisioon. Kuuntelussa voi hyödyntää kannettavia kaiuttimia tai sitten kuunnella voi kuulokkeilla. Kuulokkeiden käyttäminen antaa mahdollisuuden ottaa kirja mukaan muuhun tekemiseen ja kuulokkeilla kuunnellessa muu perhe säästyy turhalta äänisaasteelta (jos nyt kirjallisuutta voi sellaiseksi koskaan sanoa).

Itse käytän ulkoillessa nappikuulokkeita (langattomia sellaisia). Sisätiloissa taas kuuntelen kirjaa bluetooth-kaiuttimesta tai sitten sankakuulokkeista. Osa ei kuitenkaan halua sulkea muuta maailmaa ulos ja sen takia, olisi kätevää, jos olisi kannettava kuuloke, joka kulkee mukana, mutta pitää myös muun maailman äänet tarjolla. Välimallina toimiikin niin sanottu puettava niskakaiutin. Niissä kaiutin tulee niskan taakse, mutta ääni ei tule suoraan korviin, vaan pienistä kaiuttimista. Ääni kohdistuu korviin, jolloin se ei häiritse myöskään ulkopuolisia. Löysin kyseisen malliset kaiuttimet joulun alla (lahjaksi totta kai) ja testissä tuo malli on osoittautunut ihan toimivaksi.

Koska selittäminen on haastavaa, niin parempi pistää kuva internetin ihmeellisistä syövereistä.

Niskakaiutin, kuva sivulta hintaseuranta.fi


Kuuntelusta pitää pystyä tekemään mukavaa, koska yksi kirja kestää tunteja. Epämukavaan asiaan ei kukaan satsaa sellaista aikaa.

Testi - Miika Nousiainen, Pintaremontti. Lukijana Oskari Katajisto.

Elämäni ensimmäiseksi äänikirjaksi valikoitui Miika Nousiaisen kirjoittama Pintaremontti. Kyseessä on kahdeksan ja puolen tunnin mittainen rykäisy, jonka korviini valutti Oskari Katajisto. Valitsin Nousiaisen kirjan, koska tiesin pysyväni sen mukana helposti. Miika Nousiaisen teksti on sujuvaa, elävää ja helppotajuista. Kirjoista ei tarkoituksellisesti tehdä kokijalle monimutkaista kikkailevalla sanataiteella tai murteilla. Kiinnostavuus tulee siitä, että hahmot ovat tavallisia ja samaistuttavia, mutta heidän elämää katsotaan hieman vinosta näkökulmasta. Nousiaisinen rakentaa kuulijan päähän tavallisuudesta mielikuvamaailman, joka saa väkisinkin hymyilemään. Kirjailija Nousiainen on samanlainen hahmo kuin "Pitääkö olla huolissaan" -panelisti Nousiainen.

Lukijana Oskari Katajisto on nappisuoritus. Hänen äänessään on hyvää tummaa väriä. Lukemisessa on tasainen, hyvä rytmi ja tekstiä on väritetty sopivasti. Persoonallinen äänenväri saa tarttumaan tekstiin paremmin. Se on kuin liisteri, joka liimaa kuulijan korvat tarinaan kiinni.

Joskus kuuntelin kohtauksia ensimmäisistä äänikirjoista ja niissä äänenväri oli tahallisesti haluttu häivyttää. Lukeminen on tasaista monotonista ja väritöntä. Ajatus oli, että lukemisen piti olla tasaista massaa, jotta se ei häiritse tekstiä. Käsittämätöntä paskaa. Onneksi ihminen on oppiva eläin.

Lukemisessa saa ja siinä pitää olla väriä. Lukijan persoonallinen ääni parantaa tekstiä ja saa lukijan kiinnostumaan. Kun tekstiä vielä värittää sopivin äänenpainoin, niin  elävällä luvulla nousee kirja uuteen lentoon. Mutta mitään näytelmää ei kirjan lukeminen saa olla. Meikkitermein puhuttaessa voisi sanoa, että äänikirja kaipaa pientä ehostusta, mutta mitään juhlameikkiä tekstin päälle ei saa laittaa.

Tulevaisuudessa hyvistä lukijoista tulee taistelu. Meille tulee syntymään huippulukijoiden ammattikunta, joka taatusti tekee lukemisella myös tiliä. Ja ero huonon ja huipun välillä on huima. Olen sivusta seurannut Samu Haberin lukemaa omaa elämänkertaansa ja onhan se efekti loistava. Samu tuntee tekstin ja osaa painottaa oikeissa kohdissa. Kun kyseessä ei ole ammattinäyttelijä, niin oikeat värit tulevat vaistosta - ja osuvat oikeaan. Joo - ja onhan Haberille suotu vähän liiankin jumalainen ääni mihin tahansa käyttöön, en minä kadehdi, mutta....

Oma kuunteluni pirstaloitui noin 15-30 minuutin pätkiin. Koin kirjaa imuroidessa, kävellessä, töitä tehdessä ja ihan vaan ollessa. Kuten arvasin - en pysty pitkäksi aikaa keskittymään vain kirjan kuunteluun, vaan käteni kaipaavat jotain tekemistä. Ja nukkumaan käydessä kuuntelu on täysin mahdotonta. Onneksi Supla tarjoaa ns. uniajastimen, jolla voi määrittää, miten pitkän ajan päästä kirja sammuu itsestään. Sillä pelastaa kyllä isoimmat vahingot, jos osaa arvata, kuinka pitkä vieteri on ennen unen tuloa. 

Kirjan kuutelu oli muuten onnistunut kokeilu. Äänikirjoilla on paikkansa, mutta minulla ne eivät tule kokonaan korvaamaan perinteistä formaattia. Äänikirja sopii toisenlaisiin tilanteisiin kuin paperinen. Mielikuvamaailma ei ainakaan minulle synny yhtä voimakkaana kuin lukiessa ja tekstin elosta häipyy jotain. Mutta toisaalta taas äänikirja tuo tekstistä nauttimisen toisenlaisiin tilanteisiin kuin perinteinen. Yhdessä nuo kaksi formaattia toimivat täydellisesti. 

Mietin myös sitä, että äänikirjana kustantaminen lienee halvempaa kuin paperisen kirjan. Jos kirjan loisikin vain äänimaailmaan, niin kustannusmarkkina avautuisi pienemmille omakustanteille paremmin. Mietiskelin jo ideaa, että voisin tehdä kirjan pelkästään ääniversiona ja julkaista sen podcast-tyyppisesti jakso kerrallaan. 

Niin - ja se kirja. Nousiaisen teksti toimii kuin häkä. Tarina on uskottava, hauska ja rehellinen. Se valuu korvista sisään ja tekee päässä pienen pyöräytyksen nostaen suupielet ylöspäin. Hahmot ovat samaistuttavia, tavallisia ja arkisia. Taviksista saa yllättävän hyvän tarinan, kun osaa kirjoittaa ja Miika Nousiainen kieltämättä sen osaa. 

lauantai 23. tammikuuta 2021

Ajan hallinnan uudet haasteet

 

Palaveripullaa ja iltaviini


Lauantaiaamu ja vaihteeksi työhuoneelle ottamaan asiakkaita vastaan. Huomenna on kahteen viikkoon ensimmäinen "iha oikee" vapaapäivä kaikesta. Sen kunniaksi voi ottaa lasin hyvää punaviiniä ja nautiskella puuhastelemalla blogin parissa.

Kun olin yrittäjillä töissä mietin, miksi kunnon yrittäjä aina kuun lopussa kaivelee takintaskuja paikallistaakseen kaikki kuun aikana tuotetut kuitit, jotka toimitetaan pikapikaa kirjanpitäjälle. Ihmettelin kiirettä ja kuittien tärkeyttä. En ihmettele enää, sillä muutamassa kuukaudessa olen muuttunut samanlaiseksi. Kun kuun loppu lähestyy, niin kirjanpitoaineiston kasaaminen alkaa. Tulot ja menot raavitaan taulukoiksi ja kuiteiksi, jotka sinetöidään kirjekuoreen ja laitetaan eteenpäin, jotta kirjanpitäjä kasaa niistä firman tuloksen. 

Kaksi viikkoa duunia putkeen - ja on muuten tehty! Miksi ei silti väsytä? Kombinaatio palkkatyöläinen-yrittäjä on oikeasti ajanhallinnan kauhistus. Palkkatyön joustot ovat pienemmät kuin yrittäjyyden, mutta yrityksen tulot ovat sen verran kapeat, ettei ajallisella joustolla huoli vielä elvistellä. En voi ottaa sitä kuuluisaa "yrittäjän vapautta" käyttöön, koska pankkitilin saldo kieltää sen. 

Ja teille, jotka siellä sormi pystyssä varoittelette liiallisesta väsymisestä ja uupumisen riskeistä, voin rauhoittavasti todeta, etten todellakaan kuvittele olevani sen yläpuolella. Olen samanlainen nahkapäällysteinen kaksijalkainen kuin kaikki muutkin. Olen kerran kolkutellut työuupumuksen portteja - tosin johtuen itselleni sopimattomasta työstä ja heikohkosta johtamisesta. Toivottavasti en sorru siihen enää toiste, koska edellisenkin jälkiveroja maksellaan huonosti nukuttuina öinä.

Tässä siis omat teesini sille, miten keski-ikäinen jaksaa tätä rallia....

Kuunvaihteen kuittishow on yrittäjän arkea

1) Tee vain sitä, mitä rakastat

Elämää ei kannata uhrata sellaisen tekemiseen, mikä ei anna itselle mitään. Jos raahaudut hampaat irvessä työpaikalle kuluttamaan aikaa, olet väärässä paikassa. Jos kroonisesti alat keskiviikkona jo odotella perjantaita, ei työ ole sinulle oikea. On suoranainen synti hukata elämäänsä työssä, josta ei nauti.

Valehtelematta voin sanoa, että kaikki mitä nyt teen, on minulle jollain tapaa rakasta. Palkkatyön arki on sellaista, että työn teesit voin helposti allekirjoittaa ja tykkään siitä, mitä teen (paitsi tämän viikon lopussa, kun tuurasin asiakaspalvelua pitkästä aikaa, mutta "väliaikaista kaikki on vaan...."). 

Yrittäjänä tekemääni työtä rakastan. Siinä on juuri niitä ulottuvuuksia, joista olen aikanani haaveillut ja saan työstä melko lailla enemmän kuin kuvittelinkaan. Asiakkaat ovat ihan parhaita, enkä ole allerginen muillekaan firman asioille. Markkinoinnista ja myynnistä opin joka kuukausi lisää ja työn ammatilliset taidot karttuvat tunti kerrallaan. Omalle tekemiselle pitää olla sen verran nöyrä, että haluaa oppia lisää. Ja asiakkaiden kommenteista kuulen, että tekemälläni työllä on tarkoitus.

Opettaminen taas on uusi asia, mutta omasta mielestäni olen nopeasti päässyt siinä sisään tekemisen rytmiin. Opettamisen juttu on vähän sama kuin lasten kasvattamisessa - eli toisinaan on vaikea sanoa, kumpi opettaa kumpaa. Opiskelijoiden edessä näkee oman ammattinsa aivan toisin silmin. Toisaalta näkee paremmin mitä osaa, mutta toisaalta taas näkee sen, miten eri tavalla samaa ammattia voi tutkailla. 

2) Älä ahnehdi

Kaikella on limiittinsä. Töitä ei kannata ahnehtia, vaikka niitä olisi tarjolla. Elämässä pitää olla muutakin kuin työ. Itse pudotin palkkatyön tunnit kahdeksasta kuuteen ja koetan muutenkin pitää kalenterin järkevissä tunneissa. Yrittäjänä täytyy toki pitää toimeentulosta huolta, eli liikaa ei löysiä pidä antaa.

Rahan pitäisi olla pelkkä renki yhtä lailla palkkatyöläiselle kuin yrittäjällekin. Lisätuloista on aina vaikea kieltäytyä - varsinkin, kun tulevaisuuden toimeentulo on aina Holmenkollenin sumun peitossa ja uuteen kuukauteen hyppäät kuin Matti-vainaa. Mutta jokainen tienattu euro tarkoittaa samalla myös menetettyä vapaa-aikaa ja sen hinta on puntaroitava.

3) Pyydä apua - ja käytä asiantuntijoita

Jos et ole atk-guru, älä koodaa verkkosivuja. Jos et hallitse debittejä ja kredittejä, älä leiki kirjanpitäjää. Yrittäjän pitää osata keskittyä siihen, minkä hallitsee - ja jättää loput ammattilaisille. Jos hyppäät liian kauaksi omasta mukavuusruudustasi, käytät luultavasti liikaa energiaa oman osaamisesi ulkopuolella. 

Itse olen ulkoistanut kaiken sen, mitä en osaa. En tehnyt omia verkkosivuja, vaikka luultavasti ne olisin pystyyn saanutkin. En tee omaa kirjanpitoani, koska sen voi tehdä joku muu. Kun pystyn keskittymään omaan osaamisalueeseeni, minulla on (toivottavasti) varaa maksaa ammattilaiselle lopusta. 

Meillä kaikilla on aikaa ja energiaa vain rajattu määrä. Ne resurssit kannattaa uhrata sinne, missä ne tuottavat parhaiten. Jos hukkaat energiaa tekemällä itsellesi vierasta, se energia on pois ydinosaamisesta - ja siten myös tuotosta.

4) Huolehdi henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnistasi

Työ vaatii vastapainon. Jos painaa paljon duunia, tulee vapaa-ajan antaa lisäenergiaa. Tunnustan - olen vähän heikko liikkumaan ja pitämään huolta fyysisestä hyvinvoinnista. Kun illalla pitäisi vetää jalkaan sukset tai lenkkarit, otan käteen kaukosäätimen. Minun akilleen kantapääni on liikunnan puute - ja suoranainen laiskuus. 

Mutta ollaanpa armollisia itselle - pidän henkisestä hyvinvoinnista sitäkin paremmin huolta lepäämällä ja tekemällä jotain "aivotonta", kuten kirjoittamalla. Kirjoittaminen irrottaa minut työstä, vaikka kirjoittaisin juuri työstä. Työstän ajatuksiani laittamalla sanat ja ajatukset paperille. 

Huomaan oman henkisen hyvinvointini siinä, että pään sisältä suoltuu tekstiä ja pystyn kirjoittamaan vapaa-ajalla. Välillä, kun väsyttää, se iskee päälle myös henkisen lukon. Mitään tekstiä ei synny, enkä saa aikaan yhtään kirjallista työtä. Sen sijaan henkisen hyvinvoinnin nousukausina tekstiä syntyy kuin itsestään. Nytkin työstän tekstiä blogiin, firman verkkosivuille ja omaksi iloksi vähän fiktiota. 

5) Unelmoi!

Vaikka valehtelematta työskentelen omassa unelmatehtaassani, se ei ole elämäni lopullinen päämäärä. Unelmaton ihminen ei liiku ja liikkumaton ihminen on kuollut. Sen takia elämää tulee pitää liikkeessä koko ajan. Vaikka teen sitä, mitä rakastan, voisin tehdä muutakin. Ehkä tämä ensimmäinen yritys synnyttää halun perustaa toinen yritys ja ehkä nykyinen unelma tulevaisuudessa vaihtuu toiseen.

En aktiivisesti suunnittele exitiä nykyisestä elämästä, mutta pidän silmät auki ja mietin koko ajan, mitä kaikkea haluan elämäni minulle tarjoavan. Työn lisäksi minulla on unelmia työn ulkopuolelta. Haluan oppia, opiskella ja luoda (muutakin kuin lunta). En suostu uskomaan, että yhden isomman unelman täyttyminen lopettaisi haaveilemisen enemmästä. 

Meillä jokaisella on vain yksi aikajana syntymän ja kuoleman välissä kokea ne asiat, joista unelmoimme. Sen takia elämää ei kannata jättää elämättä. 

Ja muistakaa - aina on hyvä hetki juoda (yksi) lasi (hyvää) punaviiniä!

Kippis ja mukavaa viikonloppua!!

keskiviikko 20. tammikuuta 2021

Staasista kohti suunnitelmataloutta



Kun nuorena katsoin keski-ikää ja keski-ikäisiä ihmisiä, näin heidät pysähtyneinä. Keski-ikäiset olivat juosseet koko alkuelämän saavuttaakseen hyvän elämän tunnusmerkit. Koko nuoruuden jälkeinen aika näytti staasilta, jossa elämä on saavuttanut lakipisteen, eikä suuntaa eteenpäin ollut olemassa. Edelleen ajattelen, että elämä kehittyy nuorena koko ajan kiihtyvää vauhtia, mutta tuota pysähtyneisyyttä en enää voi allekirjoittaa. Ihmiset ovat muuttuneet, maailma on muuttunut - ja keski-ikä on muuttunut.

Elämä on jatkuvassa muutoksessa, iästä huolimatta. Harva meistä edes pystyy saavuttamaan tasaista pysähtyneisyyden tilaa, sillä muutoksen voimat tulevat yhtä paljon itsemme ulkopuolelta kuin itsestämme. Työelämässä kohtaamme tilanteita, joissa työ vaihtuu tai loppuu. YT:n seurauksena huomaamme olevamme "kotimiehiä" ja olemme pakotettuja tekemään ratkaisuja muutoksen eteen. Yhtä lailla voimme huomata oman työn muuttuneen epäkiinnostavaksi tai puuduttavaksi, jolloin omaa mielenterveyttä suojatakseen on uskallettava hypätä pois liikkuvasta vaunusta. Voi käydä myös niin, että työkyky nykyiseen ammattiin menee ja eteen tulee risteys, jossa on pystyttävä valitsemaan uusi suunta. 

Henkilökohtaisessa elämässä koemme myös muutoksia. Avioparit päätyvät eroon ja kummallakin on uusi elämä edessä. Lapsiperheissä muutokset ovat välttämättömiä jo siksi, että lapset kasvavat ja muuttavat sitä kautta koko perheen dynamiikkaa. Joskus ihmettelin, miten monet parit eroavat, kun lapset aikuistuvat. Nyt ymmärrän, että ajankäyttö sekä energiankäyttö mullistuvat, kun huollettavat eivät ole enää syömässä ajallisia ja taloudellisia resursseja. Automaattisyötöllä toimineeseen ajankäyttöön tulee vapaavaihde ja yhtäkkiä vanhemmilla on käsissään enemmän aikaa - ja rahaa - kuin ennen. Tuolle ajan antamalle energiapurskeelle on löydettävä uutta käyttöä.

Tapahtuu myös surullisempia muutoksia. Menetämme läheisiä, sairastumme joko fyysisesti tai henkisesti. Jokainen elämäntielle tuleva kuoppa heittää meitä uuteen suuntaan, emmekä ole muutoksen jälkeen enää samoja ihmisiä kuin ennen sitä. Henkilökohtaisissa kriiseissä on aina kaksi mahdollisuutta - pysähtyä tai mennä eteenpäin. 

Viime vuonna koimme todella erikoisen tilanteen. Koko maailma pysäytettiin, mutta se ei luonut pelkkää pysähtyneisyyttä, vaan pakotti toimimaan eri tavalla. Kun lukee somea tai lehtiä, huomaa, että koronakaranteeni ei kaikilla tarkoittanut totaalistoppia, vaan myös uutta liikettä. Kriisi loi kuopan, joka heitti ihmispolot ennaltasuunnittelemattomaan suuntaan. Seuraus oli, että löytyi uusia harrastuksia, pitkät työmatkat vaihtuivat ulkoiluun ja kotoiluunkin tuli uusia värivivahteita, kun kotona oli pakko olla muustakin syystä kuin nukkumassa ja syömässä. Kun lapsia ei enää voinut viedä harrastuksiin, oli pakko oppia viihdyttämään heitä itse. 

Korona-aika osoitti myös sen, että kriisistä parhaiten selviytyvät ne, jotka kykenevät nopeisiin muutoksiin ja ottavat elämän aloitteet omiin käsiin. 


Staasista hallittuun muutokseen

Nyt kun itse elän tätä aktiivista keski-ikää, näen elämän kovin toisenlaisena kuin nuorena. Nuoresta miehestä ymmärrys ja maltti ovat kasvaneet ja itsetunto on kehittynyt niin, että uskallan edelleen haaveilla uusista asioista - ja myös toteuttaa niitä. Kymmenen vuotta sitten haaveilin tekeväni jotain sellaista, mitä nyt teen - tai no rehellisesti sanottuna en edes haaveillut tästä kaikesta. Olen valehtelematta saavuttanut elämässä enemmän kuin olen uskaltanut haaveilla. Ja se vain siksi, että olen uskaltanut haaveilla.

Päähän pakotettu järki on muuttanut ajattelutapaa niin, että nyt näen keski-iän jatkuvana muutoksena, mutta muutoksen suunnasta ja vauhdista vastaan minä. Staasiin pyrkiminen on muuttunut suunnitelmatalouteen, jossa elämä koostuu unelmista ja johdonmukaisesta etenemisestä kohti omia unelmia. Yllättävän usein elämässä pätee se, että kun asiat sanoo ääneen, ne alkavat toteuttaa itse itseään. Henkinen voimamme on piilossa nappanahkaisen pinnan alla ja ainoa tie ulos kulkee suun kautta. 

Itse kiitän jokaisesta päivästä, johon herään. Syitä on monia. Ensinnäkin kiitollisuus lisää positiivisuutta. Jos aloitan päivän positiivisesti, on todennäköisempää että se myös jatkuu niin. Toisaalta kiitollisuus muistuttaa myös siitä, että jokainen päivä voi olla viimeinen ja kaikkeen siihen saakka koettuun on syytä olla tyytyväinen. 

Niin kuin joskus ennenkin olen kirjoittanut, elämän tarkoitus ei ole olla pelkkää hyvää ja kaunista. Koemme paljon negatiivista, jotta elämään syntyy kontrastia. Ilman pahaa ei ole olemassa hyvääkään. Negatiiviset kokemukset ovat meille opinkappaleita, joista opimme toimimaan toisin, pyrkimään parempaan tai sitten vain huomaamaan hyvän. Ilman Donald Trumpia Joe Biden olisi vain yksi presidentti muiden joukossa, mutta nyt hän on koko Amerikan pelastaja. 


Unelmia ei saavuteta, niihin kasvetaan

Tavoittelemma unelmia. Meillä on päässämme haavekuva, jota kohti pyrimme - aktiivisesti ja passiivisesti. Toisinaan teemme hartiavoimin työtä saavuttaaksemme unelmat. Haemme kouluun, opiskelemme ja lopulta valmistumme. Pätee sekä kouluun että elämään yleisesti, sillä elämähän on pisin koulutiemme. 

Unelmat eivät kuitenkaan ole yksi selkeä päämäärä, joka saavutetaan. Unelmat ovat tie, joka kasvattaa ihmisen uuteen suuntaan. Yleensä omaan unelmaan johtava tie kasvattaa jopa enemmän kuin itse päämäärä. Kun haemme kouluun, meillä on mielikuva ammatista, jonka saamme. Tuo mielikuva muokkautuu matkan varrella, kun tietoa tulee enemmän. Saavutettu tieto voi muuttaa koko näkemyksemme haaveesta ja jopa muuttaa sen kokonaan. 

Lisäksi yksi unelma synnyttää uusia unelmia. Jos otan esimerkiksi itseni (taas vaihteeksi). Minulla oli haave ammatista, joka syntyi siitä, että haluan auttaa, oppia lisää ihmisestä ja saada ylipäänsä ammatin. Mielikuva ammatista muuttui jo koulun aikana. Huomasin, että koulusta saa työkalut vasta tien ensimmäiselle stopille. Koulutuksen matka jatkuu sen jälkeen, kun valmistuu ja tarjolla on uusia työkaluja, joilla voin palvella asiakkaitani entistäkin paremmin. Ja kun lopulta olin valmis, aloin haaveilla ammatin lisäksi myös yrittäjyydestä, joka myös toteutui ja loi uusia haaveita. Eli pari vuotta sitten alkanut matka jatkuu edelleen, sillä ensimmäinen etappi loi uuden tien, josta erkanee taas lisää vaihtoehtoja. 

Unelmat ovat elämän GT-kartalla pelkkiä stoppeja, jotka johtavat meitä aina uuteen suuntaan. Elämässä ei ole tarkoitus saavuttaa unelmia, vaan kasvaa niihin ja synnyttää uusia.

Mukavaa lumista talvea lukijat!

Ps. Blogin kuvat eivät ole omista arkoistani (valitettavasti). Käytin apuna Pixabayn antoisaa kuvapankkia https://pixabay.com/fi/

maanantai 21. joulukuuta 2020

No olihan vuosi!! Yhteenveto 2020 ja kohti - todellakin uutta vuotta

Puutyö Hjerppen tekemä upea logotaulu kassapöydässä

 

Kun kalenterin viimeinen sivu on ruksittu loppuun, tässä maassa on tuskin yhtään ihmistä, joka ei ole kiitollinen tämän koitoksen päättymisestä. Vuosi on ollut erilainen, monessa suhteessa opettavainen ja jossain mielessä todellinen henkinen mylly. Toivottavasti vastaavaa ei ole luvassa ihan lähiaikoina. 

Korona korkojen kera

Isossa kuvassa ei juuri muuta sanottavaa ole kuin se, että yksi virus muutti koko maailman. Korona sai aikaan sellaisia muutoksia yhteiskunnassa, jotka pysäyttivät kaiken normaalin. Mutta toisaalta se varmaan opetti meille itsellemme asioita itsestämme, elämästä ja maailmasta. Tämän jälkeen monet asiat ovat muuttuneet lopullisesti ja paljon asioita tullaan tekemään toisella tapaa myös koronan jälkeen. 

Kun vuosi alkoi, ei kukaan arvannut, että maaliskuussa kaikki muuttuu. Minä etsin tammikuussa itselleni liiketiloja toteuttaakseni yrityshaaveitani. Laskeskelin mielessäni exitiä palkkatyöstä ja haaveilin siirtymisestä omaan tekemiseen. Luojan lykky en ehtinyt toteuttaa noita haaveita liian pitkälle. Jouduin seuraamaan sivusta, kuinka vaikeaa hyvinvointialalla oli koronan ensimmäisen aallon aikaan. 

Puoli vuotta maaliskuusta syyskuuhun oltiinkin sitten enemmän tai vähemmän neljän seinän sisällä. Nuorimmainen otettiin eskarista pois hyvissä ajoin ja sittenhän eskarit pistettiin säppiin kokonaan. En voi väittää olevani kauhean onneton siitä, että minulle tarjoutui tilaisuus olla kotona pienen kanssa kaksin. Meillä oli itse asiassa aika kivaa - ainakin tiettyyn pisteeseen saakka. Päiviin syntyivät omat rutiinit. Minä tein töitä ja pieni viihdytti itseään tai sitten teki tehtäviä, joita olin hänelle keksinyt. Lapsi oli keksinyt tehdä itselleen oman postilaatikon huoneensa viereen, joten kasasin pienistä tehtävistä hänelle "Postipojan Kesätehtävät"-vihkosen. Oli iloinen yllätys, kun omassa postilaatikossa oli "postia". No aika vähän aikaa eskarilainen jaksoi tehtävien parissa aina tuusailla.

Ja on totuuden nimessä tunnustettava, että puoli vuotta oli varmaan meille molemmille aika lailla liian pitkä aika olla kaksin päivät. Loppuajasta alkoi olla näkyvissä jo pieniä allergisia reaktioita puolin ja  toisin. 



Olen joskus ennenkin kirjoittanut, että olen ollut kaikkien perheen lasten kanssa jossain välissä pidempiä aikoja kotona. Se syventää lapsen ja vanhemman suhdetta. On aikaa seurata, millaisia tyyppejä junioreista kasvaa ja on mahdollisuus antaa omaa huomiota rajattomasti lapselle, joka sitä myös osaa ottaa vastaan. Lapsihan on huomion suhteen täysin pohjaton kaivo.

Viime vuoden lopulla pelkäsin, että määräaikainen työsuhteeni uhkaa loppua. No se "parin kuukauden homma" on venähtänyt kohta kahteen vuoteen. Nautin edelleen työstäni ja firman boogiesta. Tässä kahden vuoden aikana olen tehnyt suunnittelua, asiakaspalvelua, rekrytointia sekä kaikkea muutakin, mitä on tarvittu. Ei ole muuten aika käynyt kertaakaan pitkäksi!! Etenkin korona-aikojen pahimmilla hetkillä olen jotakuinkin polvillani kiittänyt, että töitä on piisannut ja perheen elanto on vaikeimpina hetkinäkin ollut turvassa. 

Sitten tuli Studio

Yrittäjyys on ollut haaveeni pitkän aikaa. Se on muhinut takaraivossa ja välillä unohtunut, mutta lopulta kypsynyt valmiiksi kuin viini tynnyrissä. Kevään haaveet romuttuivat nopeasti koronan takia, mutta kun ensimmäinen aalto helpotti, palasin taas vuokratilojen tarkisteluun ja laskentaan. Sitten eräänä päivänä soi puhelin, kun kaverini ilmoitti, että hänellä on "tiskin alla" yksi hyvä tila ja lähtisinkö katsomaan. Ei muuten tarvinnut paljoa miettiä....

Ja siitä se sitten lähti. Syyskuusta alkaen olen pyörittänyt Lappeen Hierontastudio -nimistä unelmatehdasta, joka tarjoaa klassisen ja urheiluhieronnan palveluita. Yrityksen perustaminen ja pyörittäminen ovat minulle lihallistunutta unelmaa. Jokainen euro, joka tulee sisään tai lähtee ulos, on kiinni omasta tekemisestä. Asiakkaat ovat omiani ja kannan työstäni vastuun vain itselleni. Aivan täydellistä (vaikka välillä vähän pelottavaa). 

Tykkään työstäni yrittäjänä. Tykkään asiakkaista ja rakastan heidän kanssaan tehtävää työtä. Yksinäisen palkkatyön vastineeksi on mukavaa saada työ, jossa tapaa ihmisiä ja pääsee heidän kanssaan kunnolla jutulle. Yrittämisen arjessa on paljon oppimista ja varmaan isoimmat jutut tajuaa vasta ensimmäisen toimintavuoden jälkeen. Mutta so far so good. Studion tarinaa olen enemmän avannut firman verkkosivuilla olevassa blogissa

Ja koska ihminen ei osaa olla paikoillaan - tai ei osaa lopettaa ajoissa, otin vielä yhden homman hoitaakseni. Hain - ja pääsin - Suomen Hierojakouluille tuntiopettajaksi. Tällä hetkellä vedän Kotkassa monimuoto-opiskelijoiden kurssia, joka on noin puolessavälissä. Opettaminen antaa omaan työhön aivan uudenlaista näkökulmaa ja toisaalta taas opettaminen on ollut haaveeni jo pidemmän aikaa.

Unelmat toteutuvat yksi kerrallaan. Joskus ne näyttävät olevan kaukana, mutta askel kerrallaan ne huomaamatta lähenevät, kunnes tajuat eläväsi juuri sitä, mistä haaveilit. Sen vuoksi pelkkä haaveilu ja unelmien kirjaaminen ovat tie onnelliseen elämään. Päämäärät, unelmat ja haaveet antavat elämälle suunnan ja tien, mitä kohti haluaa ponnistella. Kun katson elämääni taaksepäin, olen saavuttanut lähes kaikki ne asiat, jotka olen uskaltanut ääneen sanoa. Tie on ollut mutkainen, pitkä ja joskus vaikeakin, mutta maalit ratkaisevat. 

Romaani, jota ei koskaan tullut


Kirjoittamista niin, että tuntuu

Tänä vuonna on kirjoituskonekin pysynyt tavallista paremmin näpeissä. Lisääntynyt vapaa-aika sekä kestotyyppinen kotoilu saivat aikaan sen, että päässä alkoi kehittyä tarinoita jopa ulostettavaksi saakka. Kesän aikana kirjoitin yhden romaanikäsikirjoituksen, joka tosin ei ottanut sen enempää tulta alleen kustantajissa (yksi kustantaja sanoikin, että korona-aikana on käsiksiä tullut luettavaksi noin 30% enemmän kuin aiemmin, joten eipä suuren suuri ihme). Eikä siitä menestymättömyydestä sen isompaa lommoa sieluun tullut. Olen ylpeä, että olen tuottanut pitkän, juoksevan ja kokonaisen tarinan hahmoineen. Ja tiedän senkin, että jonain päivänä kynnys julkaisuun vielä ylittyy.

Lisäksi olen nyt joulun aikana kirjoittanut perheen junnulle joulukalenteri-tyyppistä tonttutarinaa. Suoraan sanottuna siinä tekstin juoksutus ja hahmot sekä juoni ovat aika hyvin onnistuneet, kun otetaan huomioon, että se on kiireessä kirjoitettu. Kaksi liuskaa per päivä kaiken tämän työ-yrittäjyys-opettajuus-hässäkän keskellä on minusta kelpo saavutus. Ja mikä parasta - kohdeyleisö odottaa illan tarinaa ja pitää siitä, että hänelle tuota tarinaa luetaan. Jos teksti on yhdelle tehty ja yksi siitä pitää, niin kohdeyleisö on 100% tavoitettu.

Ja noiden lisäksi olen kirjoittanut firman sivuille blogia, tehnyt tekstejä verkkosivuille ja vähän muuallekin. 

Lisääntynyt vapaa-aika sekä vähentynyt ruutu-aika ovat tehneet ihmeitä sille, kuinka teksti syntyy ja siihen, kuinka omaa mielikuvitusta on saanut kehitettyä. Minusta kirjoittamiseen tuli tänä vuonna todella hyvä flow. Toivottavasti sama jatkuu myös ensi vuonna. Ainakin päässä pyörii vahvasti teksti, jolla on työnimenä "Pataässä".

Vuoden 2020 opetukset

Vuosi on ollut monella tapaa erilainen. Ymmärrän, että monille se on ollut vaikea ja surullinen. Ei kukaan toivo, että koko juokseva  yhteiskunta pysähtyy näin totaalisesti ja näin nopeasti. Taloudelliset vahingot, joista loppulasku lankeaa vasta vuosien päästä, ovat kohtuuton hinta viattomille asianosaisille, inhimillisestä kärsimyksestä puhumattakaan.

Silti näen tämän vuoden myös positiivisena. Minulle tämä on opettanut kiitollisuutta sekä kykyä sopeutua. Olen oppinut näkemään huonoissa asioissa myös hyvät puolet ja oppinut tulemaan toimeen  muuttuvissa tilanteissa. 

Totta kai omassa elämässä tapahtuneet muutokset ovat vieneet fokuksen enemmän pois kaikesta ankeudesta ja mahdollistaneet sen, että olen voinut keskittyä positiivisiin muutoksiin elämässä. Yrittäjyys ja oman tekemisen kehittäminen ovat nostaneet itsetuntoa ja antaneet rohkeutta. Lisäksi yrittäminen on pakottanut siihen, että epävarmuuden sietokyky paranee. Tästä vuodesta tulen ulos vahvempana kuin siihen menin.

Yksi tämän vuoden opetuksia on ollut se, että maailmassa voi nopeasti tapahtua asioita, joille emme voi mitään. Silloin ainoa oikea tapa suhtautua on se, että roikkuu mukana ja sopeutuu. Olen aktiivisesti pyrkinyt ottamaan omaan asennevalikoimaan tällaisen ehkä enemmän venäläistyyppisen maailmankatsomuksen, jossa voivottelun sijaan selvitään. 

Toiveikas 2021

Kaikki meistä lähtevät seuraavaan vuoteen toiveikkaina. Amerikka on saanut oikean presidentin sen edellisen kaaosgeneraattorin sijaan. Koronaan on tulossa rokote, joka taittaa toivottavasti pahimman ja vuoden aikana purkautunut kulutustulppa purkautuu. Lähtökohtaisesti ensi vuodesta pitäisi tulla monella tapaa rikkaampi kuin nyt loppuvasta.

Itselleni vuosi on toiveikas myös muista syistä. Työelämä on suhteellisen mallillaan ja voisin jopa sanoa orastavassa kasvussa. Toivon, ja melkein rukoilen, että nämä tänä vuonna alkaneet kuviot ottavat tulta alleen ja pärjään siinä, mitä olen aloittanut. Opettaminen on tosi kivaa ja niin on kyllä yrittäminenkin. On aika luksusta tehdä töitä sellaisten asiakkaiden parissa, joiden oloa voi parantaa ja hyvinvointia edistää. "Tee työtä, jolla on tarkoitus"-metodi täyttyy täydellisesti. 

Tämä blogi aloittaa viidennen vuotensa. Kun katsoo tekstejä taaksepäin, on elämä muuttunut hurjasti. On tullut paljon uutta, olen menettänyt paljon vanhaa. Elämässä jokainen vuosi on ollut täynnä erilaisia tunnetiloja, jotka ovat kasvattaneet kukin tavallaan. Itse huomaan kasvaneeni henkisesti eniten näiden viiden edellisen vuoden aikana. Minusta on tullut henkisesti vahvempi, rohkeampi ja jos mahdollista, vieläkin uteliaampi elämälle. Se tuskin johtuu blogista tai edes kirjoittamisesta. Se johtuu siitä, että elämä on pakottanut kohtaamaan asioita, jotka opettavat ja kasvattavat. 

Minulle suurimmat kasvun paikat ovat liittyneet epäonnistumisiin. Suru, pelko, epäonnistuminen ja häpeä ovat tehokkaimmat motivaattorit, sillä ne jättävät voimakkaimmat muistijäljet ja toisaalta taas ne kertovat sen, mitä tulee tehdä toisin. Toki yhtä tärkeää on olla onnellinen ja kiitollinen ja huomata elämässään myös ne positiiviset asiat. Tällä saralla suurin oppini on se, että sallin itselleni sen, että olen tyytyväinen saavuttamiini asioihin ja osaan olla onnellinen saavutuksistani. Ei niitä kaikkein helpoimpia oppeja perisuomalaiselle luonteelle. 

Kuten joka aamu toistan itselleni - olen kiitollinen elämästä sekä kaikista heistä, joiden ansiosta en ole täällä yksin. 

Kiitos taas kaikille lukijoille kuluneesta vuodesta!

Hyvää Joulunaikaa sekä Onnellisempaa Uutta Vuotta 2021!